Perinteinen äänellä itku ja nyky-Suomen moninainen itkuvirsikenttä

FT Viliina Silvonen on itkuvirsiperinteeseen, tunteisiin ja perinteen muutokseen erikoistunut, etnomusikologisesti suuntautunut folkloristi. Hän työskentelee tutkijatohtorina Koneen Säätiön rahoittamassa Kyynelkanavat-hankkeessa  (2021–2024) ja Suomen Kulttuurirahaston rahoittamassa Karjalainen näkökulma kansanmusiikkiin Suomessa -työryhmässä (2023–2024) Itä-Suomen yliopistolla ja kuuluu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran monialaiseen tutkimusyhteisöön.

Lauri Honko (1963: 81) on todennut, että itkuvirret ovat ikuisen eron runoutta. Perinteiset karjalaiset ja inkeriläiset itkuvirret kuuluvatkin sellaisiin rituaaleihin, joissa yksilö joutuu eroon omasta tutusta yhteisöstään joko avioitumisen, kuoleman, sotaan tai armeijaan lähtemisen vuoksi. Tällaisen siirtymän onnistuminen varmistetaan itkuvirsin. Itkuvirret ovat kulttuurisesti ja sosiaalisesti koodattua ja kontrolloitua tunteiden ilmaisua, jonka avulla näitä tilanteita ja niiden aiheuttamia muutoksia jäsennetään yhteisössä. Vastuu itkuvirsien esittämisestä eli äänellä itkemisestä kuuluu perinteisesti yhteisön vanhemmille naisille. Hyvän itkijän merkki on perinteisten käsitysten mukaan se, että äänellä itku saa myös muut läsnäolijat kyynelehtimään. Tunteilla, niiden esiin tuomisella ja niiden yhteisöllisyydellä on siis keskeinen asema itkuperinteessä. Rituaalien lisäksi itkijät hyödyntävät äänellä itkemisen taitoa myös helpottaakseen henkilökohtaisia murheitaan ja surujaan. (Honko 1963; Nenola-Kallio 1982; Konkka 1985.)

Tultaessa 2020-luvun Suomeen itkuperinne on saanut uusia muotoja ja merkityksiä, jotka poikkeavat aiemmista itkuvirsikäytännöistä. Nykyajan itkuvirsikentän toimijat ovat suurimmaksi osaksi (korkea)koulutettuja suomalaisia ja (suomalais-)karjalaisia ihmisiä, jotka ovat opetelleet itkuvirsien laatimista ja itkukulttuuria erilaisilla kursseilla. Itkukursseja järjestävät niin kansanmusiikin ammattilaiset kuin kokeneet itkuvirsikurssien kävijät. Tunteikkuutta, tunteiden ilmaisua ja psykologisia vaikutuksia korostavien näkemysten piirissä puhutaan hoitavasta itkusta. Nyky-Suomessa itkuvirret ovat myös esittävää taidetta, jota ammattimuusikot tuovat lavoille ja yhdistävät muuhun musiikkiin. Tutkimuksessa näitä uusia muotoja nimitetään useimmiten nykyitkuvirsiksi tai nykyitkuiksi (Tenhunen 2006). Englanninkielisessä kirjallisuudessa käytetään termiä neolament (esim. Wilce 2017), jonka voisi suomentaa uusitkuvirtenä tai uusitkuna, suomenkieliseen kirjallisuuteen tämä ei ole rantautunut. Lisäksi nyky-Suomessa on joitakin perinteisiä karjalaisia äänellä itkemisen käytäntöjä, mutta varsinaisia perinneyhteisöitä tai yleisesti tunnettuja ja jaettuja rituaaleja ei enää ole. Kaikkien näiden nykyajan itkujen tausta on pääasiassa karjalaisessa rituaalisessa perinteessä, myös inkeriläiset itkut ovat vaikuttaneet etenkin kansanmusiikin kentällä (Silvonen & Kuittinen 2022: 96). Historiallisia lähteitä omapohjaisesta suomenkielisestä itkuperinteestä ei tunneta.

Tätä karjalaisen, inkeriläisen ja nykysuomalaisen itkuvirsien kokonaisuutta tarkastellaan ja siitä puhutaan useimmiten jatkumona, yhtenä perinteenä. Itse hahmotan kokonaisuutta mieluummin erilaisten jatkumoiden ja katkosten muodostamana verkostona.

Pohdintoja ja tutkimusta nykyajan itkuvirsiperinteen moninaisuudesta ja suhteista perinteiseen äänellä itkemiseen on melko vähän. Aiemmat tutkimukset ovat keskittyneet hoitavaan itkuun (Wilce 2009; 2017) ja kuvaamaan perinteen muutosta ja nykykentän syntyä (Tenhunen 2006). Kyynelkanavat-hankkeessa (4/2021–3/2024) nykykenttää on tarkasteltu muun muassa itkuvirsien oppimisen ja itkupiirien (Hytönen-Ng & Kallonen 2023), esittävän taiteen (Silvonen & Kuittinen 2022; 2023) sekä vernakulaarin ortodoksisuuden (Patrikainen & Matveinen 2024, ks. tässä julkaisussa) näkökulmista.

Koska eri aikoina, paikoissa ja yhteyksissä itkuvirret ilmenevät niin erilaisina, käytän tässä artikkelissa selvyyden vuoksi erillisiä termejä. 1) Äänellä itku, perinteinen itku(virsi) ja äänellä itkeminen viittaavat sellaisiin itkuvirsiin, jotka ovat luonteeltaan rituaalisia ja perinteisiä myyttisiä käsityksiä välittäviä. 2) Uusitku(virsi) viittaa niihin itkuvirsiin, jotka selvästi poikkeavat perinteisistä esimerkiksi ilmaisultaan, merkityksiltään ja käytännöiltään. Käytän uusitkua nykyitkun sijasta, sillä nykyajassa ilmenee myös perinteistä äänellä itkemistä. 3) Itku ja itkuvirsi-sanaa käytän taas yleisterminä viittaamassa kaikkiin erilaisiin, eri kulttuureiden ja aikojen muotoihin ja käytäntöihin, jotka voi lukea tämän kulttuuri-ilmiön piiriin. Tällainen jaottelu ei ole täysin totuudenmukainen, mutta se toimii työkaluna kokonaisuutta tarkasteltaessa.

Itkuvirsien esittämisellä ja itkuvirsiperformanssilla viittaan yleisesti itkuvirren itkemiseen tilanteesta riippumatta ja eri itkuvirsiä ja tilanteita arvottamatta. Esittäminen, esitys ja performanssi termit tulevat folkloristiikan ja lingvistisen antropologian performanssiteoriasta ja viittaavat vuorovaikutteiseen kokonaisuuteen, joka syntyy esitystilanteessa esittäjän ja kuulijoiden tai muiden läsnäolijoiden välille. (Esim. Bauman 1984; Tarkka 2005.)

Tässä artikkelissa tarkastelen erilaisia itkuperinteen ilmenemismuotoja, merkityksiä ja käytäntöjä, ja pohdin, voidaanko näitä käsitellä yhtenä genrenä. Genren käsite on toimiva analyyttinen kehys nyky-Suomen itkuvirsi-ilmiöiden ja perinteisen äänellä itkemisen tutkimisessa, koska sen avulla piirtyy esiin eri muotoja yhdistäviä ja erottavia tekijöitä, mikä auttaa hahmottamaan näiden itkuvirsiperinteen ilmenemismuotojen kokonaisuutta.

