Suomen alueen kansanmusiikit aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseen liittyvissä prosesseissa: Kansallisia instituutioita, paikallisia käytäntöjä ja globaaleja standardeja

Heidi Henriikka Mäkelä (FT, dosentti, MuM) on folkloristi, joka toimii kansanmusiikin lehtorina Taideyliopistossa ja tutkijana Helsingin yliopistossa. Mäkelän tutkimusintresseihin kuuluvat muun muassa aineettomaan kulttuuriperintöön, kalevalamittaiseen runolauluun, maisemaan, uushenkisyyteen ja kansanmusiikkiin nyky-yhteiskunnassa liittyvät merkitykset. Viime aikoina hän on tutkinut muun muassa Kaustisen Pelimannitaloa, Kansallismuseon esihistorianäyttelyä, aineettoman kulttuuriperinnön luettelointia Suomessa sekä Elias Lönnrotin kulkemaa Vienan reittiä yhdessä usean eri kulttuuriperintöalan asiantuntijan kanssa. Kuva: Emma Suominen / SKS

Kansanmusiikki ja -perinne ovat olleet 1800-luvulta alkaen kansakunnan ja kansallisen kulttuurin rakentamisen keskiössä. Tuolloin katseiden kohteina olivat erityisesti Karjalan alueen perinteet kuten runolaulu (Anttonen 2005; Kurkela 2012). 1900-luvun aikana kansanmusiikintutkimuksen ja samalla myös kansallisten kulttuurien rakentaminen ja ”kansallinen katse” suuntautuvat läntisempiin alueisiin kuten Pohjanmaalle (Valo 2022). 1960-luvulta alkanut kansanmusiikin revivaaliliike, pääosin koulutettujen muusikoiden kenttänä toiminut nykykansanmusiikki toi molemmat kehityslinjat esiintymislavoille ja osaksi kansallista koulutuspolitiikkaa (esim. Haapoja 2017; Hill 2009). Nämä kaikki kulttuuriset kehityslinjat vaikuttavat yhä siihen, miten Suomessa ymmärretään ”kansanmusiikki”. Tällä hetkellä kansalliset tavoitteet, identifioitumiset ja määrittelyt eivät kuitenkaan ole välttämättä kansanmusiikkikäytäntöjen ytimessä, vaikka kansalliset merkitykset vaikuttavat voimakkaasti niiden taustalla. Juuri nyt monet kansanmusiikkiyhteisöt määrittelevät itseään uudelleen ylirajaisen kulttuuripolitiikan kautta: viimeisen kymmenen vuoden aikana kansanmusiikkitoimintaa on alettu enenevässä määrin hahmottaa aineettoman kulttuuriperinnön (AKP) käsitteen kautta (esim. Björkholm 2023). Tämä tuo uuden moniskaalaisen tason kansanmusiikkiin liittyviin kansallisiin ja paikallisiin merkityksiin.

Tarkastelen ajankohtaistekstissäni Museoviraston ylläpitämää Elävän perinnön wikiluetteloa (2016–, www.aineetonkulttuuriperinto.fi) ja sen kansanmusiikkiosumia. Wikiluettelo on osa Suomen valtion aineettoman kulttuuriperinnön suojelusopimukseen (UNESCO 2003) liittyvää toteutusta, ja se on lähtökohdiltaan inklusiivinen, muokkautuva ja osallistava: luettelon osumat ovat tuottaneet erilaiset yhteisöt itse. Museovirasto kuitenkin ylläpitää ja moderoi luetteloa. Tällä hetkellä luettelossa on 24 kansanmusiikkiin tavalla tai toisella liittyvää artikkelia. Artikkelien taustalla on useita eri kansanmusiikkialan toimijoita. Kansanmusiikkiaiheiset (joiksi tässä luetaan myös kansantanssiin liittyvät) ilmoitukset kattavat noin kymmenen prosenttia Wikiluettelon kaikista osumista, joita on yli 200. Pohdin ajankohtaistekstissäni erityisesti sitä, millaiset kansanmusiikit päätyvät osaksi perinnöllistämisprosesseja: päätyvätkö luetteloon erityisesti ne kansanmusiikin ilmiöt, joilla on jo valmiiksi vankka institutionaalinen tausta Suomessa? Millaisia ymmärryksiä kansanmusiikista luettelo tuottaa?

