Opetuksen, taiteen ja tutkimuksen näkökulmia eettisiin kysymyksiin itkuvirsien parissa

MuM Liisa Matveinen on muusikko-säveltäjä, joka teki lopputyönsä itkuvirsistä Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla 1989.

Teksti: Liisa Matveinen yhdessä Elina Hytönen-Ng:n, Emilia Kallosen, Emmi Kuittisen, Riikka Patrikaisen ja Viliina Silvosen kanssa.

”Etiikka käsittelee hyvää ja pahaa, arvoja ja normeja, oikeuksia ja velvollisuuksia. Kun arvot ja normit ajautuvat keskinäiseen ristiriitaan, syntyy eettinen ongelma. Etiikan lähikäsite ja osittain päällekkäinen sen kanssa on moraali, jota voidaan kuvata käytännön hyvän elämän tavoitteluksi. Se muodostuu arvoista, hyveistä, käytännöistä ja toimintatavoista. Yleensä moraali viittaa vallitseviin käsityksiin oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.” (Malkavaara 2023:11)

Kenellä on oikeus esittää itkuvirsiä? Kuka voi tutkia itkuvirsiä? Voiko itkuvirsiä opettaa? Olemme Kyynelkanavat-hankkeessa pohtineet näitä eettisiä kysymyksiä monesta näkökulmasta, jokainen oman kokemuksensa mukaan. Meillä on työryhmänä eettinen vastuu tuoda yleiseen keskusteluun eettisten teemojen avaamista, pohdintaa. Välillä on vaikea työskennellä aiheen parissa, kun asioita voidaan aina ymmärtää väärin ja loukkaantua tai voi osua toista arkaan paikkaan. Tässä artikkelissa pohdimme etiikkaa itkuvirsien opetuksessa, tutkimuksessa ja esittämisessä kukin omista näkökulmistamme.

Aloin perehtyä itkuvirsiin vuonna 1984 opiskellessani Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosastolla. Lehtorini Heikki Laitinen kehotti aiheen pariin, koska olin ainoa karjalainen opiskelija vuosikurssilla. Pikkuhiljaa aloin kiinnostua aiheesta, vaikka aluksi tuntui oudolta perehtyä vanhempien naisten perinteeseen. Opiskelimme esittävää tutkimusta ja meidän tuli perehtyä johonkin musiikilliseen perinteeseen itse tekemällä ja esittämällä. Tuolloin ihmiset olivat mielissään, kun nuoret opiskelijat alkoivat nostaa esiin vanhoja perinteitä. Kukaan ei puhunut kulttuurisesta omimisesta, siihen törmäsin vasta 2020-luvulla.

Etiikasta itkuvirsien opetuksessa

”Perinteiset itkijänaiset eivät oppineet ulkoa valmiita itkuvirsiä, vaan omaksuivat itkuvirsikielen kokonaisuudessaan perinteisine ominaispiirteineen ja sanastoineen” (Stepanova A. 2012:13). Nyky-Suomessa tämä ei ole enää mahdollista. Itkuvirsiä opetellaan itkukursseilla tai musiikkioppilaitoksissa. Perinteen luonnollinen siirtyminen vanhemmalta sukulaisnaiselta nuoremmalle on katkennut. Venäjän Karjalassa muistinvarainen perinne on vielä elävää (Stepanova E. 2023).

Voiko itkuvirsiä opettaa? Miten niitä opetetaan?

Liisa Matveinen: Olin oppinut itkuvirsistä arkistoäänitteistä ja kirjallisuudesta, sekä haastatellessani vanhempia itkijöitä esimerkiksi Sanni Pyörnilää ja Martta Kuikkaa. Minulla ei ollut käsitystä, kuinka itkuvirsiä voisi opettaa, kun minuakaan ei oltu opetettu. Ensimmäiset ohjaamani kurssit ja työpajat (1998–1999) kohdallani olivat ristiriitaisia. En löytänyt tapaa lähestyä itkuvirren opetusta, vaikka olin opettanut kansanlaulua monia vuosia. Jo laulun opetus on hyvin henkilökohtaista, koska ihmisen keho on instrumentti, jolla musiikkia tulkitaan ja tuotetaan, mutta itkuvirsissä paljastetaan itsestä paljon enemmän, ja siksi opetuksen tulee olla hyvin hienovaraista. Ajatukseni, että äänellä itkeminen olisi rukouksenomaista, lämmintä myötäelämistä tai hyvän toivottamista, ei saanut vastakaikua kurssilaisilta. He halusivatkin käsitellä vain omaa suruaan, enkä osannut ohjata heitä toimimaan toisin. Haastattelemieni vanhempien itkijöiden puheista olin ymmärtänyt, että itkuvirret käsittelivät julkisessa esiintymisessä jotakin aihetta, joka koskettaa kaikkia kuulijoita. Mutta he itkivät myös henkilökohtaisia itkuja läheisissä kohtaamisissa. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että “estradi-itku” ja ryhmässä tapahtuva, henkilökohtainen itku, täytyy erottaa toisistaan. Yleisölle esitettävien itkujen sisältö pitäisi olla monia koskettava, yhteisöllinen aihe, kun taas suljetussa ryhmässä voidaan käsitellä henkilökohtaisia aiheita. Itkuvirsien opettaminen osoittautui todella vaikeaksi. Vuorovaikutus kurssilaisten kanssa kuitenkin vakuutti minut siitä, että yhdistämällä voimamme, voimme yhdessä löytää erilaisia tapoja tehdä uutta itkuvirttä. Jokaisella kurssilla tuli oivallus jostain asiasta, jota ei pidä tehdä tai pitää tehdä enemmän. Äänellä itkemisen perinne Suomen puolella ei voi loppua siihen, ettei kukaan hallitse karjalankielisen itkuvirren tuottamista.

Olen kehitellyt menetelmää, jonka avulla voi luoda suomenkielistä itkurunoutta siten, että mukana on mahdollisimman paljon perinteisen itkuvirsirunouden tunnusmerkkejä (Matveinen 2015).  Suomen ja Karjalan kansanrunous on niin monimuotoista, että mielestäni on tärkeää erottaa erilaisten kansanrunojen tyylit toisistaan. Koska itkuvirret ovat tunteista lähteviä, on tärkeää, että ilmaisemme niitä tunnekielellämme, omalla äidinkielellä. En ole koskaan tietoisesti halunnut loukata karjalankielisiä ihmisiä tällä metodilla. Tärkeintä minulle on ollut, että itkuvirsiperinne säilyisi elävänä.