Genre eli perinteenlaji on ollut pitkään lähtökohtana kansanperinteen tutkimuksessa. Vaikka kansanperinteen genreluokittelut on tehty etic-näkökulmasta eli kulttuurin ulkopuolelta ja perustuvat siis tutkijoiden tarpeisiin ja määritelmiin, vaikuttaa niiden taustalla useimmiten emisistiset, paikallisen kulttuurin sisäiset käsitykset (Ben-Amos 1982[1969]; ks. myös Bauman 1984; Tarkka 2005). Artikkelissa analyysin lähtökohtana hyödynnän karjalaisia itkuvirsiä tutkineen Eila Stepanovan (2014) näkemystä perinteisistä karjalaisista itkuista tyyppiesimerkkinä genrestä. Hänen mukaansa tämä itkugenre muodostaa jotakuinkin ideaalityyppisen genren, koska se

yhdistää muodon ja tyylin (miten itketään?), sisällön (mitä itketään?), sosiaaliset ja kulttuuriset funktiot (miksi itketään?), tilanne- ja käyttökontekstit (missä itketään?), yleisön (ketkä itkevät ja kenelle itketään?), jotka yhdessä välittävät merkityksiä ja vaikuttavat esityksen puitteissa performatiivisesti todellisuuteen (2014: 36–37).

Analysoin perinteisten itkuvirsien ja nykyajan vaihtelevien itkuvirsikäytäntöjen muodostamaa kokonaisuutta näistä genreä määrittävistä näkökulmista. Erittelen historiallista perinteistä äänellä itkemistä, itkuvirsiä esittävänä taiteena ja hoitavana itkuna nyky-Suomessa ja karjalankielistä nykyajan äänellä itkemistä. Perinteisen äänellä itkemisen analyysi perustuu arkistoaineistoon ja aiempaan tutkimukseen. Nykyajan itkujen analyysin taustalla on etnografisia haastatteluita ja havainnointia, sosiaalisen ja perinteisen median materiaalia sekä yksityisiä keskusteluita.

Perinteinen äänellä itku

Rituaalisen itkemisen perinteitä tunnetaan eri puolilta maailmaa, mutta käytännöt ja merkitykset vaihtelevat kulttuureittain (ks. esim. Wilce 2009). Itämerensuomalaisella kulttuurialueella itkuperinne tunnetaan vanhastaan nimenomaan ortodoksisilla alueilla: karjalaisilla, vepsäläisillä, setoilla sekä inkerikoilla ja vatjalaisilla, joilta myös luterilaiset inkerinsuomalaiset ovat perinnettä omaksuneet (Nenola 2002: 47). Karjalainen itkuvirsiperinne on läheinen myös kolttasaamelaisten itkuperinteen kanssa (Jouste 2020).

Karjalassa samoin kuin Inkerissä äänellä itkeminen on kuulunut rituaalien lisäksi arkisempiin tilanteisiin. Tutkimuksessa itkut luokitellaankin usein hää-, kuolin- eli hautajais-, rekryytti- ja tilapää- eli arkipäivän itkuksi. Tutkijalähtöiseen jaotteluun liittyy pulmia. Esimerkiksi samaa tekstiä voidaan luokitella useampaan kategoriaan, eikä jaottelu välttämättä vastaa yhteisön käsityksiä itkuista. Lisäksi suomalaisessa ja venäläisessä tutkimusperinteessä on eroja luokittelutavoissa. (Nenola-Kallio 1982: 205–206, 258–259.) Uudemmissa tutkimuksissa itkuvirsiä ja itkujen teemoja luokitellaan toisinaan yleisemmin rituaalisiin kontekstisidonnaisiin ja omaelämäkerrallisiin itkuihin, mutta myös tähän liittyy ongelmia (ks. Silvonen 2022a: 40–41).

Karjalainen perinnealue jakautuu neljään alueeseen: pohjoiseen eli Vienaan, eteläiseen Aunukseen ja näiden väliseen Seesjärven alueeseen sekä näistä erillään olevaan Tveriin. Raja-Karjalan alue luetaan itkuvirsialueita jaoteltaessa useimmiten osaksi Aunusta. Alueet määrittyvät etenkin ilmaisukeinojen erityispiirteiden perusteella, mutta rajat alueiden välillä ovat häilyvät. (Esim. Salmenhaara 1976; Stepanova A. 2012.)

Vanhastaan itkuvirret ovat suullista muistinvaraista perinnettä. Itkijä sepittää itkun esitystilanteessa uutta luoden, sommitellen perinteisiä teemoja ja kiteytyneitä ilmauksia kuhunkin tilanteeseen sopivaksi kokonaisuudeksi (ks. tarkemmin mm. Stepanova E. 2014; Silvonen 2022b). Perinteisesti itkuvirsitaito omaksuttiin osana omaa elinpiiriä, eikä itkuja erityisesti opettelemalla opeteltu. Modernisaation ja muiden ympäröivien muutosten myötä tällainen suullinen välittyminen on hiipunut jollei täysin niin lähes kokonaan. Pisimpään äänellä itkeminen on säilynyt Karjalan tasavallassa, jossa perinteisiä itkuja on tallennettu 2000-luvullakin (esim. Kandomuani sinä 2017).

Vaikka äänellä itkeminen tunnetaan nimenomaan ortodoksisilla alueilla, perinne on esikristillistä juurta. Karjalaisessa maailmankuvassa ortodoksinen ja kansanomainen usko ovat eläneet sulassa sovussa. Perinteisten myyttisten käsitysten mukaan itkuvirret ovat puhetta tuonilmaisiin. Itkujen huolten kuulijoina ovat syntyset, joka viittaa yleisesti edesmenneisiin, tuonpuoleiseen ja toisinaan myös jumaliin (Stepanova A. 2012: 188–189). Itkun vastaanottajina voivat olla myös elävät läheiset. Esimerkiksi monissa hääitkuissa puhutellaan morsianta ja hänen läheisiään. (Stepanova E. 2014: 113–114.) Yhteydenpito tuonilmaisiin on aina arkaluonteista ja siihen voi liittyä vaaroja, joten yhteydenpitoa ohjaa kulttuuriset ja sosiaaliset normit. Itkuvirsien kokonaisilmaisu muodostaakin erityisen tuonilmaista ja edesmenneitä kunnioittavan kommunikatiivisen rekisterin. (Stepanova E. 2014: 33–34.)

Itkujen ilmaisu on luonteeltaan improvisatorista. Itkuilla ei ole kiinteää, täsmällisesti toistuvaa muotoa, vaan esitys on alati hienovaraisesti varioiva tekstin, sävelmän ja tunteen kudelma. Kommunikatiivinen rekisteri muodostuu kokonaisesityksestä, mutta keskiössä on itkujen omaleimainen, jopa vaikeaselkoinen itkukieli, joka poikkeaa puhekielestä ja muista runokielistä. Itkukielen taustalla on ajateltu vaikuttavan nimitabu, ja kielelle onkin tyypillistä runsas piilonimitysten ja muiden metaforien käyttö (Honko 1963: 128). Kielen moniin poeettisiin keinoihin kuuluvat hellittelevät deminutiivimuodot, verbien refleksiiviset muodot, monikon käyttö yksikköönkin viitatessa sekä lisätavut ja -äänteet. Teksti on monitasoisesti paralleelista: toistoa on äänne-, sana- ja säetasolla. Muun muassa alkusointuisuus on runsasta. (Ks. tarkemmin mm. Stepanova 2014, Silvonen 2022b.) Musiikillisesti itkut ovat vähäsävelisiä ja vapaamittaista laskevalinjaista, muuntelevaa säettä toistavia. Melodia on pääasiassa syllabista ja liikkuu sävelaskeleittain, mutta melismat ja pienet intervallihypyt eivät ole tavattomia. Säveltasot voivat elää esityksen edetessä ja itkijän tunnetilan yltyessä. Tempo on melko tasainen, säkeen loppua kohti rauhoittuva. (Mm. Salmenhaara 1976; Silvonen 2022b.) Vaikka itkuissa on melodia, eivät ne perinteisesti hahmotu musiikkina vaan erityisenä kulttuurisena, rituaalisena käytäntönä (Silvonen 2022a: 18). Esityksessä sanat ja sävelmä punoutuvat toisiinsa mitaltaan vaihteleviksi säekokonaisuuksiksi, mutta musiikki- ja tekstisäkeet eivät aina vastaa toisiaan, mikä osaltaan hämärtää ilmaisua (Silvonen 2022b; ks. myös Tolbert 1990). Improvisatorinen luonne, mitallinen säännöttömyys ja monitasoinen parallelismi luovat esitykseen jonkinlaista loputtomuuden ja jatkuvuuden tuntua, ja osittain näiden myötä itkijä voi hiljalleen vaipua syvemmälle tunteisiinsa (Silvonen & Stepanova 2020; Silvonen 2022b).