Aineeton kulttuuriperintö ja kansanmusiikki: kansallinen perinne vs. globaali kulttuuriperintö

Tämä ajankohtaisteksti kiinnittyy kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen teoreettisiin keskusteluihin, joissa olennaista on se, miten ja miksi jotkin ilmiöt ymmärretään aineettomaksi kulttuuriperinnöksi ja mitä nämä prosessit saavat aikaan yhteiskunnassa (Smith 2020; Akagawa & Smith 2019; Hafstein 2018). Kansanmusiikin tapaiset ”perinteisiksi” ja ”vanhoiksi” ymmärretyt ilmiöt ovat Suomessa ikään kuin automaattisesti kulttuuriperintökeskustelujen ytimessä, koska niiden perinnöllistämisen prosessit ovat alkaneet jo kauan ennen Unescon olemassaoloa. Esimerkiksi kalevalamittaiseen runolauluun liittyvät perinnöllistämisen kolonialistisestikin sävyttyvät käytännöt keruineen, arkistoimisineen ja uudelleenkäyttöineen ovat kuin suoraan auktorisoidun perintödiskurssin käsikirjasta, jossa asiantuntijalähtöinen ja Eurooppa-keskeinen käytäntö sanelee kulttuuriperintöilmiön arvon, käytön ja paikan kulttuurisessa kommunikaatiossa. (Smith 2006; Enqvist 2016; Tarkka, Haapoja-Mäkelä & Stepanova 2019; Mäkelä &Tarkka 2022.)

Kansanmusiikit ja erityisesti niihin liittyvät tallentamisen, arkistoinnin, julkaisemisen ja estradiesittämisen prosessit ovat  toimineet eräänlaisina modernin refleksiivisyyden (Hafstein 2012) paraatiesimerimerkkeinä, joiden kautta esitetään valikoiden omaksi koettua menneisyyttä. Vaikka erilaisten kansanperinneilmiöiden kautta on jatkuvasti tuotu esille huolta – niin ikään modernisaatiodiskursseille tyypilliseen tapaan (esim. Anttonen 2005) – näiden ilmiöiden menettämisestä ja jopa kuolemasta, tuottaa moderni refleksiivinen perinnöllistäminen samalla niiden elävyyttä ja kulttuurista osallisuutta. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii kalevalamittainen runolaulu, joka on 1800-luvulta alkaen sijoitettu ”jo unohtuneen” ja ”katoamassa olevan” kategoriaan, mutta samalla arkistointi-, tutkimus- ja koulutustoiminta on sitkeästi pitänyt yllä ja jopa kasvattanut genren roolia yhteiskunnassa halki vuosisatojen (esim. Haapoja 2017).

Kansanmusiikkeihin elimellisesti liittyvä puhe kansanperinteestä on 1800-luvulta alkaen kietoutunut kansallisiin tavoitteisiin. 1800-luvun kansallisromantiikka mahdollisti herderiläisessä hengessä ”kansan” ja sen musiikkien kuvittelun ja samalla käytön osana suomalaisuuden rakentamisprosesseja. Alempien yhteiskuntaluokkien tavat musisoida ja tuottaa ääntä nimettiin ”perinteeksi”, mikä mahdollisti ulossulkeviakin prosesseja: esimerkiksi inkeriläisten ja karjalaisten tapauksessa eliitin kansanmusiikinkeruuintressejä eivät ohjanneet niinkään alueiden silloinen nykyhetki, vaan kuviteltu ”muinaisuus”, jonka kautta myös nykyhetkeä tulkittiin (Tarkka, Haapoja-Mäkelä, & Stepanova 2019; Haapoja-Mäkelä 2020).