En opeta, mutta voin opastaa ihmisiä äänellä itkemisen pariin. Kunnioitan tätä perinnettä paljon, enkä koe, että voisin sanoa osaavani opettaa itkuvirsiä, koska en ole perinyt sitä taitoa. Sanon asian heti kurssin aluksi, ettei synny käsitystä, että kahdessa tunnissa tai päivässä voi oppia itkuvirren. Kerron perinteisistä itämerensuomalaisista itkuvirsistä. Kuuntelemme arkistonauhoja ja katsomme videoilta esityksiä. Olen kursseilla lähestynyt itkuvirttä runouden kautta. Aluksi teetän ryhmätöitä, jotta kurssilaiset oppisivat yhdessä kiertoilmaisujen ja alkusoinnun tekemistä. Opettelemme hengitystekniikkaa ja äänen tuottamista itkien. Sitten kurssilaiset tekevät oman itkuvirren mieleisestään aiheesta, rakkaasta paikasta, henkilöstä tai asiasta. Kehotan heitä kuvailemaan asioita luontovertausten avulla.

Itkukurssien vetäjille pitäisi olla ryhmänohjaajakoulutus. Ryhmässä voi olla henkilöitä, jotka ovat hyvin herkkiä, kun taas toiset voivat viedä enemmän tilaa ja ohjailla ryhmää. Kurssin ohjaajan pitäisi hallita ryhmän tasapaino. On tärkeää, että kurssilaisten kesken sekä ohjaajan ja kurssilaisten kesken vallitsee luottamus. Kurssitoiminnan alkuaikoina eettiset kysymykset eivät olleet esillä niin voimakkaasti kuin nykyään.

Emmi Kuittinen: Minulla kesti pitkään ennen kuin uskalsin pitää ensimmäisen oman itkuvirsikurssin, vasta kuusi vuotta ensimmäisen julkisen itkuvirsiesitykseni jälkeen. Pelkäsin, mitä tunnereaktioita kursseilla voi tulla vastaan. Pohdin esimerkiksi, että entä jos joku vaipuu kurssin aikana psykoosiin?

Kerron aina kursseillani, että olen muusikko ja musiikkipedagogi, en terapeutti. En voi ratkaista ihmisten ongelmia tai antaa heille terapiaa. Muistutan, että jokainen on vastuussa itsestään ja että itsestään saa jakaa sen verran kuin hyvältä tuntuu ja harjoitukset saa lopettaa, jos ne tuntuvat pahalta. Mielestäni on tärkeää, että ihmisiä ei pakoteta mihinkään tunnetiloihin. Muistutan myös, että jos päällä on akuutti suru, kannattaa harjoitukset tehdä vähän kevyemmällä otteella ja omaa itkua ei ehkä kannata tehdä tällaisesta aiheesta.

Olen pitänyt alusta asti tärkeänä, että kursseilla pitää kertoa karjalaisen ja inkeriläisen itkuvirsiperinteen taustoista, jotta opiskelijat tietävät, millaisten asioiden kanssa he ovat tekemisissä. Kun keskustelu kulttuurisesta omimisesta suhteessa karjalaiseen kulttuuriin on viime aikoina lisääntynyt, taustojen esiin tuominen on tuntunut yhä tärkeämmältä. Opiskelijoiden täytyy tietää, että itkuvirret ovat puhetta tuonilmaisiin ja osa perinteistä karjalaista ja inkeriläistä maailmankuvaa. Kerron myös opiskelijoille keskusteluista kulttuuriseen omimiseen liittyen, ja että joidenkin karjalaisten mielestä suomalaisten ei tulisi esittää itkuvirsiä. Mielestäni olisi epäeettistä opiskelijoita kohtaan olla kertomatta, että heidän esittämänsä itkuvirret voivat loukata jotakuta. Kurssit ovat myös hyvä paikka keskustella kulttuurisesta omimisesta rauhallisesti ja ymmärrettävästi, toisin kuin esimerkiksi sosiaalinen media. Oman kokemukseni mukaan kurssilaiset ovat ottaneet asian vastaan ymmärtävästi ja tosissaan, ja he haluavat kunnioittaa karjalaista ja inkeriläistä perinnettä.

Osa opettajan etiikkaa tänä päivänä on olla tekemättä oletuksia opiskelijan sukupuolesta, etnisestä identiteetistä tai mistään muustakaan. Opettajan vastuulla on myös huolehtia ryhmän dynamiikasta ja siitä, että kaikki saavat äänensä kuuluviin. Koen opettajan vastuun suureksi erityisesti itkuvirsien parissa.

Emilia Kallonen: Olen vetänyt itkuvirsikursseja vuodesta 2017 eri kansalaisopistoissa sekä yksityisesti. Kurssit ovat yleensä intensiivisiä, kahden-kolmen päivän pituisia perus- tai jatkokursseja. Lisäksi olen pariin otteeseen ohjannut omaa itkupiiriä, jossa sama ryhmä kokoontuu pidemmällä aikajänteellä säännöllisesti.

Kurssien ohjaamiseen olen saanut ensimmäisen mallini Pirkko Fihlmanilta osallistuessani hänen kurssilleen. Tämän jälkeen olen vuosien kuluessa itsenäisesti luonut omaa tapaani opettaa ja rakentaa kurssin kokonaisuus ja sisältö. Virikkeitä ja vahvistusta työhöni olen saanut Liisa Matveisen Äänellä itkun oppaasta (2015). Opetustyylini on muovautunut pedagogisen ja taiteellisen ammattini ja itseopiskelun sekä omien itkujen tekemisen ja esittämisen myötä. Elinikäisen oppimisen asetelma on minulle tärkeää. Tradition äärellä olen itsekin aina oppilas.

Mitkä ovat itkuvirren olennaisia ja tunnistettavia piirteitä? Mikä tekee itkuvirrestä itkuvirren, eikä mitä tahansa tunnepitoista, laulettua runoa? Kuka sanoo, mikä on oikein tai väärin? Kenellä on lupa tulkita perinnettä ja kuinka se pitäisi tehdä? Mikä tai kuka takaa sen, että itkuvirsi siirtyy eteenpäin tai että se ymmärretään “oikein" esimerkiksi kursseilla? Kenelle minä olen vastuussa? Itkuvirren opettajana sekä esiintyvänä itkijänä elän todeksi näitä kysymyksiä, joihin ei mielestäni ole yksiselitteisiä, eikä oikeita vastauksia. Pidän tärkeänä tarkastella oman toimintani motiiveja, käytäntöjä ja tavoitteita sekä olla yhteydessä toisiin tekijöihin.

