AUDITIIVISTA SEURAAMISTA, VALLANKÄYTTÖÄ JA TIRKISTELYÄ: PUHELINVAINOAMISEN ESITYKSET ELOKUVISSA

Sini Mononen viimeistelee väitöskirjaa Turun yliopistossa vainoamisväkivallan äänellisistä ja musiikillisista kokemuskuvauksista.

Vainoamiselokuvat (engl. stalker films) ovat kuvanneet vainoamisväkivaltaa 1970-luvun alkuvuosista lähtien. Niiden piirtämä kuva vainoamisesta on muokannut ymmärrystä ilmiöstä länsimaisessa kulttuurissa. Erityisesti Hollywoodin tuottamilla vainoamiselokuvilla katsotaan olleen vaikutusta jopa yhdysvaltalaisen vainoamislainsäädännön kehittymiselle. Oikeustieteiden professori Orit Kamirin mukaan vainoamisen akateemista tutkimusta oli lainsäädännön kirjoittamisen aikoihin 1990-luvulla vain vähän. Tästä johtuen elokuvien rooli mielikuvien muokkaajana vainoamisilmiöstä korostui, kun vainoamisen kriminalisoivaa lainsäädäntöä valmisteltiin Yhdysvalloissa. (Kamir 2001: 2005.)

Populaarikulttuurin voi ajatella muodostavan varhaisen vainoamista käsittelevän diskurssin, joka keskittyi 1970-luvulla erityisesti juuri elokuviin. Media alkoi käsitellä vainoamista enenevissä määrin 1980-luvulta lähtien. Tätä seurasi 1990-luvulla vainoamisen kriminalisointi ja lopulta 2000-luvulla eri oppialoille levinnyt vainoamisilmiön akateeminen tutkimus. (Mullen ym. 2000: 12.) Oikeus- ja kriminaalipsykologiasta sosiologiaan ja myöhemmin myös kulttuurin- ja taiteen tutkimuksen kuten elokuva- ja televisiotutkimuksen, mediatutkimuksen tai musiikkitieteen kentälle levinnyt vainoamisilmiön tutkimus on laajentanut ja tarkentanut sittemmin käsitystä siitä, mitä vainoaminen on, miten se ilmenee, kuka sitä tekee, keneen se kohdistuu ja millaista vaikutusta sillä on vainotun elämään. Erityisesti vainoamisilmiötä kulttuurituotteina tarkasteleva tutkimus on käsitellyt niin ikään vainoamiseen liitettyjä käsityksiä ja mielikuvia.

Käytöksenä vainoaminen on vanhaa. Sitä ei ole kuitenkaan ymmärretty väkivaltaisena tai sosiaalisesti tuomittavana kovin pitkään. Vasta 1900-luvun loppua kohden vainoaminen alettiin ymmärtää väkivaltaisena. (Mullen ym. 2000.) Vainoamisilmiön kulttuurihistoriaa tarkastelemalla voi havaita, kuinka käsitys väkivallasta muuttuu aikojen saatossa. Esimerkiksi vainoaminen perustuu pitkälti henkiseen väkivaltaan, ja sellaisessa kulttuurissa, joka korostaa väkivallan fyysisyyttä, voi olla vaikeaa havaita vainoamisenkaltaista ilmiötä ylipäätään (Mononen 2016). Vainoamisen kohdalla onkin ilmeistä, että sellainen käytös, joka ei aikaisemmin kiinnittänyt erityistä huomiota tai jota saatettiin pitää jopa harmittomana, voidaan ymmärtää tänä päivänä väkivaltaisena. Vainoamisesta puhumisen yleistyminen ei liity pelkästään näkökulman muutokseen ja sen kautta syntyneeseen kykyyn havaita vainoavaa käytöstä entistä useammin. Myös nopeasti kehittyvällä teknologialla on ollut eittämättä vaikutusta vainoamisen lisääntymiseen. Esimerkiksi 1900-luvulla nähty puhelinteknologian kehittyminen on muuttanut myös vainoamisen käytäntöjä. Puhelin on toisin sanoen avannut vainoajille uusia tapoja tavoitella, tarkkailla ja seurata uhriaan.

