Näkökulmia: mitä itkuvirret ovat?

Musiikkipedagogi AMK Emilia Kallonen on kansanlaulaja ja itkijä, joka on perehtynyt karjalaiseen lauluperinteeseen ja itkuvirsiin. Hän toimii myös itkuvirsikouluttajana. Kuva: Varpu Heiskanen, UEF.

Teksti: Emilia Kallonen yhdesssä Emmi Kuittisen, Liisa Matveisen, Viliina Silvosen, Riikka Patrikaisen ja Elina Hytönen-Ng:n kanssa.

Johdanto

Karjalaisen ja inkeriläisen itkuvirren pohjalta on Suomessa viime vuosikymmenien
kuluessa syntynyt monenlaisia ilmiöitä ja tulkintoja sekä vaihtelevia nimityksiä niille. Erilaisten toimijoiden ymmärrys itkuvirrestä perinteenlajina ja ilmaisumuotona voi olla hyvin monitulkintainen ja monimuotoinen. Tästä Viliina Silvonen kirjoittaa laajemmin tämän Musiikin suunta -teemanumeron aloittavassa artikkelissa “Perinteinen äänellä itku ja nyky-Suomen moninainen itkuvirsikenttä” (ks. Silvonen 2024, tässä julkaisussa).

Nykysuomalaista itkuvirsikenttää ja -ilmiöitä tutkivan Kyynelkanavat-hankkeen
(2021–2024) työryhmässä on kuusi eri taustoista tulevaa henkilöä. Työryhmän kolme tutkijaa ja kolme taiteilijaa toimivat eri tavoin ammatillisesti itkuvirsien parissa. Luonnollisesti tutkijan ja taiteilijan suhde sekä näkökulma itkuvirteen on lähtökohtaisesti erilainen. Taiteilija asettuu itkuvirren sisälle luovana toimijana, kun taas tutkija yleensä asettuu ilmiön ulkopuolelle tutkimaan sitä. Kyynelkanavat-hankkeessa olemme tuoneet taiteilijan ja tutkijan erilaisia tulokulmia vuoropuheluun ja myös yhdistäneet niitä. Tieteen ja taiteen välisyydestä Riikka Patrikainen kirjoittaa artikkelissa “Kokemuksia taiteen ja tieteen yhdistämisestä itkuvirsitutkimuksessa” (ks. tässä julkaisussa).

Tässä tekstissä esitämme joitakin näkökohtia siihen, mitä kukin meistä työryhmän jäsenistä ajattelee itkuvirren olemuksesta. Samalla avaamme meidän erilaisia taustoja ja tulokulmia suhteessa aiheeseen ja siihen liittyvään tutkimukseen tai toimintaan. Emme pyri tyhjentävästi, emmekä lopullisesti, vastaamaan pääkysymykseen, mitä itkuvirret ovat, vaan valotamme ajatuksiamme ja näkemyksiämme aiheesta. Ajatuksemme ovat joiltain osin muuttuneet pitkin yhteistyöprosessia ja ovat edelleen liikkeessä.

Teksti on laadittu kirjallisena haastatteluna. Olemme kaikki vastanneet samoihin kysymyksiin, jotka olemme ensin yhdessä muotoilleet. Näiden avulla olemme pyrkineet kokoamaan yhteen ja tiivistetysti asioita, joita meiltä usein kysytään ja joita me koemme keskeisiksi itkuvirttä määriteltäessä. Olemme myös halunneet saada jokaisen oman äänen esille. Tällä haluamme osoittaa, miten monin eri tavoin itkuvirsiä tarkastellaan ja ymmärretään. Moniääninen pohdintamme jatkuu Liisa Matveisen artikkelissa “Opetuksen, taiteen ja tutkimuksen näkökulmia eettisiin kysymyksiin itkuvirsien parissa” (ks. Matveinen ym. 2024, tässä julkaisussa).

Koko työryhmälle osoitetut yhteiset kysymykset ovat: 1. Mikä on lähtökohtasi ja suhteesi itkuvirsiin tässä hankkeessa? 2. Mitä on itkuvirsi? Lisäksi hankkeen taiteilijat vastaavat kysymyksiin: 3. Kenen tuntoja itkijä ilmaisee ja millaisista aiheista voi itkeä 2000-luvulla? 4. Millaisille yleisöille tai millaisiin tilanteisiin itkuvirret sopivat 2000-luvulla?

1. Mikä on lähtökohtasi ja suhteesi itkuvirsiin tässä hankkeessa?

1.1. Emmi Kuittinen, taiteilija

Maisteriopintoni Sibelius-Akatemian Masters degree in Global Music eli Glomas-ohjelmassa johdattivat minut itkuvirsien pariin, joten olen tarkastellut itkuvirsiä alusta lähtien muusikon näkökulmasta. Olenkin viime aikoina pohtinut tätä: karjalaisille itkuvirsien esittäminen ei ollut laulamista vaan iänel itkemistä. Jos siis kansanmusiikin tutkijat eivät olisi mieltäneet itkuvirsiä osaksi kansanmusiikkia, olisinko ikinä keksinyt tehdä niitä?

Kun aloin opetella itkuvirsiä, mietin kovasti, mikä on niille sopiva esityspaikka. Koska olin esiintyvä taiteilija, esitin itkuvirsiä osana konserttejani. Tiedostin kyllä, että tilanne on erilainen kuin itkuvirsien perinteinen konteksti. Koin kuitenkin myös, että itkuvirret eivät olleet saaneet tarpeeksi huomioita kansanmuusikoiden keskuudessa, toisin kuin esimerkiksi runolaulu. Siksi halusin tuoda itkuvirsiä uusiin esitysympäristöihin ja yhdistelin niitä muiden taiteen lajien, kuten tanssin ja sirkuksen, kanssa.

