Tutkimuskohteena itkupiiri ja itkuvirren kehollisuus

Musiikkipedagogi AMK Emilia Kallonen ja FT Elina Hytönen-Ng ovat työskennelleet  taiteilija–tutkija-työparina Kyynelkanavat-hankkeessa vuosina 2021–2023. Heidän tutkimuskohteenaan on ollut itkupiirin työskentely. Työskentelyssään he ovat perehtyneet myös somatiikkaan ja somaestetiikkaan sekä tarkastelleet itkuvirren kehollisuutta. Kuva: Varpu Heiskanen/UEF

Kirjoittajat: Emilia Kallonen ja Elina Hytönen-Ng

Kyynelkanavat-hankkeessa keskeisin tutkimuskohteemme työparina on ollut itkupiirin ohjaaminen ja sen prosessin tutkiminen. Itkupiiri ja siinä harjoitettavat itkuvirret ovat yksi esimerkki nykyisistä kurssitoiminnan kontekstissa esiintyvistä itkuvirsikäytänteistä Suomessa. Olemme tarkastelleet yhden, tutkimukseemme osallistuneen itkupiirin toimintaa sekä sen osallistujia itkuvirsiä oppivana ja harjoittavana yhteisönä. Tutkimuksessa meitä on lähtökohtaisesti kiinnostanut itkuvirsitaidon opettamisen ja oppimisen prosessi, itkuvirren kehollisuus sekä itkupiirin yhteisöllisyys ja merkitykset, joita osallistujat ovat antaneet itkuvirrelle prosessin aikana. Ohjatussa ryhmässä olemme antaneet tilaa osallistujien henkilökohtaisille tavoitteille ja itkuvirsitulkinnoille sekä heidän itkuvirsiin liittämilleen merkityksille.

Itkupiirillä tarkoitamme Emilia Kallosen luomaa ja nimeämää toimintamuotoa, jossa tehdään karjalaiseen äänellä itkuun perustuvaa uutta itkuvirttä. Suomessa on toiminut tai toimii eri yhteyksissä mahdollisesti muitakin itkupiirejä, jotka eivät liity tutkimukseemme. Olemme rajanneet tutkimuskohteeksi yhden toimintaryhmän ohjaamisen ja sen osallistujien kokemusten syvemmän tarkastelun havainnoimalla sekä haastatteluissa kerätyn ja autoetnografisen aineiston perusteella. Pyrimme tällä tavalla antamaan yhden esimerkin siitä, miten uutta itkuvirttä voi Suomessa harjoittaa nykypäivänä ja millaisia merkityksenantoja siihen voi liittyä.

Tässä kirjoituksessa erotamme termeinä karjalaisen itkuvirsiperinteen äänellä itkuksi ja itkupiirissä harjoitetun perinteen (uudeksi) itkuvirreksi, joka perustuuu äänellä itkun perinteeseen. Itkupiirin yhteydessä tarkoitamme itkuvirsitaidolla tai itkutaidolla itkuvirsien tekemistä omalla kielellä ja omista aiheista. Ajattelemme, että itkutaitoon liittyy olennaisesti äänellä itkun tyylin ja ilmaisukeinojen sekä kulttuurisen viitekehyksen tuntemus. Kuitenkin itkupiirin tarkoitus on antaa mahdollisuus itkuvirren kokemukselliselle oppimiselle ryhmässä. Äänellä itku antaa keskeisen kehyksen ja muodon uuden itkuvirren tunnepitoiselle ja keholliselle ilmaisulle, jossa käytetään perinteen antaman mallin mukaan luotuja omia itkusanoja ja -ääntä.

