MITÄ KUULEMALLA TIETÄÄ? KUUNTELU JA KÄVELEMINEN TAITEELLISINA TYÖTAPOINA

Simo Alitalo ja Tuike Alitalo ovat ääni-ja yhteisötaiteiljoita. He ovat työskennelleet vuodesta 2012 yhteisöllisen äänitaidehankkeen Kuulumia parissa. Heidän taiteellinen käytäntönsä on yhdistelmä ääni- yhteisö- ja ympäristötaidetta sekä taiteellista tutkimusta. He käyttävät työssään erilaisia menetelmiä laajoista kenttä-äänityksistä ääni-installaatioihin, kuuntelukävelyistä yhteisöllisiin äänitys- ja editointityöpajoihin. He etsivät koko ajan uusia tapoja saattaa yleisöt ja yhteisöt, joissa työskentelevät, yhteen oman ympäristönsä kuulumien kanssa.

Kuunteleminen, kuulumat, kuullun ympäristön jokamiehenoikeudet ja erityisesti kuuntelukävelyt ovat oleellinen osa taiteellista työskentelyämme. Ryhmänä tapahtuvan kävelyn ja kuuntelun lisäksi meille on tärkeää yhteisen kävelyn ja kuuntelun jälkeen toteutettava keskustelu. Sen aikana pyrimme osanottajien kanssa sanallistamaan yhteisiä kokemuksiamme.

Suomalaisilla on melko yhtenäinen kuulumakokemus, ja mielenkuulumamme (vrt. mielikuva) ovat yhteisiä ja helposti jaettavissa. Ymmärrämme mitä tarkoitetaan vaikkapa käen kukunnalla, kuikan huudolla tai talvisen hiihtoretken kuulumalla. Mielenkuulumat ovat lähtöisin kulttuurista, kirjallisuudesta, elokuvista, televisiosta ja yhteisestä luontoromantiikasta. Harvalle ne enää ovat omakohtaisia kokemuksia.

Kuuluma ja kuulumat ovat taiteellisessa työskentelyssämme keskeisiä käsitteitä. Olemme tietoisesti siirtyneet pois äänimaisema-sanan käytöstä ja korvanneet sen vanhemmalla suomen kielen kuuluma-sanalla. Käsite on helposti ymmärrettävä ja omaksuttava suomenkieliselle henkilölle, vaikka sen kohtaisi ensimmäistä kertaa. Mielenkuuluma on käsite, jota ei ole suomen kielessä, mutta pitäisi olla, jotta ymmärtäisimme paremmin omaa kuulemistamme, kuullun ymmärrystämme ja sen kulttuurisia sidonnaisuuksia.

Kuuntelukävelyjen loppukeskusteluissa tavoitteemme on pysyä kuulumissa, joita olemme kävelyllä yhdessä kuulleet. Pyrimme puhumaan niistä luonnon- ja sääilmiöistä sekä äänellisistä tapahtumista, joita olemme yhdessä todistaneet ja kuulleet. Onnistuessaan keskustelut usein laajenevat moneen suuntaan, muistoihin, mielenkuulumiin, arjessa häiritseviksi koettuihin kuulumiin ja muuhun sellaiseen. Äänitaide on merkinnyt meille eri aikoina eri asioita. 1970-luvulla se merkitsi teatteritilaan luotuja äänimaailmoja, 1980-luvulta alkaen radiotaidetta, 1990-luvulla installaatioita galleria- ja museotiloihin sekä erilaisiin arkisiin ulko- ja sisätiloihin. Kenttä-äänitysten käyttö alkoi Yleisradiolle tekemiemme radio-ohjelmien aineistoa tuotettaessa. Ylen Areenaan on tulossa syksyksi 2018 kymmenen ohjelman sarja.

1980- ja 1990-luvuilla työskentely radiolle mahdollisti äänittämisen ja editoinnin laitteilla, joita radion ulkopuolella ei ollut käytettävissä. Myöhemmin äänityksestä ja äänenkäsittelystä on tullut uusien laitteiden ja teknologioiden myötä mahdollista kenelle hyvänsä. Mielenkiintoista on, ettei omien äänitysten tekemisestä ole tullut läheskään yhtä merkittävä osa digitaalista arkeamme kuin erilaisista itse otetuista ja käsitellyistä kuvista on tullut.