Kyynelkanavat-hankkeessa olemme tutkijatyöparini, folkloristi Viliina Silvosen kanssa tarkastelleet itkuvirsiä ennen kaikkea esittävänä taiteena, mutta mukana kulkee myös opettajan ja itkuvirsikouluttajan näkökulma, sillä olen pitänyt itkuvirsikursseja vuodesta 2018 lähtien (ks.työparin esittely tässä julkaisussa: Silvonen & Kuittinen 2024).

1.2. Liisa Matveinen, taiteilija

Muusikkona itkuvirsi on kulkenut työssäni mukana yli kolmekymmentä vuotta. Olen esittänyt itkuvirsiä konserteissa ja työpajoissa sekä opastanut kursseilla.

Aloin perehtyä itkuvirsiin vuonna 1984 opiskellessani Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosastolla. Lehtorini Heikki Laitinen kehotti siihen, koska olin ainoa karjalainen opiskelija vuosikurssilla. Pikkuhiljaa aloin kiinnostua aiheesta, vaikka aluksi tuntui oudolta perehtyä vanhempien naisten perinteeseen. Opiskelimme esittävää tutkimusta ja meidän tuli perehtyä johonkin musiikilliseen perinteeseen itse tekemällä ja esittämällä. Haastattelin vanhempia rajakarjalaisia itkijöitä osana tutkimusta. Taiteellisen lopputyöni, Itkuvirsi-improvisaatioitteni tausta ja kehitys, tein itkuvirsistä vuonna 1989.

Kyynelkanavat-hankkeessa olen toisten itkijöiden kanssa saanut syventyä aiheeseen ja kehittää yhdessä uusia esitysmuotoja itkuvirrelle. Olemme yhdessä pohtineet ja käytännössä kokeilleet konserteissa ja esityksissä, kuinka itkuvirttä voi “tarjoilla” nykyajan ihmisille/yleisöille.

Tutkijatyöparini on kulttuurintutkija ja kanttori Riikka Patrikainen. Hänen kanssaan käydyissä keskusteluissa olemme pohtineet ortodoksikarjalaisen nykyitkijän maailmankuvaa (ks. Patrikainen & Matveinen 2024, tässä julkaisussa).

1.3. Emilia Kallonen, taiteilija

Kiinnostukseni itkuvirsiin alkoi jo melko nuorella iällä, kun opiskelin Pohjois-Karjalassa ensin nykytanssia ja sen jälkeen kansanmusiikkia. Itkuvirsi ei tarjoutunut minulle ensisijaisesti opintojen kautta, vaan ennemminkin sen kulttuurisen ympäristön kautta, johon aloin kotiutua vuosituhannen vaihteessa. Karjalaisuus ja erityisesti itkuvirsiperinne puhuttelivat minua syvästi ja tunsin samaistuvani niihin niin, että halusin henkilökohtaisesti sekä taiteeni kautta liittyä näihin perinteisiin. Perinteen paino oli minusta kuitenkin niin voimakas ja arvokas, että kesti vuosia punnita sitä, voisinko minä opetella ja tehdä itkuvirsiä ja miten. Etsin tietoa, luin tutkimuksia ja kuuntelin perinnearkistossa itkuvirsiäänitteitä ja haastatteluja. Sitten aloin etsiä ihmisiä, jotka voisivat opastaa minua itkuvirsien tekemisessä. Tähän liittyi myös Karelia Ammattikorkeakoulun opinnäytetyöni vuonna 2012. Sittemmin olen tehnyt ja esittänyt omia itkuvirsiä sekä toteuttanut useita itkuvirsiin ja karjalaisuuteen liittyviä taideprojekteja. Itkuvirsikursseja olen ohjannut vuodesta 2017 lähtien.

Karjalainen äänellä itku on avannut minulle kokemuksellisen aikaikkunan karjalaiseen estetiikkaan, tapakulttuuriin ja niiden taustalla vaikuttavaan maailmankuvaan, joihin edelleen haluan ammatillisesti sitoutua sekä avata niitä erilaisille yleisöille. Henkilökohtaisuus on ollut minulle tärkein avain ja näkökulma itkuvirteen. Tällä tarkoitan oman toiminnan ja kokemuksen välityksellä kasvavaa ymmärrystä, tietoa ja taitoa sekä elävää suhdetta perinteeseen. Siksi minulle on ollut tärkeää tehdä omia itkuja omalla kielelläni ja opettaa kursseilla omien itkujen tekemistä.

Kyynelkanavat-hankkeessa olen mukana taiteilijana ja itkuvirren opettajana. Taiteellinen yhteistyö Liisan ja Emmin kanssa on jäsentänyt ja vahvistanut omakuvaani itkuvirsitaiteilijana ja -pedagogina. On ollut todella kiinnostavaa tuoda itkujen eri puolia esille erilaisille yleisöille ja saada myös itse uusia näkökulmia sekä omaan tekemiseen että itkuvirteen taiteenlajina. Tutkijatyöparini on etnomusikologi  Elina Hytönen-Ng, jonka kanssa olemme sukeltaneet itkuvirren opettamisen ja oppimisen prosessiin ohjaamassani itkupiirissä. Se on ollut hyvin antoisa kokemus ja antanut mnulle välineitä kehittää edelleen omaa opetustyyliäni (ks. Kallonen & Hytönen-Ng 2024, tässä julkaisussa).

1.4. Viliina Silvonen, tutkija

Olen tutkija, ja taustani on folkloristiikassa, jossa itkuvirsiä ja muuta suullista kansanperinnettä on tallennettu ja tutkittu 1800-luvulta saakka. Folkloristina ikään kuin kannan alani tutkimushistorian taakkaa, johon kuuluu niin kansallisromanttinen ja nationalistinen ideologia sekä karjalaisen perinteen ja karjalaisten suomalaistaminen. Taustani kuitenkin mahdollistaa kriittiset lähestymistavat aikaisempiin tutkimuksiin, tulkintoihin ja väitteisiin. Lisäksi tämä taustani auttaa ymmärtämään esimerkiksi Suomessa käynnissä olevaa keskustelua kulttuurisesta omistamisesta karjalaisen kulttuurin ja itkuvirsien suhteen sekä nykyitkuvirsien kentällä vahvana ilmenevää halua tai tarvetta tulla tunnustetuksi autenttisena itkuvirsiperinteenä ja aitona itkijänä.