Tässä kirjoituksessa kuvaamme yleisellä tasolla työskentelyämme ja meitä kiinnostavia teemoja tutkija–taiteilija-työparina. Avaamme tutkimuskohteena olleen itkupiirin taustoja ja toimintaperiaatteita sekä kehollisuuden näkökulmaa aiheeseen. Lopuksi tuomme esille joitakin keskeisiä huomioita, joita olemme tutkimuksen myötä tehneet ja havainnoineet kokemuksistamme itkupiirissä sekä siinä harjoitetusta itkuvirrestä. Olemme laajemmin käsitteellet itkupiirin toimintaa, sen osallistujien itkuvirsille antamia merkityksiä sekä itkuvirren kehollisuutta useissa esitelmissä eri konferensseissa että yhteisissä artikkeleissa (ks. mm. Hytönen-Ng & Kallonen 2023a, 2023b).

Tutkimusaineisto

Tutkimuksemme itkupiiri oli Emilia Kallosen koolle kutsuma harrastajaryhmä, jota Kallonen myös ohjasi. Piiri kokoontui säännöllisesti kahden vuoden ajan toukokuusta 2021 kesäkuuhun 2023 asti. Säännölliset kokoontumiset toteutettiin etäyhteydellä keskimäärin kahden kuukauden välein. Kahden vuoden aikana piirillä oli yhteensä viisi kontaktiopetuksena tapahtuvaa työpajapäivää. Elina Hytönen-Ng oli ryhmässä mukana sekä osallistujana että tutkijana.

Itkupiiriin osallistui kahden vuoden aikana yhteensä yksitoista henkilöä, joista yksi oli koko kahden vuoden prosessiin osallistunut Hytönen-Ng. Ryhmän kokoonpanossa tapahtui pieniä muutoksia ensimmäisen vuoden jälkeen, kun kaksi osallistujaa jäi ryhmästä pois ja kaksi uutta tuli mukaan. Molempina vuosina aktiivisia osallistujia oli yhdeksän ja koko kahden vuoden prosessiin osallistuneita oli yhteensä seitsemän henkilöä.

Osallistujat olivat eri ikäisiä ja he edustivat eri sukupuolia samalla kun heidän taustansa ja aiemmat kokemuksensa itkuvirsien parissa vaihtelivat melko suuresti. Heitä yhdisti kiinnostus omien itkuvirsien tekemiseen, itkuvirsiperinteen ymmärtämiseen ja itkutaidon oppimiseen. Ryhmässä oli myös kaksi eri äidinkieltä kuin suomea puhuvaa henkilöä ja yksi kaksikielinen henkilö. Kaikki tekivät piirissä itkuja omilla kielillään. Kaikki myös tiesivät osallistuvansa tutkimuksen kohteena olevaan suljettuun ryhmään, jossa työskentely oli luottamuksellista ja perustui vapaaehtoisuuteen.

Prosessin kuluessa Kallonen kirjoitti työpäiväkirjaa, mikä auttoi ryhmän prosessin seuraamista ja toiminnan suunnittelua sekä itkupiirin sisällön kehittämistä ja reflektointia. Hytönen-Ng teki puolestaan autoetnografista tutkimusta omasta oppimisprosessistaan ja itkuvirren kehollisuudesta itkupiirin yhtenä osallistujana. Tämän lisäksi hän keräsi  kahden vuoden aikana haastatteluaineistoa seitsemältä piirin osallistujalta. Haastattelut olivat teemahaastatteluita, joissa keskusteltiin muun muassa haastateltavien henkilökohtaisen itkuvirsikiinnostuksen lähtökohdista sekä heidän kokemuksistaan piirissä. Haastatteluissa kysyttiin muun muassa sitä, millaisia merkityksiä itkuvirsillä ja piirin toiminnalla oli ollut haastateltaville itselleen.

Näiden lisäksi keräämäämme tutkimusaineistoon sisältyy yhteistyömme aikana käydyt ja tallennetut työparin keskinäiset teemakeskustelut. Keskusteluissa pohdimme muun muassa omia kokemuksiamme itkupiirissä niin ohjaajan kuin osallistujan näkökulmista sekä niihin liittyviä omia merkityksen kokemuksiamme.