Muuttuva puhelinteknologia heijastelee maailman kokemuksen muutosta monin tavoin. Lankapuhelimet hämärsivät rajaa yksityisen ja julkisen välillä 1800-luvun lopulla, kun kodeista avautui kommunikointikanava niiden ulkopuoliseen maailmaan (Marvin 1990). 1900-luvulla kannettavan mobiiliteknologian myötä tuo raja on hämärtynyt entisestään. Kehittyvällä puhelinteknologialla on ollut vaikutusta muun muassa yksityisen tilan hahmottumiseen ja sen rajojen huokoistumiseen siten, että yksityinen ja julkinen tila lomittuvat ja sekoittuvat toisiinsa. Samaan tapaan kannettava puhelinteknologia on vaikuttanut niin ikään työn ja vapaa-ajan toisiinsa kietoutumiseen. (Lacohée, Wakeford & Pearson 2003: 203.)

Puhelinvainoaminen

Vainoaminen ymmärretään nykytutkimuksessa sukupuolittuneena, tyypillisesti naisiin kohdistuvana väkivaltana (Nikupeteri & Laitinen 2013). Arvioiden mukaan vainoamista kokee elämänsä aikana naisista 12–16 % ja miehistä 4–5 % (Häkkänen 2008). Suomi kriminalisoi vainoamisen vuoden 2014 alusta alkaen. Suomen rikoslain mukaan vainoamiseen syyllistyy henkilö ”[j]oka toistuvasti uhkaa, seuraa, tarkkailee, ottaa yhteyttä tai muuten näihin rinnastettavalla tavalla oikeudettomasti vainoaa toista siten, että se on omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta” (Rikoslaki 39/1889, 25:7a). Vainoamislainsäädäntöä voidaan luonnehtia uhrilähtöiseksi ja kokemuslähtöiseksi (Björklund 2010: 17). Laki kiinnittää siis vainoamisteon lisäksi huomiota uhrin kokemukseen vainoamisesta pelottavana ja ahdistavana kokemuksen. Vainoamisen havaitseminen edellyttää siis jossain määrin yhteistä sosiokulttuurista käsitystä siitä, mikä on pelottavaa ja ahdistavaa. Vainoamislainsäädännön kanssa Suomessa astui saman aikaisesti voimaan laki viestintärauhan rikkomisesta. Laki laajensi kotirauhan rikkomisen lankapuhelimesta ja matkapuhelimesta myös muihin viestintälaitteisiin eikä se sido häiritsevän viestin vastaanottamista kotirauhan piiriin (Finlex 24.1.2914). Lain viestintärauhasta voi nähdä kulkevan siten samaa tietä vainoamisen kriminalisoinnin kanssa. Vainoamisen yksi tyypillisistä keinoista onkin häiritsevä ja pakonomainen viestiminen, jota puhelinvainoaminen myös edustaa.

Vainoamisen muodot ovat monet. Vainoaminen realisoituu uhrin elämässä usein ei-toivottuna ja aggressiivisena lähestymisenä ja toistuvina kommunikointiyrityksinä. Oikeuspsykologit Rajesh Nadkarni ja Don Grubin (2000: 1486) selittävät vainoamisen kolmen käytösmallin kautta, jotka ovat: (1) kommunikointi esimerkiksi puhelimen, kirjeiden ja sähköpostin avulla, (2) kontaktiin pyrkiminen lähestymisen kautta sekä (3) aggressiivinen ja uhkaava, väkivaltainen käytös. Yhdeksi tavanomaisimmista vainoamiskeinoista on mainittu nimenomaisesti puhelinvainoaminen (Mullen ym. 2000: 231). Vainoajat saattavat soittaa uhrilleen esimerkiksi vain kuunnellakseen tämä ääntä (Mullen ym. 2000: 231). Toistuva puhelimella vainoaminen esimerkiksi soittelemalla tai tekstiviestejä lähettelemällä voi aiheuttaa uhrissa voimakastakin pelkoa. Vainoamistutkimukset kuvaavat muun muassa puhelimen pelkoa, jossa uhri pelkää vastata puhelimeen ja jossa puhelimen soiminen saattaa laukaista pelkoreaktion jopa vuosia vainoamistapahtumien jälkeen (Mullen ym. 2000: 232).

