MUSISOIVIEN JA KIRJOITTAVIEN NAISTEN ELÄMÄT, YLISUKUPOLVISET VERKOSTOT JA HUOLENPIDON ETIIKKA

FT, dosentti Susanna Välimäki on taiteiden tutkimuksen apulaisprofessori Helsingin yliopistossa. (susanna.valimaki@helsinki.fi)

Arvio teoksesta: Astrid Swan: Viimeinen kirjani: Kirjoituksia elämästä. Helsinki: Nemo/Otava, 2019.

Astrid Swan eli Astrid Joutseno (s. 1982) on vaikuttavan muusikonuran tehnyt laulaja-lauluntekijä, Helsingin yliopiston sukupuolentutkimuksen oppiaineessa työskentelevä tutkija sekä kirjailija. Musiikkia hän julkaisee Astrid Swanin nimissä mutta tieteelliset tutkimukset nimellä Astrid Joutseno. Omaelämäkerta Viimeinen kirjani: Kirjoituksia elämästä on julkaistu Swanin nimellä, minkä takia moni lukija kytkee teoksen ennen kaikkea Swanin muusikkouteen lukien sen taiteilijamuistelmana. Musiikintutkijaakin kiinnostavat luonnollisesti muusikkouden kuvaukset, muusikkouteen ja naiseuteen liittyvät pohdinnat sekä seikat, jotka avaavat Joutsenon musiikillista tuotantoa uusista näkökulmista.

Toisaalta moni tarttuu kirjaan, koska siinä kuvataan rintasyövän kanssa elämistä. Tähän tematiikkaan liittyi Joutsenon vuonna 2018 Teosto-palkinnon saanut albumikin From the Bed and Beyond (2017). Mutta jos tuntee Joutsenon tutkimuksia (esim. 2020), Viimeistä kirjaani lukee myös oma/elämäkerrallisen kirjoittamisen laboratoriona. Se on erittäin kiinnostava taiteen-, sukupuolen-, kulttuurin- ja historiantutkimuksen näkökulmasta ns. life writing -tutkimussuuntaukseen kytkeytyvänä kokeellisena tekstinä, joka yhdistää erilaisia kirjoittamisen genrejä, kuten muistelmaa, tutkimuksellista esseistiikkaa, runoutta ja sukututkimusta. Se asettaa vuoropuheluun erilaisia kirjoittaja-asemointeja, kuten tutkijan ja taiteilijan, muistelijan ja omaelämäkerturin, äidin, tyttären, syöpäpotilaan ja feministisen tulevaisuuden teoreetikon.

Sukupuolentutkijana Joutseno on tutkinut nimenomaan omaelämäkerrallista kirjoittamista life writingin kehyksessä. Käsite painottaa omasta elämästään kertovan subjektin toimintaa elämänilmauksena, kulttuurisena identiteettityönä ja yhteiskunnallisena vaikuttamisena. Samalla se laajentaa oma/elämäkerrallisuuden mahdolliset muodot tai käytännöt periaatteessa mihin tahansa diskursseihin ja medioihin, kuten vaikka musiikkiin, blogeihin ja toisten elämästä kertomiseen.

Viimeinen kirjani: Kirjoituksia elämästä asettuu jännittävällä tavalla taidetta ja tiedettä tekevien naisten oma/elämäkertatutkimuksen ja feministisen life writingin kentälle – aina otsikkoaan ja tyyliteltyä sisällysluetteloaan myöten. Teoksen rakenne on konseptuaalisuudessaan monimutkainen ja kierteinen, ja samalla teksti virtaa luontevasti ja upottavasti kuin jokapäiväinen hengitys. Kirjaa voi pitää life writingin käsitteen konkreettisena soveltamisena ja kehittelemisenä. Joutseno kirjoittaa omasta elämästään avoimena, epälineaarisena, monisäikeisenä, ristiriitaisena, keskeneräisenä ja lopulta mihinkään diskurssiin tyhjentymättömänä prosessina, mutta sitäkin tärkeämpänä merkityksenantona, olemassaolon ekologisen ketjun hellimisenä, huolenpitona, jäljen jättämisenä ja elämän jakamisena toisten kanssa.