Itkuvirsien kuulokuvassa mukana on tunne. Apeuteen, itkun tavoiteltavaan surumieliseen tunnetilaan, liittyy itkuvirsien ominainen äänenväri ja äänessä kuuluvat tunteen tunnukset (Silvonen & Stepanova 2020; ks. myös Urban 1988). Itkuesityksessä tunnetilan yltyessä kuulokuvaan tulee mukaan nyyhkytyksiä ja niiskauksia sekä kontrolloimattomia äänensävyn muutoksia ja värinää. Näitä tunteen tunnuksia on toisinaan voitu tuoda mukaan itkuun myös tarkoituksellisesti yllyttämään tunnetilaa. (Silvonen 2020.) Kuulokuvaan vaikuttaa paljon myös itkijän henkilökohtainen tyyli ja esitystilannekohtaiset erot. Musiikillisesti tyylit vaihtelevat varsin legatoisesta laulavasta ilmaisusta linjakkaaseen puheenomaiseen resitointiin ja erottelevaan sävelmälliseen saneluun. Myös melodiasäkeiden pituudessa ja rakenteessa on yksilöllistä vaihtelua. (Silvonen 2022b.) Yleisesti itkujen kuulokuva rinnastuu jollakin lailla runolaulun ”arkaaiseen estetiikkaan” (ks. Haapoja 2017: 35–36), mutta itkut poikkeavat näistä sille läheisistä laululajeista. Inkerissä ero genrejen välillä on vähäisempi kuin karjalaisalueilla. (Nenola-Kallio 1982: 79–95; Silvonen 2022a: 47–48).

Itkuvirsien yhteisöllinen luonne ilmenee erityisesti rituaaleissa, joissa itkijä kanavoi koko yhteisön surua ja toimii ikään kuin esi-itkijänä, yllyttää esityksellään pintaan omat ja toistenkin tunteet (Stepanova E. 2014: 100; Silvonen 2022a: 48). Esityksen affektiivisuus on itkuperformanssin tavoiteltu vaikutus ja siten tärkeä ominaispiirre. Itkijän tunnetilan yltymisen eli apeutumisen sekä tunteiden välittymisen taustalla vaikuttavat kielelliset, tekstilliset, musiikilliset ja keholliset tunneilmaukset sekä henkilökohtaiset ja tilannesidonnaiset tekijät (Silvonen & Stepanova 2020). Murheen ja kaipuun rinnalla itkuteksteissä on mukana kiitollisuutta ja lempeitä sävyjä niin tuonilmaisia kuin tuttua ympäristöä ja itkijän läheisiä kohtaan. Lisäksi tuonilmaisista pyydetään turvaa ja helpotusta. Suopea ja lämmin suhtautuminen kohdistuu tähän maailmaan, läheisiin ja tuonilmaisiin. Huoli ja murhe kuvataan monin eri kielikuvin. Itkuvirren sanat ”tehdään kauniimmiksi” itkukielen keinoin, kuten karjalaisitkijät ovat kuvailleet. Surua ja kaipuuta kuvaillaan muun muassa luonnon ja ajankulun metaforin. Surut ja huolet liittyvät epävarmuuteen omasta tai läheisten hyvinvoinnista ja toimeentulosta, raskaaseen elämään erossa omista läheisistä ja raastavaan ikävään. Kärsimys ja suru ovat myös itkijän minän kuvauksissa keskeisiä. Tekstiin rakentuvan jännitteisyyden myötä syntyvä lempeän, tutun ja turvallisen sekä epävarman, kylmän ja kolkon vastakkainasettelu luo kokonaisuuteen apeaa tunnelmaa. (Nenola-Kallio 1982; Silvonen & Stepanova 2020).

Perinteinen itkuvirsi on ilmaisultaan, sisällöltään ja merkityksiltään varsin yhtenäinen. Se noudattaa tiettyjä periaatteita ja täyttää tietyt rituaaliset funktiot, jotka yhteisö tietää ja tunnistaa.

Kohti nyky-Suomen moninaista itkukenttää

Karjalainen itkuvirsiperinne alkoi saada uusia suuntia ja yhteyksiä 1900-luvun taitteessa, kun karjalaisitkijöitä rupesi esiintymään estradeilla erilaisissa tilaisuuksissa kanteleensoittajien ja runolaulajien rinnalla. Alkusysäyksenä uudelle suunnalle voi pitää Sortavalan laulu- ja soittojuhlia vuonna 1896 (Knuuttila 1989: 220). Samoihin aikoihin perinteiset rituaaliset yhteydet alkoivat muuttua. Etenkin hääitkut jäivät hiljalleen pois käytöstä modernisoituvassa ympäristössä. Kuolinitkut ja muistajaiset kalmistossa sen sijaan ovat pysyneet käytössä, vaikka vuosikymmenten saatossa nekin vähenivät sosiokulttuuristen ja poliittisten muutosten jaloissa.

Toisen maailmansodan jälkeinen evakkous mullisti karjalaista kulttuuria. Uusissa ympäristöissä luterilaisen suomenkielisen kulttuurin keskellä ortodoksikarjalaiset tavat nähtiin usein liian venäläisinä ja monet päätyivät piilottamaan niin perinteet kuin karjalan kielen perhepiiriin tai jättämään ne kokonaan. (Esim. Kananen 2010; Sarhimaa 2017; Silvonen & Kallio 2023.) Evakkous synnytti itkuvirsiin uusia aiheita kuten itkuja karjalaisten kohtalosta ja kaipuusta menetettyyn kotiin, suvun vainajiin ja kalmistoihin, jotka jäivät rajan taa. Sotien jälkeisessä Suomessa itkuvirret ja muu karjalainen perinne sai myös uusia merkityksiä esimerkiksi karjalaisen identiteetin ylläpitäjänä. Kaikkiaan modernisoituvassa Suomessa itkuvirret elivät ikään kuin hiljaiseloa. Karjalaisitkijät esiintyivät satunnaisesti erilaisissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa. (Tenhunen 2006.) Siitä, miten äänellä itkeminen on elänyt yksityisesti perhepiireissä, ei ole tutkimustietoa.

Uudenlainen kiinnostus karjalaiseen kulttuuriin ja itkuperinteeseen virisi muun muassa yleisemmän kansanmusiikki-innostuksen myötä 1960-luvulla. Karjalainen perinteentaitaja Elmi Tšokkinen esiintyi esimerkiksi Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla ja Seurasaaren ulkomuseossa. Suomen Pohjois-Karjalassa kiinnostus karjalaista kulttuuria ja karjalaista erityisyyttä kohtaan kohosi ja maakuntaidentiteettiä alettiin rakentaa karjalaisuuden kautta. Ilomantsin Parppeinvaaralle valmistui Runolaulajan pirtti vuonna 1964 ja Nurmekseen karjalaiskylä ja -talo Bomba 1978. Ilmiöstä on puhuttu muun muassa uuskarelianismina tai karjalaisuuden renessanssina. (Knuuttila 1989; Söderholm 1989; Tenhunen 2006.) Vuosisadan puolivälissä itkuvirsiesitykset tulivat myös osaksi Suomen Pohjois-Karjalassa elvytettyä ortodoksista praasniekkaperinnettä (Riikonen 2010). Lisäksi 1980–1990-lukujen taitteessa Naiset rauhan puolesta -liikkeen piirissä toimi Itkijänaiset-ryhmä, joka hyödynsi itkuvirsiperinnettä poliittisissa protesteissaan (Turunen & Yoken 2023).