Teatteriin, radioon, gallerioihin tai ihmisten arkiseen ympäristöön tehtyjen installaatioiden ja tila-aikateosten yhteisenä tavoitteena on ollut herättää ihmiset pohtimaan omaa kuulemistaan, kuunteluaan ja kuulumien merkitystä. Ensimmäisen suuren kenttä-äänitysprojektin teimme 1990-luvun lopulla, kun berliiniläinen radioasema Sender Freies Berlin, SFB tilasi vanhan radiotalonsa aulassa toimineeseen äänigalleriaan teoksen suomalaisen metsän äänistä (Alitalo 2010b). Teimme äänityksiä vuoden ajan, tavoitteena luoda kokonaisuus, jossa vuodenajat ovat läsnä.

Seuraava suuri kenttä-äänitysprojekti oli englantilaiseen Collection-museoon Lincolnshiressä tilattu ääniteos, jonka kohteena oli paikallinen vanha lehmusmetsikkö. Projekti sisälsi kolmen kuukauden residenssioleskelun Englannin maaseudulla, kuuntelemassa ja äänittämässä tuota metsikköä. Residenssi toteutettiin kolmessa osassa maalis–marraskuussa vuonna 2010 ja teos toteutettiin Lincolnin taidemuseoon vuonna 2011 nimellä Carta de Ausculto (Alitalo 2011).

Kaksikymmentä vuotta sitten Turun ympäristön metsissä ylilennot keskeyttivät äänityksemme vajaan kymmenen minuutin välein. Englantilaisessa metsässä 2010 ylilennot muodostivat lähes tauottoman äänimaton. Suomalaisessa metsässä olimme odottaneet, kunnes koneen ääni katoaa ja äänitimme sen jälkeen, kunnes seuraava lento antoi kuulua itsestään. Englannissa kuultavissa oli useampia koneita yhtä aikaa ja valppaana piti odottaa sitä hetkeä, jolloin tallennuksessa mahdollisesti ei ole yhtään lentokonetta. Tällaisia hetkiä saattoi olla muutama tunnissa. (Aboa Vetus & Ars Nova 2018; Alitalo 2010a; 2010b.)

Pidemmän hiljaisen hetken saimme huhtikuussa 2010 kun Eyjafjallajökullin tulivuorenpurkauksen kiihtyminen Islannissa keskeytti lentoliikenteen Euroopassa. Se tarjosi meille mahdollisuuden kuulla samat kuulumat ilman lentokoneita samassa lehmusmetsikössä, joita olimme äänittäneet lentokoneiden kera ja välissä. Kokemuksella on ollut kauaskantoiset vaikutukset työskentelyymme.

Jos ja kun pysähdymme kuuntelemaan ympäristöämme, kuulumiamme, tässä ja nyt, todennäköisesti hämmästymme. Emme kuulekaan sitä mitä odotimme kuulevamme, vaan jotain aivan muuta. Tämä havainto on nykyisen taiteellisen toimintamme keskeinen aihe. Olemme siirtyneet pois installoinneista ja haluamme kuunnella yhdessä yleisön kanssa heidän omia kuulumiaan. Haluamme kuulla mitä he kuulevat, mikä yllättää heidät. Haluamme jakaa ihmisten kanssa kokemuksen kuuntelemisesta. Talvella 2016–2017 olimme residenssissä New Yorkissa, äänitimme Manhattanin hälytysajoneuvoja sekä järjestimme kuuntelukävelyjä. Tunnettu amerikkalainen muusikko, säveltäjä ja kuuntelija Pauline Olivieros oli kuollut juuri ennen saapumistamme New Yorkiin ja osuimme kaupunkiin samaan aikaan kun monet amerikkalaiset muusikot ja äänitaiteilijat kokoontuivat muistelemaan Oliverosin merkitystä omalle työlleen. Olemme itsekin osallistuneet hänen työpajoihinsa 1990-luvulla. Oliveros loi termin deep listening (syväkuuntelu), joka on ollut amerikkalaisessa äänitutkimuksessa ja -taiteessa merkittävässä asemassa viime vuosikymmeninä.