2000-luvulle tultaessa perinteen ja kansanperinteen käsitteiden tenho on ollut suomalaisessa kulttuuri- ja koulutuspolitiikassa edelleen vahva esimerkiksi yliopistotason koulutusta antavan Sibelius-Akatemian kansanmusiikin aineryhmän kautta (esim. Haapoja 2017; Hill 2009). 2010-luvulla tilanne on kuitenkin muuttunut: ylirajaiset aineettomaan kulttuuriperintöön liittyvät prosessit ovat alkaneet saada jalansijaa Suomessa, ja ne ovat vaikuttaneet myös kansanmusiikkiyhteisöihin. Elävän perinnön wikiluettelossa ovat mukana melkeinpä kaikki Suomen alueen kansanmusiikeiksi ymmärretyt ilmiöt kuten vaikkapa runolaulu, pelimannimusiikki, kanteleensoitto, itkuvirsi ja körttiveisuu.

Kuten antropologi Barbara Kirshenblatt-Gimblett (2004) toteaa, Unescon prosessit tarkoittavat käytännössä kaikkialla sopimuksen kattavilla alueilla ja välillisesti myös niiden ulkopuolella koko kulttuuriperintökoneiston globaalistumista ja standardoitumista. Suomen alueen kansanmusiikkien kannalta tämä tarkoittaa sitä, että perinnöllistävää katsetta ohjaavat nimenomaan globalisoituvat standardit aiempien kansallisesti luotujen periaatteiden asemesta. Tällaisia standardoivia prosesseja ovat esimerkiksi juuri Wikiluettelon kaltaiset luetteloinnit sekä ylipäänsä aineettoman kulttuuriperinnön sopimukseen liittyvä terminologia kuten ”suojelu” (safeguarding)  ja ”elävä perintö” (living heritage), jotka ohjaavat katseita kohti tulevaisuutta menneisyyden ”jähmettämisen” tai rekonstruktion asemesta. Antti-Ville Villén tuo esille musiikkiperintöä koskevissa tutkimuksissaan, että aineettomaksi kulttuuriperinnöksi nimettynä kansanmusiikki-ilmiöt ”populaaristuvat”, ”brändäytyvät” ja samalla tulevat osaksi postmodernia merkityksenantoa (Kärjä 2022; Villén 2023).

Standardoituva kulttuuriperintökoneisto ja siihen liittyvät puheentavat eivät kuitenkaan poista kansallisia merkityksiä kansanmusiikki-ilmiöistä, vaan nämä mittakaavat ja merkitykset pikemminkin kietoutuvat yhteen ja toimivat juuri nyt melko saumattomassa yhteistyössä. Olen aiemmissa tutkimuksissani (Haapoja-Mäkelä 2020; Mäkelä 2022) argumentoinut, että Wikiluetteloa leimaa yleistä ”suomalaisuutta” tuottava kansallinen taso, ja erilaiset paikallisuudet, kielet ja vähemmistöt jäävät tämän tason jalkoihin. Samalla Wikiluettelossa ääneen pääsevät erityisesti järjestöt ja toimijat, joilla on jo valmiiksi resursseja ”puhua Unescoa” eli osaamista ja mahdollisuuksia toimia byrokraattisessa kielenkäyttöympäristössä. Ajankohtaisartikkelissani tarkastelen, käykö näin myös kansanmusiikkiosumien kohdalla.