Taustani monissa Karjaloissa (ortodoksisessa karjalankielisessä ja luterilaisessa suomenkielisessä) on väistämättä osa positiotani tutkiessani karjalaiseen kulttuuriin – tai karjalaisiin kulttuureihin – liittyviä ilmiöitä. Tutkimuksen kannalta olennaisinta on kuitenkin koulutukseni tutkijana, mutta monenkarjalainen taustani on auttanut ymmärtämään niitä kriittisiä keskusteluita, joita Suomessa on viime vuosina herännyt.

Hankkessamme näkökulmani on kahtalainen. Yhtäältä tarkastelemme Emmi Kuittisen kanssa itkuvirsiä osana nykykansanmusiikin ja esittävän taiteen kenttää. Olemme pureutuneet etenkin itkuvirsien tunteisiin ja niiden muodostamiseen ja muodostumiseen osana itkuvirsiperformansseja erilaisissa tilanteissa. (Ks. Silvonen & Kuittinen 2022; 2023.) Toisaalta tutkimusnäkökulmassani on vahvasti läsnä perinteen jatkumoiden ja katkosten tarkastelu eli se, miten eri aikojen, paikkojen ja kontekstien itkuvirret ovat suhteissa toisiinsa ja historialliseen itkuvirsiperinteeseen. Lisäksi kulttuurisen omistajuuden kysymykset ja vähemmistönäkökulma kuuluvat tutkimusintresseihini (ks. mm. Silvonen & Kallio 2023).

1.5. Riikka Patrikainen, tutkija

Olen ammatiltani laulaja, tarkemmin sanottuna ortodoksisen kirkon kanttori ja olen kiinnostunut rituaaliseen laulamiseen ja itkemiseen liittyvistä merkityksistä osana kuolinrituaaleja. Kirkollinen hautajaisten laulamisen perinne perustuu kirjasta laulamiseen, mutta rituaalisen itkemisen perinne on suullisesti välittynyttä. Tutkin aihetta väitöskirjassani rajakarjalaisen ja kreikkalaisen kuolinitkuperinteen näkökulmasta ja vertailen itkijöiden toimijuutta hautajaisissa omaan hautajaisissa laulamisen kokemukseeni.

Tässä hankkeessa asetun ulkopuolisen tutkijan ja havainnoijan rooliin, mutta ortodoksinen perinne muodostaa tässäkin tärkeän kehyksen toiminnan analysoimisen kannalta. Pääpaino työskentelyssäni on ollut tutkia nykyitkijän rituaalista toimijuutta, ja sitä, miten ortodoksinen maailmankuva ja karjalaisuus tähän vaikuttavat. Näitä olen pohtinut työparini Liisa Matveisen kanssa yhteisissä keskusteluissa. Oma muusikkouteni ja karjalaisortodoksinen taustani ovat varmasti vaikuttaneet siihen, minkälaista tietoa Liisa Matveisen kanssa voin itkuvirsistä tuottaa ja mikä itkuvirsissä kiinnittää huomioni.

Olen tutkinut nykyitkijän maailmankuvan merkitystä itkuvirsitoimintaan yhteistyössä taiteilija Liisa Matveisen kanssa. Tavoitteenani on ollut, että Liisa vaikuttaisi itkuvirsien asiantuntijana tutkimuksen muotoutumiseen yhteisten keskustelujen kautta sen kaikissa vaiheissa, vaikka vastuu prosessin kokonaisuudesta onkin ollut minulla tutkijalla (ks. Patrikainen & Matveinen 2024, tässä julkaisussa). Arvostan Liisaa sekä esiintyjänä, opettajana että analyyttisenä pohtijana. Yhteistyömme on antanut meille molemmille uusia näkökulmia itkuvirsien merkitykseen juuri tieteen ja taiteen näkökulmien ristivalotuksen kautta.

1.6. Elina Hytönen-Ng, tutkija

Sain joitain perustietoja itkuvirrestä opiskeluaikoina, kun perehdyin suomalaiseen kansanmusiikkiin. Tieto jäi kuitenkin hyvin pinnalliseksi ja halusin syventää tietojani enemmän, kun jouduin myös opettamaan tästä aiheesta yliopistossa lehtorin sijaisuutta tehdessä. Päädyin Emilia Kallosen itkuvirsikurssille vuonna 2018 ja syvempi kiinnostus aiheeseen nousi tätä kautta. Itkuvirsi kiehtoi myös aiheensa puolesta etenkin kun elämässä oli tullut vastaan erilaisia menetyksiä. Itkuvirsi tarjosi tähän eräänlaisen tarttumapinnan. Oma karjalainen taustani oli myös keskeistä.

Olen siis itse harjoitellut itkuvirsien tekoa ja tutustunut sen kehollisuuteen. Tämä jonkinlainen omakohtainen kokemus on ollut itselleni tärkeää ja yksi työskentelyäni leimaavia tekijöitä Kyynelkanavat-hankkeessa. Toisaalta koen, että en vieläkään tavoita itkuvirren kaikkia tasoja ja vasta ‘harjoittelen’ kaikkea sitä mitä tähän perinteenlajiin kuuluu.