Emme edellytä kuuntelukävelyjemme osallistujilta syvää kuuntelua, vaan teemme osallistujien kanssa kevyitä ”jokamiehen” kuunteluharjoituksia. Mielenkiintoista on, että osallistujille ne ovat silti vaikuttavia kokemuksia ja kuvausten perusteella ne saattavat olla hyvin syvää kuuntelua, tässä ja nyt.

Yritämme myös ymmärtää mitä kuulumille on tapahtumassa. Lincolnshiren lehmusmetsässä kokemamme ”kuuntelushokki” sai meidät tajuamaan, ettei meillä muutaman oman tutun kuuntelu- ja äänityspaikkamme lisäksi ole mitään käsitystä siitä, miltä Suomessa kuulostaa tai mitä Suomessa kuulee. Meillä oli pääasiassa eri lähteistä saatuja kuvauksia mielenkuulumista, idylleistä ja erilaisista ihanteista.

Kuva 1: Kuulumia 1.1 (Paloperä Spring), Silence Exhibition 20.6. – 15.7. 2013, Suomen suurlähetystö, Washington DC.

Vuosina 2012–2014 meillä oli Suomen kulttuurirahaston apurahan avulla mahdollisuus kiertää Suomea, kuunnella ja kartoittaa suomalaisten kuulumien muutosta. Osana tätä kierrosta pyrimme myös keskustelemaan ihmisten kanssa ja kuuntelemaan yhdessä heidän kanssaan. Kuuntelukävelyt ovat mitä parhain väline tähän tarkoitukseen. Kuulumia–Hearkenings -projektin (Alitalo 2018) dokumentointi on vielä kesken, mutta siitä on tehty muutama installointi, kuten äänimuotokuva Sallan Paloperän kylän keväisistä kuulumista. Installointi on ollut esillä Washingtonin Suomen suurlähetystössä ja Kuusiston kartanon kesänäyttelyssä. Sonic Commons -installaatio rakennettiin Kölniin. (Serlachius 2018; Tiefgarage 2017.) Projekti jatkuu yhä, mutta karkeana yhteenvetona voimme sanoa, ettei Etelä- ja Kaakkois-Englannin kaltaisia akustisia joutomaita, jonne ohikulkijat jättävät äänelliset jätteensä, ole meille vielä syntynyt, ainakaan suurissa määrin tai ainakaan toistaiseksi.

Yhden merkittävän muutoksen olemme itse havainneet viimeisen kymmenen vuoden aikana: suomalaisista kuulumista ovat kadonneet työn ja käsillä tekemisen äänet. Asuinalueilla, olivatpa ne lähiöitä tai vanhoja kylänraitteja, kuulee enää hyvin harvoin vasaran ääntä, kirvestä, sahaa, haravaa. Niitä kuuli vielä kymmenen vuotta sitten, mutta nyt niiden sijaan kuuluvat erilaiset sähkötyökalut, porat, koneet ja lehtipuhaltimet.

Meille on kasvanut huoli kuulumista. Miten käy kuulumien yhteisvarannoille ja jokamiehenoikeuksille? Suomen kielessä ei ole hyvää käännöstä commons-käsitteelle. Englannin kielessä käsitteen sonic commons pystyy esittämään ja olemme sitä viime vuosina käyttäneet eri yhteyksissä. Olemme oppineet, että yhteismaakäsitettä kannattaa välttää, sillä suomalainen maanjakopolitiikka on luonut käsitteelle ikävän maineen. Yhteisvaranto lienee oikea käsite, mutta olemme puhuneet myös äänimaailman jokamiehenoikeuksista tai jokamiehen kuulumista. Tämä ajatus on helposti ymmärrettävä ja johtaa toivottavasti mietteet edes samaan suuntaan, johon itse pyrimme. Onko meillä kuulumien jokamiehenoikeuksia; minkälaiset oikeudet meillä on kuulijoiden yhteisönä ja kansalaisina, kun päätetään miltä ympäristömme kuulostaa?

“Sonic commons” tai yhteisvaranto käsitettä olemme käyttäneet erityisesti pohtiessamme ylilentojen problematiikkaa. Suomen ilmatilan hallinta on ylilentojen osalta luovutettu Finavialle. Ilmatila on kuitenkin yhteisvaranto, joka kuuluu meille kaikille. Finavialle ilmatila on vain resurssi, josta se saa tuloja. Saamillaan tuloilla se rahoittaa omaa toimintaansa, rakentaa lentokenttiä tai haaskaa varoja erilaisiin johdannaisspekulaatioihin.