Koen, että opettajan vastuu on äärimmäisen herkkä ja tärkeä asia suhteessa sekä oppilaisiin että koko perinteeseen ja siitä tehtäviin tulkintoihin. Minulla opettajana on myös vastuu kurssitilanteesta, johon aina liittyy ennakoimattomuutta. Kursseilla itkutilanteet ovat suljettuja ja luottamuksellisia. Itkujen aiheet liittyvät yleensä henkilökohtaisiin elämänkokemuksiin. Opettajana minulle on tärkeää huolehtia siitä, että kurssilla työskentely ja ryhmä ovat turvallisia.

Minulle itkuvirsi on karjalaiseen kulttuuriin ja maailmankuvaan syvästi juurtuva, voimakkasti tunteita herättävä laji. Kursseillani siihen tutustutaan itse kokeilemalla ja tekemällä. Kokemuksellinen lähestymistapa on minulle luonteva ja kiinnostava tulokulma itkuvirteen. Kursseilla jakamani teoreettinen tieto syvenee ohjatun kehollisen, omakohtaisen prosessin ja osallistuvan kokemuksen kautta. Koen asiantuntijana vastuuta paitsi luovasta prosessin turvallisesta ohjaamisesta myös siitä, että annan perustellut kehykset sen ymmärtämiseen, mistä itkuvirsissä on kysymys. Haluan olla avoin omista lähtökohdistani sekä tavastani tulkita itkuvirsikulttuuria ja siihen liittyvää karjalaisuutta.

Vastuuni ei kuitenkaan ylety osallistujan henkilökohtaisen kokemuksen määrittelemiseen saati arvottamiseen. Haluan antaa osallistujille tilaa luoda itse omaa suhdettaan itkuvirteen ja tehdä siitä oma tulkintansa. Osallistujalla on oma vastuunsa siitä, miten itse kokee ja määrittelee itkuvirret ja jai miten hän niiden kanssa toimii. Hän itse tietää, millaisen merkityksen kurssikokemus ja itkuvirret hänen elämässään saavat. Siksi itkuopettaja on enemmänkin opastaja tai kanssakulkija, joka avaa näkökulmia ja viitoittaa polkuja, mutta ei tallo niitä valmiiksi kenellekään. Olen huomannut myös, miten olennainen merkitys on ryhmän keskinäisillä keskusteluilla ja vertaispalautteella.

Hankkeen tutkijoista Elina Hytönen-Ng ja Riikka Patrikainen ovat osallistuneet itkuvirsikursseille. ”Eettiset ohjeet kurssien vetäjille”, vetoaa Elina Hytönen-Ng. ”Tähän liittyy myös ohjaajien asenteet toisiaan kohtaan. Kursseilla tulee myös avata vähemmistöjen näkökulmaa ja perinteen taustoja.”

”Itkuvirsi on voimakas väline, opettajalla pitää olla ymmärrys tästä”, sanoo Riikka Patrikainen ja jatkaa:

"Opettajan ja muun ryhmän vaitiolovelvollisuus, eettinen vastuu opetuksesta ja opiskelijoista, opiskelijoiden kunnioittaminen, avoimuus opetusprosessin päämääristä ja tavoista jo kurssia mainostaessa on tärkeää. Emme saisi ylikorostaa eettistä pohdintaa ja teoreettista tietopohjaa käytännön toimintaan ja ilmaisuun ohjaavilla kursseilla, mutta opetetun perinteen mahdollinen hengellinen ulottuvuus (rituaalinen itku, itkuihin liittyvä maailmankuva) ei saa tulla kurssilaisille yllätyksenä".

Viliina Silvonen on pohtinut aihetta yleisemmällä tasolla tutkijan näkökulmasta:

"Opettamiseen liittyy mielestäni monia eettisiä näkökulmia, joita edellä on jo käsitelty. Yksi keskeisimmistä on mielestäni opettajan/ohjaajan oman position ja näkökulman tiedostaminen ja tunnistaminen, siis se, että opettaja/ohjaaja ymmärtää, mistä omat näkökulmat ja tulkinnat nousevat ja miten ne vaikuttavat tapaan opettaa ja kertoa itkuvirsiperinteestä. Tärkeää on myös tunnistaa opettajan omat tavoitteet opetuksessa: miksi opettaa, mitä opetuksella haluaa saada aikaan, minkälaisia tavoitteita opetuksella on. Lisäksi etenkin nykykeskustelujen keskellä on tärkeää tunnistaa, minkälaisia vaikutuksia omalla toiminnalla on karjalaiseen kulttuuriin, karjalaisten itseymmärrykseen ja käsityksiin omasta kulttuuristaan sekä toisten käsityksiin karjalaisesta kulttuurista, minkälaista kuvaa ja minkälaisia käsityksiä karjalaisuudesta toiminta välittää. – Samat kysymykset ja paikantumisen vaade ohjaavat myös tutkimusta, ja sanoisin taidettakin, mutta taiteella on kuitenkin omat sääntönsä ja näkökulmansa".

Voiko kuka tahansa opetella itkuvirsiä?

Emmi Kuittinen: Ajattelen, että oppimisessa tärkeintä on oma motivaatio. Itkuvirsien opettelu vaatii kärsivällisyyttä ja aikaa, mutta uskon, että kun halua on, voi itkuvirsiä oppia kuka tahansa. Tärkeämpää kuin ihmisen ominaisuudet kuten ikä, sukupuoli tai etninen tausta minulle on kunnioittava asenne ja se, että ihminen ymmärtää, mistä perinteessä on kyse.

Emilia Kallonen: Mielestäni itkuvirsiä voi tehdä, jos ne puhuttelevat syystä tai toisesta niin paljon, että haluaa opetella itkutaitoa tai ainakin kokeilla sitä. En näe itkuvirren harjoittamiseen lähtökohtaisesti kieleen, etnisyyteen tai kulttuuritaustaan, enkä sukupuoleen tai ikään liittyviä esteitä. Sen sijaan tarvitaan perinnettä kunnioittava lähestymistapa ja asenne, myötäelämisen herkkyys sekä valmius kohdata omia ja toisten tunteita ja halua ilmaista sitä itkuvirressä.

Liisa Matveinen: Itkuvirsiä voi opetella ihminen, jolla on siihen taipumusta, joka pystyy myötäelämään toisten tunteita ja on herkkä.

Eettisiä kysymyksiä itkuvirsistä estraditaiteena.

Kuuluvatko itkuvirret estradille? Missä niitä voi esittää?