Itkupiirin taustaa

Suomessa on järjestetty erilaisia itkuvirsikursseja 1990-luvulta lähtien (esim. Tenhunen, 2006; Wilce 2017; ks. myös tässä julkaisussa Silvonen 2024). 2020-luvun kurssitoimintaa ei ole systemaattisesti tutkittu eikä kattavasti dokumentoitu, mutta voimme omien havaintojemme perusteella todeta, että tällä hetkellä kursseja ja -työpajoja järjestetään eri puolilla Suomea vapaan sivistystyön kentällä sekä muun muassa eri järjestöjen ja yksityisten ammatinharjoittajien toimesta. Vuonna 2001 perustettu Äänellä Itkijät ry on yksi näkyvä kurssitoiminnan kehittäjä Suomessa, mutta se ei ainoa kursseja järjestävä taho (ks. Äänellä itkijät 2023). Yleisesti kuvailtuna itkuvirsikurssien tyypilliseksi muodoksi on vakiintunut 2–3 päivän intensiivinen lyhytkurssi. Myös lyhyempiä työpajoja ja eripituisia itkuvirsiretriittejä järjestetään.

Kallonen on ohjannut itkuvirsikursseja ammatillisesti vuodesta 2017 lähtien ja ollut mukana myös Äänellä Itkijät ry:n hallituksessa vuosina 2018–2022. Kokemuksensa perusteella Kallonen luonnehtii kurssitoiminnan kenttää melko epäyhtenäiseksi ja moniääniseksi. Hänen mukaansa koko kenttä ei ole yhtenäisesti järjestäytynyt, vaan eri toimijat luovat omat tapansa ja sisältönsä melko itsenäisesti ja heidän tulkintakehyksensä itkuvirsiperinteestä sekä toiminnan tavoitteensa vaihtelevat keskenään. Äänellä Itkijät yhdistyksessä on Kallosen mukaan kuitenkin ollut pyrkimys koota kentällä toimivia tekijöitä yhteiseen verkostoon ja vuoropuheluun. Kallonen arvioi, että aktiivisesti julkisia kursseja ohjaavia henkilöitä Suomessa on noin kymmenkunta. Hän kuitenkin painottaa, ettei tunne kaikkia tekijöitä ja heidän toimintaansa.

Kallosen idea itkupiiristä syntyi hänen opetuskokemuksensa ja kursseilta saamansa palautteen pohjalta. Hän käynnisti yksityisen itkupiiritoiminnan Joensuussa vuonna 2018. Ryhmässä oli silloin mukana hänen omille kursseilleen osallistuneita, jotka halusivat jatkaa itkujen tekemistä ja kehittyä siinä. Kallonen koki, että pidemmällä aikajänteellä säännöllisesti kokoontuvassa piirissä on mahdollisuus opettaa ja kehittää itkuilmaisua pitkäjänteisemmin kuin vaihtelevilla lyhytkursseilla. Ryhmästä muodostui myös hänelle itselleen arvokas, itkuvirsien ympärille kerääntyvä yhteisö.

Itkupiirin toimintaperiaatteista ja käytännöistä

Itkupiirin ohjaajana Kallosella on ollut vastuu ryhmän ja siinä ohjattavan luovan prosessin johtamisesta sekä itkuvirsiperinteen asiantuntijuudesta. Hänen tavoitteenaan on ollut, että itkupiiri voisi tukea ja rakentaa osallistujien henkilökohtaista suhdetta itkuvirsiin ja äänellä itkun perinteeseen sekä muodostua itkuvirsiä harjoittavaksi yhteisöksi. Opettamiseen liittyviä eettisiä pohdintoja Kallonen on avannut tämän julkaisun toisessa kirjoituksessa (Matveinen 2024, ks. tässä julkaisussa).