Wikiluettelon kansanmusiikki- ja -tanssiosumat

Wikiluettelo on Unescon ohjeiden mukaisesti jaettu erilaisiin alakategorioihin. Yksi näistä on ”Musiikki ja tanssi”, joka sisältää 35 ilmiötä elokuussa 2023. Näistä osa on samoja osumia usealla eri kielellä (esim. ”Suomen romanien musiikki”; ”Finitiko kaalengo traditionaale džambibi”). Musiikki- ja tanssi-ilmiöistä suurin osa käsittelee tavalla tai toisella kansanmusiikkia ja -tanssia. Olen sisällyttänyt seuraavan taulukkoon kaikki alakategorian ilmiöt, mutta olen poistanut siitä päällekkäiset kieliversiot. Olen merkinnyt kansanmusiikkiin liittyviksi ilmiöiksi kaikki osumat, joiden asiasanoina ovat joko kansanmusiikin ja/tai kansantanssin käsitteet. Lisäksi olen merkinnyt kansanmusiikiksi myös sellaisia ilmiöitä, joita ei ole asiasanoitettu näiden käsitteiden kautta, mutta joiden taustalla on erilaisia kansanmusiikki- ja tanssiorganisaatioita ja jotka konventionaalisesti sisällytetään usein genreen kuuluviksi. Olen myös lisännyt taulukkoon värikoodit, joiden avulla olen jaotellut toimijat kansallisen, paikallisen ja kansainvälisen tason mukaan (punainen = ilmiön taustalla kansallisia toimijoita; sininen = taustalla paikallisia toimijoita; keltainen = taustalla kansainvälisiä toimijoita; harmaa = ei kansanmusiikin kenttää). Kansallisen tason toimijat ovat nimensä mukaisesti liittoja ja järjestöjä, jotka toimivat koko Suomen alueella ja/tai jotka tuovat yhteen harrastajia ja toimijoita valtakunnallisesti.

Taulukko 1. Elävän perinnön wikiluettelon musiikkia ja tanssia koskevat osumat elokuussa 2023. Värikoodit: Punainen = ilmiön taustalla kansallisia toimijoita; Sininen = taustalla paikallisia toimijoita; Keltainen = taustalla kansainvälisiä toimijoita; Harmaa = ei kansanmusiikin kenttää.

Kuten yllä olevasta taulukosta näkyy, suuren osan (17 kpl) ilmiöistä taustalla on kansallisia toimijoita. Vain yhdellä on kansainvälinen tausta, ja kuudella paikallistason toimijoista koostuva taustajoukko. Osan ilmiöiden kohdalla taustatoimijat ovat sekä paikallisia että kansallisia, mutta olen näissä tapauksissa merkinnyt osumat kansallisiksi, sillä vuorovaikutus laajempien organisaatioiden kanssa merkitsee luetteloinnin tapauksessa myös jossain määrin laajempia institutionaalisia resursseja ja mahdollisuuksia. Kansanmusiikki-ilmiöiden ollessa kyseessä on tosin huomioitava, että monet alan kansallisen tason toimijat ovat melko pieniä ja esimerkiksi työllistävät vain muutamia ihmisiä. Kansallisen tason toimijoiden vahva edustus AKP-luetteloinnissa kulkee linjassa kansainvälisessä tutkimuksessa tehtyjen huomioiden kanssa: esimerkiksi Marta Severo ja Tommaso Venturini esittävät Italian, Ranskan ja Sveitsin AKP–luettelointeja koskevassa digitaalisia menetelmiä hyödyntävässä tutkimuksessaan, että kansalliset ja etabloituneet institutionaaliset tahot näyttelevät suurta roolia luettelointiverkostoissa. Näihin tahoihin linkataan eniten, ja ne ovat myös voimakkaasti näkyvillä. Samalla paikalliset ja yksittäiset toimijat ovat verkostojen reunamilla, vaikkakin usein tiheästi ryhmittyneitä tiettyjen kulttuuristen käytäntöjen ympärille. (Severo & Venturini 2016.)

Tässä kirjoituksessa ei ole mahdollisuutta hyödyntää digitaalisia menetelmiä ja esimerkiksi tarkastella linkkien avulla erilaisia AKP-verkostoja, mutta pelkästään taustatoimijoiden taulukointi paljastaa, että kansanmusiikki-ilmiöiden kohdalla kansallisella tasolla toimivat instituutiot (esim. Kansanmusiikki-instituutti) ovat verkostojen solmupisteitä. Paikalliset toimijat taas näyttävät olevan kiinnittyneitä spesifeihin, vähemmistökieleen ja paikallisidentiteettiin limittyviin käytäntöihin: esimerkiksi osa ruotsinkielistä kansanmusiikkia edustavista osumista on taustaltaan paikallista, samoin karjalaisuutta ja inkeriläisyyttä koskevilla osumilla. Kansainvälinen taustataho on vain ”Suomalaisella tangolla”, mikä on ymmärrettävää tangon voimakkaasti transnationaali tausta huomioon ottaen.