Elokuvien puhelinvainoamiskuvauksissa yhdistyvät kaikki kolme Nadkarnin ja Grubinin mainitsemaa vainoamista määrittävää tekijää. Useissa vainoamiselokuvissa puhelin valjastetaan väkivallan välineeksi; puhelimen välityksellä vainoaja tunkeutuu uhrinsa yksityiseen tilaan ja pakottaa itsensä läsnäolevaksi uhrinsa elämässä. Puhelimella voidaan merkitä vainoajan pakonomaista ja toistuvia kommunikointiyrityksiä, jatkuvaa kontaktiin pyrkimistä toisiaan seuraavien puhelinsoittojen avulla sekä aggressiota ja uhkaavaa käytöstä, jota erityisesti tällainen väkivallan välineeksi valjastettu puhelin ilmentää. Puhelin on useassa vainoamiselokuvassa niin ikään tapa yrittää päästä uhrin läheisyyteen, tunkeutua hänen elämäänsä ja yrittää paikantaa uhrin liikkeitä. Puhelinvainoaminen on siis tapa tarkkailla, kontrolloida ja luoda jatkuvan uhan tuntua uhrin elämässä. Puhelimen käyttö liittyy elokuvissa niin ikään uhrin itsemääräämisoikeutta ja seksuaalisuutta loukkaavaan väkivaltaan. Puhelimen välityksellä vainoajan ja uhrin subjektiivisuudet sekoittuvat, kun vainoaja pakottaa uhrinsa kuuntelemaan ääntään – ja näin ollen siis kuuntelemaan häiritsevillä ja uhkaavilla puhelinsoitoilla uhrin näkökulmasta väkivaltaa merkitsevää subjektiaan. Puhelimella voidaan niin ikään merkitä elokuvissa myös uhrin symbolista likaamista ja häpäisyä sekä kuvata, kuinka vainoaja ”tirkistelee” auditiivisesti uhriaan. (Mononen 2016, 2018.) Seksologi Kurt Freund kuvasi vuonna 1990 julkaistussa artikkelissaan auditiivisen tirkistelyn, eli puhelinskatologian (engl. telephone scatology; myös telephonicophilia). Puhelinskatologia ilmenee pakonomaisena rivojen puheluiden soitteluna (Huttunen 2018), jossa uhria tirkistellään seksuaalissävytteisesti puhelujen kautta. Puhelinskatologian ulosteeseen viittaava etymologia (skatologia > ulosteoppi) kuvaa niin ikään lian ja likaamisen kulttuuria. Tämä lian ulottuvuus on usein läsnä myös vainoamiselokuvien puhelinvainoamiskuvauksissa, joissa vainoaminen voidaan yhdistää myös (psykologiseen) raiskaukseen ja uhrin symboliseen häpäisemiseen. (Mononen 2016, 2018.)