Kahden toimintavuoden aikana itkupiirissä käsiteltiin itkuvirttä karjalaiseen äänellä itkuun pohjautuvana, yhteisöllisenä sekä uutta luovana itseilmaisuna ja perinteen uutena muotona. Itkupiirin tavoite ei ollut harjoittaa osallistujista julkisesti toimivia ja esiintyviä itkijöitä, vaan ennemminkin mahdollistaa heille omakohtainen ja yhteisönä jaettu itkuvirren prosessi. Kallonen ajattelee, että itkuvirsiin syntyy erilainen suhde ja merkitys ja myös niiden sisällöt voivat olla vapaampia ja omakohtaisempia, kun niiden lähtökohta ja yleisö ovat yksityisiä, esimerkiksi suljettu itkupiiri. Hän kokee, että julkinen esiintymistilanne on hyvin toisenlainen ympäristö itkuvirrelle sekä itkijälle itselleen. Prosessin aikana Itkupiiristä muodostui suljettu yhteisö, jossa yksityisiä itkuvirsiä voitiin jakaa luottamuksella ja niitä ymmärrettiin.

Itkupiirin kokoontumisissa harjoiteltiin erilaisten luovien harjoitusten avulla itkuvirren ilmaisukeinoja, kuten itkurunouden tyyliä sekä itkuäänen tuottamista. Karjalaiseen äänellä itkuun perehdyttiin kuuntelemalla ja lukemalla arkistotallenteita sekä keskustelemalla niistä. Näiden virikkeiden tukemana osallistujat tekivät omia itkuvirsiä omalla kielellään, omista aiheistaan ja esittivät niitä muulle ryhmälle. He myös valmistelivat omia itkujaan omalla ajallaan kokoontumisten välillä. Osa kirjoitti myös omaa prosessipäiväkirjaa. Keskeisessä osassa ryhmän työskentelyä oli keskusteleminen prosessin herättämistä kysymyksistä, huomioista ja tunteista, mikä myös vaikutti luovaan työskentelyyn. Piirissä muun muassa pohdittiin yhteisesti sitä, mitä itkupiirissä tehtävä itkuvirsi oikeastaan tarkoittaa, millainen merkitys sillä osallistujille on ja miten se suhteutuu äänellä itkun perinteeseen.

Itkuvirren kehollisuudesta

Itkeminen itsessään on hyvin kokonaisvaltainen kehollinen sekä tunnepitoinen kokemus. Itku syntyy ja tapahtuu kehossa samalla kun tunteet tuntuvat kehossa. On luonnollista nähdä myös itkuvirsi sekä sen esittäminen ja työstäminen kehollisena, tunnepitoisena kokemuksena ja prosessina. Kuitenkin tämä itkuvirrelle keskeinen näkökulma on jäänyt vähemmälle huomiolle itkuvirsien aikaisemmassa tutkimuksessa, joka on pitkälti keskittynyt itkuvirren runollisen kielen analysointiin, lukuun ottamatta Viliina Silvosen (2022) väitöskirjaa.

Kehollisuudesta ja somatiikasta olemme työparina löytäneet yhtymäkohdan, jossa kiinnostuksemme kohtaavat uudella tavalla. Tutkimuksessamme Hytönen-Ng on keskittynyt itkupiirin osallistujien yksilöllisiin eli itkijän henkilökohtaisiin kokemuksiin.

Tässä on ollut keskeisenä hänen autoetnografinen lähestymistapansa, osallistuminen itkupiiriin sekä muiden osallistujien haastatteleminen. Hänen mukaansa kehollisuutta on hankala lähestyä muuten kuin oman kehon kautta ja haastatteluissakin juuri omakohtainen kokemus on ollut hänelle usein se avaintekijä, jonka avulla hän on tutkijana osannut esittää kysymyksiä syvällisemmin, omaa kokemustaan peilaten. Hytönen-Ng kokee, että kehollisuus tuo itkuvirsien tutkimiseen erilaisen, konkreettisen ja osallistuvan tason, joka katsoo osin kielellisen ilmaisun ohitse. Toisaalta tutkimuksessa on jo aiemmin todettu, että välitämme tietoa ja opimme asioita moniaistisesti, eli siis myös muuten kuin puheen ja tekstin kautta. Samaan aikaan tutkimuksessa (ks. Pink 2015, 43) on todettu,että aistiperäinen tieto on olennaisessa asemassa siinä, miten ja mitä opimme. Aistiperäinen eli sensorinen tieto voi olla myös jotakin, mitä jaamme yhteisössämme muun muassa juuri itkuvirren oppimistilanteissa. Kehomme siis muistaa asioita eri tavalla, kuin mitä ehkä analyyttisesti ja niin sanotusti järkiperäisesti hahmotamme.