Kansalliset ja paikalliset toimijat: millaiset kansanmusiikit kuuluvat?

Kiinnostavaa on, että juuri niillä kansanmusiikki-ilmiöillä, jotka jo 1800-luvulta lähtien on ymmärretty suomalaisuuden rakennuspalikoiksi, on Wikiluettelossa taustallaan isoja kansallisen tason institutionaalisia toimijoita. Kanteleensoitto, runolaulu ja jouhikonsoitto ovat saaneet taakseen muun muassa Sibelius-Akatemian kansanmusiikin aineryhmän ja runolaulu myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, jotka ovat etabloituneita toimijoita kansanperinteentutkimuksen ja -esittämisen aloilla. Myös Kaustisella toimiva Kansanmusiikki-instituutti on luetteloinnissa keskeisessä roolissa, sillä se on osallistunut neljän eri osuman laatimiseen. Kansamusiikki-instituutti on myös Unescon aineettoman kulttuuriperinnön kansainväliselle listalle otetun ”Kaustislainen viulunsoitto” -osuman takana, ja se on myös vastannut hakuprosessista. Kansanmusiikki-instituutilla on täten vahvat valmiudet ”Unescon puhumiseen” ja aineettomaan kulttuuriperintöön liittyvään kulttuuripoliittiseen keskusteluun osallistumiseen. Kansanmusiikki-instituutti on kuitenkin jokseenkin alueellisesti painottunut toimija, sillä sen tuottamat osumat edustavat erityisesti länsisuomalaista pelimannimusiikkikulttuuria. Kansanmusiikki-instituutin osumat kumpuavatkin enemmän sodanjälkeisen ”kansalliseen katseen” linjoista (ks. Valo 2022), kun taas erityisesti kantele ja runolaulu sijoittuvat 1800-luvun kansallisromanttisiin ymmärryksiin suomalaisuudesta ja siihen liittyvistä äänimaisemista. Näiden molempien kansallisten katseiden kohteena olevat musiikit näyttävät Wikiluettelossakin muodostavan selkärangan, jonka ympärille ymmärrys ”suomalaisesta kansanmusiikista” muodostuu.

Wikiluettelossa on ”kansallisen katseen” selkärangan reunamilla myös muita osumia, joista osa liittyy keskiöön usealla säikeellä ja osa taas ikään kuin implisiittisesti kyseenalaistaa sitä. Länsisuomalaiseen pelimannimusiikkiin liittyvät ruotsinkieliset osumat tukevat sodanjälkeisen musiikkikulttuurin luomisten jatkumoa, mutta samalla ne asettuvat kielipoliittisesti kiinnostavalla tavalla hieman ”kansallisen katseen” sivuun. Ruotsinkielisistä pelimannimusiikkiosumista kahdella (”Dansen purpuri i Karlebynejden”; ”Jeppomenuetten”) on taustallaan vain paikallisia toimijoita. Sen sijaan ”Menuetten i Finlands svenskbygder” on saanut taustakseen esimerkiksi Svenska Litteratursällskapet i Finlandin, ja täten asettuu osaksi institutionalisoitunutta kansallista verkostoa. Tälle on syynsä, sillä menuetti on osallistunut esimerkiksi Otto Andersonin kokoelmien ja tutkimusten kautta suomenruotsalaisen identiteetin luomiseen ja muodostumiseen (Häggman 2021 [1996]), ja täten se Wikiluettelossakin asettuu laajempaan institutionaaliseen verkostoon.