Puhelinvainoamiseen liittyvä kokemuksellisuus tulee elokuvissa usein ilmi juuri kuuntelemisen ja puhelimen äänen välityksellä. Puhelinvainoamisen kokemuksen kuvausta voidaan vahvistaa musiikilla, joka kuvaa esimerkiksi voimakasta vainoamisen aiheuttamaa pelkotilaa. Yhteistä sekä pelottavan musiikille että pelkoa merkitsevälle puhelimen äänelle on niiden kuvaama uhkaavan ja pelottavan (vainoajan) lähestyminen. Martin Heideggerin (2000 [1927]: § 30) mukaan pelon olemus on nimenomaisesti jonkin pelottavan lähestymisessä. Oleellista ei ole niinkään se, saavuttaako pelottava ja uhkaava pelkäävän subjektin – se voi kulkea myös ohi. Sen sijaan pelko on aika-tilallinen kokemus, joka suuntautuu voimakkaasti tulevaan. Tämä tulevaisuuteen suuntautuva ja usein myös toistuvien ja vakavien vainoamistekojen myötä kroonistuva pelko kuuluu usean vainoamiselokuvan musiikissa ja äänessä. Kroonistuvaa pelkoa voidaan kuvata esimerkiksi vainoamiseen liitettävällä musiikilla, joka jatkuu kohtausrajojen ylitse, vaikka vainoamistapahtuma on jo ohi. Puhelimen ääni ja puhelinvainoamista merkitsevä musiikki voidaan ymmärtää elokuvissa myös trauman merkkinä: vainoamisen muisto voi herätä vainotun uhrin mielessä vielä vuosia vainoamistapahtumien jälkeen juuri puhelimen soimisen laukaisemana.

Puhelimella on ollut keskeinen rooli elokuvien vainoamiskuvauksissa jo varhain. Ensimmäisenä vainoamiselokuvana pidetään Clint Eastwoodin debyyttiohjausta Yön painajainen (Play Misty for Me) vuodelta 1971 (Nicol 2009). Elokuvassa vainoaja soittaa toistuvasti uhkaavia puheluja ihastuksensa kohteelle, radiossa työskentelevälle dj:lle. Puhelinta käytetään niin ikään vainoamisen välineenä ainakin elokuvissa, Klute – rikosetsivä (Klute, USA, 1971), Yö ei tunne sääliä (The Seduction, USA, 1982), Koomikkojen kuningas (The King of Comedy, USA, 1983),Vaarallinen suhde (Fatal Attraction, USA, 1987), Ihastus (The Crush, USA, 1993), Phone Booth (USA, 2002) ja Ikuinen rakkaus (Enduring Love, UK, 2004). Kenties kaikkien aikojen kuuluisin elokuvallinen puhelinvainoajahahmo on kuitenkin Wes Cravenin Scream-elokuvien (Scream (1996), Scream 2 (1997), Scream 3 (2000) ja Scream 4 (2011)) Ghostface -hahmo, joka soittaa uhrilleen matkapuhelimesta ennen hyökkäämistään. Ghostfacen esikuvana pidetään Kun tuntematon soittaa… (When a Stranger Calls, USA, 1979) –elokuvan 22-minuuttisen alkukohtauksen vainoajaa, joka vaanii uhriaan soittamalla tälle toistuvia puheluja lankapuhelimella. 2000-luvulle tultaessa vainoajahahmojen käyttämä puhelinteknologia on jo kehittynyttä. Elokuvan vuoden 2006 uusintaversiossa, Kun tuntematon soittaa, vainoaja käyttää jo lankapuhelimen sijaan matkapuhelinta. (Mononen 2018.)    