Tässä vaiheessa itkuvirsitutkimuksen luoma nelijako – kuolin-, hää-, rekryytti- ja tilapääitkut – ei enää täysin palvele tarkoitustaan. Näiden rinnalle syntyi uusi estradi-itkujen luokka. Kaikkiaan uusien esitysyhteyksien ja kulttuurisen muutoksen myötä tilapää- eli rituaalisten kontekstien ulkopuoliset itkut ovat korostuneet ja luokkaan on alkanut tulla runsaasti alakategorioita. Tämän muutosvaiheen itkuvirret eivät muodosta enää samalla tavalla yhtenäistä merkitysten ja käytäntöjen kokonaisuutta kuin perinteinen äänellä itkeminen. Näillä itkuilla ei myöskään ole enää sellaista yhteisöä, joka taatusti tuntee ja tietää, mistä kaikesta itkuissa on kyse.

Kansanmusiikki-instituutiot ja itkuvirret esittävänä taiteena

Varsinaisena esittävän taiteen ja itkuvirsien yhteensovittamisen kimmokkeena voi pitää ammattimaisen kansanmusiikkikoulutuksen alkamista. Sibelius-Akatemian kansanmusiikinosaston perustaminen vuonna 1983 toi itkuvirret niin sanotun konservatorio-opetuksen ja luovan taiteilijamuusikkouden piiriin. Vuosien saatossa Sibelius-Akatemialta on valmistunut joitakuita erityisesti itkuvirsiperinteeseen erikoistuneita musiikin maistereita. Myös muussa ammatillisessa musiikkikoulutuksessa voi perehtyä itkuvirsiin kansanmusiikin osa-alueena. Taidekentän moni-ilmeisyys tulee esiin Kyynelkanavat-hankkeen kolmen taiteilijan kautta.

Liisa Matveinen on ensimmäinen opiskelija, joka on perehtynyt itkuvirsiin osana kansanmusiikin koulutusohjelmaa. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin ensimmäisen vuosikurssin ainoana itäsuomalaisena hän sai osakseen opiskella itäisen Suomen perinteitä, joihin luettiin mukaan karjalainen perinne. Matveinen oppi itkuperinteestä arkistoaineistosta ja kotiseudullaan Ilomantsissa vanhoilta karjalaisitkijöiltä itse haastattelemalla. Hän esittää itkuja lähinnä konserttitilanteissa ja muissa tapahtumissa. Muusikkona hän identifioituu ensisijaisesti (runo)laulajaksi ja kanteleensoittajaksi, ei niinkään itkijäksi. (H2.)

Matveisen maailmankuva ja ortodoksikarjalainen – vaikkakin suomenkielinen – tausta vaikuttaa hänen tulkintoihinsa itkuvirsistä. Hän suhtautuu äänellä itkemiseen hyvin vakavasti erityisesti vernakulaarin ortodoksisuuden ja perinteisten uskomusten osalta. Hän arasteli itkuvirsien tuomista konsertteihin tai niiden levyttämistä pitkään, koska ei ollut varma, onko se sopivaa. Hän pohti alkuaikoina paljon myös sitä, onko hänellä oikeus itkeä äänellä. Kysyessään tätä vanhoilta itkijöiltä hän sai vastaukseksi, että itkeminen vaatii oikeanlaista herkkyyttä, jota hänellä on. (H2.)

Matveiselle itkuvirsien esittäminen ei missään tilanteessa ole laulamista, vaan äänellä itkeminen on aina kokonaisvaltaista ja voimakkaasti tunteellista. Hänen itkujensa tyyli on varsin perinteinen: itkujen kieli perustuu pääasiassa karjalaan, ilmaisu ja esitystavat ovat kaikkinensa hyvin lähellä perinteisiä itkuvirsiä, tosin toisinaan melodialinja poikkeaa perinteisten itkujen tavanomaisista melodioista. Matveiselle kieli erityiskeinoineen on itkuvirsien ydin. ”Melodia tulee sitten itsestään”, kuten hän sanoo ja oppi vanhemmilta itkijöiltä. (H2.) Itkujen aiheet ovat pääasiassa linjassa perinteisten omaelämäkerrallisten, muistajais- ja muiden tilapääitkujen kanssa, ja aiheen taustalla on aina oltava oikeanlainen tunnevire, apeuden täytyy tulla itse itkusta. Toisinaan Matveinen käyttää itkuissaan enemmän suomen kieleen perustuvaa ilmaisua. Esimerkiksi sellaisissa konserttitilanteissa, joissa on olennaista, että yleisö ymmärtää, mistä itku kertoo. Tällainen tilanne on ollut esimerkiksi sinfoniaorkesterin konsertissa, jossa hän esitti kiitositkun Sibeliukselle. (H7; Silvonen 2023.)

Matveiselle on tärkeää, ettei hän ole yksin äänellä itkiessään. Yleisön läsnäolo kannattelee häntä ja sitä, ettei hän vaivu liiaksi apeuteen. (H2.) Yleisö ei kuitenkaan välttämättä tunne itkuvirsiä eikä niiden kulttuurisia merkityksiä. Siitä huolimatta itkun affektiivinen teho voi tavoittaa yleisön, mutta itkuesityksen ja tunteen tulkinta todennäköisesti poikkeaa perinteisistä.

Matveinen oli pitkään yksin itkuvirsien parissa. Vasta 1990-luvun lopulla alkoi olla muita itkuvirsistä innostuneita, jotka pyysivät Matveista ohjaamaan ja opettamaan itkuvirsistä. Vuosien varrella Matveinen on kehitellyt tapoja, joilla karjalaisen itkuvirsikielen tyylikeinoja voisi soveltaa myös suomeksi, sillä monet itkuista kiinnostuneet eivät osaa karjalaa. Matveisen mielestä itkuvirsissä on kuitenkin ehdottoman tärkeää käyttää perinteisiä itkukielen keinoja. (H2.)

Emmi Kuittinen on musiikkipedagogi ja kansanmuusikko. Hän kiinnostui itkuvirsistä opiskellessaan Sibelius-Akatemian Global Music -maisteriohjelmassa, jossa painottuu kulttuurien välinen yhteistyö ja monikulttuurisuus. Inkerin itkuvirret -kokoelma (Nenola 2002) oli Kuittiselle tärkeä innoittaja itkuvirsien pariin. Itkemistä hän on opetellut arkistoaineistojen parissa ja Matveisen johdolla. Kuittinen on tehnyt perinteisten ja perinteisten kaltaisten itkujen lisäksi muuta musiikkia ja lauluja, joita itkuvirret ja itkuvirsien ilmaisu on inspiroinut. Esimerkiksi Kuittisen ja Ikuisen ikävän orkesterin Laulu arkuntekijälle -kappaleen taustalla on aunuksenkarjalaisen Anna Ivanovna Nikolajevan itkuteksti, josta on sovitettu ja sävelletty uutta musiikkia. Joissain esiintymistilanteissa hän kokee laulamista lähentelevän ilmaisun itkemistä luontevammaksi, vaikka kyseessä olisi perinteinen tai perinteisen kaltainen itku. Kuittisen suhtautuminen itkuvirsien esittämiseen on siis näiltä osin vapaampi kuin Matveisen. Kuittinen kuitenkin korostaa, ettei hän miellä tekemäänsä itkuvirsistä inspiroitunutta musiikkiaan itkuvirsiksi samoin kuin perinteiset itkut. (H1; Silvonen & Kuittinen 2022; 2023.) Kuittisen taide edustaa selkeästi niin sanottua nykykansanmusiikkia.