2. Mitä on itkuvirsi?

2.1. Emmi Kuittinen, taiteilija

Tutkija Lauri Honko on kuvaillut itkuvirttä ”ikuisen eron ja lopullisen poislähdön runoudeksi” (Honko 1974, 115). Tämä on minusta kuvaava ilmaus, joskin minulle itkuvirret ovat kokonaisvaltaisempaa ilmaisua kuin vain runoutta. Itkuvirret on maailmanlaajuinen ilmiö, mutta minulle itkuvirret näyttäytyvät karjalaisen tai inkeriläisen kontekstin kautta. Jotta itkuvirsi olisi itkuvirsi, koen, että siinä pitää olla kuvailevat, poeettisia keinoja ja kiertoilmauksia käyttävät sanat, jonkinlainen, mieluiten alaspäin laskeva melodia ja surun ilmauksia esimerkiksi huokauksien, nyyhkäyksien tai liikkeen ja elekielen avulla. Lisäksi minulle itkuvirret ovat puhetta tuonilmaisiin.

2.2. Liisa Matveinen, taiteilija

Itkuvirsi on äänellä itketty runo. Itkuvirsiä esitetään (tai itketään) monenlaisissa elämäntilanteissa; haikeissa tilanteissa, jotka edellyttävät emotionaalista purkautumista. Itketään ilossa, itketään surussa, kerrotaan kuulumisia tai onnitellaan syntymäpäivänä. Itkun ja itkijän tärkein tehtävä on auttaa kuulijoita purkamaan itkunsa ulos. Itkun aihe on yleensä yhdistävä; sellainen, että se koskettaa monia kuulijoita. Itkemällä puretaan sen hetkinen tunnetila, esimerkiksi ilo, suru, kaipaus, järkytys tai kiitollisuus.

Itkuvirren esittäjän/itkijän ei tarvitse olla koulutettu laulaja. Tärkeintä itkuvirren itkemisessä on kyky ilmaista tunnetta. Äänellä itkeminen on hyvin fyysistä. Tunnetilaan pääseminen vaatii keskittymistä ja kaiken ulkopuolisen poissulkemista. Kun itkijä saavuttaa tuon tunnetilan ja alkaa itkeä, kuulijoiden myötäeläminen kannattelee itkijää eteenpäin itkussaan.

Minulle on tärkeää erottaa itkuvirsi muista kansanlaulun lajeista. Itkuvirsirunous, varsinkin itämerensuomalaisilla itkualueilla, on pitkälle kehiteltyä proosarunoutta; vapaamittaista, alkusointuista (samalla äänteellä tai tavulla alkava sanapari), runsaasti metaforia (kiertoilmaus, piilonimitys) sisältävää ja usein toistavaa, kertaavaa runoutta. Sanoja sulostutetaan, pehmennetään ja pidennetään. Runoissa ei välttämättä kerrota pitkiä tarinoita, vaan sama asia kerrotaan monella eri synonyymilla. Vanhemmassa suomalaisessa ja karjalaisessa kansanlauluperinteessä käytetään paljon luontosymboliikkaa ja tämä näkyy myös itkuvirsissä. Itkuvirsien kieli ei ole arkikieltä. Itkukielellä ollaan yhteydessä tuonpuoleiseen, sen vuoksi kielen pitää olla “pyhempää”. Kun itkijällä on oma itkuvirsi päässään, sävel ja rytmi tulevat automaattisesti.

2.3. Emilia Kallonen, taiteilija

Itseasiassa en ajattele itkuvirttä ensisijaisesti musiikkina eikä itkutaito mielestäni edellytä musiikillista osaamista tai esimerkiksi laulutaitoa. Ymmärrän itkuvirren ilmaisun lajina, joka asettuu useamman perinteenlajin rajamaastoon; kansanrunouden ja -musiikin sekä uskonnollisiin tapoihin ja uskomuksiin. Minulle keskeisiä itkuvirttä määrittäviä piirteitä ovat kunnioittavat ja vertauskuvalliset itkusanat, tietynlainen äänenkäyttö ja melodiikka, itkeminen ja itkemisen äänet sekä itkijän koko kehollinen olemus. Myös tunne, apeutuminen ja herkistyminen on olennaista ja se, että tunne tulee itkuvirressä näkyväksi ja kuuluvaksi ja että kuulijat voivat herkistyä eli hersyä itkuvirren mukana. Myös konkreettinen itkutilanne on erottamaton osa itkuvirttä ja vaikuttaa siihen aina.

Itkuvirteen olennaisesti sisältyy myös itkijän sisäinen (kokemus)maailma. Itkuvirsi puhuttelee ja pyrkii tavoittamaan itkijän omia, analyyttisen ajattelun takana olevia tunteita, mielen liikkeitä ja mielikuvia sekä antaa niille vertauskuvalliset sanat ja itkevän äänen. Samalla se pyrkii puhuttelemaan myös kuulijan sisäistä olemusta, sielua. Siten itkuvirsi luo yhteyttä ihmisten välille. Kuulija voi samaistua ja myötäelää itkussa esitettyjä tunteita ja asioita. Itkuvirren välityksellä yhteyttä voi kokea myös poissa oleviin henkilöihin tai omiin muistoihin, elämänvaiheisiin ja kokemuksiin.

Minulle itkuvirressä on jotakin salaista. Se ei ole mystistä, mutta se on näkymätöntä ja läsnäolevaa. Itkuvirsi voi olla eräänlainen rukous. Siinä katsotaan pyhään ja pyhitetään tärkeitä asioita ja tilanteita. Siksi on hyvä harkita, millaiseen tilanteeseen ja aiheeseen itkuvirsi sopii.

Lähtökohtaisesti erotan julkisen ja yksityisen itkuvirren erilaisiksi itkun lajeiksi. Niissä itkutilanteen luonne vaikuttaa eri tavoin itkuvirren sisältöön ja tarkoitukseen ja ne asettavat myös itkijän erilaiseen rooliin suhteessa yleisöön.

