7 min read

Työskentelyä tuonilmaisien äärellä – tutkimusta ortodoksikarjalaisen nykyitkijän maailmankuvasta

Kirjoittajakuva: Riikka Patrikainen, kuvaaja Jani Laukkanen. Kirjoittajakuva: Liisa Matveinen, kuvaaja Varpu Heiskanen.

TM Riikka Patrikainen ja MuM Liisa Matveinen ovat työskennelleet tutkija–taiteilija-työparina Kyynelkanavat-hankkeessa vuosina 2021–2023.

Tässä artikkelissa tutkija Riikka Patrikainen kertoo yhteistyöstään taiteilija Liisa Matveisen kanssa Kyynelkanavat-hankkeessa vuosina 2021–2023. Liisan ääni tulee esille sitaatteina, jotka on merkitty tekstiin kursiivilla.

Kuva 1. MuM Liisa Matveinen (vas.) ja TM Riikka Patrikainen ovat työskennelleet taiteilija–tutkija-työparina Kyynelkanavat-hankkeessa. Kuva: Varpu Heiskanen, UEF.
Kunnioitan vanhoja itkijöitä, enkä haluaisi vieläkään kutsua itseäni itkijäksi. Olen etsinyt kauan tapaa, jolla itkuvirret voisi tuoda esille nykyajassa. Siten, että perinnettä kunnioitetaan. Mutta miten sen voisi tehdä, kun ei entisenlaista maailmaa enää ole? Kuinka itkuvirsi voisi elää nykyajassa?

Noin kolmivuotisen työskentelyn aikana olemme Liisan kanssa pohtineet yhdessä erityisesti sitä, mitä merkitystä maailmankuvalla on ortodoksikarjalaisen nykyitkijän itkuvirsitoiminnassa. Olemme molemmat karjalaistaustaisia ortodokseja sekä laulajia. Ilomantsissa ortodoksisen seurakunnan kanttorina työskennellessäni juuri Liisa johdatti minut karjalaisesta itkuvirsiperinteestä kertovan kirjallisuuden äärelle, kun aloin suunnitella kuolemaan liittyvää rituaalista laulua käsittelevää väitöskirjaani. Myöhemmin meistä tuli yksi Kyynelkanavat-hankkeen työpareista, yhteisenä kiinnostuksen kohteenamme nykyitkijän maailmankuvan tutkiminen.

Rituaalisen itkun kokema muutos – voiko nykyitkua sanoa rituaaliseksi?

Vanhan itkuvirsiperinteen yhteys ortodoksikarjalaisen yhteisön maailmankuvaan on vahva. Karjalaisia itkuvirsiä ajatellen tämä tarkoittaa maailman ymmärtämistä tämän- ja tuonilmaisten yhdessä muodostamana kokonaisuutena. Itkuvirsiperinteeseen kuuluu ajatus, että kuolleet kuulevat itkuvirsin kerrotut asiat, joten itkijän tehtävä maailmojen rajoilla on juuri yhteydenpito tuonilmaisiin.
Alun perin karjalainen itkuvirsiperinne on erityisesti 1900-luvulla kokenut Suomessa valtavia muutoksia osana suurempaa kulttuurinmuutosta, kuten modernisaatiokehitystä ja ortodoksikarjalaisten Suomen sisäistä siirtolaisuutta. Sotien jälkeen ei ollut hyvä erottua valtaväestöstä tavoilla, jotka ymmärrettiin joko taikauskoksi tai venäläisyydeksi, ja siksi karjalaisten sulautuminen luterilaisen valtaväestön tapoihin oli voimakasta. Itkuvirsiperinne oli leimallisesti itäistä perinnettä, sillä Länsi-Suomessa sitä ei tunnettu.