Kuittinen laatii itkuvirtensä ja itkulaulunsa pääasiassa suomeksi, mutta seuraa perinteisiä poeettisia keinoja varsin tarkasti. Hän on tehnyt myös karjalankielisiä itkuja. Melodialinja noudattelee perinteistä laskevaa, polveilevaa linjaa. Kuittisen itkemisen tyyli on melko laulullinen ja siinä kuuluu selvästi länsimaisen estetiikan vaikutus, vaikka hänen laulujensa ja itkuvirsiensä äänirekisterit ovatkin erilaiset. Kuittinen identifioi itsensä kansanmuusikoksi ja muusikko-itkijäksi. Analyysieni mukaan hänen toimintansa itkuvirsikentällä onkin nimenomaan esiintyvän taiteilijan ja muusikkouden siivilöimää, mutta samalla hänellä on vahva kunnioitus perinteistä äänellä itkemistä kohtaan. Kuittinen tekee itkuvirsiä ensisijaisesti yleisöille esitettäviksi joko konserteissa, yksityistilaisuuksissa tai musiikkialbumeilla. Itkujen aiheiden täytyy olla Kuittiselle henkilökohtaisesti tärkeitä, mutta itkut eivät ole suoraan hänen elämästään tai henkilökohtaisista suruistaan. Itkuperinteen yhteisöllisyys näkyy Kuittisen itkuvirsissä erityisesti teemoissa ja aiheissa, jotka puhuttelevat yleisellä tasolla. Tällaisia ovat esimerkiksi sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus sekä paikalliset ja globaalit kriisit. Taiteellisen työn lisäksi Kuittinen ohjaa itkuvirsikursseja. (Ks. myös Silvonen & Kuittinen 2022; 2023.)

Kyynelkanavat-hankkeen kolmas taiteilija, Emilia Kallonen, on valmistunut musiikkipedagogiksi ja tutustunut itkuvirsiin osana opintojaan. Itkuperinteeseen hän uppoutui kuitenkin vasta myöhemmin ja kokeekin olevansa itseoppinut siinä mielessä, että hän on perehtynyt aiheeseen pitkälti omatoimisesti arkistoaineiston sekä itse tekemisen ja kokeilemisen kautta. Erityisesti karjalaisitkijä Sanni Pyörnilältä ja Martta Kuikalta tallennetut arkistoaineistot samoin kuin Taipaleen ortodoksiseurakunnan alueelta Pohjois-Karjalasta tallennetut itkuvirsitekstit sekä Liisa Matveisen Äänellä itkun opas (2015) ovat olleet hänelle tärkeitä lähteitä. Kallonen on saanut opastusta myös Pirkko Fihlmanilta. (H3; H10.) Kalloselle on alusta asti ollut luonteva tapa opetella itkuilmaisua omakohtaisen prosessin kautta tekemällä omia itkuvirsiä. Toisin kuin Matveinen ja Kuittinen, Kallonen ei ole opetellut arkistoäänitteiltä imitoiden, vaikka äänitteet ovat olleet olennainen malli Kallosen omille itkuille.

Kallonen on tehnyt taiteellista työtä perinteisten karjalaisten rituaalien parissa ja laatinut musiikkidraamat niin hää- kuin hautajaistavoista. Hän on esiintynyt paljon myös erilaisissa tilaisuuksissa. Kallosen itkut ovat niin sanottuja henkilö- tai muisteluitkuja, itkuja luonnolle, onnitteluitkuja, erilaisiin tilaisuuksiin liittyviä tervetuliais- tai hyvästelyitkuja sekä esityksiin liittyviä itkuja. (H3; Kyynelkanvat 2021; 2022; 2023.) Kallosen itkut ovat suomenkielisiä, mutta Kallonen noudattelee itkuissaan perinteisiä keinoja. Kallosen itkuissa melodia on vaihteleva ja varsin vapaa. Hänelle suru ei ole välttämätön osa itkuvirttä, mutta tunne, tietty vireystila ja herkistyminen ovat itkuesityksissä tärkeitä. Kallosen itkijyys vaihtelee konteksteittain. Julkisissa tilanteissa taiteilijana itkuilla on erilaisia merkityksiä ja päämääriä kuin yksityisemmissä tilanteissa tai esimerkiksi itkupiirin tai -kurssin ohjaajana. Hänelle tärkeää on se, että kaikissa itkuissa itkijä on rehellinen ja aito, allekirjoittaa itkun viestin. (H3; H10.) Oman taiteellisen työnsä lisäksi Kallonen on ollut aktiivinen Äänellä Itkijät ry:ssä ja toiminut yhdistyksen puheenjohtajana. Hän on myös ohjannut monia itkuvirsikursseja ja järjestänyt säännöllisesti kokoontuvaa, aiemmin kursseille osallistuneiden itkupiiriä (ks. tarkemmin Hytönen-Ng & Kallonen 2023).

Esittävänä taiteena itkuvirret ovat lähtökohtaisesti ennalta kirjallisesti suunniteltuja ja harjoiteltuja teoksia, joissa on läsnä tilanteen tuoma improvisatorisuus. Ilmaisutavat, esityskäytännöt ja itkujen saamat merkitykset ja tulkinnat siitä, mistä itkuissa on kyse vaihtelevat itkijöittäin ja tilanteittain. Kuten jo edellä kuvatussa muuttuvan itkuperinteen vaiheessa ei näidenkään itkujen kuulijoilla ole välttämättä minkäänlaista käsitystä itkuvirsiperinteestä ja sen merkityksistä.

Äänellä Itkijät ry ja hoitava itku

Toinen keskeinen toimija nyky-Suomen itkuvirsikentällä on Äänellä Itkijät ry. Yhdistyksen perusti vuonna 2001 joukko itkuvirsistä innostuneita ihmisiä, joista suuri osa on taustaltaan karjalaisia. Yhdistyksen verkkosivustolla kuvataan, että yhdistyksen tavoite on vaalia ja lisätä tietoa karjalaisesta itkuvirsiperinteestä (Äänellä Itkijät ry n.d.). Yhdistyksen toiminta perustuu etenkin itkuvirsikurssien ja muiden tapahtumien järjestämiseen sekä itkuista kiinnostuneiden ihmisten yhteen kokoamiseen. Äänellä Itkijät -yhdistyksen näkyvimpiä kouluttajia ovat vuosien saatossa olleet Pirkko Fihlman ja Tuomas Rounakari, mutta myös monet muut yhdistyksen piirissä pitkään toimineet henkilöt ohjaavat itkukursseja ja järjestävät itkupiirejä. Viime vuosina yhdistys ei ole toiminut kurssien pääjärjestäjänä, vaan kurssitoiminta perustuu yksittäisten henkilöiden aktiivisuuteen (H11). Kaikkiaan itkukursseja ja -tapahtumia järjestävät myös muut kuin yhdistyksen jäsenet.

Äänellä Itkijät ry:n piirissä on vuosien varrella toiminut ihmisiä eri taustoista, mukana on ollut myös tutkijoita ja taiteilijoita, mutta valtaosa jäsenistöstä on eri syistä, ei ammatillisesti itkuvirsistä kiinnostuneita ihmisiä. Yhdistyksen jäsenistön kesken on vaihtelevia näkemyksiä siitä, mitä itkuvirret ovat, minkälaisia merkityksiä niihin liittyy ja mikä niiden perimmäinen tarkoitus tai sanoma on. Jo alkuvuosista saakka yhdistyksen piirissä vahvana on kuitenkin elänyt ajatus niin sanotusta hoitavasta itkusta. Tämä ajatus nousee erityisesti kurssitoiminnan alkuunpanijan ja yhden yhdistyksen perustajajäsenistä Pirkko Fihlmanin näkemyksistä ja kokemuksista. (Ks. myös Tenhunen 2006; Kallonen & Äänellä itkijät ry 2019.)

Fihlmanille keskeisintä itkuissa on henkilökohtainen, koettu tunne ja aito suru. Ilmaisun muoto ja tyyli on näihin nähden toissijaista. Kielen tulee olla itkijän sydämen kieli, kuten hän sanoo. Melodian hän ajattelee syntyvän itsestään ja kumpuavan itkijän sisältä. (H4.) Fihlmanin itkuissa tekstit ovat suomenkielisiä, metaforia on jonkin verran. Melodiakaari on suppea ja säkeet melko lyhyitä. Hänelle tärkeää on vuorovaikutus kuulijoiden kanssa ja se, että kaikki voivat ymmärtää tekstin. Fihlman kertoo tehneensä itkuja hyvin monenlaisiin tilanteisiin. Hän on tuonut niitä osaksi nykyajan siirtymärituaaleja, itkenyt muun muassa kuolemaa tekeville, ja jo edesmenneille, mutta myös onnitteluksi häissä ja ristiäisissä. Myös erilaiset yhteiskunnalliset aiheet ovat kirvoittaneet itkuvirsiä hänen kynästään. (H4.) Ristiäisissä ja kuolemaa tekevälle itkeminen ovat tilanteina uusia; perinteisten käsitysten mukaan kuolevalle itkeminen on kiellettyä.