2.4. Viliina Silvonen, tutkija

Tutkimushistoria antaa erilaisia, täsmällisyydeltään poikkeavia määritelmiä itkuvirsille. Eila Stepanovan (2017: 487) mukaan itkuvirret ovat ”vaihtelevan asteisesti improvisoitua laulettua runoutta, joka kuitenkin seuraa perinteisen sanallisen ja sanattoman ilmaisun konventioita ja jota esittävät useimmiten naiset rituaaleissa ja mahdollisesti myös rituaalien ulkopuolella kohdatessaan murheita” (käännös Silvonen 2022a: 28). James M. Wilce (2009: 33) taas lähestyy itkuvirsiä laveammin todeten itkuvirsien olevan “prototyyppisesti melodista itkemistä sanoilla” (käännös Silvonen).

Aiemman tutkimuksen määritelmät ovat omien käsitysteni taustana. Itse kysymys, mikä on itkuvirsi, on kulkenut mukanani useita vuosia eikä minulla ole vieläkään antaa yksiselitteistä vastausta. Alkujaan päädyin pohtimaan kysymystä vaihtelevan arkistoaineiston äärellä; esimerkiksi jotkin Suomessa 1960-luvulla evakkojen keskuudessa tallennetut itkut poikkeavat monin tavoin vanhemmasta aineistosta tai Neuvosto-Karjalassa vielä 2000-luvulla tallennetuista perinteisistä itkuista. Pohdintoja on lisännyt entisestään nyky-Suomen monenkirjava itkuvirsikenttä erilaisine, osin ristiriitaisinekin tulkintoineen ja käytäntöineen. Niinpä selkeän määritelmän sijasta olen tällä hetkellä sitä mieltä, että tarvitaan erilaisia, täsmällisempiä ja tarkempia tapoja määritellä ja keskustella itkuvirsistä. Olen Eila Stepanovan melko täsmällisen määritelmän kannalla, kun kyseessä on niin sanotusti perinteinen itkuvirsi, rituaalinen sureminen, joka ilmiönä on tunnettu ympäri maailmaa etenkin osana kuolinrituaaleja. Karjalaisessa kontekstissa käytän termiä äänellä itku, joka on johdettu karjalaisen yhteisön itsensä käyttämästä verbistä itkie iänel. Äänellä itkemisellä on keskeisiä kulttuurisia ja erityisesti maailmankuvallisia merkityksiä. Tämän rinnalle tarvitaan mielestäni toisia tapoja nimittää ja määritellä etenkin nyky-Suomessa ilmeneviä, keskenään hyvin erilaisia perinteisestä itkvuirrestä ammentavia ilmaisutapoja ja itkemisen käytäntöjä. Nykyitkuvirsi ei sinänsä ole riittävä, koska se voi viitata mihin tahansa nykyajassa ilmenevään itkuvirteen, myös perinteiseen. Joitain täsmällisempiä termejä nykykentällä onkin käytössä; puhutaan esimerkiksi hoitavasta itkusta ja itkulaulusta.

Kaikkiaan ajattelen, että itkuvirsi tutkijalähtöisenä terminä voisi sopia kuvaamaan yleisesti kaikkia erilaisia käytäntöjä ja merkityksiä, jotka liittyvät tähän ilmiökenttään. Toisaalta mietin, miksi esimerkiksi laulua, joka ilmaisee surua ja joka saattaa aiheuttaa kyynelehtimistä pitäisi kutsua itkuvirreksi, johon käsitteenä liittyy monia erityisiä merkityksiä suomenkielisessä käytössä. Esimerkiksi englanninkielistä sanaa lament taas voidaan käyttää löyhemmin viittaamaan itkuvirttä laajemmin erilaisiin valituslauluihin. Samansuuntaisia ajatuksia minulla on Wilcen (2009) tarjoamaan laveaan määritelmään: melodinen sanoilla itkeminen. Tässä itkeminen on keskiössä ja määritelmä tuo esiin tämän itkun erityispiirteet melodian ja tekstin, mutta määritelmä voi kattaa myös muunlaisia ilmaisuja kuin itkuvirret.

Tiivistetysti totean, että koska itkuvirret ovat hyvin monimuotoinen, nykyään merkityksiltään ja käytännöiltään todella runsaasti vaihteleva, ei vain riiteissä suremiseen liittyvä ilmiö, on mielestäni tarpeen etsiä täsmällisiä käsitteitä kuvaamaan näitä vaihtelevia käytäntöjä. Olen aiemmin Päivystävä folkloristi -blogissa (Silvonen 2022b; ks. myös Silvonen 2024, tässä julkaisussa) ehdottanut, että itkuvirsi olisi yleistermi, joka kattaa kaikki muodot ja tavat. Itkuvirsi-termin rinnalla voisivat olla perinteinen itkuvirsi, karjalaisessa kontekstissa iänel itku sekä yleisterminä erilaisille uustulkinnoille uusitku (vrt. enlannin neolament) ja eri muotojen nimityksinä ja täsmennyksinä muun muassa hoitava itku, itkulaulu ja itkuvirsistä insporoitunut musiikki.

2.5. Riikka Patrikainen, tutkija

Itkuvirret voi määritellä monella tavalla. Yksi tapa on etsiä yhteistä nimittäjää eri maiden itkuvirsikulttuurien välillä, kuten James M. Wilce (2009) on tehnyt. Wilcen määritelmän mukaan itkuvirsiesityksiä ympäri maailmaa yhdistää aina kolme yhtäaikaista kommunikoinnin tapaa - musiikki, sanat ja tunne (Wilce 2009:33). Itkuvirsi ei siis tarkoita pelkkää itkemistä, vaan itkuvirsiin liittyvät aina myös sanat. Myöskään pelkkä teksti ei tee itkuvirrestä itkuvirttä. Kreikkalaisia itkijöitä haastatellessani huomasin, että pelkkä itkuvirsissä käytetty teksti tai pelkkä tekstin itkuvirsimelodioiden avulla esittäminen ei tarkoittanut haastateltavilleni vielä itkuvirttä, vaan vasta laulamista. Itkuvirreksi ilmaisu tunnistettiin vasta sitten, kun näiden lisäksi tapahtui suruun liittyvän tunteen esittäminen, itkeminen. Karjalaisten itkijöiden kohdalla tässä yhteydessä on puhuttu apeutumisesta. (ks. esim. Viliina Silvonen 2024, tässä julkaisussa)