Myös nykyitkijän toimintaa voidaan pitää uskonnollisena silloin, kun sillä on hengellinen ulottuvuus. Tarkemmin sanottuna silloin, kun toiminta saa merkityksensä niin sanotulle tavalliselle todellisuudelle ulkopuolisen todellisuuden läsnäolon kautta. (Ks. esim. Ammerman 2021: 20). Liisan tekemien itkuvirsien maailmankuvallinen ajattelu tulee ilmi erityisesti juuri kuolemaa eri tavoin käsittelevissä itkuvirsissä ja oikeastaan vain niissä – itkuvirsiähän luodaan nykyisin hyvin monenlaisista aiheista. Kuten aiempienkin sukupolvien karjalaisille itkijöille, myös Liisalle keskeistä itkuvirsissä on se, että niiden avulla voidaan luoda yksisuuntainen yhteys edesmenneisiin.

Olen yhteistyössäni Liisan kanssa käsitellyt rituaalisena itkemisenä niitä itkuvirsiä, joiden Liisa ajattelee ylittävän tämän ja tuonilmaisen rajan, ja täyttävän jonkinlaista tehtävää huolenpidossa edesmenneitä kohtaan (vainajan saattaminen, muistaminen). Tässä mielessä itkuvirret eivät ole Liisalle vain jaettua tunteen ilmaisua – merkitys joka nykyitkuvirsissä painottuu erityisesti – vaan niillä myös saadaan aikaan jotain eli yhteys tuonilmaisiin.

Hanketyöskentelyn aineistonkeruumetodina vuorovaikutteiset keskustelut

Ortodoksisen ja karjalaisen maailmankuvan erot ja yhteydet ovat olleet Riikan ja minun keskustelujen pääaiheita työparityöskentelyssä. Olen ymmärtänyt monia asioita omasta itkuhistoriastani Riikan kysymyksien kautta. 1980-luvun alussa olin nuori ja työskentelin aiheen parissa yksin, minulla ei ollut esikuvia. Käytettävissäni oli hyvin vähän tietoa karjalaisesta itkuvirsiperinteestä suomeksi. Keskustelut Riikan kanssa ovat selkeyttäneet käsitystä itkijyydestäni.

Olemme käyttäneet uuden tiedon tuottamisen välineenä Liisan kanssa nauhoitettuja keskusteluja. Hankkeen kolmivuotinen kesto on mahdollistanut keskustelujen käymisen pitkällä aikavälillä, jolloin keskusteluihin on erityisellä tavalla kuvautunut muun muassa tapahtumien ja esiintymisien valmistautumiseen liittyviä ajatuksia sekä kokemuksia näistä jälkeenpäin. Keskusteluja on käyty myös tietyistä teemoista, kuten itkuvirsikielen ja runouden merkityksestä ja Liisan itkijänä toimimisen historiasta. Osa menetelmäämme on ollut näiden keskustelujen uudestaan kuunteleminen, mikä on mahdollistanut esimerkiksi sen huomaamisen, miten ajattelutapamme on hankkeen edistyessä muuttunut. Minulla on ollut hankkeen aikana mahdollisuus päästä osallistumaan Liisan pitämän itkupiirin toimintaan Ilomantsissa, ja näin myös omalla kokemuksellani on ollut vaikutusta keskustelujemme sisältöön.

Käytän tietoisesti sanaa ”keskustelu” haastattelumetodiamme kuvatessani, sillä minä sekä tutkijana että laulajana vaikutan keskusteluihin oman kokemukseni kautta, mikä erityisellä tavalla syventää käytyjen keskustelujen luonnetta. Jos emme tuntisi Liisan kanssa toisiamme niin hyvin ja pitkältä aikaa, olisi keskustelujen luonne väistämättä erilainen. Tähän tuttuuteen liittyy myös yhteistyömme haaste: tulemmeko tutkimuksessamme likinäköiseksi niille asioille, jotka meille molemmille ovat itsestäänselvyyksiä? Koko hanketta ajatellen työryhmämme jäsenten taustat ja koulutukset olivat kuitenkin hyvin erilaisia, mikä auttoi meitä koko ryhmän yhteisissä keskusteluissa kertomaan selkeämmin työparityöskentelyssä saamistamme oivalluksista.