Näistä lähtökohdista Hytönen-Ng on lähtenyt tarkastelemaan muun muassa sitä, missä ja miltä itkuvirsi tuntuu kehossa. Hänen käyttämänsä kehollisen lähestymistavan taustalla vaikuttavat soomaestetiikka (Shusterman 2012) ja aistietnografian (Pink 2015) teoria, mutta myös ajatus näkökyvyn keskeisyyden osittaisesta ohittamisesta. Antiikin ajoista asti on länsimaissa painottunut näköaisti (ks. Bajic 2023) ja Hytönen-Ng on tästä syystä halunnut tuoda tutkimuksen keskiöön kehomme muita aisteja. Tutkimuksen edetessä Hytönen-Ng on löytänyt kiinnostavan ja hedelmällisen viitekehyksen Shustermanin (2012) soomaestetiikan teoriasta ja tuonut sitä myös osaksi itkupiirissä kerätyn tutkimusaineiston analysointia. (Hytönen-Ng & Kallonen 2023b).

Keholla ja kehollisuudella on tärkeä osuus myös itkuvirsien oppimisprosessissa. Kuten aikaisemmin jo totesimme, keho on tärkeä osa sitä miten muistamme ja miten opimme asioita (Connerton 1989, Sutton 2001). Kehollisuuteen liittyy olennaisesti muun muassa hengitys ja sen rytmi. Itkuvirteen virittyminen, apeutuminen - kuten itkijät sitä kutsuvat - usein helpottuu juuri kehollisten vihjeiden ja hengityksen avulla. Emmi Kuittinen (Silvonen & Kuittinen 2022) on todennut, että silloin kun oikeaa tunnelmaa itkuun ei ole heti löytynyt, hän on käyttänyt apunaan esimerkiksi kasvojen rypistämistä itkua jäljitellen. Kehoa on siis mahdollista muistuttaa aiemmista kokemuksista ja hakea tätä kautta oikeaa tunnetta tai tunnelmaa, jolloin kyse on sensorisesta muistista.

Omakohtaisesti Hytönen-Ng toteaa, että tuoreista menetyksistä on vaikea tehdä itkua ilman hyvin vahvaa tunnereaktiota ja tähän liittyvää osittaista kontrollin menettämistä. Hytönen-Ng on kuitenkin huomannut, että mitä useammin jostain samasta aiheesta itkuvirttä on tehnyt tai vanhaa aihetta työstänyt edelleen, on kipeänkin aiheen käsittely helpottunut. Jokaisen itkuvirren jälkeen etäisyys itkun aiheeseen on siis kasvanut ja aiheen käsittely on tämän johdosta helpottunut.

Yhteenveto - tuloksia ja mitä olemme saaneet yhteistyöltä

Lopuksi teemme tiiviin yhteenvedon itkupiirin prosessissa tekemistämme havainnoista ja tutkimustuloksista. Aineistoomme viitaten voimme yleisellä tasolla tiivistää itkupiirin prosessia osallistujien sekä ohjaajan näkökulmasta.

