Veri nais! Sukupuolittuneista etuliitteistä ja niiden mielekkyydestä musiikissa

Anna-Elena Pääkkölä on musiikkitieteen dosentti ja Suomen Akatemian tutkijatohtori. Hän on julkaissut laajasti musiikin, audiovisuaalisuuden ja sukupuolen risteyksistä. Hänen ja Tiina Käpylän kirjoittama Lailasta Almaan: Suomalaisten naisten populaarimusiikin historia (2023) on kiitetty ja tuore katsaus suomalaisen populaarimusiikin vaietumpiin osioihin. Lisäksi hän on päätoimittaja mm. artikkelikokoelmissa Nordic Music Videos (Routledge, 2025) ja Between Avant-Garde and Popular (SES, 2024).

Etuliitemusaa

Naisrokkia, tyttöpoppia, poikabändejä… Suomenkielisessä musiikin termistössä on vuosikymmenten saatossa vilissyt sukupuoleen liitettyjä etuliitteitä. Jotkut niistä ovat päällisin puolin neutraaleja, yrittävät kuvata musiikillista ilmiötä tai soundia, mutta joissakin tapauksissa niihin alkaa liittyä ikävää sivumerkitystä. Etenkin termi “naisrock”, noustuaan yleisempään käyttöön musiikkijournalismissa joskus 80- ja 90-lukujen taitteessa, tyrmistytti ajan rokkarinaisia, kun artistin tai bändin soundia tärkeämmäksi näytti nousevan esiintyjän sukupuoli. Alkoi piilomerkityksien aika: naisten rock on erilaista kuin miesten rock. Erilaista, ja suuressa määrin myös laadultaan huonompaa. Aihe herätti sen verran närää, että kentällä toimineet Arja Aho ja Anne Taskinen keräsivät kokoon teoksen Rockin korkeat korot (2003), jossa paitsi eritellään naisten tekemän rockin eri sävyjä, myös arvostellaan miesten valtaa määrittää musiikin laatua pelkästään esiintyjän etunimen perusteella.

Polemiikki on saanut ajan saatossa yhä uusia muotoja. Nykyään jotkut yhtyeet ovat ylpeitä “naisrock”-termistä, sillä siinä korostetaan naisen sosiaalista tekemistä. Sen sijaan “nais”-etuliitteen tarpeellisuutta on enenevissä määrin kyseenalaistettu, kun puhutaan ammattilaisista, joilla on sama koulutus. Naisrumpali, naistuottaja, kas kun ei naisäänimies. (Oikea termihän olisi ääniteknikko.) Vastaavasti ei puhuta miesrumpaleista tai miestuottajista, ellei nyt naisten kesken haluta korostaa, kuka valtaa tilanteessa käytti. (Ks. Engelberg 2018: 42; Koivisto-Kaasik & Välimäki 2023: 18; Käpylä & Pääkkölä 2023: 17.)

Suomen kielen sisäänrakennettu seksismi ei ole uusi havainto. Mila Engelbergin ja tasa-arvoasiain neuvottelukunnan teos Miehiä ja naisihmisiä: Suomen kielen seksismi ja sen purkaminen julkaistiin jo vuonna 2018, jonka perusteella esimerkiksi työnimikkeistä poistettiin turhan syrjiviä liitteitä, kuten -mies tai -emäntä. Perusteena näihin oli, että sukupuolitettu rooli nimikkeessä antaa ymmärtää, millaisia ihmisiä työtehtävään halutaan, ja täten osallistuu piilosyrjintään ja -seksismiin työpaikoilla. Tämä koskee eritoten nais-etuliitettä, jonka käytön kautta annetaan ymmärtää, että naisen läsnäolo tuo esille sukupuolen problematiikan, kun taas ilman naisia ei tällaisia tarvitsisi miettiä. Kuten Kaisa Karppinen on todennut: “Kun naissukupuolta korostetaan ilman havaittavaa syytä ja vastaavasti häivytetään puheena olevan miehen sukupuoli, annetaan ymmärtää, että sukupuolisuutta on vain yhdenlaista, feminiinistä.” (Karppinen 2002: 24.)