Akusmaattiset vainoajahahmot

Elokuvien puhelinvainoajat esitetään usein akusmaattisina eli pelkästään äänensä välityksellä läsnä olevina hahmoina. Michel Chionin mukaan akusmaattisen hahmon ajatellaan merkitsevän elokuvissa jumalallisia ja pahantahtoisia olentoja, joilla on poikkeuksellista valtaa uhrinsa elämässä. Akusmaattiset hahmot koetaan niin ikään kaikkialla olevina, kaiken näkevinä ja kuulevina sekä kaikkitietävinä. (Chion 1982: 169; 1994 [1990]):129–131.) Hahmon valta rakentuu puhelinvainoamisen kuvauksissa Jeremy Benthamin 1700-luvulla kuvaaman panoptikonin periaatteiden mukaisesti. Benthamin (1995 [1787]) suunnittelemaa panoptikonia voidaan lähestyä sekä arkkitehtonisena mallina että vallan teoriana. Michel Foucault (2013 [1975]) on sittemmin tehnyt kuuluisaksi panoptikonissa esiintyvän vallan katseen. Foucault kuitenkin sivuuttaa lähes kokonaan panoptikonin äänen, joka oli Benthamin alkuperäisessä suunnitelmassa aivan keskeinen. Benthamin panoptikoniin kuuluivat vartijan keskustornin ja vankien sellit yhdistävät tinaputket, joiden kautta vartija saattoi kuunnella vankien liikkeitä ja puhutella heitä. (Bentham 1995 [1787].)

Elokuvien puhelimessa uhriaan vainoavat hahmot muistuttavat tässä mielessä oleellisesti panoptikonin vartijaa: esimerkiksi Ghostface kertoo tyypillisesti tietävänsä uhrinsa sijainnin ja sen mitä uhri tekee – hän siis ilmaisee sekä näkevänsä että kuulevansa uhrinsa liikkeet. Sekä panoptiseen valtaan ja Ghostfacen akusmaattiseen vainoamiseen kuuluu keskeisesti epätietoisuus siitä, missä tarkkailija sijaitsee. Vaikka vartijan torni on panoptikonissa jatkuvasti vankien nähtävissä, pimennetyn tornin ja siellä himmeänä ympäri vuorokauden hohtavan lyhdyn tarkoituksena on hämärtää käsitystä siitä, milloin vartija on tornissaan paikalla. Sama epätietoisuus realisoituu akusmaattisissa vainoajahahmoissa, joiden sijainti on epäselvä. Ghostfacen maneereihin kuuluu jopa arvuutella uhriltaan kulloinkin sitä, mistä suunnasta hän uhriaan tarkkailee. Näin Ghostface demonstroi tehokkaasti elokuvissa toistuvaa puhelinvainoamisen dynamiikkaa, jossa vainoaja tekee tiettäväksi tietävänsä uhrista kaiken, mutta piilottaa puhelimen kautta inhimillisen olomuotonsa ja sijaintinsa. Näin akusmaattisen vainoajahahmon sijainti näyttäytyy uhrin näkökulmasta kaikkiallisena ja siten totaalisena. Tälläkin väkivallalla on yhtymäkohtansa todellisessa elämässä. Samankaltaista tilan kokemuksen hämärtämistä käytetään esimerkiksi sodan käynnissä, jossa äänellä ja musiikilla kiduttaminen perustuu nimenomaisesti uhrin ajan ja tilan kokemuksen häiritsemiseen sekä sisäisen äänen hiljentämiseen (Cusick 2006).

Lopuksi

Vainoamiselokuvien ääni ja musiikki kuvaavat niin vainoamisen kokemuksellisuutta kuin siihen liittyviä valtasuhteita. Puhelinvainoaminen poikkeaa kapeasta fyysiseen väkivaltaan perustuvasta väkivaltakäsityksestä tyypillisesti henkisenä väkivaltana, jonka jäljet eivät ole aina silmin nähtävissä. (Puhelin)vainoamisen havaitseminen ja ymmärtäminen voi helpottua kuuntelemisen analogian kautta. Ilmiön erityispiirteitä ja sen kokemuksellisuutta voidaan havainnoida kuuntelemalla vainoamisen logiikkaa. Tällaisia ovat muun muassa elokuvien puhelinvainoamiseen liittämä vallan rakentuminen. Siinä missä vainoaminen merkitsee osalle vainoamisen uhreista todellista ja vakavaa fyysisen väkivallan uhkaa, vainoamiseen liittyy myös panoptikonista ja akusmaattisen hahmon teoriasta tuttua vallan teatterin elementtiä. Piilottamalla fyysisen olomuotonsa sekä sijaintinsa ja valjastamalla puhelimen auditiivisena välineenä väkivaltansa välineeksi, vainoaja luo illuusiota ylimaallisesta tiedosta, voimasta ja kaikkivoipaisuudesta. Tutkimuksien mukaan (Mullen ym. 2000) moni vainoamisen uhri kuvaa juuri tätä elokuvien esittämää kokemuksellisuutta: vainoaja vaikuttaa pitelevän kaikkia lankoja käsissään siinä missä uhri menettää kontrollin omasta elämästään. Kontrollin menettämisen seurauksena uhri voi kokea pitkittynyttä post-traumaattista stressireaktiota, epäluuloisuutta muita ihmisiä kohtaan sekä kroonistunutta pelkoa. Kokemus voi olla sitä vaikeampi mitä vähemmän tukea ja ymmärrystä uhri saa ympäröivältä yhteiskunnalta. (Mullen ym 2000: 59.)