Mitä jos osa ylilennoista saatavista tuloista käytettäisiin esimerkiksi suojeltujen ja arvokkaiden luonnonalueiden ilmatilan suojeluun ja kuulumien suojelun kehittämiseen? Oikeus sinitaivaaseen – teoksessa (Alitalo 2016) luonnostelimme ajatusmallia ilmatilasta yhteisvarantona, meillä kaikilla on oikeus nauttia sinitaivaasta, ilman lentovanoista sikiäviä pilviä ja lentokoneiden ääniä.

Euroopan Unionin ympäristömelun hallinta perustuu erilaisille normeille. Työkoneille ja laitteille on määritelty maksimiäänentaso, jota ne eivät saa ylittää. Yhdyskuntamelun, kuten teiden ja rautateiden meluarviot perustuvat laskennallisille malleille. Tien luokitus/liikennemäärä esittää parametrit, joiden avulla liikenteen aiheuttama melukuorma lasketaan. Lentomelun suhteen EU valvoo vain lentokenttiä ja ympäristöä. Lentokäytävien ja lennonjohdon ratkaisujen aiheuttama melukuorma jää mallinnusten ulkopuolelle. Esimerkiksi Natura-alueet eivät ole suojassa lentomelulta, vaikka niitä suojellaan kaavoituksessa autoliikenteen ja rautateiden aiheuttamalta melulta.

EU:n melunhallinnan menetelmät ovat puutteellisia, koska ne eivät ota huomioon melun additiivista luonnetta ja teknisten laitteiden ja kulkuneuvojen ”lajikäyttäymistä”. Koneilla, kuten esimerkiksi lehtipuhaltimilla, on taipumus parveiluun. Asuinalueella harvoin kuullaan vain yhtä työkonetta, vaan niillä on taipumus lisääntyä ja vallata akustinen yhteismaa. Kun normien ja rajoitusten mukainen häly summautuu, yksittäisen laitteen norminmukaisuus menettää merkityksensä. Samanlainen kehitys on kuultavissa ja nähtävissä myös lentoliikenteessä. Finavian myymien ylilento-oikeuksien määrä kasvaa vuosi vuodelta taloudellisesta tilanteesta riippumatta. Koska lentokäytäviä ei ole ”kaavoitettu” eikä esim. Natura-alueita oteta huomioon, lentomelu leviää laajoille alueille.

Kutsumme tätä äänilähteiden ja koneiden kerääntymistä samoihin tiloihin ja paikkoihin sorites-ilmiöksi. Kreikkalaisten filosofien sorites-paradoksissa pieneen hiekkakasaan lisätään yksi hiekanjyvä kerrallaan. Kaikki ymmärtävät sen, ettei yksi hiekanjyvä muuta pientä hiekkakasaa suureksi, joten sama operaatio voidaan toistaa lukemattomia kertoja, eikä se vaikuta kasan kokoon mitenkään. Toisaalta kaikille on selvää, että jossain vaiheessa pieni hiekkakasa on kasvanut vuoreksi. (Ks. Wikipedia 2018.)

Äänien tapauksessa kyse on siitä, että EU-normien mukaisten laitteiden äänet summautuvat eikä niiden yhteinen kuoro ole enää minkään melunormin mukainen. ”Kyllä maailmaan ääntä mahtuu” ei ole sananlasku vaan dystopia, joka on jo toteutumassa.

Mitä jos ympäristömelua lähestyttäisiin kokonaan uusilla tavoilla? Koneiden käytös muistuttaa parveilua, ne tuntuvat olevan ”laumaeläimiä”. Pitäisikö niihin ja niiden käyttäjiin soveltaa käyttäytymistutkimuksen menetelmiä? Koneet ja laitteet ovat myös territoriaalisia, äänillään ne ylläpitävät oman reviirinsä rajoja ja mahdollisesti myös viestivät lajitovereilleen. Nimitämme tätä uutta paradigmaa akustiseksi etologiaksi.