Parantumatonta rintasyöpää sairastavan kirjoittajan ajatukset omasta elämästä ja sen sanallistamisesta ankkuroituvat kuoleman tosiasiaan sekä äitiyteen ja sukupolvien ketjuun: miten viestittää omalle tyttärelleen ja olla tälle läsnä tulevaisuudessa, jolloin itse on kuollut? Miten elää kuolematietoisuuden kanssa? Pohdinnat oma/elämäkerrallisuudesta, kirjoittamisen merkityksestä, itsen esille panosta, toiselle ja toisista kertomisesta ovat kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys. Kirjan esipuhetta edeltävä lainaus L. M. Montgomeryn (1979 [1923]) tyttökirjaklassikosta Pieni runotyttö ei ole viite pelkästään kirjoittavien naisten luovuuteen ja perinteeseen vaan myös vanhempansa menettäneeseen tyttöön.

Naisten kirjoittamisen perinne onkin erityisellä tavalla luonut muistelmien ja elämäkertojen lajityyppejä yhteyden rakentamisena eri sukupolvien välille, yhteisöllisen elämän kudoksen vahvistamisena ja toisia kannattelevana verkostona. Esimerkeiksi mainittakoon vaikka sellaiset suomalaiset kirjailijat kuin Helena Westermarck, Annie Furuhjelm, Helmi Krohn, Maikki Friberg, Tyyni Tuulio ja Aino Kallas (ks. esim. Leskelä-Kärki 2017). Usein tällaiset varhaisen naisliikkeen edustajat toimivat samanaikaisesti monilla taiteen, tieteen ja yhteiskunnan aloilla, koska he olivat muutenkin tottuneita ylittämään kulttuurisia rajoja. Rajojen ylittäminen on keskeinen teema myös Joutsenon Viimeisessä kirjassani.

Naisten kirjalliseen ja musiikilliseen perinteeseen liittyy sekin, miksi itse alun perin tartuin Viimeiseen kirjaani. Tutkin tällä hetkellä pitkällä 1800-luvulla syntyneitä suomalaisia säveltäjä- ja muusikkonaisia. Laadin taannoin Kansallisbiografiaan artikkelin viulutaiteilija, kirjailija ja säveltäjä Kerttu Wanteesta (1905–1963; ks. Välimäki 2021), josta on hänen kuolemansa jälkeen kirjoitettu käsittämättömän vähän hänen merkittävään uraansa nähden. Jostakin sain selville, että Joutseno mainitsee Wanteen Viimeisessä kirjassaan, josta siten muodostui omalle Wanne-tutkimukselleni kiinnostava lähde. Wanteen elämänkumppani oli Joutsenon isoisotäti, pianotaiteilija ja pianonsoitonopettaja Astrid Joutseno (1899–1962). Viimeisessä kirjassaan Astrid Joutseno kutsuu isoisotätiään Astrid Joutseno vanhemmaksi. Samansukupuolisessa parisuhteessa eläneen pianotaiteilijan elämästä on suvun piirissä kerrottu sekä tarinoina että vaikenemisena. Kaksi Astrid Joutsenoa jakaa saman nimen; yksi kirjan teemoista on, mitä muuta voivat eri aikoina eläneet sukulaiset, taiteilijat ja naiset jakaa. Tämä voidaan muuntaa myös elämäkertatutkimusta koskevaksi yleiseksi kysymykseksi. Musisoivien ja kirjoittavien naisten yli- ja poikkisukupolviset verkostot luovat kokemusta tiheästä ja queerista ajasta lineaarisuuden tuolla puolen (vrt. Joutseno 2020).

Kirjoittavien naisten perinteestä sekä sairauden ajan tihentyneestä nyt-hetkestä (Joutseno 2020: 82) ammentaen Viimeisessä kirjassani kuvataan sekä henkilökohtaisella että kulttuurihistoriallisella syvyydellä lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden kokemuksia sekä suvun ylisukupolvisia verkostoja, jotka näyttäytyvät niin taakkasiirtyminä kuin voimaantumisen lähteinä. Joutsenon kirjailijankynä on tarkka ja terävä mutta samalla ilmava, avoin ja poeettinen, kuten ovat hänen laulutekstinsäkin. Tämä antaa lukijalle/kuulijalle tilaa ja heijastuspintaa pohtia omaa elämäänsä.