Toinen tapa määritellä itkuvirsiä on tutkia sitä, mikä merkitys niillä on kunkin yhteisön sisäisenä kommunikaationa. Tämäkin tapa on tärkeä, sillä esimerkiksi karjalaisia ja kreikkalaisia itkuvirsiä yhdistävistä piirteistään huolimatta ne myös eroavat toisistaan monin tavoin, samoin kuin nykyitkuvirsi eroaa vanhasta karjalaisesta itkuvirrestä. Historian tunteminen on tärkeää, mutta se ei yksin selitä sitä, miten ja mihin tarkoitukseen tai tarkoituksiin itkuvirsiä esimerkiksi nyky-Suomessa käytetään. Tästä syystä tärkeää tutkia nykyitkuvirsienkin merkitystä niitä esittävän yhteisön kannalta, kuten Viliina Silvonen (2024) on tässä julkaisussa tehnyt.

Greg Urbanin (1988) mukaan itkuvirsillä viestitään erityisesti halua jakaa itkuvirsien aiheena oleva suru yhteisöllisesti. Vaikka Urbanin itkuvirsitutkimus liittyy Amazonin sademetsän heimoihin, pätee hänen oivalluksensa myös nykyitkuvirsien harrastamiseen Suomessa: esimerkiksi itkupiireissä on koettu tärkeäksi juuri niiden sosiaalinen, kokemusten jakamiseen perustuva ulottuvuus (ks. Kallonen & Hytönen-Ng 2024, tässä julkaisussa). Vaikka rituaalisen itkuvirren esittämiseen kuuluu ajatus siitä, että itkuvirsi osoitetaan näkymättömälle yleisölle, on läsnäoleva yleisö olennainen osa itkuvirsiesitystä. Yleisön tehtävä itkuvirsiä esitettäessä on niin sanottu “overhearing” eli niiden kuuleminen sivullisina. Näin itkuvirsiesityksessä itkijä päästää kuulijat yksityiseen maailmaansa mikä Urbanin mukaan on juuri menettämisen vastakohta (Urban 1988, 397–398). Myös tämä piirre itkuvirsi-ilmaisussa voi selittää suomalaisten itkupiirien toiminnan merkitystä osallistujilleen.

Itkuvirsiesitykseen kuuluu Urbanin mukaan olennaisesti se, että esitys väkevästä tunteenilmaisusta huolimatta ei ole kontrolloimaton. Juuri tämä viestii siitä, että kyse ei ole mistä tahansa itkemisestä vaan kulttuurisesti tärkeästä ilmaisumuodosta, jonka tehtävänä on ohjata yhteisön toimintaa menetyksen äärellä (Urban 1988, 392).

2.6. Elina Hytönen-Ng, tutkija

Oma käsitykseni itkuvirrestä seurailee pitkälti jo Lauri Hongon (1963) ja Unelma Konkan (1985) tutkimuksessa todettua. Näen, että perinteinen itkuvirsi on karjalaisen kansanmusiikin laji, jossa ilmaistaan surua, ja luopumista. Tässä voin yhtyä Unelma Konkkan (1985) toteamukseen, että itkuvirsi on “ikuisen ikävän” ilmaisua. Sitä ei sovi toki unohtaa, että perinteinen itkuvirsi on ollut vahvasti rituaaliin sidoksissa oleva perinteenlaji, joka on merkannut eräänlaista siirtymää, naimisiin menoa, kuolemaa tai yhteisöstä poistumista esimerkiksi armeijaan. Tärkeää on myös muistaa, että itkuvirsi on alkujaan esi-kristillinen perinne, eli se on kristinuskoa vanhaisempaa. Ortodoksinen kirkko on suhtautunut kuitenkin tähän kansanuskon muotoon luterilaista kirkkoa sallivammin ja siksi se on säilynyt näillä alueilla. Tästä esi-kristillisestä ja arkaaisesta perinnöstä kertovat omaa tarinaansa myös itkuvirsien maailmankuva ja muun muassa ajatus syntysistä sekä siitä, että vainajat tai esi-isät ja -äidit ovat kuulleet itkut ja ymmärtäneet niiden kieltä.

Toisaalta täytyy myös muistaa, että itkuvirret eivät rajoitu vain Karjalaan tai Inkeriin. Kyseessä on siis maailmanlaajuinen perinne, jota löytyy lähes kaikilta mantereilta joissain muodoissa. Eri yhteyksissä itkuvirsi on tietenkin löytänyt omat erityiset kulttuuriset muotonsa. Karjalassa kyseessä on ollut yleensä naisten suullinen perinne, joka on opittu kyläyhteisön sisällä.

Samaan aikaan omassa itkuvirsien lähestymistavassa on korostunut kehollisuus, tai somaestetiikka ja somatiikka, joiden kautta olen löytänyt erilaista tarttumapintaa itkuihin. Itkuissa nousevat tunteet ja niiden ilmeneminen kehon eri osissa on ollut ja on edelleen itselleni mielenkiintoinen tutkimusmatka. Itkuvirsi on siis vahvasti kehollinen kokemus, johon tiivistyy intensiivinen tunne. Tämän tunneilmaisullisen ominaisuuden kautta itkut ovat myös vahvasti yksilöllisiä ja ajassa eläviä.

Nykypäivän Suomessa itkuvirsi on löytänyt uusia muotoja, joissa käytetään muun muassa suomen kieltä karjalan kielen sijaan. Tässä yhteydessä puhutaan usein uusitkuvirsistä, englanniksi neo-lament. Tämä muutosprosessi aiheuttaa osaltaan myös kipuilua itkuvirsikentän sisällä toimivien kohdalla, mutta myös aihetta tutkivien tutkijoisen kohdalla samoin kuin itkuvirren perinteistä karjalaista ja karjalankielistä muotoa ylläpitävillä tahoilla. Samaan aikaan tämä kipuilu kertoo meille myös sen, että kyseessä on tärkeä asia ja elävä perintö.