Vaikka elokuvat eivät esitä vainoamista välttämättä realistisena ilmiönä, voivat ne tarjota arvokasta tietoa vainoamiseen liittyvistä käsityksistä sekä itse väkivaltaisen ilmiön luonteesta. Tämän ne voivat tehdä mahdollisista liioittelevista, parodisista, komediallisista, fantastisista, kitschisistä ja dramaattisista piirteistä huolimatta. Tutkimalla elokuvien vainoamiskuvauksia voidaan harjaantua havaitsemaan vainoamisväkivaltaa. Samalla avautuu mahdollisuus vainoamisen kokemuksen kuuntelemiselle, mikä on ensiarvoisen tärkeää vainoamisväkivallan ehkäisemisessä ja uhrien tukemisessa.

Lähteet:

Elokuvat:

Ihastus. 1993.The Crush, ohj. Alan Shapiro, USA.

Ikuinen rakkaus 2004. Enduring Love, ohj. Roger Michell,UK.

Klute – rikosetsivä 1971. Klute, ohj. Alan J. Pakula,USA.

Koomikkojen kuningas 1983. The King of Comedy, ohj. Martin Scorsese, USA.

Kun tuntematon soittaa… 1979. When a Stranger Calls, ohj. Fred Walton, USA.

Kun tuntematon soittaa 2006. When a Stranger Calls, ohj. Simon West, USA.

Phone Booth 2002. Ohj. Joel Schumacher, USA.

Scream 1996.Ohj. Wes Craven, USA.

Scream 2 1997. Ohj. Wes Craven, USA.

Scream 3 2000. Ohj. Wes Craven, USA.

Scream 4 2011. Ohj. Wes Craven, USA.

Vaarallinen suhde 1987. Fatal Attraction, ohj. Adrian Lyne, USA.

Yö ei tunne sääliä 1982. The Seduction, ohj. David Schmoeller,USA.

Yön painajainen 1971. Play Misty for Me, ohj. Clint Eastwood,USA.

Kirjallisuus:

Bentham, Jeremy 1995 [1787]. The Panopticon Writings. London & New York: Verso.

Björklund, Katja 2010. Stalking and violence victimization among Finnish university students. Akateeminen väitöskirja. Helsingin yliopisto, käyttäytymistieteellinen tiedekunta, käyttäytymistieteiden laitos. Helsinki: University of Helsinki.

Chion, Michel 1982. The Voice in Cinema, kääntänyt ranskasta englanniksi Claudia Gorbman. New York: Columbia University Press.

Chion, Michel 1994 [1990]. Audio-Vision. Sound on Screen, kääntänyt ranskasta englanniksi Claudia Gorbman. New York: Columbia University Press.

Cusick, Suzanne G. 2006. ”Music as torture/music as weapon”. Trans: Revista transcultural de música 10. URL: http://www.sibetrans.com/trans/articulo/152/music-as-torture-music-as-weapon (tarkistettu 13.8.2018).