Yleisesti osallistujat kokivat itkupiirin vahvistavan ryhmän keskinäisen yhteyden, myötäelämisen ja läsnäolon kokemusta. Heidän käsityksensä itkuvirrestä perinteenlajina ja tunnepitoisena ilmaisumuotona laajeni ja syveni omakohtaisemmaksi. Piirissä tehdyt ja jaetut itkuvirret ymmärrettiin uusina itkuvirsinä, mutta samalla ne koettiin vanhan perinteen jatkumoksi. Keskusteluissa nousi voimakkaasti esille, että äänellä itkua pidettiin arvokkaana ja omaa itkuilmaisua ohjaavana kehyksenä. Sen koettiin antavan työkaluja persoonallisen itkutaidon kehittämiseen, jota moni heistä halusi jatkaa itkupiirin jäkeen.

Omissa itkuvirsissään osallistujat käsittelivät yleensä henkilökohtaisen elämän kipukohtia. Laajasti luonnehdittuna näitä kipukohtia yhdisti surun olemuksen pohtiminen. Ehkä eniten itkupiirissä käsiteltiin juuri surua: yksityistä menettämisen surua, elämässä ohitettuja suruja, surun pelkoa, mutta myös yhteisöllistä surua esimerkiksi sodasta ja ympäröivän yhteiskunnan yksilö- ja suorituskeskeisyydestä. Ryhmän keskusteluissa myös tunnistettiin kaipuuta ja tarvetta “väärentämättömän” tai avoimen surun kokemiseen ja ilmaisemiseen sekä tarvetta siihen, että henkilöllä olisi yleisemminkin lupa tuntea surua kaikkine sävyineen.

Itkupiiri koettiin yleisesti turvalliseksi yhteisöksi, jossa omia tunteita oli mahdollista ja luvallista tuoda esille, ilmaista ja jakaa sekä tulla hyväksytyksi, mikä ei välttämättä piirin ulkopuolella ollut helppoa tai mahdollista. Monet kertoivat, että itkuvirsi antoi heille keinon purkaa ja ilmaista omaa sisäistä kokemusta tai tunnetta sekä tulla kuulluksi ja nähdyksi arvostavassa ilmapiirissä. Toistuvasti osallistujat myös kertoivat itkupiirin ja itkuvirsien edistävän heidän omaa itseymmärrystään ja hyvinvointiaan.

Itkupiirin prosessi on vahvistunut ajatustamme työparina siitä, että itkupiiri voi toimia uutta itkuvirttä harjoittavana ja itkijöitä yhdistävänä, vastavuoroisena yhteisönä. Mielestämme yhteisön läsnäolo on itkuvirressä edelleen keskeistä. Itkuvirsien työstämisessä ja esittämisessä vaikuttaa olevan keskeistä se, että itkuvirrellä on sekä vastaanottaja että yhteisö joka jakaa ja todistaa itkuvirren.

Aineistomme perusteella näemme itkupiirin uusia itkuvirsiä harjoittavana yhteisönä. Sen voi nähdä kokemuksellisesti edustavan perinteistä kyläyhteisön yhteisöllisyyttä, joissa itkuvirret ovat perinteisesti aiemmin esiintyneet. Tosin ymmärrämme, ettei näitä voi täysin verrata, sillä itkupiirissä osallistujat ovat yhteisön jäseniä omasta valinnastaan ja osallistumisen halustaan, kun aiemmissa yhteisöissä yksilön valinta ja yhteisöllisyys olivat vallitsevan elämänmuodon sanelemia.

Itkuvirret eivät myöskään uudessa yhteisössä samalla tavalla kanna yhtenäiseen maailmankuvaan sidottua rituaalista sisältöä ja käyttötarkoitusta kuin aikaisemmin kiinteissä yhteisöissä. Uusissa itkuvirsissä selvä ero äänellä itkuun ja sitä ympäröivään yhteisöön on myös kieli. Vaikka perinteistä itkukielen tyyliä seurataan ja jäljitellään, on uusien itkuvirsien sanallinen ilmaisu hyvin vaihtelevaa ja uusia itkusanoja luodaan omalla äidinkielellä, joka harvoin on karjalan kieli.
Itkupiirin toiminta voidaan mielestämme kuitenkin nähdä yhtenä jatkumona äänellä itkun perinteelle. Uudet itkuvirret saavat, luonnollisesti, nykypäivän yhteiskuntaa ja elämäntapaa heijastavia muotoja, sanoja ja sisältöjä.