Musiikkialoilla tämä ei nouse keskiöön kuin vasta silloin, kun epävirallisesti nais-etuliite tulee käyttöön. Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että kun käytössä on kaksi termiä, vaikkapa kitaristi ja naiskitaristi, annetaan ymmärtää, että kitaristin “normaali” olotila on olla mies, ja nainen tässä ammattikunnassa on aina poikkeus, jopa niin, että se tarvitsee oman nimikkeensä. (Ks. Engelberg 2018: 44.)

Veri nais!

Tässä vaiheessa sallittakoon pieni henkilökohtainen anekdootti hetkestä, joka avasi minulle etuliitteiden voimaa. Nais-etuliite on homofooni (eli lausutaan samoin kuin) englanninkielisen sanan ”nice” kanssa. Testailin tätä yhteyttä mielessäni kauan, ennen kuin tajusin sen retorisen voiman. Ensinnäkin, sana ”nice” on englanninkielessä vähän se jokapäivän sana, jolla kuitataan mahdollisimman vähällä vaivannäöllä jonkun suoritus. Ahaa, festareilla soittaa Pispalan sahansoittajien yhdistys? Very nice! Tai että naapurin autotallibändin uusi single on tullut ulos toissapäivänä, very nice. Asiassa ei ole sen kummempaa tunnepanostusta, kunhan nyt sanotaan että jee, hyvä juttu. Nice.

No, käännytäänpä homofonian puolelle. Bändissä soittaa naisrumpali. Veri nais. Joku paikallinen naisartisti sai kahvilasta keikan. Aha, no ihan nais. Tällä tavalla ajateltuna etuliitteestä tulee päähäntaputtelua, ihan kiva-tyyppistä puolihuomiointia. Arvoa sillä ei ole enää kuin kuittauksena. Joo. Veri nais. Palaamme jälleen siihen, että nais-etuliite on arvottava, nimenomaan arvoa vievä. Nainen on poikkeus, ja ei-haluttu sellainen. Olisipa joku oikea muusikko tai bändi paikalla.

Toki on muistettava, että NiceRap-yhtyeessä tätä homofoniaa käytetään nimenomaan voimauttavana, kuten Rantakallion (2021) tutkimuksessa todetaan. Tämäkin kikka on siis jo joissain piireissä huomattu. Kuten kaikessa, sävy ja tarkoitus määräävät enemmän kuin sanat itse. Oma kikkani on, Sedgwickiä (2003, 128) lainaten, paranoidi tapa tarkistaa, mitä etuliitteellä oikeastaan sanotaan, kun taas NiceRap soveltaa reparatiivista käyttötapaa. Molemmilla on etunsa, kun halutaan selvittää, mitä etuliite tarkoittaa; minusta vaan olisi jo selvintä, että etuliite unohdettaisiin jo kokonaan. Nice!

Määrittävä vai perussukupuoli?

Moni nainen sanoo, ettei halua tulla tunnetuksi musa-alalla siksi, että hän on nainen, vaan siksi, että hänen musiikkinsa ja työnsä on arvostettua. Usein kuultu fraasi ”sukupuolella ei ole väliä, vaan musalla” on kerta toisensa jälkeen todettu utopistiseksi. Viimeksi aiheesta pauhattiin ääneen maanantaina 11. päivä toukokuuta 2026, kun Tomi Rantanen julkaisi visionsa musiikkialan tasa-arvotyölle, jonka pitäisi olla valmis vuoteen 2040 mennessä (ks. Rantanen et. al. 2026).

Mutta tottahan sen pitäisi olla, että aivan sama kuka musiikkia tekee, kunhan se on laadukasta. Tästä seuraakin radikaali ehdotus: jos sillä ei ole väliä, mihin sitä etuliitettä sitten tarvitaan? Jos halutaan puhua rumpalista, joka on nainen, niin hän on silloin rumpali. Piste. Ja jos halutaan korostaa kyseisen rumpalin sukupuolta jostain syystä, tässäpä radikaali idea, jonka haluan tarjota kaikkien käyttöön.