Viime vuosina olemme yrittäneet laajentaa kuulumien tutkimista ja yhteistä kokemista Suomea laajemmalle. Taiteilijaresidenssien yhteydessä olemme tehneet kuuntelukävelyjä mm. Italiassa ja Saksassa. Turismi on kuulumien kehitykselle tärkeä tekijä. Se liittyy oleellisesti ylilentoihin ja lentomeluun, mutta myös muunlaiseen kuulumien rapautumiseen. Suomalaiseen ylimielisyyteen kuuluu kliseinen käsitys siitä, että hiljaisuus on jotenkin suomalaista. Aiheesta yritettiin jonkinlaista maabrändiäkin joitakin vuosia sitten.

Myytin voi kääntää myös ylösalaisin ja väittää, että meillä ei ole luonnon hiljaisuuden lisäksi juuri minkäänlaista yhteisöllistä hiljaisuuden perinnettä. Tämä näkyy esimerkiksi keskusteluissa käytössäännöistä paikoissa, joissa on myös muita ihmisiä. Samantekevää onko kyse julkisista kulkuneuvoista, suosituimmista kansallispuistoista tai retkeilyalueista, yhteinen hiljaisuus ei ole tunnettu käsite tai käytösnormi.

Tutkimme ja pohdimme parhaillaan turismin aiheuttamaa pulmaa Espanjan, Italian ja Kreikan siestakulttuurille. Erityisesti Espanjassa ja Kreikassa turistien kyvyttömyys ymmärtää ora koinis isihiasin (yhteinen hiljainen tunti) eli siestan merkitystä ja sääntöjä, aiheuttaa paljon mielipahaa paikallisten asukkaiden keskuudessa. Ongelma on kasvanut, kun turismi on siirtynyt erillisistä lomakeskuksista ja hotellialueilta perinteisille paikallisten asuinalueille. Kreikassa on paikallisille poliiseille annettu tehtäväksi opastaa asuinalueille sijoittuneita matkailijoita hiljaisuuden vaatimuksesta. Siestan aikana meluava turisti voi saada poliisin ovelleen. Espanjassa airbnb asuntojen seinillä on ohjeet, joissa neuvotaan radion ja tv:n hiljentämisestä ja säädyllisestä käytöksestä siestan aikana.

Lähteet:

Aboa Vetus & Ars Nova 2018. ”Klangi”. URL: http://www.aboavetusarsnova.fi/fi/nayttelyt/klangi (tarkistettu 17.8.2018).

Alitalo, Simo 2010a. ”Mitä kuulemalla tietää? Tieni äänitaiteeseen ja äänen tutkimukseen”. Moniääninen. Toim. Linda Hannula & Johanna Lehto-Vahtera. Turku: Abo Vetus & Ars Nova.

Alitalo, Simo & Tuike 2010b. ”Lincolnshire Sketches”. URL: https://alitalo.wordpress.com/essays/lincolnshire-sketches-in-search-of-a-transaudible-space/ (tarkistettu 17.8.2018).

Alitalo, Simo & Tuike 2011. ”Carta de Ausculto”. URL: https://alitalo.wordpress.com/essays/carta-de-ausculto/ (tarkistettu 17.8.2018).

Alitalo, Simo & Tuike 2016. ”Yhteinen sinitaivas”. Installatio. Valtio+ -näyttely, Turun lääninvankila 11.–31.7. 2015.

Alitalo, Simo & Tuike 2018. Kuulumia. URL: http://kuulumia.org (tarkistettu 17.8.2018).

Serlachius 2018. ”Taiteilijat vuosittain”. Serlachius. URL: http://www.serlachius.fi/fi/residenssi/residenssitaiteilijat/ (tarkistettu 17.8.2018).

Tiefgarage 2017.  ”Simo & Tuike Alitalo – Sonic Commons – Charting our common soundscapes”. URL:  http://tiefgarage.org/simo-tuike-alitalo/ (tarkistettu 17.8.2018).

Wikipedia 2018. ”Sorites-paradoksi.” URL: https://fi.wikipedia.org/wiki/Sorites-paradoksi (tarkistettu 17.8.2018).

***

Artikkelin kuvat näyttelystä: Kuulumia 1.1 (Paloperä Spring), kuusikanavainen ääni-installaatio. Silence Exhibition 20.6. – 15.7. 2013, Suomen suurlähetystö, Washington DC.