Kuva 2. Olemme tutkineet Liisan kanssa yhdessä erityisesti itkijän oman maailmankuvan vaikutusta itkuvirsiin. Kuvakaappaus Kyynelkanavat 2022 -tapahtuman yleisöluennosta Joensuun ortodoksisella seurakuntasalilla 19.7.2022. Kuvaaja Emmi Vainio.
Kuva 3. Liisa Matveinen esittää itkuvirttä Ilomantsin Kokonniemen vanhalla hautausmaalla 19.7.2021. Kuvakaappaus Kyynelkanavat 2021 -tapahtumasta. Kuvaaja Riikka Patrikainen.

Ortodoksisuus, karjalaisuus, ilomantsilaisuus ja itkijän maailmankuva

Olen syntynyt Ilomantsissa ja elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni elävän karjalaisen kulttuurin keskellä. Ortodoksinuoria oli paljon ja toiminta oli aktiivista; lauloin Ilomantsin ortodoksisessa nuorisokuorossa, osallistuin jumalanpalveluksiin ja valtakunnallisiin Ortodoksisten Nuorten Liiton (ONL) tapahtumiin.

Ilomantsi on Suomen itäisintä itää, asukasluvultaan (n. 4500 asukasta vuonna 2022, Tilastokeskus 2023), mutta ei alueeltaan pieni kunta, joka on tiukasti kiinni Venäjän rajassa. Paikalliset käyttävätkin Ilomantsin syrjäisestä rajasijainnista ilmaisua ”ettään perä”. Ilomantsissa joka viides asukas kuuluu ortodoksiseen kirkkoon ja ortodoksiasutus on tiheintä koko Suomea ajatellen (Joensuun ortodoksinen seurakunta 2022: 5). Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan (vuodesta 2021 Ilomantsin ortodoksinen kappeliseurakunta) historia juontuu reilusti yli puolen vuosituhannen taakse (Björn 2006). Ilomantsissa ortodoksisuus on vanhaa, se on elettyä, tunnettua ja arkistakin, samoin kuin karjalaisuus. Ehkä siksi ortodoksisuutta ja karjalaisuutta ei Ilomantsissa erikseen selitellä eikä korosteta – ainakaan kokemuksemme mukaan.

Itkuvirsien säilymisen kannalta idän kirkon merkitys on ollut kiistaton – itkuvirret ovat säilyneet meidän päiviimme asti Itä-Euroopassa juuri ortodoksisen kirkon vaikutusalueella (Honko 1963:86). Kirkon vaikutus kulttuurimuotoihin on kuitenkin monimutkainen prosessi, joten on vaikea selvittää täsmällisesti minkälaisen mekanismin kautta perinteet ovat säilyneet tai kadonneet. Itkuvirsien säilymiseen itäisellä alueella on osaltaan vaikuttanut myös maaseudun kaupunkeja hitaampi modernisaatioprosessi. (Nenola 2002: 28–29)

Sekä ortodoksiselle kirkolliselle perinteelle että karjalaisille itkuvirsille on ominaista rituaaleissa käytetty symbolinen kieli, johon taas voi sisältyä hyvin monenlaisia tulkintoja rituaalien merkityksestä (Jetsu 2001). Missä määrin itkuvirsiä, ennen tai nyt, voi siis sanoa ortodoksisiksi? Voiko uskontoa ja etnisyyttä erottaa maailmankuvan suhteen toisistaan? Useimmille karjalaistaustaisille ortodokseille etnisyys ja uskonto muodostavat vahvan omaa identiteettiä määrittävän liiton ja molemmat vaikuttavat myös yksilön rituaaliseen toimintaan tämän ja tuonilmaisien äärellä.

