VALIKKO
Kansi 3/2018

Tiede, taide ja politiikka

RSS
Facebook
Google+
http://musiikinsuunta.fi/2018/03/esipuhe/
Twitter
Share

Meri KytöHeikki Uimonen

Kulttuurisen äänentutkimuksen dosentti Meri Kytö on Suomen Akustisen Ekologian Seuran puheenjohtaja ja Suomen etnomusikologisen seuran varapuheenjohtaja. Heikki Uimonen on akustisen kommunikaation ja etnomusikologian, erityisesti äänimaisematutkimuksen dosentti (Itä-Suomen ja Tampereen yliopistoissa) sekä Suomen Akustisen Ekologian Seuran hallituksen jäsen.  

 

Musiikin suunnan vuoden 1991 ensimmäinen numero julkaistiin otsikolla Äänimaiseman tutkimus. Julkaisun kirjoittajina olivat Tampereen yliopiston etnomusikologian opiskelijat. Lehti aloitti omalta osaltaan pian 30 vuoden mittaisen, keskeytymättömän kulttuurisen äänen tutkimuksen Suomessa (ks. Järviluoma). Vuonna 1999 perustettiin Suomen Akustisen Ekologian Seura (SAES) edistämään tutkimusta ja äänitaidetta sekä herättämään yleistä kiinnostusta yhteisen ympäristön äänellisiä ilmiöitä kohtaan. SAES toimittaa tämän äänimaisematutkimus-numeron yhdessä Suomen etnomusikologisen seuran kanssa.

Äänimaiseman ja kulttuurisen äänen tutkimus on kansainvälistä sekä tiedettä ja taidetta yhdistävää, aivan kuten se on ollut perustamisestaan saakka. Se on muun tutkimuksen tavoin sidoksissa teknologisiin muutoksiin tutkimuskohteidensa ja -menetelmiensä suhteen. Alan sitkeästä monitieteisyydestä todistavat tässä numerossa tekstit, jotka liittyvät tutkimuksellisesti muun muassa etnomusikologiaan (ks. Uimonen, Ahlsved), audiovisuaalisuuden tutkimukseen (ks. Mononen), musiikkikasvatukseen (ks. Kankkunen), folkloristiikkaan (ks. Hirvelä), taiteelliseen tutkimukseen (ks. Alitalot, Yang), äänisuunnitteluun (ks. Koivumäki) sekä puheentutkimukseen (ks. Hoegaerts). Eri alojen tutkijoiden lisäksi kirjoittajina on eri alojen ammattilaisia, mikä kertoo lisääntyneestä kiinnostuksesta ympäristön ääniin myös yliopiston ulkopuolella.

Sisäänrakennetusta monitieteisyydestään hyötynyt äänimaisematutkimus kontribuoi tänään muita tieteenaloja ja tieteen popularisointia. Äänimaisematutkimuksen voidaan nähdä innoittaneen äänellisen kulttuuriin tarkasteluun ja siten tarjonneen menetelmällistä inspiraatiota monitieteiseen tutkimukseen ja kysymyksenasetteluihin, vaikkapa menneisyyttä tarkasteltaessa. Museot ovat heränneet äänellisen kulttuuriperinnön ylläpitämiseen ja sen hyödyntämiseen toiminnassaan. Varkauden museo hankki kokoelmiinsa kaupunkilaisten elämää vuosikymmenet rytmittäneen tehtaanpillin, haastatteli vuoromestareita ja tallensi signaaliin liittyviä muistoja (ks. Puurunen). Tampereella äänellinen kulttuuriperintö vietiin ulos museosta. Siellä Äänimuseo-nimiset kannettavat ja helppokäyttöiset laitteet auttavat vanhainkotien ja palvelutalojen asukkaita muistelutyössä ja sosiaalisessa kanssakäymisessä soittamalla työn ja vapaa-ajan tuttuja ääniä (ks. Penninkangas & Heinola).