Verkostojen reunamille jäävät myös esimerkiksi ”Inkeriläinen röntyskä” ja ”Karjalainen kansantanssi”, jotka molemmat kumpuavat paikallisten (ja ylirajaisten) toimijoiden aloitteista. Osumien roolit Wikiluettelon kansanmusiikkien joukossa heijastavat ylipäänsä karjalaisuuden ja inkeriläisyyden rooleja suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa: vaikka molemmat ovat merkittäviä tekijöitä esimerkiksi itämerensuomalaisessa runolaulukulttuurissa, perinnöllistämisprosessien keskiössä ovat kuitenkin suomalaislähtöiset etabloituneet tahot. Prosesseissa huomioidaan usein karjalaiset ja inkeriläiset menneisyydet, mutta näiden nykyisyydet jäävät helposti pimentoon (Haapoja-Mäkelä 2020; Kallio 2023; Sarhimaa 2017). Wikiluettelon kansanmusiikki-ilmiöihin liittyvät asetelmat siis ikään kuin toistavat jo 1800-luvulta kumpuavia valta-asetelmia ja kansallisia katseita, vaikka samalla myös – Unescon sopimuksen ja yleisen kulttuurisen puheen – hengessä Wikiluettelo sisältää myös jossain määrin aiempaa enemmän mahdollisuuksia sanallistaa esimerkiksi vähemmistöjen ja maahanmuuttajien musiikkien kuulumisia osaksi suomalaisen musiikin spektriä.

Lopuksi

Wikiluettelon kansanmusiikki-ilmiöiden taustalla olevat institutionaaliset verkostot tuovat esille, etteivät kyseiset ilmiöt ole edelleenkään erillisiä asiantuntijalähtöisestä auktorisoidusta perintödiskurssista (Smith 2006). Kansanmusiikkien perinnöllistämisen taustalla vaikuttavat juuri nyt uudet globaalit Unesco-lähtöiset standardit, joiden puitteissa kiinnostavalla tavalla tuodaan uusien käytäntöjen kautta esille aiemmin ”kansanperinteeksi” ymmärrettyihin ilmiöihin liittyviä asetelmia. Prosesseissa perinnöllistetään eri aikojen kansallisten katseiden kohteina olleita musiikkeja, ja näiden elävyyttä korostetaan AKP-käytännöissä modernin refleksiivisyyden paikkojen eli esimerkiksi arkistojen ja instituutioiden kautta. Näyttäisikin, että kansanmusiikit osallistuvat jälleen samantyyppisiin prosesseihin kuin 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella. Nyt kansallinen katse on jossain määrin korvautunut globaaleilla standardeilla, mutta kansallinen ja paikallinen käyvät sen kanssa dialogia, jolle luettelointi antaa raamit.

Kirjallisuus

Akagawa, Natsuko & Laurajane Smith 2019. “The Practices and Policies of Safeguarding.” Safeguarding Intangible Heritage: Practices and Policies. Toim. Natsuko Akagawa & Laurajane Smith. Oxon & New York: Routledge.

Anttonen, Pertti 2005. Tradition Through Modernity: Postmodernism and the Nation-State in Folklore Scholarship. Studia Fennica Folkloristica 15. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://doi.org/10.21435/sff.15.

Björkholm, Johanna 2023. “Tryggande av immateriellt kulturarv och lokal tradition. Folkmusik och -dans i Österbotten som exempel.” Folk och musik 2023. https://doi.org/10.33343/fom.130077.

Enqvist, Johanna 2016. "Suojellut muistot- Arkeologisen perinnön hallinnan kieli, käsitteet ja ideologia". Väitöskirja, Helsinki: Helsingin yliopisto.

Haapoja, Heidi 2017. "Ennen Saatuja Sanoja. Menneisyys, Nykyisyys ja Kalevalamittainen Runolaulu Nykykansanmusiikin Kentällä". Väitöskirja, Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/items/3d4ff8b9-d75f-4598-a52b-f8b8423e97d9

Haapoja-Mäkelä, Heidi Henriikka 2020. “Silencing the Other’s Voice?” Ethnologia Fennica 47 (1): 6–32. https://doi.org/10.23991/ef.v47i1.84255.