3. Kenen tuntoja itkijä ilmaisee ja millaisista aiheista voi itkeä 2000-luvulla?

3.1. Emmi Kuittinen, taiteilija

Minun näkemykseni mukaan itkijä on aina läsnä itkutilanteessa omana itsenään, mutta hän voi itkeä myös muiden ihmisten puolesta. Myötätunto on itkuvirsissä tärkeää. Vaikka joku itkuni saattaisi olla hyvinkin omakohtainen, koitan olla selittelemättä sitä kuulijoille liikaa, jotta he voivat peilata itkua omiin kokemuksiinsa. Itkuvirret ovat perinteisesti olleet yhteisön tapa käsitellä suruja, ja mielestäni yhteisöllisyys itkuissa on yhä tärkeää.

Mielestäni voi itkeä sellaisista aiheista, joiden takana itkijä voi vilpittömästi seistä ja jotka tuntuvat itkun arvoisilta. Karjalaisessa ja inkeriläisessä maailmankuvassa itkuvirret ovat puhetta tuonpuoleiseen. Vaikka ei itse siihen uskoisi, tulee tämä mielestäni ottaa itkuvirsiä tehdessä huomioon – kyse ei ole pilailusta vaan ihmisten maailmankuvaan olennaisesti liittyvästä asiasta. Perinteisesti itkut ovat liittyneet erorituaaleihin, ja niihin on myös purettu muita elämän huolia. Toisinaan myös kiitollisuus on itkuvirren aiheena.

3.2. Liisa Matveinen, taiteilija

Itkijä ilmaisee oman elämänkokemuksensa avulla muiden sekä omia tuntojaan. Oman kokemuksen pohjalta voi saavuttaa tilan, jossa voi myötäelää toisten tuntoja, vaikka omat tunteet luovatkin tunnetilan.

Hyvin monenlaisista aiheista voi itkeä nykyään. Elinympäristö ja elämisen tapa ovat aivan erilaisia kuin vanhan itkuvirsiperinteen aikana. Emme enää elä kiinteissä yhteisöissä, kuten aiempien kulttuurien aikana. Tilalle on tullut uusia yhteisöjä, joihin ihmiset kokevat ja valitsevat kuuluvansa.

Voi itkeä perinteisistä aiheista kuten kuolemasta, muistella vainajia, hääitkuja jne. Nykyaikana koskettavat esimerkiksi yhteiskunnalliset asiat, katastrofit ja luonto, jotka tavallaan kaikki ilmaisevat menetystä, surua tai epäoikeudenmukaisuutta. Mielestäni viha on ainoa tunne, joka ei kuulu itkuihin.

3.3. Emilia Kallonen, taiteilija

Itkuvirsien sisällöt ja niiden kohteet vaihtelevat. Itku voi olla hyvin henkilökohtainen. Toisaalta se voi käsitellä laajempia ja yleisesti jaettuja tuntoja ja asioita. Itkuvirren voi tehdä myös toisten tai yhteisön puolesta. Erilaisille itkuille on olemassa erilaisia areenoja, yksityisempiä ja julkisia. Itkijän taitoa on osata erottaa erilaisia tilanteita, tarkoituksia ja tarpeita sekä harkita itkunsa niiden mukaan.

Lähtökohtaisesti ajattelen, että itkuvirren tarkoitus ei ole itkeä vain itselle. Yhteisön ja kuulijoiden läsnäolo ja myötäeläminen on edelleen hyvin olennainen osa itkuvirren kokonaisuutta. Yksityisessäkin itkuvirressä tulee mielestäni olla kohtaamisen asetelma. Itkussa voi kohdata ja puhutella henkilöä tai asiaa, joka ei ole konkreettisesti läsnä. Parhaimmillaan itkuvirsi luo ihmisten välille yhteenkuuluvuuden ja liittymisen tunnetta toisiin ihmisiin sekä omaan sisäiseen kokemusmaailmaan, mahdollisesti myös pyhään, mikäli se on itkijälle luonteva ja läsnäoleva ulottuvuus.

Kuten Liisa ja Emmi, minäkin pidän tärkeänä, että tämän päivän itkijä ymmärtää, millaiseen maailmankuvaan pohjautuvasta ilmaisusta itkuvirressä on kyse. Karjalaisille äänellä itku on ollut pyhä kieli, kommunikointia tuonpuoleiseen, eikä se siksi ole sopinut ihan mihin tahansa tilanteeseen tai asiaan. Itkun aiheen tulee edelleen olla niin sanotusti itkun arvoinen, elämää ja sen rajallisuutta sekä toisia ihmisiä kunnioittava.

4. Millaisille yleisöille tai millaisiin tilanteisiin itkuvirret sopivat 2000-luvulla?

4.1. Emmi Kuittinen, taiteilija

Sellaisille yleisöille, jotka ovat itkuvirsiä valmiita vastaanottamaan.

4.2. Liisa Matveinen, taiteilija

Itkuvirsiä esitetään hautajaisissa ja muistelutilanteissa, kalmistoissa, häissä, konserteissa ja erilaisissa itkuvirsiin liittyvissä tapahtumissa. Yleisöä pitää valmistaa itkuvirren kuulemiseen, sen verran outo perinne se on nykyaikana. Itkuvirret herättävät yhä enemmän kiinnostusta ja siksi tämä on erittäin hyvä kysymys!