Onko maailmankuvani ortodoksinen vai karjalainen? Mielestäni noita maailmoja on vaikea erottaa. Olen karjalainen, siis ortodoksi. Ortodoksisuus on minulle osa karjalaisuutta. Nyt, kun olen työskennellyt itkuvirsien parissa lähes neljäkymmentä vuotta, ajattelen, että erityisesti vainajien muisteluitkut tuovat minulle esiin ortodoksista maailmankuvaa. Edesmenneet ovat läsnä rukouksissa, sytytämme heille tuohuksia ja toivomme, että heidän elämänsä tuonpuoleisessa olisi vailla kipua, surua tai huokauksia. Ajatus tuonpuoleisesta elämästä on valoisa ja elämämme jatkuu siellä. Itkuvirsikielen symboliikassa, varsinkin kuolinitkujen kohdalla, on paljon yhteneväisyyksiä ortodoksisen kuolemakäsityksen kanssa.

Pääasia karjalaisen itkuvirsiperinteen ja ortodoksisen opetuksen rinnakkaisuuden kannalta on, että ortodokseille tuonpuoleinen on läsnä jokaisessa jumalanpalveluksessa, rukouksessa, tässä hetkessä. Kuolema ei ole loppu vaan siirtymä. Kuoleman rajan voi ylittää rakkaudessa, rukouksessa. Karjalaisessa itkuvirsiperinteessä keskeinen kristillinen elementti on se, ettei itkijä ylitä kuoleman rajaa muuten kuin äänellään, mikä toimintana vertautuu kristityn tapaan rukouksen kautta lähestyä tuonpuoleista. Liisa kutsuukin usein itkuvirttä ”esikristilliseksi rukoukseksi” muistuttamaan itkukurssilaisiaan siitä, että olemme tekemisissä kristillistä perinnettä vanhemman perinteen kanssa, joka ilmaisuna toimii rukouksen tavoin.

Yksi tärkeä ulottuvuus keskusteluillemme on ollut se, että myös Liisa on 1980-luvulla tehnyt itkijähaastatteluja, joita olemme voineet yhdessä kuunnella. Nämä haastattelut ovat aikanaan vaikuttaneet Liisan itkijäksi kasvamiseen, mutta niiden kuunteleminen 2020-luvulla on tuonut keskusteluillemme erityisen lähihistoriaa peilaavan ulottuvuuden. Yksi haastatelluista oli Suistamolla syntynyt, Ilomantsin ortodoksisen seurakunnassa vuosina 1968–1988 toiminut,  kirkkoherra isä Hannu Loima (1928–2013). Hän oli itsekin hyvin musikaalinen ja toiminut ennen kirkkoherraksi valintaansa myös kanttorina. Isä Hannun näkökulma ortodoksisen vainajienmuisteluperinteen ja itkuvirsiperinteen yhteneväisyyksistä on erityinen juuri siksi, että hän tunsi Suistamolta kotoisin olleita itkijöitä jo lapsuudessaan. Ilomantsin kirkkoherrana ollessaan hän vahvisti karjalaisen perinteen näkyvyyttä ortodoksisen kirkon tapahtumissa muun muassa tuomalla itkijöiden esityksiä osaksi kirkon juhlia.

Isä Hannun mukaan itkijä kuvasi itkuvirsissään tuonpuoleista jopa valoisammin kuin kirkkoveisujen runous. Hän näki itkuvirsien esittämisen rajoitetun sävelkulun yhtenä kirkkoveisujen vähäsävelistä esitystapaa muistuttavana piirteenä. Isä Hannu ei kokenut, että itkuvirsiä voisi kuvata ”pakanalliseksi perinteeksi”.

Olen karjalainen ja ylpeä siitä – vähemmistönäkökulman esille tuomisen tärkeys

Haluan tuoda itkuvirsiperinnettä esille, koska olen karjalainen ja ylpeä siitä. Mielestäni karjalaisuus on elämäntapa ja identiteetti. Nuoruuteni Ilomantsissa ihmisiä ei eroteltu kielen perusteella, vaan karjalan kielen eri murteet ja suomen kieli pulppuilivat sulassa sovussa. Olen onnellinen, että opin karjalankielisiä lauluja siirtokarjalaisilta naisilta. Minulle on luontevaa tehdä itkuvirsiä, jotka ovat osin karjalaa ja osin suomea.