Liisa Matveinen: Opiskeluaikanani opettelin Oksenja Mäkiselän itkuvirren Karjalaisten kohtalosta (Väisänen 1990[1940]). Tuohon aikaan se oli ainoa itkuvirsi, josta oli saatavilla äänite, nuotinnos, litterointi ja sen suomennos. Tämä oli osa esittävää tutkimusta, ja siitä alkoi minun itkuvirsitaipaleeni. Opettelin äänenmuodostusta ja esitystapaa kuuntelemalla Oksenjan alkuperäistä esitystä sekä muita itkuvirsiäänitteitä. Minusta oli pelottavaa esittää itkuvirttä. Entä jos teen jotain väärin? Loukkaan vainajia? Oli vaikeaa itkeä yleisön edessä. Koin, että oli väärin esittää toisen ihmisen tunteita, vaikka ymmärsin, mistä Oksenjan itku kumpuaa. Aloin tehdä omia itkuja. Ymmärsin, että tärkeintä itkuvirsissä on välittää tunnetta, mutta kuulijan pitää tietää, mistä on kyse, miksi itketään.

Nykyisen esiintyvän taiteilijan ja entisajan itkijöiden toimenkuva on erilainen. Nykyiset esiintyvät taiteilijat ovat estraditaiteilijoita. Nyky-Suomessa se on keino pitää itkuvirttä elävänä. Vanhempien ja kokeneempien itkijöiden haastattelujen perusteella olen tullut siihen tulokseen, että voin itkeä itkuvirsiä, mutta minun täytyy myös kantaa vastuu seurauksista. Mahtavin tunne on ollut se, kun itkee itkuvirttä ja miettii, että nyt paljastan itseni kaikkien edessä, niin se ei ole tuntunutkaan pahalta, vaan täysin luonnolliselta.

Itkuvirret eivät ole kuuluneet vakio-ohjelmistooni muusikkona. Olen enemmän runolaulaja, mutta jos esitän itkuvirren, suhtaudun siihen äärimmäisen vakavasti, ehkä liiankin vakavasti. En halua, että tämä hieno perinne tuodaan väärällä tavalla esille. Haluan kuitenkin tuoda itkuvirsiperinnettä esille, koska olen karjalainen ja ylpeä siitä. Mielestäni karjalaisuus on elämäntapa ja identiteetti. Nuoruuteni Ilomantsissa ihmisiä ei eroteltu kielen perusteella, vaan karjalan kielen eri murteet ja suomen kieli pulppuilivat sulassa sovussa. Olen onnellinen, että opin karjalankielisiä lauluja siirtokarjalaisilta naisilta. Minulle on luontevaa tehdä itkuvirsiä, jotka ovat osin karjalaa ja osin suomea.

Emmi Kuittinen: Omaa itkijyyttäni on värittänyt kysymykset siitä, voiko tätä tehdä ja miten tätä voi tehdä. Erityisesti aloittaessani itkuvirsien parissa mieleeni nousi paljon kysymyksiä, ja toisaalta taas viime vuosina, kun kulttuurinen omiminen ja karjalaisten asema on ollut paljon esillä, olen joutunut pohtimaan asioita uudelleen.

Olen alun perin kiinnostunut karjalaisesta perinteestä, koska oma mummoni on kotoisin Karjalan Kannakselta. Kuitenkin kansanmusiikkiopintojeni myötä ymmärsin varsin pian, kuinka laaja alue Karjala on ja kuinka monenlaista karjalaisuutta on olemassa. Koska itkuvirret ovat karjalankielisten ortodoksien perinnettä ja oma taustani on suomenkielinen ja luterilainen, en ole kokenut, että itkuvirret olisivat omaa kulttuuriperintöäni ja minulla olisi sitä kautta oikeus itkuvirsiä tehdä. Vuonna 2012, kun aloin opetella itkuvirsiä, ei Suomessa vielä puhuttu kulttuurisesta omimisesta. En myöskään törmännyt missään ajatukseen, että vain karjalaiset saisivat tehdä itkuvirsiä. Olen nyt jälkikäteen miettinyt, johtuiko tämä siitä, ettei sellaista ajatusta ollut vai olenko vain ollut sokea joillekin asioille.

Ensimmäinen kysymys, joka tulee mieleen itkuvirsien käytössä taiteessa on, että voiko niitä ylipäänsä käyttää taiteessa. Perinteisessä karjalaisessa ja inkeriläisessä kontekstissa itkuvirret ovat puhetta tuonilmaisiin ja niillä on vahvasti rituaalinen luonne. Itkuvirret kuuluvat ihmiselämän tärkeimpiin siirtymärituaaleihin eli häihin ja hautajaisiin. Onko siis soveliasta esittää itkuvirsiä esimerkiksi osana konserttia? Itkuvirret estradeilla ei ole aivan uusi ilmiö, vaan juuret juontuvat 1800–1900-lukujen taitteen laulujuhlille, joissa esiintyi myös karjalaisia perinteentaitajia. Olen ajatellut, että jos hekin olivat valmiita esittämään itkuvirsiä lavalla, miksen siis minäkin? Toisaalta en tiedä, onko laulujuhlilla esiintyminen herättänyt pahennusta muussa yhteisössä.

Olen siis esittänyt itkuvirsiä niin konserteissa kuin muissa taideprojekteissa, mutta esittämiseen liittyvät kysymykset eivät ole siihen loppuneet. Onko oikein esittää itkuvirsiä ihmisille, jotka eivät tiedä niistä mitään? Jotka eivät ehkä ymmärrä yhteyttä tuonpuoleiseen ja minkälaisia merkityksiä itkuvirret karjalaisille ja inkeriläisille kantavat. Miten tietoa saa ujutettua osaksi taiteellista kokonaisuutta? Voiko siihen luottaa, että kuulijat ymmärtävät ilman selityksiä, mistä on kyse? Tarvitseeko kaikkea ymmärtää? Kokemukseni mukaan itkuvirsiesitykset ovat herkistäneet monenlaisia ihmisiä, ja he ovat suhtautuneet niihin kunnioituksella.