Artikkelissaan ”Becoming D/other: Life as a Transmuting Device” Joutseno (2020) kehittää omasta kokemuksellisuudesta ammentavaa oma/elämäkerrallisuuden tutkimusmenetelmää ja teoriaa intersektionaalisen feminismin, posthumanismin ja affektiteorian pohjalta (esim. Rosi Braidotti ja Donna Haraway). Siinä IV asteen rintasyövän kanssa elävä tutkija, äiti ja taiteilija ”tutkii digitaalisen arkiston mahdollisuutta toimia toiveikkaana vastarintana minuuden tuhoutumiselle”. Toisin sanoen Joutseno kysyy: Voiko kuoleman uudelleenjäsentää rajallisen lopun sijaan toimijuuden sisältäväksi lähtemiseksi (engl. leaving)? Voiko elämän menetyksen työstää kertomukseksi toivosta – feministisestä, posthumanistisesta ja ekologisesta etiikasta, joka kantaa vastuuta oman elämän vaikutuksista oman kuoleman jälkeisessä ajassa? Miten tämä elämän muodonmuutos voisi tapahtua? (Joutseno 2020: 81.)

Omaelämäkerrallinen arkisto voidaan siis Joutsenon (2020) mukaan hahmottaa subjektiuden posthumaaniksi laajentumaksi, joka on olemassa senkin jälkeen, kun kirjoittaja on lakannut olemasta elävä aineellinen olento. Tämä digitaalinen ”Minä” voi olla toisesta huolehtiva ja vastuuta kantava ”D/other” (vrt. D = digital; vrt. myös death, daughter). Kirjoittaminen voi olla välittämistä, huolenpitoa, rakkautta, yhteyttä, koskettamista. Joutseno mainitsee tutkimusartikkelissaan nimenomaan Viimeisen kirjansa sekä albuminsa From the Bed and Beyond (2017), joka käsittelee rintasyöpädiagnoosin saamista. Hän sanoo niiden olevan tulemisen menetelmänsä säikeitä, aivan kuten tieteellisen tuotantonsakin. Viimeisen kirjansa alussa Joutseno puhuu kirjoittamisestaan myös surutyön käsitteellä: ”Se on yritykseni katsoa kuolemaa silmiin ja luopua, mutta samalla kantaa kädessäni sitä, mitä minulla on” (s. 12).

Joutsenon Viimeisen kirjani tutkimuksellinen tematiikka on oma/elämäkertatutkimuksellista ja feminististä sekä elämänfilosofista. Tällainen tematiikka on keskeistä myös musiikin- ja taiteentutkimukselle (vrt. Kärki & Leskelä-Kärki 2020). Kuuntelemme nykypäivässä usein kaukaakin menneisyydessä eläneiden ihmisten ääntä, subjektiutta, kerrontaa – kirjoitusta ja säveliä – arkistoissa, äänitteillä, papereilla ja sähköisinä bitteinä. Mikä siinä kantaa ja erityisesti koskettaa, kuin ajassa matkustaen, ja minkälaisesta viestinnästä on kyse? Miten voisimme kehittää tällaista kuuntelun kykyämme?

Viimeinen kirjani sysää niin ikään tutkija-lukijaa pohtimaan, mitä perustavanlaatuiset eksistentiaaliset kokemukset, kuten oma kuolevaisuus (parantumaton sairaus) tai äitiys, voivat tarjota tieteelle kokemuksen, affektin ja tiedon uudelleen jäsentymisen paikkoina. Tiedekin on yksittäisen tutkijasubjektin ruohonjuuritasolla myös eräänlaista life writingia, yritystä vastata omalla elämällään kysymykseen elämän alkuperästä ja tarkoituksesta.

Viitteet

Joutseno, Astrid 2017.  From the Bed and Beyond [cd-levy]. Soliti.

Joutseno, Astrid 2020. ”Becoming D/Other: Life as Transmuting Device”. Auto/biography studies 35 (1): 81–96.

Kärki, Kimi & Maarit Leskelä-Kärki 2020. ” ’I am Not Confessing.’ Joni Mitchell, Leonard Cohen ja laulettu elämä”. Musiikki ja merkityksenanto: Juhlakirja Susanna Välimäelle. Toim. Sini Mononen, Janne Palkisto & Inka Rantakallio. Acta Musicologica Militantia IV. Helsinki: Tutkimusyhdistys Suoni, 279–300.

Leskelä-Kärki, Maarit 2017. Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista. Helsinki: Avain.

Montgomery, L. M. 1979 [1923]. Pieni runotyttö. Helsinki: WSOY. [Alkuteos Emily of New Moon.]

Välimäki, Susanna 2021. ”Wanne, Kerttu (1905–1963): viulisti, kirjailija”. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/10170

Arvion kansikuva: Viimeinen kirjani: Kirjoituksia elämästä. -teoksen kansi. © Nemo/Otava