Itkun hoitavuutta korostavassa näkemyksessä tunneilmaisu ja psykologinen vaikutus ovat painokkaita. Itkuvirsi nähdään keinona ratkaista jokin mieltä painava asia, keskittymällä ja pohtimalla sitä itkutekstiä laatiessa ja itkua mahdollisesti useammankin kerran esittäessä. Yhteisöllisyys nähdään itkijän omien tunteiden jakamisena toisten edessä niin, että nämä yksilölliset surut tulevat nähdyksi ja kuulluksi. (Kallonen & Äänellä itkijät ry 2019.)

Yleisesti ottaen hoitava itku ja muut psykologisuutta korostavat tulkinnat itkuvirsistä tuntuvat olevan eniten esillä nyky-Suomen itkuvirsikentällä (ks. myös Wilce 2017). Tämä juontunee siitä, että suurin osa itkuvirsikursseista on järjestetty tällaisin tulkinnoin. Itkun hoitavuutta painottavat kurssit voidaan nähdä osana yleisempää viime vuosikymmenenä noussutta kiinnostusta uushenkisyyttä kohtaan. Nyky-Suomen hoitavaa itkua tutkinut antropologi James M. Wilce (2017: 247) toteaakin, että itkukursseilla ja -retriiteillä, joissa korostuu yksilön hyvinvointi, on yhteisiä piirteitä muiden uushenkisyyden piirissä toteutettujen hoitavien kurssien kanssa.

Äänellä Itkijöiden piirissä itkuvirsigenre hahmottuu ilmaisutavoiltaan ja aiheiltaan monimuotoisena ja merkityksiltään vaihtelevana. Hoitava itku sen sijaan näyttäytyy melko yhtenäisenä. Ajatus tunneilmaisusta omaa oloa helpottavana, ongelmia eteenpäin vievänä ja puhdistavana kokemuksena toistuu eri yhteyksissä. Hoitavan itkun piirissä myös yhteisöllisyys on keskeinen tekijä. Itkuvirsikurssit ja erityisesti itkupiirit toimivatkin yhteisöinä, joissa osallistujien kesken usein on jaettu ymmärrys itkuvirsistä (ks. myös Hytönen-Ng & Kallonen 2023).

Karjalankielinen itkuvirsi 2020-luvulla

Nyky-Suomen itkuvirsikenttään kuuluvat myös karjalankieliset itkuvirret ja äänellä itkemisen elvytys tai uudelleen omaksi ottaminen karjalaisten keskuudessa. Erotan nämä taiteellisista käytännöistä, vaikka joissain tapauksissa taiteelliset käytännöt voivat lähentyä näitä tai nämä taiteellisia käytäntöjä. Keskeisenä erona pidän kuitenkin ammattimaista taiteilijuutta ja institutionaalisen koulutuksen tuomia näkökulmia. Karjalankielinen, jotakuinkin perinteinen äänellä itkeminen on todennäköisesti elänyt läpi 1900-luvun pienimuotoisesti joissakin yksityisissä yhteyksissä tutkimuksen ja yleisen tiedon ulottumattomissa, mutta varsinaista yhteisöllistä, laajemmin jaettua itkemisen perinnettä ei tunneta.

Karjalankielisessä kodissa evakkojen lapsena kasvanut Leena Leinäinen on tehnyt itkuvirsiä runsaan kymmenen vuoden ajan. Hän esiintyy artikkelissa peitenimellä. Hänelle itkuvirret ovat tiettyjen tilanteiden myyttistä sanoittamista ja ne liittyvät jonkinlaisiin siirtymiin ja muutoksiin. Hän kertoo, että ensimmäinen hänen itkunsa syntyi sisäisestä tarpeesta kuin itsestään hänen äitinsä kuoleman aikoihin. Hän oli lapsuudessaan kuullut itkuvirsiä osana ortodoksien praasniekkajuhlia, mutta varsinaisesti itkuvirret eivät olleet hänelle tuttuja. Leinäinen on osallistunut myös itkuvirsikursseille, mutta opetellut ja opiskellut paljon karjalaista itkuvirttä myös itsenäisesti muun muassa arkistomateriaalien kanssa. Leinäiselle hänen omissa itkuissaan karjalankielisyys ja perinteiset poeettiset keinot ovat tärkeitä, ne tekevät äänellä itkusta sellaisen, että sillä on niitä erityisiä merkityksiä, joita sille perinteisestikin kuuluu. Äänellä itkemisen prosessi hahmottuu ennalta laadittavana ja kirjalliseksi saatettavana, mutta myös itse tilanteessa ihan vain itkettynä. Hänelle kirjaamisen prosessit vaihtelevat niin sanotusta improvisaatiosta enemmän tietoiseen rakentamiseen. Leinäinen äänellä itkee niin yksityisissä kuin julkisissa tilanteissa. Hänen ensimmäiset itkuvirtensä ovat olleet nimenomaan yksityisiä, omien läheisten kuolemiin liittyviä ja muistelua kalmistoissa. Hän on esiintynyt erilaisissa tapahtumissa, luonut karjalaista laulua, äänellä itkua ja karjalankielistä runoutta yhdistäviä teoksia sekä ohjannut joitakin itkuvirsikursseja. (H6; H8.)

Toinen julkisestikin nimenomaan karjalankielistä itkuvirsiä ja itkuvirttä karjalaisen identiteetin elementtinä esiin tuonut itkijä on Mirva Haltia-Holmberg. Hän on karjalaisuuden uudelleen löytämistä ja siihen liittyviä prosesseja erilaisin taiteen keinoin käsittelevä karjalaisartivisti. Hän on Leinäistä selvemmin osa 2020-luvulla näkyväksi tullutta karjalaisaktivismia (ks. Silvonen & Kallio 2023), jonka tavoitteena on elvyttää ja ylläpitää karjalan kieltä ja vallata takaisin karjalaista kulttuuria nimenomaan karjalaisina käytäntöinä. Haltia-Holmberg on perehtynyt itkuvirsiin erityisesti arkistoaineiston ja tutkimuskirjallisuuden kautta, mutta osallistunut myös itkuvirsikurssille. Hänelle itkuvirret ovat yhteydenpitoa edesmenneiden ja esivanhempien kanssa sekä osa karjalaista identiteettiä ja elämäntapaa. Äänellä itkeminen avasi hänelle uudenlaisen väylän itseen ja omaan, kadoksissa olleeseen kulttuuriin ja perinteeseen, kuten hän kirjoittaa runolaulusta ja äänellä itkusta koostuvan Itkunaiga-videoteoksensa yhteydessä (Muuttujalindu 2022). Teoksen hän toteutti osana karjalan kielen ja kulttuurin opintojaan. Haltia-Holmberg pitää äänellä itkemistä nimenomaan karjalaisen yhteisön sisäisenä toimintana, eli itkut kuuluvat yksityisen piiriin. Vaikka itkemisen tilanteissa voi olla läsnä muita, on itku suunnattu karjalaisille. Esimerkki tällaisesta tilanteesta on taidenäyttelyn avajaiset, joissa Haltia-Holmberg itki karjalaistaiteilijalle ja tämän läheisille läsnä ja tuonilmaisissa, mutta paikalla tilassa on voinut olla myös muita kuin karjalaisia. (H5; H9.)