Entä kuinka syvälle apeuteen itkijä voi esimerkiksi konserttitilanteessa mennä? Mikä vastuu esiintyjällä on kuulijoiden apeutumisesta? Jos ei ole varoitettu etukäteen, että ohjelma sisältää itkuvirsiä, mitä seurauksia sillä voi olla? Minun mielestäni julkiset esiintymistilanteet eivät voi olla esiintyjälle itseterapiaa. Ajattelen, että vaikka esityksessä on mukana omat, henkilökohtaiset tuntemukseni, aiheeni tai asioiden esille tuonti pitää olla yleisemmällä tasolla. Tässä auttaa hyvin myös itkuvirsien kiertoilmaukset ja kielikuvat, jotka voi tulkita monella tavalla, ainakin jos ei tunne itkuvirsikieltä etukäteen. En halua pakottaa kuulijoita omaan suruuni vaan tarjota heille tilan käsitellä heidän omia murheitaan. En ole halukas esittämään itkuvirsiä kovin pian jonkun oman henkilökohtaisen menetyksen jälkeen, koska tilanne voisi kääntyä minulle hallitsemattomaksi. Se olisi pelottavaa sekä minulle että yleisölle. Konserteissa mietin rakennetta: mikä on sopiva kohta itkuvirren esittämiselle, kuinka yleisö johdatellaan itkuvirren maailmaan ja sieltä pois.

Minua askarruttanut asia on myös, toiminko eettisesti tuonilmaisia kohtaan esittäessäni itkuvirsiä, erityisesti rituaalisia. Käsittääkseni tuonilmaisia ei saa häiritä turhaan. Monet vanhat itkijät ovat myös kieltäytyneet esittämästä hautajaisitkuja perinteen kerääjille, kun ei ole ollut oikea hautajaistilanne. Entä jos minä olenkin häirinnyt syntysiä ihan syyttä suotta? Olenko voinut rikkoa jotain pyhää?

Emilia Kallonen: Olen esittänyt enimmäkseen yksittäisiä itkuvirsiä erilaisissa yksityisissä ja julkisissa tilaisuuksissa. Omissa konserteissani itkuvirret ovat olleet yleensä osana kokonaisuutta, joka on esimerkiksi koottu ja sovitettu tietyn alueen lauluperinteestä ja itkuista, esimerkiksi Taipaleen ortodoksisen seurakunnan alueelta Liperistä. Olen myös tehnyt useampia itkuvirsikulttuurin ympärille rakentuvia esityskonsepteja, joissa olen draaman osana esittänyt perinteisiä tai perinteen mukaan itse tekemiäni itkuvirsiä (katso esim. Kallonen 2019, KROPU-video). Näissä merkittävä yhteistyökumppanini useiden vuosien ajan on ollut käsityöperinteen tutkija ja -taitaja Leena Jääskeläinen, jolta olen oppinut valtavan paljon. Vasta Kyynelkanavat-hankkeessa, Liisan ja Emmin kanssa Surento-yhtyeenä olen tehnyt kokonaisia itkuvirsikonsertteja ja myös alkanut säveltää ja sovittaa itkulauluja.

Olen huomannut, että kysymykset itkuvirren luonteesta, merkityksistä ja esittämisestä ovat hyvin samankaltaisia kuin taiteen olemuksen ja tehtävän pohdinnat yleisemminkin. Miksi minä haluan esittää itkuvirsiä ja ketä varten? Mitä tai ketä itkuvirsi palvelee? Haluan omalla työlläni tuoda itkuvirttä kuultavaksi, kohdattavaksi ja osallistuttavaksi. Toivon, että se edistää myös ymmärrystä itkuvirrestä perinteenä ja kyllä, myös erityisenä taiteenlajina.

Koen, että esiintyvänä itkijänä palvelen yhteisöä, johon liityn. Konsertissa se on yleisö. Kannan vastuun valitsemistani aiheista sekä tunnelmasta ja tunnelatauksesta, jonne yleisöä johdatan tai kutsun itkuvirrellä. Esitystilanteessa minä käytän tietynlaista valtaa ja haluan tehdä sen vastuullisesti. En silti voi ottaa vastuulleni yleisön henkilökohtaisia tunteita. Kuulijalla pitää olla tilaa ja turva tuntea omia tunteitaan ja kokea omia kokemuksiaan, joita itkuvirsiesitys mahdollisesti hänessä herättää.

Ajatuksia itkuvirsien tutkimusetiikasta

“Tutkijoilla on eettinen velvollisuus tutkia ja tuoda tutkittua tietoa kentälle”, toteaa Riikka Patrikainen, hankkeen tutkija. Kun nykyisin lukee, mitä itkuvirsistä tai itkijöistä on kirjoitettu 1800- ja 1900-luvulla, ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Jotkut kommentit kuulostavat alentavilta ja loukkaavilta. Yleensä “herrat Helsingistä” tulivat haastattelemaan tai keräämään sävelmiä ja kansanrunoja. Asetelma oli tuolloin jo valmiiksi vääristynyt. Olemme kuitenkin saaneet upean kokonaisuuden kansanperinnettä arkistoihin, joista riittää ammentamista vielä pitkään. Aika oli erilainen, jotkut perinteenlajit olivat vieraita ja siksi ehkä jopa pelottavia. Mitä hankkeemme tutkijat nyt ajattelevat itkuvirsien tutkimisen etiikasta?

Elina Hytönen-Ng: Vähemmistöjen oikeudet & tutkimuseetiikka autoetnografiassa

Tutkimusta tehdessä on joutunut pohtimaan sitä, miten tulisi toimia eettisesti oikein käsiteltäviä vähemmistöjä kohtaan? Ortodoksisuus ja karjalaisuus, miten nämä vähemmistöt tuo tekstissä esille, mutta ei hyväksikäytä, eikä astu kenenkään varpaille? Tässähän on pitkälti taustalla muun muassa Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön, afrikkalaisamerikkalaisten ja vammaisten tutkimuksesta tuleva “Nothing about us without us” -ajattelu (ks. esim. Franits 2005).

Toisaalta ei-ortodoksina ja kirkkoon kuulumattomana on mietityttänyt se, mitä voi sanoa ymmärtävänsä siitä itkuvirsissä ilmenevästä maailmankuvasta, joka on alkujaan ollut karjalaisten ortodoksien omaa. Olen siis joutunut miettimään sitä, mitä voin sanoa niin, etten loukkaisi muita tai ymmärtäisi väärin. Tähän auttaa tietysti se, että kysyy niistä asioista, joista ei ymmärrä, vaikka vaikuttaisikin sen takia tyhmältä. Joskus on vain hyväksi varmistaa, että ymmärsi jonkin asian oikein. Näistä keskusteluista nousee usein varsin mielenkiintoisia ja syväluotaavia ajatuksen vaihtoja.