4.3. Emilia Kallonen, taiteilija

Kuten aiemmin mainitsin, erotan nykyisessä itkuvirressä julkisen ja yksityisen muodon. Julkinen itkuvirsi on konsertissa tai muussa yleisessä tilaisuudessa esitetty ja siihen valmisteltu, harkittu esitys. Yksityinen itkuvirsi jaetaan valittujen henkilöiden kanssa esimerkiksi itkupiirissä tai vaikka perheen tai muun valitun yhteisön tilaisuudessa. Erilaiset tilanteet ja yleisöt asettavat itkijän erilaiseen rooliin ja asemaan, joissa myös valtasuhteet ovat erilaiset.

Erotan julkisen ja yksityisen itkuvirren siksi, koska niiden sisältö ja tarkoitus ovat eri tavoin orientoituneita ja niiden ympäristö ja esitysareena ovat erilaiset. Tällä jaolla en luokittele erilaisia itkijöitä tai heidän taitoaan, enkä arvotta näiden muotojen merkityksiä sinällään tai niiden esteettisiä tai tunnepitoisia vaikutelmia. Tarkoitukseni on tuoda esille näiden käytänteiden sekä julkisen ja yksityisen esitystilanteen eroja. Ajatukseni nousee suoraan omasta kokemuksestani, miten esiintyjänä, opettajana ja itkijänä teen ja koen itkuvirsiä hyvin erilaisissa tilanteissa, yksityisissä ja julkisissa.

Julkisessa itkussa pääpaino on myötäelämisessä ja kuulijan kokemuksessa. Kuulijalle tulee luoda tilaa kokea omia tunteitaan ja mielenliikkeitään. Julkisesti esiintyvältä itkijältä vaaditaan mielestäni lähtökohtaisesti eri tavalla ammattitaitoa hallita itkutilanne sekä itkuvirren kokonaisvaltainen ilmaisukieli ja estetiikka kuin yksityisten itkujen itkijältä. Vaikka toki yksityisesti itkevä itkijä voi olla yhtä lailla ammattitaitoinen.

Yksityisissä itkuvirsissä on mahdollista käsitellä vapaammin henkilökohtaisia aiheita. Yksityiset itkutilanteet ovat yleensä luottamuksellisia, jolloin tilanteen tunneherkkyyden sekä itkijän kannatteluun voi osallistua myös läsnäoleva yhteisö. Yksityisesti itkijältä ei odoteta välttämättä samanlaista ammattitaitoa muodon ja tilanteen hallinnassa kuin julkisesti esiintyvältä itkijältä. Tämä ei tietenkään vähennä itkun kokemuksellista arvoa itkijälle eikä kuulijoille.

Lähteet

Honko, Lauri 1963. "Itkuvirsirunous", teoksessa Suomen kirjallisuus I, 81–128.

Honko, Lauri 1974: Itämerensuomalaisen itkuvirsirunouden tutkimus. Sampo ei sanoja puutu: Matti Kuusen juhlakirja. Toim. Pertti Virtaranta. Kalevalaseuran vuosikirja 54. WSOY: Helsinki, 112–131.

Kallonen, Emilia & Elina Hytönen-Ng 2024. “Tutkimuskohteena itkupiiri ja itkuvirren kehollisuus”. Musiikin suunta 46(1).

Matveinen, Liisa yhdessä Elina Hytönen-Ng:n, Emilia Kallosen, Emmi Kuittisen, Riikka Patrikaisen ja Viliina Silvosen kanssa 2024. “Opetuksen, taiteen ja tutkimuksen näkökulmia eettisiin kysymyksiin itkuvirsien parissa”. Musiikin suunta 46(1).

Patrikainen Riikka & Liisa Matveinen 2024. “Työskentelyä tuonilmaisien äärellä – tutkimusta ortodoksikarjalaisen nykyitkijän maailmankuvasta“. Musiikin suunta 46(1).

Patrikainen, Riikka 2024. “Kokemuksia taiteen ja tieteen yhdistämisestä itkuvirsitutkimuksessa”. Musiikin suunta 46(1).

Silvonen, Viliina & Emmi Kuittinen 2024. “Näkökulmana itkuvirret esittävänä taiteena nyky-Suomessa“. Musiikin suunta 46(1).

Silvonen, Viliina 2022a. Apeus arkistoäänitteellä. Äänellä itkeminen performanssina ja affektiivisena käytäntönä Aunuksen Karjalassa. Helsingin yliopisto. Apeus arkistoäänitteellä : Äänellä itkeminen performanssina ja affektiivisena käytäntönä Aunuksen Karjalassa (tarkistettu 15.7.2023).

Silvonen, Viliina 2022b. "Itku, itkuvirsi, äänellä itku, itkulaulu. Itkuperinne ja sen monet termit". Päivystävä folkloristi -blogi 18.5.2022. https://blogs.helsinki.fi/folkloristi/miksi-kutsua-itkuvirtta/ (tarkistettu 15.7.2023).

Silvonen, Viliina 2024. "Perinteinen äänellä itku ja nyky-Suomen moninainen itkuvirsikentä". Musiikin suunta 46(1).

Silvonen, Viliina & Kati Kallio, 2023. "Tradition and ownership: Disputes about Karelian laments in Finland". Approaching Religion 13(3): 40–59. https://doi.org/10.30664/ar.131229

Silvonen, Viliina & Emmi Kuittinen 2022. "Mielikuvien, ruumiillisuuden ja perinteen kohtaamispisteessä". Elore 29(2): 81–102. https://doi.org/10.30666/elore.121298.

Silvonen, Viliina & Emmi Kuittinen 2023. "Creating grief and lamenting on stage". Seismograf Peer.

Stepanova, Eila 2017. "Parallelism in Karelian Laments". Oral Tradition 31(2): 485–508. https://doi.org/10.1353/ort.2017.0018.

Urban, Greg 1988. “Ritual Wailing in Amerindian Brazil”, in American
Anthropologist, New Series, 90(2): 385–400.

Wilce, James M. 2009. Crying Shame. Metaculture, Modernit, and the Exaggerated Death of Lament. Malden: Blackwell Publishers. https://doi.org/10.1002/9781444306248.