Suomessa asuvien karjalaisten historiaan liittyy usein oman kodin menettäminen, mikä ei aina pidä paikkaansa ilomantsilaisten ortodoksikarjalaisten keskuudessa. Karjalaisille, minullekin, on kipeä asia, että olemme menettäneet myös kielen, jolla isovanhempamme ovat puhuneet. Kyläyhteisöjen yhtäkkinen rikkimeneminen siirtokarjalaisten uudelleen asuttamisen myötä ei ole kevyt asia sekään. Useat nykyisen Suomen rajojen sisälle asutetut rajakarjalaiset ovat olleet taustaltaan ortodokseja, joista moni on myöhemmin paremman sopeutumisen toivossa eronnut ortodoksisesta kirkosta ja liittynyt luterilaiseen kirkkoon (Ks. esim. Makkonen 1989). Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että karjalaisuudesta puhuminen 2020-luvulla nostaa esille monenlaisia tunteita. Liisan edustama ilomantsilainen karjalaisuus on valoisa poikkeus tässä historiassa. Ylpeys omasta identiteetistä, jota kotiseudullaan on saanut säilyttää ja vaalia – sanalla sanoen elää – on positiivinen poikkeus ortodoksikarjalaisten historiassa Suomessa. Siksi tämä esimerkki on niin tärkeä.

Ilman Kyynelkanavat-hanketta olisi meiltä ehkä aiheen omakohtaisuuden takia jäänyt näkemättä, miten karjalaistaustaisina ortodokseina Ilomantsista edustamme koko Suomen tasolla aika tuntematonta vähemmistöä. Eräässä yleisötapahtumassa meiltä kysyttiin ”miten karjalaiset ovat suhtautuneet tähän teidän hankkeeseenne?”. Tämä sai meidät häkeltymään, sillä kukaan ei ole aiemmin kyseenalaistanut karjalaista identiteettiämme. Tapahtumissa saamiemme kokemuksien kautta olemme oppineet ymmärtämään ja kuvaamaan tarkemmin sitä, mitä edustamme ja mistä tulemme. Erityisesti olemme oppineet ymmärtämään näkökulmamme esiin tuomisen tärkeyden.

Kuva 3. Työskentely työparina osana Kyynelkanavat-hanketta on auttanut meitä oivaltamaan ortodoksikarjalaisen vähemmistönäkökulman esille tuomisen tärkeyden nykyitkuvirsitutkimuksessa. Kuva: Varpu Heiskanen, UEF.

Lähteet:

Ammerman, Nancy 2021. Studying lived religion: contexts and practices. New York: New York University Press.

Björn, Ismo 2006. Ilomantsin historia. Keuruu: Ilomantsin ja Tuupovaaran historiatoimikunta.

Honko, Lauri 1963. "Itkuvirsirunous". Suomen kirjallisuus 1, Kirjoittamaton kirjallisuus, Toim. Matti Kuusi, Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 81–128.

Jetsu, Laura 2001. Kahden maailman välillä: etnografinen tutkimus venäjänkarjalaisista hautausrituaaleista 1990-luvulla. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Joensuun ortodoksinen seurakunta 2022. “Toiminta- ja taloussuunnitelma 2023–2025”. https://ort.fi/joensuu/wp-content/uploads/2022/11/Talous_toimintasuunnitelma_2023_2025.pdf (tarkistettu 4.12.2023).

Makkonen, Heikki 1989. Kuolema ortodoksisessa perinteessä: tutkimus kuolemaan liittyvän perinteen elinvoimaisuudesta entisen Aunuksen kaupungin ja Suojärven pitäjän alueella syntyneiden ortodoksien elämässä synnyinseuduilla ja Keski-Suomessa vuosina 1930–1985. Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja N:o 1. Joensuu.

Nenola, Aili 2002. Inkerin itkuvirret. Helsinki, SKS.

Tilastokeskus 2023. “Kuntien avainluvut, väkiluku 2022, Ilomantsi”. https://www.stat.fi/tup/alue/kuntienavainluvut.html#?active1=KU146&year=2023 (tarkistettu 4.12.2023).