Karjalan kielen ja kulttuurin elvytyshankkeita on myös Karjalan tasavallassa Venäjällä. Vieljärvellä vuonna 2012 perustettu Karjalan Kielen Kodi järjestää monipuolista kielitoimintaa. Vuonna 2021 Kodilla pidetyssä tilaisuudessa Natalja Antonovan itki äänellä vieljärveläisen Praskovja Ivanovan muistoksi (Karjalan Sivistysseura 2021). Karjalan Kielen Kodilla työskentelevä Antonova on opiskellut karjalaa yliopistolla ja tehnyt lopputyönsä hautajaistavoista. Itkuvirsiä hän oli kuullut hautajaisissa lapsuudessaan ja oppinut niistä osana opintojaan. Hän kertoo, että Praskovja Ivanovan muistoitkussa sanat ovat uutta, nykypäivään liittyvää, mutta melodia on sellainen, jonka hän muistaa niin lapsuudestaan kuin lopputyönsä aineistosta. (Karlova 2021.) Karjalan Kielen Kodilla tallennetulla videolla on havaittavissa, miten yhteisön vanhemmat naiset tunnistavat äänellä itkun ja liikuttuvat sen äärellä.

Vaikka karjalainen ja karjalankielinen yhteisö ei 2020-luvulla ole yhtenäinen, vaan ajatukset ja näkemykset karjalaisuudesta ja äänellä itkemisestä vaihtelevat paljon, yhdistävänä tekijänä on vahva sidos karjalaiseen identiteettiin, itkuvirsien perinteisiin merkityksiin ja karjalankielisyyteen. Itkuvirret ovat puhetta tuonilmaisiin, ja ne nähdään karjalaisuudelle ominaisena ja yhteisöä ylläpitävänä. Itkuvirsiä ei opita suullisesti ja itkuja laaditaan monesti etukäteen kirjallisesti. Myös uudet aiheet ja kontekstit ovat osa 2020-luvun karjalankielistä itkuperinnettä. Ilmaisultaan nämä itkut kuitenkin noudattelevat pitkälti perinteistä kuulokuvaa ja kielenkäyttöä.

Lopuksi

Nyky-Suomessa itkuvirsiperinne on versonut moniin erisuuntiin. Nykykäytäntöjen taustalla on karjalainen ja inkeriläinen rituaalinen perinne, josta on uusissa yhteyksissä muotoutunut perinteisistä poikkeavia tulkintoja ja käytäntöjä. Itkut ilmenevät nykyajassa niin perinteisenä äänellä itkemisenä karjalaisen identiteetin ja yhteisön ylläpitämisenä ja osana karjalaista elämäntapaa kuin uusitkuina, joiksi hahmotan erilaiset taiteellisen ilmaisun ja kansanmusiikin tulkinnat sekä niin sanotun hoitavan itkun.

Nyky-Suomen itkuvirsikenttä on merkityksineen, ilmaisutapoineen ja käytäntöineen niin moninainen, että kokonaisuus ei muodosta yhtenäistä genreä, joka noudattaisi tiettyjä ilmaisun ja esittämisen malleja ja synnyttäisi laajasti jaettuja kulttuurisia merkityksiä. Nykyisin itkuvirsiä itketään useimmiten sellaisissa tilanteissa, joissa osanottajat eivät jaa samoja merkityksiä tai tunne itkuperinnettä entuudestaan. Poikkeuksina näihin ovat erityiset itkupiirit, joissa useimmiten on yhteinen, ohjaajan kautta rakentunut käsitys ja ymmärrys itkuvirsiperinteestä ja sen merkityksistä. Toisena poikkeuksena ovat uuden karjalaisuusaktivismin ja -innostuksen myötä muodostuneet karjalaisyhteisöt, joissa itkujen perinteisiä merkityksiä voidaan tuntea ja antaa itkuille uusia, kulttuurin elvyttämiseen liittyviä jaettuja merkityksiä.

Äänellä itkeminen – perinteiset itkuvirret – täyttää genren ehdot paikallisine variaatioineen siinä mielessä, että sosiaaliset ja kulttuuriset funktiot, itkemisen kontekstit ja ilmaisukeinot vastaavat toisiaan niin, että kokonaisuus välittää tiettyjä kulttuurisesti jaettuja, yhteisön tunnistamia merkityksiä. Sen sijaan uusitkujen kirjo, keskenään ristiriitaiset tulkinnat ja erilaiset ilmaisu- ja esityskäytännöt taas poikkeavat toisistaan siinä määrin, ettei jaettuja merkityksiä ole. Niinpä nykykentän kokonaisuutta ei ole mielekästä käsitellä yhtenä, yhtenäisenä perinteenlajina. Yhden genren sijasta nämä nykyajan perinteiset ja uusitkut voidaan nähdä saman löyhästi rajautuvan ja määrittyvän kulttuuri-ilmiön piiriin kuuluvina ja samoista juurista nousevina. Sitä, mitä termejä tai nimityksiä erilaisista itkuista ja itkukäytännöistä ja uusitkujen lajeista olisi mielekästä käyttää, olen pohtinut hieman blogitekstissä (Silvonen 2022c), mutta jatkotutkimukset ja lisäpohdinnat ovat tarpeen.

Lähteet

SKS = Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Haastattelut, henkilökohtaiset tiedonannot ja muu julkaisematon aineisto

H1: Emmi Kuittinen 16.9.2022
H2: Liisa Matveinen 3.11.2022
H3: Emilia Kallonen 11.11.2022
H4: Pirkko Fihlman 8.12.2022
H5: Mirva Haltia-Holmberg 13.1.2023
H6: Leena Leinäinen 16.2.2023
H7: Liisa Matveinen 2.3.2023
H8: Leena Leinäinen 13.4.2023, sähköpostihaastattelut
H9: Mirva Haltia-Holmberg 12.5.2023
H10: kirjallinen tiedonanto Emilia Kallonen 21.8.2023
H11: suullinen tiedonanto Emilia Kallonen 22.8.2023
Kaikissa haastattelijana Viliina Silvonen
Aineistot kirjoittajan hallussa. Haastattelut arkistoidaan SKS:n arkistoon.

Kyynelkanavat 2021. Tutkimusta ja taidetta yhdistävä tapahtuma, 17.–19.7.2021, Ilomantsi.

Kyynelkanavat 2022. Tutkimusta ja taidetta yhdistävä tapahtuma 17.–19.7.2022, Ilomantsi & Joensuu.

Kyynelkanavat 2023. Laments lost or alive and well. International Conference of the Lament Tradition 15.–17.5.2023, Helsinki.

Kirjallisuus ja muu julkaistu aineisto

Bauman, Richard 1984. Verbal Art as Performance. Prospect Heights, Ill.: Waveland Press.

Ben-Amos, Dan 1982[1969]. “Analytical Categories and Ethnic Genres”. Folklore in Context. Essays. New Delhi: South Asian Publishers, 38–64.

Haapoja, Heidi 2017. Ennen saatuja sanoja. Menneisyys, nykyisyys ja kalevalamittainen runolaulu nykykansanmusiikin kentällä. Helsinki: Helsingin yliopisto ja Suomen Etnomusikologinen Seura. https://doi.org/10.30666/elore.7928

Haltia, Mirva 2023. Gruuga. Helsinki: BoD - Books on Demand.

Honko, Lauri 1963. ”Itkuvirsirunous”. Suomen Kirjallisuus I: Kirjoittamaton Kirjallisuus. Toim. Matti Kuusi. Helsinki: SKS, 81–128.

Hytönen-Ng, Elina & Emilia Kallonen 2023. “’Lament is like a safe lap’ – Lamenting circle’s meaning for the participants.”, Seismograf Peer. https://doi.org/10.48233/SEISMOGRAF2906

Jouste, Marko 2020. ”Suonikylän kolttasaamelainen itkuperinne 1900-luvulla”. Etnomusikologian Vuosikirja 32: 10–45. https://doi.org/10.23985/evk.90118

Kallonen, Emilia & Äänellä itkijä ry 2019. ”Äänellä itku on sielun sivistystä”. https://itkuvirsi.net/onewebmedia/Äänelläitku.on.sielun.sivistystä..pdf (tarkistettu 10.10.2019).

Kananen, Heli 2010. Kontrolloitu sopeutuminen: Ortodoksinen siirtoväki sotien jälkeisessä Ylä-Savossa (1946–1959). Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-4119-2 (tarkistettu 18.4.2023).