Finlex 2014. ”Vainoamisesta tuli rangaistavaa – sananvapausrikoksia koskevat säännökset täsmentyivät”. 24.1.2014. URL: https://www.finlex.fi/fi/uutiset/264 (tarkistettu 14.8.2018).

Foucault, Michel 2013 [1975]. Tarkkailla ja rangaista. (Surveiller et punir: Naissance de la prison.) Suomentanut Eevi Nivanka. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Freund, Kurt 1990. ”Courtship Disorder”. Teoksessa Handbook of Sexual Assault: Issues, Theories and Treatment, toim. W. L. Marshall, D. R. Laws & H. E. Barbaree, 195–207.New York: Plenum Press.

Heidegger, Martin 2000 [1927]. Oleminen ja aika. [Sein und Zeit], suomentanut Reijo Kupiainen. Tampere: Osuuskunta Vastapaino.

Huttunen, Matti 2018. ”Sukupuoliset kohdehäiriöt (pedofilia, paljastelu, tirkistely) ja erityismieltymykset”. Duodecim 5.2.2018. URL: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.plain?p_sovellus=TK&p_artikkeli=dlk00495 (tarkistettu 14.8.2018).

Häkkänen, Helinä 2008. ”Vainoaminen. Katsaus”. Duodecim 124: 751–756.

Kamir, Orit 2001. Every Breath You Take: Stalking Narratives and the Law. S.l.: The University of Michigan Press.

Kamir, Orit 2005. ”Why ’Law-and-Film’ and What Does it Actually Mean? A Perspective”, Continuum: Journal of Media & Cultural Studies. 19 (2): 255–278.

Lacohée, Hazel, Wakeford, Nina & Pearson, Ian 2003. ”A social history of the mobile telephone with a view of it’s future”. BT Technology Journal. 21 (3): 203–2011.

Marvin, Carolyn 1990. When Old Technologies Were New: Thinking About Electric Communication in the Late Nineteenth Century. New York & Oxford: Oxford University Press.

Mononen, Sini 2016. ”Raiskaava ja vainoava musiikki: Vainoaminen off-screen-raiskauksena ja akusmatisoitu vainoaja-raiskaaja elokuvaa Hirveä kosto”. Widerscreen 3–4.
http://widerscreen.fi/numerot/2016-3-4/raiskaava-vainoava-musiikki-vainoaminen-off-screen-raiskauksena-akusmatisoitu-vainoaja-raiskaaja-elokuvassa-hirvea-kosto/ (tarkistettu 8.8.2018).

Mononen, Sini 2018. ”When a Stranger Calls: An Acousmatic Stalker Character and Sonic Representation of Fear”. Popular Inquiry. https://www.popularinquiry.com/blog/2017/12/16/sini-mononen-when-a-stranger-calls-an-acousmatic-stalker-character-and-sonic-representation-of-fear (tarkistettu 8.8.2018).

Mullen, Paul E, Michele Pathé & Rosemary Purcell 2000. Stalkers and Their Victims. Cambridge: Cambridge University Press.

Nadkarni, R. & D. Grubin 2000. ”Stalking: Why do people do it? The behaviour is newsworthy but complex”. British Medical Journal320: 1486–1487.

Nicol, Bran 2006. Stalking. London: Reaktion Books.

Nikupeteri, Anna & Merja Laitinen 2013. ”Vaino naisiin kohdistuvana eronjälkeisenä väkivaltana.” Naistutkimus-Kvinnoforskning 26 (2): 29–43.

Rikoslaki 39/1889, 25:7a. Vapauteen kohdistuvista rikoksista. Vainoaminen.

***

Artikkelin kansikuva: Kuvakaappaus elokuvasta Kun tuntematon soittaa… (1979). Lähde: Explosive media. Sini Monosen kasvokuva: Riitta Supperi.