Vähemmistöjen näkökulman esille tuomiseen on toisaalta tässä ajan kuluessa tullut myös se eettisyys niitä ihmisryhmiä kohtaan, jotka itkuvirsikursseilla ja -piireissä ovat vähemmistössä; siis vaikka esimerkiksi miehet tai muun sukupuoliset. Miten oikeuttaa sen, että heiltä erityisesti kyselee, kun he ovat tavallaan jo ylittäneet monta aitaa siinä, että ovat tulleet itkuvirsikurssille paikalle? Miten heidän ilmaisulleen antaisi tilaa, ei välttämättä etsisi heitä haastatteluun, mutta ei kuitenkaan sitten ulos kirjoittaisi heitä tai heidän näkökulmaansa? Kyllähän heidänkin äänellään ja mielipiteellään on oikeus tulla kuulluiksi. Ja kuitenkin samaan aikaan pitäisi pystyä ajattelemaan, ettei sensuroi tutkimustaan vain sen takia, että se herättää vihastusta tai närää.

Autoetnografia tuo tutkimukseen toisenlaisia eettisyyteen liittyviä kysymyksiä, sillä nyt myös eettisyys itseään kohtaan on keskiössä: Miten paljon minulla on velvollisuus jakaa esimerkiksi omia taustojani tai omista kokemuksistani tutkimuksessa itkuja tehdessä? Miten paljon on tarvetta kertoa esimerkiksi siitä, mistä aiheista itkuja tekee? Olen ratkaissut tätä sillä, että jaan vain jotain tiettyjä aiheita itkuista puhuessani, mutta olen jättänyt tietyt henkilökohtaiset ja kipeät teemat jakamatta, vaikka ne avaisivat aihetta ehkä paremmin. Tässä palaan siihen, että kaikkea ei tarvitse jakaa, ja että autoetnografisessa tutkimuksessa liian henkilökohtaiset aiheet voi jättää itseen kohdistuvan eettisyyden nimissä pois. Tässä kaikessa tulee keskeiseksi itsereflektion merkitys tutkimuksen tekemisessä yleensäkin.

Viliina Silvonen: Vähemmistöt, oikeus tutkia ja tuotetun tiedon näkökulmat

Etenkin itkuvirsiperinteen suhteen eettiset kysymykset ovat erittäin tärkeitä pohdittavia, sillä itkuvirret ovat perinteisen karjalaisen ja inkeriläisen maailmankuvan kannalta keskeisiä. Ne ovat pyhiä. Siksi on tärkeää miettiä ja ymmärtää, miten oma tutkimus vaikuttaa näiden vähemmistöjen itseymmärrykseen ja käsitykseen omasta kulttuuristaan, mutta myös yleisiin käsityksiin siitä, mitä itkuvirret, karjalaisuus ja inkeriläisyys ovat.

Tutkiessani itkuvirsiä tässä hankkeessa ja jo aiemmin valmistellessani väitöskirjaa karjalaisista itkuista olen pohtinut muun muassa näitä kysymyksiä: Onko minulla oikeus tutkia itkuvirsiä? Minkälaista tietoa tuotan? Onko välittämäni kuva ja käsitys karjalaisuudesta ja itkuvirsistä vain menneisyyttä (vrt. tutkimushistorian näkemykset perinteestä ja ”aitoudesta” ja toisaalta yleiset näkemykset ja ajatukset jo hävinneestä perinteestä)? Entä minkälaista nykyisyyttä tutkimukseni olettaa ja mahdollistaa karjalaisuudelle – rajaanko pois jotakin?

Ajattelen, että näiden kysymysten kanssa avainasemassa ovat kriittisyys omia oletuksia, ennakkoajatuksia ja aiempaa tutkimusta kohtaan, eli kriittinen reflektiivisyys sekä paikantuminen. Kuten opettamisen etiikan yhteydessä edellä jo totesin, on tutkijan tunnistettava ja tiedostettava positionsa ja sen vaikutukset tutkimuksen näkökulmiin ja asetelmaan, arvovalintoihin tutkimuksen taustalla. Paikantumiseen liittyy myös menneen ja nykyisyyden välisen kuilun ja sen vaikutusten tunnistaminen. Mielestäni kaikessa itkuvirsiin liittyvässä toiminnassa täytyy kertoa tausta, josta toiminta nousee ja mistä itkuvirsissä on perinteisesti ollut kyse. Pyrkiä kertomaan asia ei vain nykynäkökulmasta vaan asian oman kontekstinsa kehyksessä, joka on väistämättä nykyajassa eläville vieras ja tavoittamaton. Esimerkiksi puhuttaessa terapeuttisista vaikutuksista ja tunteista on huomioitava, että se elämänpiiri, ajatukset ja ymmärrys siitä, mitä on olemassa, miten asiat maailmassa ovat, minkälainen maailmankuva kaikkinensa ihmisillä on, on itkuvirsien perinteisissä yhteyksissä eri kuin nyt ja siten myös käsitykset tunteista ovat toisenlaiset. Nykynäkökulmaan ja maailmankuvaan vaikuttavat muun muassa modernisaatio, luku- ja kirjoitustaito, tieteen näkökulmat ja erilaiset ideologiat ja yhteiskunnalliset keskustelut – ylipäätään ajatukset siitä, mikä on ihmisen paikka maailmassa ja elämän tarkoitus. Nämä liittyvät myös siihen, minkälainen käsitys ja mielikuva itkuvirsiperinteestä syntyy tutkimuksesta, taiteesta ja kaikesta itkuvirsiin liittyvästä toiminnasta.

Oikeus tutkia jotakin ei riipu tutkijan etnisestä tai vastaavasta taustasta, vaan siihen vaikuttaa koulutus. Minulla on tutkijan koulutus, mikä tarkoittaa sitä, että minulla on monipuolinen kyky reflektoida niin omaa toimintaani kuin tausta-aineistoa eli lähdekirjallisuutta ja tutkimusaineistoa. Tutkimuksen perustana on laaja aiheen tuntemus, tieto siitä, mistä on kyse, ja tämä tieto perustuu niin aiempaan tutkimukseen kuin omaan tutkimuskohteen havainnointiin, tutkimiseen, reflektointiin ja analyysiin, joka puolestaan toteutetaan täsmällisesti ja säännönmukaisesti tutkimusasetelmaa varten sopivaksi valittua teoreettista kehystä ja analyysimenetelmiin noudattaen. Tulokset eli analyysi ja oman pohdinnan päätelmät esitetään hyvin perustellen ja omaa positiota reflektoiden. Tutkimuskumppaneiden (esimerkiksi karjalaisten) mukana pitäminen ja kuunteleminen on tärkeää.  Tutkijana olen sitoutunut tutkimusetiikkaan, joka kattaa niin toisiin tutkijoihin, tutkimisen tapaan kuin tutkimuksen kohteeseen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Tutkimuseettisiä pohdintojani ohjaavat sekä Tutkimuseettisen neuvottelukunnan laatima Hyvän tieteellisen käytännön ohjeistus (TENK 2023) että Tutkimusetiikan eurooppalaiset käytännöt ja ohjeistus (ALLEA 2020).