Historiallisten äänimaisemien tutkimukseen liittyvät avaukset herättävät tarpeen pohtia ja ehkä hieman kyseenalaistaakin joitakin itsestäänselvyyksiä ja yleistyksiä. Toistuvasti muistetaan mainita, että teollistuminen ja tehtaiden perustaminen muuttivat äänimaisemaa ja usein äänekkäämpään suuntaan. Näin epäilemättä olikin. Samalla yhteiskunnan muuttuminen loi kuitenkin lukemattomia uusia tapoja tuottaa ja tulkita ympäristöä. Maaseutuväestö toi omat äänensä ja loi uusia muuttaessaan leveämmän leivän perään kaupunkeihin ja sopeutuessaan uuteen ympäristöönsä. Näihin tuoreisiin elämän ääniin ja niiden lukuisiin tulkitsemisen taitoihin lukeutuvat myös uudet populaarimusiikin muodot, jotka pääsääntöisesti ovat kaupunkisyntyisiä tai murteet, jotka muotoutuivat kaupunkiympäristössä omanlaisikseen.

Yhtä lailla jo seitsemänkymmentäluvun puolivälissä luotu mutta edelleen käytössä oleva käsitteistö vaatisi asianmukaistamista ja ajankohtaistamista, sillä sitä ei ole kehitetty tutkimuksellisia tarkoitusperiä silmällä pitäen. Paikoin tämä jo ilmeneekin teksteissä, joissa yksinkertaistavat maaseutu–kaupunki tai hi-fi–lo-fi -dikotomiat on korvattu monimuotoisemmilla kysymyksenasetteluilla ja analyyseilla. Näihin lukeutuvat muiden muassa jokamiehenoikeudet ja niin kutsuttu sensory commons-käsite (ks. Alitalot, Kytö, Yang) sekä se, millainen äänellinen vaikuttaminen katsotaan toivottavaksi suurten ihmisjoukkojen kokoontuessa hetkellisesti samaan paikkaan tai tilaan (ks. Ahlsved, Kytö).

Äänimaisematutkimuksen toistuva kiinnostuksen kohde akustisten yhteisöjen ohella on hiljaisuus sen eri muodoissaan ja merkityksissään. Varsin usein tutkimuksissa jää vastaamatta, mistä lopultakin puhumme, kun puhumme kokemuksellisesta hiljaisuudesta (ks. Hirvelä). Kuten humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa laajemminkin, tutkijan on kyettävä analysoimaan ja problematisoimaan aineistoaan eikä ainoastaan toistamaan haastateltavansa puhetta tai teksteissä esitettyjä argumentteja. Hiljaisuus ja sen matkailu- ja hyvinvointihyödyntäminen antavat tähän hyvän mahdollisuuden (ks. Riikonen, Vikman).

Ääniympäristön monitieteinen tutkimus on moninkertaistunut saatavilla olevan kirjallisuuden perusteella arvioituna. Yksinomaan suomenkielisiä artikkeleita on julkaistu kahden viime vuoden aikana yhteensä 22 kappaletta kahdessa antologiassa. (SAES:in verkkosivuille on koottu listaus ääniympäristöä tutkivasta kirjallisuudesta ja muista resursseista.) Myös aihetta käsittelevät foorumit ovat muuttuneet ja monimuotoistuneet vajaan kolmenkymmenen vuoden aikana. Musiikin suunnan tapaiset julkaisuformaatit mahdollistavat aineiston monipuolisen esittelyn äänitiedostoina, videoina tai muina tutkimusaihetta selkeyttävinä liitteinä.

Monitieteisen lähestymistavan mahdollisuuksiin on herätty myös yliopistotasolla, sillä Tampereen yliopistoon on perustettu Äänentutkimuksen verkosto. Sen tavoitteena on tiivistää paikallista yhteistyötä äänen parissa toimivien tutkijoiden ja opettajien keskuudessa, myös yliopiston kolmatta tehtävää ajatellen. On kuitenkin syytä korostaa tieteellisten seurojen ja tieteellisten yhteisöjen merkitystä erityisesti äänimaisematutkimuksen osalta. Suomen hallituksen kohdistamat leikkaukset koulutukseen ja tutkimukseen sekä yliopistojen profiloitumispyrkimykset ovat heikentäneet oppialoja, joissa kulttuurisella äänentutkimuksella on ollut mahdollisuudet toimia ja kehittyä. On siis selvää, että ainoastaan yliopistojen kontolle äänen- ja musiikintutkimuksen hyvinvointia ei näinä tiedepoliittisesti turbulentteina aikoina tule jättää nyt eikä jatkossakaan.

Tämä Musiikin suunnan numero on omistettu Suomen Akustisen Ekologian Seuran perustajajäsenen Markku Innon (1945–2018) muistolle.

 

 

 

LISÄÄ KOMMENTTI