Suomen kieliopista muistamme, että yhdyssanoissa on kaksi osaa: määrittävä osa ja perusosa. Määrittävä on se, joka mainitaan ensin, ja perusosa on yhdyssanan lopulla. Eli jos halutaan korostaa rumpalin naiseutta jostain syystä, hän on rumpalinainen, ei naisrumpali. Koska edelleen, jos rumpalius on tärkeämpää, niin silloin etuliite on yksinkertaisesti tarpeeton.

Etuliitteiden aika on ohi. Jos emme puhu sukupuolesta, sitä on turha erikseen korostaa. Tähän on hyvä totutella sillä aikaa kun odotamme uutta presidenttinaista. Kyllä, manifestini koskee myös kaikkia muita ammatteja.

Kuitenkaan kaikki sukupuolitetut etuliitteet eivät ole pahasta. Kuten Mila Engelbergkin toteaa, “sukupuoleen viittaaminen ei kuitenkaan välttämättä ole seksististä ja joissakin yhteyksissä juuri sukupuolesta vaikeneminen voi olla eriarvoisuutta lisäävää, jopa syrjivää” (2018: 15). Yleisenä poikkeuksena manifestilleni mainittakoon, että jos yhdyssanan perusosa on ei-ihminen, nais-etuliitettä voi yhä mielestäni käyttää. Esimerkkeinä olkoon naisääni tai naisviha. Mutta kyllä näissäkin voisi miettiä, voisiko yhdyssanat eriyttää: naisen ääni tai naisten äänet. Kuoromaailmassa “diskanttiääni” on kuvaava ja sukupuolittamaton vaihtoehto. Naisviha kääntyköön puolestaan oikeaoppiseen muotoonsa “naisiin kohdistuva viha”, jolloin siitäkin jää yhdyssanan implikoima moniselitteisyys pois; “naisviha” voisi hyvin olla myös muodossa “naisten kokema oman vihan tunne”.

Musiikkiala on esittänyt kunnianhimoisen tavoitteen Tomi Rantasen tutkimuksen kautta olla tasavertainen vuoteen 2040 mennessä. Olen tässä esittänyt kolumnistisin keinoin yhden konkreettisen teon, jolla kaikki voivat parantaa yhdenvertaisuutta musiikkialalla.

Kirjallisuus

Aho, Arja & Anne Taskinen 2003. Rockin korkeat korot: Suomalaisen naisrockin historia. Helsinki: WSOY.

Engelberg, Mila 2018. Miehiä ja naisihmisiä: Suomen kielen seksismi ja sen purkaminen. TANE-julkaisuja 18. Helsinki: Tasa-arvoasiain neuvottelukunta TANE.

Karppinen, Kaisa 2002. ”Onko kielellinen tasa-arvo utopiaa?” Kielikello 1: 22–25.

Käpylä, Tiina, ja Anna-Elena Pääkkölä 2023. Lailasta Almaan: Suomalaisten naisten populaarimusiikin historia. Helsinki: Into Kustannus.

Rantakallio, Inka 2021. ”Femcees Finland, NiceRap ja vastatilojen voima: Suomiräpin naisten vertaisverkostojen historiaa.” Etnomusikologian Vuosikirja 33: 67–93.

Rantanen, Tomi, Tatu Marttila ja İdil Gaziulusoy 2026. Suomen yhdenvertainen musiikkiala 2040: visio, muutospolut ja toimenpiteet. https://aaltodoc.aalto.fi/items/83f357b8-eb0c-4dea-a37e-7c82f08d0c47 (tarkistettu 15.5.2026)

Sedgwick, Eve Kosofsky 2003. Touching Feeling: Affect, Pedagogy, Performativity. Durnham: Duke UP.

Välimäki, Susanna, ja Nuppu Koivisto-Kaasik 2023. Sävelten tyttäret: Säveltävät naiset Suomessa 1800-luvulta 1900-luvulle. Helsinki: SKS.