Kysymys siitä, mitä tietoa ja minkälaista mielikuvaa tutkimukseni aiheestaan tuottaa, asettuu rinnakkain tutkimuksen tekemisen motivaation kanssa. Syyt siihen, miksi tutkin itkuvirsiä, punoutuvat henkilökohtaiseen kiinnostukseen, haluun oppia, ymmärtää ja tietää lisää, mutta yhtä lailla haluun lisätä tietoa ja ymmärrystä itkuvirsiperinteestä, tuottaa tietoa uusin näkökulmin ja siten täydentää aiempaa tutkimusta. Nämä lähtökohdat – omat kiinnostuksenkohteet ja näkökulmat – heijastuvat suoraan tietoon, jota tuotan, ja tapaan, jolla asiani esitän. Jotta tutkimus olisi eettisesti kestävää, luotettavaa ja vinoutumatonta (ks. Koskinen 2016), on nämä asiat tuotava ilmi, siis paikantaa itsensä ja teoreettismetodologiset eli muun muassa käsitteellisiin valintoihin liittyvät näkökulmansa. Tutkimusprosesseissa näitä valintoja on syytä pohtia: millaisesta tai kenen näkökulmasta tutkimus kohdettaan katsoo, kenelle se välittää tietoa ja miten nämä vaikuttavat siihen, mitä lopulta nähdään.

Yksi keskeinen kysymys minulle viime vuosina on ollut se, jatkanko tutkimuksellani tiedostamattani tutkimushistorian käytäntöjä, jotka nykyajasta näyttäytyvät epäeettisinä ennen kaikkea sellaisina, jotka toiseuttavat ja eksotisoivat karjalaisuutta tai sijoittavat karjalaisuuden vain menneisyyteen. Tähän liittyvät kysymykset siitä, minkälaista tietoa tuotan, minkälaisin näkökulmin asioita analysoin ja ennen kaikkea, miten suhteutan tutkimukseni aiempaan tutkimukseen ja tutkimushistoriaan nähden. Sen lisäksi, että pidän tärkeänä tuottaa uutta tietoa, ajattelen tutkimuseettiseksi velvollisuudeksi myös aiemman tiedon vinoutuneiden tai esimerkiksi karjalaisten näkökulmasta epäkunnioittavien asioiden oikaisemista ja purkamista. Nämä pohdinnat kietoutuvat keskusteluihin kulttuurisesta omimisesta.

Etenkin viime vuosikymmenellä nousseet keskustelut kulttuurisesta omimisesta, vähemmistö- ja valtakulttuurien suhteesta sekä valta-asetelmista ennen ja nyt ovat tuoneet uusia näkökulmia myös itkuvirsitutkimukseen. Julkiseen keskusteluun itkuvirsistä nämä näkökulmat ja kysymykset nousivat vuonna 2021 (ks. tarkemmin Silvonen & Kallio 2023). Itkuvirsitutkimuksissa nämä näkökulmat eivät ole juuri olleet esillä, sillä aiemmin itkuvirsitutkimus on keskittynyt nimenomaan perinteiseen karjalaiseen tai inkeriläiseen itkuvirteen (esim. Nenola-Kallio 1982; Stepanova E. 2014) – toki yleisesti kysymykset tutkijoiden näkökulmista, valta-asetelmista ja paikantumisesta ovat olleet osa tutkimusta jo pitkään.

Riikka Patrikainen: Eettinen uskontonäkökulma nykyitkuvirsien tutkimukseen

Vaikka itkuvirret itäisessä Euroopassa ovat säilyneet runsaana juuri ortodoksisen kirkon vaikutusalueella (Honko 1963: 86), eivät itkuvirret ole ortodoksien yksityisomaisuutta. Ortodoksisuuden tuntemus antaa kuitenkin tutkijalle erityisen näkökulman itkuvirsien ymmärtämiseksi näkyvän ja näkymättömän maailman välisenä yksisuuntaisena kommunikaationa. Ortodoksisuudelle on tyypillistä, että elävä rakkauden yhteys edesmenneisiin koetaan luonnolliseksi ja että tuonilmaisia lähestytään aina varoen ja suurella kunnioituksella.

Tähänastisessa tutkimuksessa oman position pohdinnan vähäisyys on silmiinpistävää nimenomaan suhteessa uskontoon. Uskonnollisella paikantumisella on kuitenkin merkitystä, vaikka se ei olekaan ainoa tutkimukseen vaikuttava tekijä. Merkitystä on erityisesti sillä, puhuuko tutkija uskonnollisen ryhmän sisä- vai ulkopuolelta (Kupari & Vuola 2020: 28). Kun tutkijan paikantumiseen suhteessa tutkimaansa aiheeseen vaikuttaa uskontonäkökulma, synnyttää tämä erilaisia eettisiä haasteita tutkijan position suhteen kuin esimerkiksi tutkijan sukupuoli tai yhteiskuntaluokka. Omassa tutkimuksessani Liisan kanssa sijoittumiseni ortodoksina tutkittavan aiheen sisäpuolelle on ollut uuden tiedon tuottamisen kannalta keskeistä.

Mutta miten puhua tutkimuksen parissa niin henkilökohtaiseksi mielletystä aiheesta kuin puhujan omasta uskonnosta? Suomalaisessa kulttuurissa ei ole totuttu avoimeen puheeseen uskonnollisista aiheista, kouluissamme tunnustuksellisuus uskonnonopetuksessa on kiellettyä. Henkilökohtainen uskonnollisuus on jollakin tavalla tabu, tai ainakin sen katsotaan kuuluvan intiimin elämän piiriin. Kuitenkin jos se vaikuttaa tutkijan positioon suhteessa tutkittavaan asiaan, olisi eettisesti väärin olla tuomatta sitä jollain tavalla näkyville. Miten siis puhua eettisesti oikein henkilökohtaiseen uskonnollisuuteen liittyvistä teemoista tutkimuksen parissa? Leimaako tutkimus kanssatutkijani ja minut, jos kerron avoimesti, minkälaisista palikoista maailmamme rakentuu, miltä meille näkymätön todellisuus näyttää?