Hafstein, Valdimar 2012. “Cultural Heritage.” A Companion to Folklore. Toim. Regina F. Bendix & Galit Hasan-Rokem. Malden: Wiley-Blackwell: 500–519.

Hafstein, Valdimar 2018. “Intangible Heritage as a Festival; or, Folklorization Revisited.” The Journal of American Folklore 131 (520): 127. https://doi.org/10.5406/jamerfolk.131.520.0127.

Hill, Juniper 2009. “Rebellious Pedagogy, Ideological Transformation, and Creative Freedom in Finnish Contemporary Folk Music.” Ethnomusicology 53 (1): 86–114.

Häggman, Ann-Mari 2021 [1996]. “Sångerna Som Gav Finlandssvensk Identitet.” Folk Och Musik 1996, 27–52.

Kallio, Kati 2023. “Karjalaisuus, Suomalaisuus Ja Kalevala I: Karjalaiset.” Vähäisiä Lisiä (blog). 24.2.2023.

Kirshenblatt-Gimblett, Barbara. 2004. ”Intangible Heritage as Metacultural Production”. Museum International 56(1–2), 52–65.

Kurkela, Vesa 2012. “Sorrowful Folksong and Nationalism in Nineteenth-Century Finland.” Folklore and Nationalism in Europe During the Long Nineteenth Century. Toim. Timothy Baycroft & David Hopkin. Leiden & Boston: Brill: 351–69.

Kärjä, Antti-Ville 2022. “Musiikkiperintö Suomessa.” Kaanon ja Marginaali: Kulttuuriperinnön Vaiennetut Äänet. Toim. Niina Hämäläinen & Lotte Tarkka. Kalevalaseuran Vuosikirja 101. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: 309–29. https://doi.org/10.21435/ksvk.101.

Mäkelä, Heidi Henriikka. 2022. “Visualizing Heritage, Ethnicity and Gender: Bodily Representations of Finnishness in the Photographs of the National Inventory of Living Heritage”. Finnishness, Whiteness and Coloniality. Toim. Josephine Hoegaerts, Tuire Liimatainen, Laura Hekanaho & Elizabeth Peterson. Helsinki: Helsinki University Press: 41–71. https://doi.org/10.33134/HUP-17-3.

Mäkelä, Heidi Henriikka & Lotte Tarkka 2022. “Sopimatonta: Seksuaalisuuteen liittyvien kalevalamittaisten runojen perinnöllistäminen Suomessa 1818–1997.” Elore 29 (2): 34–58. https://doi.org/10.30666/elore.121473.

Sarhimaa, Anneli 2017. Vaietut ja Vaiennetut: Karjalankieliset Karjalaiset Suomessa. Tietolipas 256. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Severo, Marta & Tommaso Venturini 2016. “Intangible Cultural Heritage Webs: Comparing National Networks with Digital Methods.” New Media & Society 18 (8): 1616–35. https://doi.org/10.1177/1461444814567981.

Smith, Laurajane 2006. Uses of Heritage. London & New York: Routledge.

Smith, Laurajane 2020. Emotional Heritage. Visitor Engagement at Museums and Heritage Sites. London & New York: Routledge.

Tarkka, Lotte, Heidi Haapoja-Mäkelä & Eila Stepanova 2019. “Kalevalaisuus, kieli-ideologiat ja suomalaisuuden myytit”. Eurooppa, Suomi, Kalevala: Mikä mahdollisti Kalevalan?. Toim. Ulla Piela, Pekka Hakamies, & Pekka Hako, Kalevalaseuran vuosikirja 98. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 79–106.

Valo, Outi 2022. "Kansanmusiikin keruu ja kansallinen katse: Erkki Ala-Könnin tallennustyö toisen tasavallan Suomessa vuosina 1941–1974". Väitöskirja, Tampere: Tampereen yliopisto. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/137486/978-952-03-2318-9.pdf?sequence=2&isAllowed=y.

Villén, Antti-Ville 2023. “Populaarimusiikki Perintönä, Perintömusiikki Populaarina.” WiderScreen 26 (1): 1–30.