Kandomuani sinä 2017. Helsinki: Maailman musiikin keskus. https://globalmusic.fi/fi/shop/digilataukset/kandomuani-sina-you-my-dear-carried-one-digital-download (tarkistettu 26.8.2023).

Karjalan Liitto 2015. Karjalan Liitto ry, Pirkko Fihlman: Itkuvirsi evakkoäidille. https://youtu.be/vJgDe45Rg3I?t=13 (tarkistettu 11.10.2023).

Karjalan Sivistysseura 2021. Natalja Antonovan iänelläitku vieljärveläisen Praskovja Ivanovan muistoksi, 19.11.2021 (Vieljärvi). https://youtu.be/no1NPCSGJNU (tarkistettlu 7.8.2023).

Karlova, Olga 2021. ”Olgan čuppuni: Iänelläitentä myöštymäššä karjalaisien nykysih mänölöih?” Uutisčuppu 8.12.2021. Karjalan Sivistysseura. https://uutiscuppu.karjalansivistysseura.fi/olgan-cuppuni-ianellaitenta-myostymassa-karjalaisien-nykysih-manoloih/ (tarkistettu 7.8.2023)

Konkka, Unelma 1985. Ikuinen ikävä: Karjalaiset riitti-itkut. Helsinki: SKS.

Knuuttila, Seppo 1989. ”Perinne-esiintyjiä Pohjois-Karjalassa”. Kalevalaseuran vuosikirja 68. Helsinki: SKS, 217–242.

Koponen, Raija & Marja Torikka (toim.) 1999. Ahavatuulien armoilla. Itkuvirsiä Aunuksesta. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura.

Kuittinen, Emmi 2020a. Emmi Kuittinen & ystävät: Itku ystävien ikävästä. https://www.youtube.com/watch?v=BH47eUOLXz8 (tarkistettu 11.10.2023).

Kuittinen, Emmi 2020b. Emmi Kuittinen: Itku koronahuolista. https://www.youtube.com/watch?v=8XQmb8qM7Cs (tarkistettu 11.10.2023).

Kuittinen, Emmi 2021. Emmi Kuittinen & Ikuisen ikävän orkesteri: Laulu arkuntekijälle. https://www.youtube.com/watch?v=9GuBoWU-_xQ (tarkistettu 11.10.2023).

Matveinen, Liisa 2015. Äänellä itkun opas. Jämsä: matveli.

Muuttujalindu 2022. Itkunaiga - Poem song about the Karelian lamenting tradition. https://www.youtube.com/watch?v=Whn1Bxmn0f0 (tarkistettu 11.10.2023).

Nenola-Kallio, Aili 1982. Studies in Ingrian Laments. Folklore Fellows’ Communications 234. Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia

Nenola, Aili 2002. Inkerin itkuvirret. Ingrian laments. Helsinki: SKS.

Patrikainen, Riikka & Liisa Matveinen 2024. "Työskentelyä tuonilmaisien äärellä – tutkimusta ortodoksikarjalaisen nykyitkijän maailmankuvasta". Musiikin suunta 46(1).

Riikonen, Juha 2010. ”Praasniekkaperinteen elvyttäminen”. Puhe Iljan praasniekassa Ilomantsissa 20.7.2010, julkaistu osoitteessa https://www.ortodoksi.net/index.php/Praasniekkaperinteen_elvyttäminen#Ensimm.C3.A4inen_Iljan_praasniekka (tarkistettu 24.10.2023).

Salmenhaara, Anja 1976. ”Itkuvirsien musiikillisesta hahmotuksesta”. Paimensoittimista kisällilauluun: Tutkielmia kansanmusiikista 1. Toim. Heikki Laitinen & Simo Westerholm. Kaustinen: Kansanmusiikki-instituutti, 124–156.

Sarhimaa, Anneli 2017. Vaietut ja vaiennetut. Karjalankieliset karjalaiset Suomessa. Helsinki: SKS.

Silvonen, Viliina 2022a. Apeus arkistoäänitteellä. Äänellä itkeminen performanssina ja affektiivisena käytäntönä Aunuksen Karjalassa. Helsinki: Helsingin yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-7818-3 (tarkistettu 11.2.2022).

Silvonen, Viliina 2022b. “Formulaic Expression in Olonets Karelian Laments: Textual and Musical Structures of the Composition of Non-Metrical Oral Poetry”. Weathered Words. Formulaic Language and Verbal Art. Toim. Frog & William Lamb. Cambridge, MA: Harvard University Press, 363–384.

Silvonen, Viliina 2022c. ”Itku, itkuvirsi, äänellä itku, itkulaulu. Itkuperinne ja sen monet termit”. Päivystävä folkloristi -blogi 18.5.2022. https://blogs.helsinki.fi/folkloristi/miksi-kutsua-itkuvirtta/ (tarkistettu 11.10.2023).

Silvonen, Viliina 2023. ”Itku Sibeliukselle”. Muusikko 2/2023: 25–29.

Silvonen, Viliina & Kati Kallio 2023. “Tradition and ownership: Disputes about Karelian laments in Finland”. Approaching Religion 13(3): 40–59. https://doi.org/10.30664/ar.131229

Silvonen, Viliina & Emmi Kuittinen 2022. ”Mielikuvien, ruumiillisuuden ja perinteen kohtaamispisteessä”. Elore, 29(2): 81–102. https://doi.org/10.30666/elore.121298

Silvonen, Viliina & Emmi Kuittinen 2023. “Creating grief and lamenting on stage”. Seismograf Peer. https://doi.org/10.48233/SEISMOGRAF2906

Silvonen, Viliina & Eila Stepanova 2020. “Language, Music and Emotion in Lament Poetry: The Embodiment and Performativity of Emotions in Karelian Laments”. The Routledge Handbook of Language and Emotion. Toim. Sonya Pritzker, Janina Fenigsen & James M. Wilce. Lotnoo: Routledge, 203–222. https://doi.org/10.4324/9780367855093-12

Stepanova, Aleksandra 2012. Karjalaisen itkuvirsikielen sanakirja. Helsinki: SKS.

Stepanova, Eila 2014. Seesjärveläisten itkijöiden rekisterit: Tutkimus äänellä itkemisen käytänteistä, teemoista ja käsitteistä. Helsinki: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.

Söderholm, Stig 1989. ”Itkuvirsiperinne ja Suomen Pohjois-Karjala: Rituaali-itkennästä folklorismiin”. Kalevalaseuran vuosikirja 68. Helsinki: SKS, 175–187.

Tarkka, Lotte 2005. Rajarahvaan laulu: Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821–1921. Helsinki: SKS.

Tenhunen, Anna-Liisa 2006. Itkuvirren kolme elämää. Helsinki: SKS.

Tolbert, Elizabeth 1990. “Women Cry with Words: Symbolization of Affect in the Karelian Lament”. Yearbook for Traditional Music 22: 80–105. https://doi.org/10.2307/767933

Turunen, Arja & Hannah Yoken 2023. “Lamenting as a radical form of protesting in the Finnish secondwave feminist movement”. Laments lost or alive and well. International Conference of the Lament Tradition. Esitelmä 17.5.2023 Helsingissä.

Urban, Greg 1988. “Ritual Wailing in Amerindian Brazil”. American Anthropologist 90: 382–400. https://doi.org/10.1525/aa.1988.90.2.02a00090

Wilce, James M. 2009. Crying Shame. Metaculture, Modernity, and the Exaggerated Death of Lament. Malden MA: Wiley-Blackwell.

Wilce, James M. 2017. “Tradition, Emotion, Healing and the Sacred: Revivalist Lamenting in Finland in Relation to Three Authenticities”. Spirit & Mind: Mental Health at the Intersection of Religion and Psychiatry. Toim. Helene Basu, Roland Littlewood & Arne S. Steinforth. Münster: LIT Verlag, 227–252.

Äänellä Itkijät ry n.d. Verkkosivusto. https://itkuvirsi.net/ (tarkistettu 11.10.2023).