Elämänmuoto itkuvirsien ympärillä on nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassa tyystin toinen kuin aiemmissa kiinteiden pienyhteisöjen yhtenäiskulttuurissa. Ajallemme tyypillinen yksityisyyden ja yksilöllisyyden eetos ympäröi väistämättä myös itkuvirsiä. Kuitenkin koemme, että parhaimmillaan itkuvirret ja niiden harjoittaminen voivat antaa hyvin kokonaisvaltaisen ja yhteisöllisen vastapainon tälle mekanisoituneen ja yksilökeskeisen ajan tehokkuusajattelulle. Kokemuksemme ja tutkimusaineistomme perusteella itkuvirsissä on ylisukupolvista, monia aikatasoja ylittävää lämpöä ja viisautta, joka ohjaa itkuvirren tekijöitä kohtaamaan paitsi oman elämänsä kipuja ja vaiheita, myös toisia ihmisiä kunnioittavasti ja myötäeläen.

Tutkimuksemme erilaiset näkökulmat ja kokeellisuus on myös mahdollistanut sen, että työparina olemme löytäneet toisemme tavalla, jota emme hankkeen alkumetreillä kyenneet näkemään. Olemme löytäneet meitä yhdistävän teeman kehollisuudesta, mutta ennen kaikkea somatiikasta ja soomaestetiikan teoriasta. Tämä tutkimusaihe on vielä kesken ja pääsee kehittymään toivottavasti vielä paremmin tulevina vuosina. Kehollisuuden kautta olemme myös päässeet tarkastelemaan erilaisia tietämisen tapoja, joita erilainen koulutustaustamme ja työskentelytapamme tuovat esille.

Lähteet:

Connerton, P. 1989. How Societies Remember. Cambridge: Cambridge University Press.

Hytönen-Ng, Elina & Emilia Kallonen. 2023a. ”’Lament is like a safe lap’: Lamenting circle’s meaning for the participants” Seismograph Peer. Lament is like a safe lap | Seismograf (tarkistettu 4.12.2023)

Hytönen-Ng, Elina & Emilia Kallonen. 2023b. “Weeping out loud: Embodiment in the laments learning process” Journal of Somaesthetics, Vol 9, Nro 1/2, pp. 148-162. DOI: https://doi.org/10.54337/ojs.jos.v9i1/2.7916

Matveinen, Liisa. 2024. “Opetuksen, taiteen ja tutkimuksen näkökulmia eettisiin kysymyksiin itkuvirsien parissa”. Musiikin suunta 46(1).

Pink, Sarah. 2015. Doing Sensory Ethnography. 2nd edition. London: Sage.

Shusterman, Richard. 2012. Thinking Through the Body: Essays in Somaesthetics. New York: Cambridge University Press.

Silvonen, Viliina & Emmi Kuittinen. 2022. “Mielikuvien, ruumiillisuuden ja perinteen kohtaamispisteessä - Tapaustutkimus tunteista nykyajan muusikko-itkijän itkuvirsiperformansseissa” Elore, vol. 29. PP.81-102. https://journal.fi/elore/article/view/121298/75880

Sutton, D. 2001. Remembrance of Repasts. Oxford: Berg.
Tenhunen, Anna-Liisa. 2006. Itkuvirren kolme elämää. SKS

Wilce, James M. 2017. “Tradition, Emotion, Healing and the Sacred: Revivalist Lamenting in Finland in Relation to Three Authenticities.” Spirit & Mind: Mental Health at the Intersection of Religion and Psychiatry. Toim. Helene Basu, Roland Littlewood & Arne S. Steinforth. Münster: LIT Verlag, 227–252.

Äänellä itkijät ry. 2023. “Toiminta”. www.itkuvirsi.net. (tarkistettu 4.12.2023)