Oman kokemukseni perusteella väitän, että jollain lailla uskontoaan todeksi elävien ortodoksien keskuudessa maailmankuvaan liittyvistä asioista puhuminen on vaivatonta ja arkista. Ortodoksisuuteen ei tyypillisesti kuulu omasta uskostaan muille todistaminen, vaan lähinnä pyrkimys sen todeksi elämiseen omassa toiminnassaan – teoissaan ja ehkä joskus sanoissaan.

Tavoitteenani on puhua uskonnon vaikutuksesta elämään ja itkijyyteen tuomalla yleiseen keskusteluun lisää tietoa eletystä ortodoksisuudesta etnografisen tutkimuksen kautta. Haluan tutkijana on tuoda maailmankatsomukseni osaksi tutkimusta siksi, että koen sen olevan avoimuutta nykyitkuvirsitutkimukseen väistämättömästi vaikuttavasta positiostani.

Oman uskonnollisen positionsa osaksi tutkimusta tuova tutkija asettuu samanaikaisesti tutkittavan ilmiön sisäpuolelle kokemusasiantuntijana että ulkopuolelle kriittisenä tutkijana. Tästä seuraa monia haasteita liittyen tutkimuksen kirjalliseen esittämiseen, sillä saman tekstin pitäisi olla ymmärrettävissä ja pätevää kolmesta eri näkökulmasta; tutkimusyhteisön, itkuvirsistä kiinnostuneen yleisön ja ortodoksiyhteisön. Hanketyömme on lähtökohtaisesti myös tiede–taide-yhteistyötä. Miten ylipäänsä on mahdollista puhua ymmärrettävästi ja uskottavasti yhtä aikaa näin monenlaisille yleisölle?

Tutkimus voi parhaassa tapauksessa selkiyttää sitä, miten omaan yhteisöön liittyvä uskonnollinen toimijuus asettuu osaksi suurempaa kokonaisuutta, nykyitkuvirsien tapauksessa esimerkiksi suomalaista viitekehystä ja tätäkin laajempaa itkuvirsi-ilmaisun elvyttämiseen liittyvää toimintaa Euroopassa (vrt. neo lament, Viliina Silvosen artikkeli tässä julkaisussa). Uuden tiedon saaminen vaikuttaa näin väistämättä oman identiteetin uudelleen arvioimiseen, mikä ei ole kevyttä työtä sekään. Mitä lähempänä tutkimuskohde ja aihe on itseä, sitä kipeämpään työskentelyyn oman identiteetin kannalta tutkija ja tutkittava voivat joutua.Tämän tiedostamisesta olisikin hyötyä jo siinä vaiheessa, kun vasta suunnittelee tutkimuksen aloittamista.

Lopuksi

Olemme yhtä mieltä monesta asiasta itkuvirsien etiikassa. Osittain samoja aiheita käsittelemme julkaisun artikkelissa ”Näkökulmia: mitä itkuvirret ovat?” (Kallonen ym. 2024). Jokaisen lähestymistapa asiaan tuo erilaisia näkökulmia, ja se on rikastuttanut työskentelyämme itkujen parissa. Mitään yhtenäistä totuutta asiaan ei saada tässäkään kirjoituksessa, mutta tarkoituksena onkin tuoda esille monia näkökulmia etiikkaan itkuvirsien parissa.

Perinne elää, kun se muuttuu.

Lähteet

ALLEA 2020. Tutkimusetiikan eurooppalaiset käytännöt ja ohjeistus. The European Code of Conduct for Research Integrity Revised Edition -ohjeen suomennos. Berlin: ALLEA - All European Academies. https://allea.org/wp-content/uploads/2020/08/Finnish_European_Code_of_Conduct_digital-final.pdf (tarkistettu 7.11.2023).

Franits, Linnea E. 2005. “Nothing about us without us: searching for the narrative of disability.” American Journal of Occupational Therapy (Vol. 59, Issue 5).

Honko, Lauri 1963. Suomen kirjallisuus I, "Itkuvirsirunous", 81–128.

Kallonen, Emilia 2019. KROPU - Suuret surenta-aikaset kallehilla kuusikkosijaisilla. YouTube-video. https://www.youtube.com/watch?v=fdmmHUdvQY0 (tarkistettu 4.12.2023).

Kallonen, Emilia yhdesssä Emmi Kuittisen, Liisa Matveisen, Viliina Silvosen, Riikka Patrikaisen ja Elina Hytönen-Ng:n kanssa 2024. ”Näkökulmia: mitä itkuvirret ovat?” Musiikin suunta 46(1).

Koskinen, Inkeri 2016. "Objektiivisuus humanistisissa tieteissä". niin & näin 4/2016: 35–42.

Malkavaara, Mikko 2023. “Elämäni käsitteet: Etiikka ja moraali”. dialogi.diak.fi
https://dialogi.diak.fi/2023/05/02/elamani-kasitteet-etiikka-ja-moraali/ (tarkistettu 6.11.2023).

Matveinen, Liisa 2015. Äänellä itkun opas. Jämsä: matveli

Nenola-Kallio, Aili 1982. Studies in Ingrian Laments. Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia.

Silvonen, Viliina 2022. "Itkuvirsiperinteen tenho". Pirta 3/2022: 10–12. https://www.kalevalaistennaistenliitto.fi/wp-content/uploads/2022/12/Pirta_3_22.pdf (tarkistettu 22.8.2023).

Silvonen, Viliina & Kati Kallio 2023. "Tradition and ownership: Disputes about Karelian laments in Finland". Approaching Religion 13(3): 40–59. https://doi.org/10.30664/ar.131229

Stepanova, Aleksandra 2012. Karjalaisen itkuvirsikielen sanakirja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Stepanova, Eila 2014. Seesjärveläisten itkijöiden rekisterit: Tutkimus äänellä itkemisen käytänteistä, teemoista ja käsitteistä. Helsinki: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.

Stepanova, Eila 2023. “Karelian Lament Poetry: From Oral Tradition to Cultural Heritage”. Laments Lost or Alive and Well. International Conference of the Lament Tradition. Keynote-luento 17.5.2023 Helsingissä.

TENK 2023. Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa: Tutkimuseettisen neuvottelukunnan HTK-ohje 2023. Helsinki: Tutkimuseettinen neuvottelukunta. https://tenk.fi/sites/default/files/2023-03/HTK-ohje_2023.pdf (tarkistettu 7.11.2023).

Vuola, Elina & Helena Kupari 2020. Johdanto kirjassa Eletty uskonto: arjen uskonnollisuudesta ja sen tutkimuksesta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 7–39.

Väisänen, Armas Otto 1990[1940]. Tutkielmia kansanmusiikista. Karjalainen itkuvirsi. Hiljainen haltioituminen. Toim. Erkki Pekkilä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.