Kolme musiikkialan toimijoiden näkökulmaa kulttuuriperintöön: Havaintoja musiikkiperintötyöpajasta

Anna Peltomäki on väitöskirjatutkija Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa.

Musiikkiperintö on 2000-luvun aikana hivuttautunut aineetonta kulttuuriperintöä ja sen suojelua koskevan keskustelun ytimeen. Miten musiikkialan toimijat käsittävät ”musiikkiperinnön” ja minkälaista musiikkiperintötyötä ne tekevät? Tässä artikkelissa vedän yhteen Seinäjoella pidetyn musiikkiperintötyöpajan tuloksia. Taideyliopiston Seinäjoen yksikön ja Seinäjoen museoiden yhteistyössä organisoima työpaja järjestettiin Etelä-Pohjanmaan museolla 13. kesäkuuta 2024. Erityisesti musiikkialan toimijoille suunnattu työpaja oli osa Seinäjoen yliopistokeskuksen rahoittamaa Kohti kestävää musiikkiperintöä -hanketta (joht. Antti-Ville Villén), jossa työskentelin projektitutkijana keväällä 2024. Tehtävääni sisältyi musiikkiperintötyöpajan suunnittelu ja työpajapilotin valmistelu.

Työpajalle asetetut tavoitteet olivat kolmenlaiset: 1) edistää musiikki- ja kulttuuriperintöalan toimijoiden välistä vuoropuhelua musiikkiperinnön teemoihin liittyen, 2) kartoittaa, miten toimijat mieltävät musiikkiperinnön käsitteen, mitä musiikkiperintöä organisaatioissa on ja minkälaista toimintaa siihen liittyy sekä 3) herätellä keskustelua siitä, miten musiikkiperintöön liittyvää työtä voitaisiin kehittää edelleen.

Kirjoituksessa teemoittelen ja analysoin tapoja, joilla työpajan osallistujat hahmottivat edustamiensa organisaatioiden suhdetta musiikkiperintöön. Esittelen myös erilaisia osallistujien kuvaamia musiikkiperintötyön muotoja sekä haasteita, joita työpajakeskusteluissa liitettiin musiikkiperinnön säilyttämiseen.

Musiikki ja kulttuuriperintö

Yleisen määritelmän mukaan kulttuuriperintö viittaa menneisyydestä periytyneisiin aineellisiin ja aineettomiin jälkiin, jotka yhteisö on valinnut säilytettäviksi ja siirrettäviksi eteenpäin tuleville sukupolville (Tuomi-Nikula et al. 2013: 14). Käsitteen soveltaminen on kuitenkin ollut monenkirjavaa (Ibid.). Käyttäjänsä ja käyttötilanteensa mukaan ”perintö” voi kantaa esimerkiksi juhlavia tai arkisia, taantumuksellisia tai uusiin mahdollisuuksiin viittaavia sivumerkityksiä.

Toisin kuin Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa, joissa kaupallinen historiamatkailun kenttä omaksui perinnön käsitteen (engl. heritage) markkinointikieleensä 1970–80-luvuilla (ks. esim. Walsh 1992), Suomessa käsitteen määrittelyä on kuluneina vuosikymmeninä johtanut julkinen kulttuuriperintösektori instituutioineen. Kulttuuriperintöhallinnon käytöstä se on kulkeutunut myös laajemman kulttuurikentän ja median sanastoon. Käsitteen laaja-alaista käyttöönottoa ja vakiintumista 2000-luvulla ovat vauhdittaneet erityisesti kansainväliset sopimukset. Vuonna 2003 Unescon yleiskonferenssi hyväksyi sopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta, joka on edistänyt esittävien taiteiden ja kulttuurimuotojen tunnistamista ja tunnustamista kulttuuriperintönä. Unescon sopimus ja sen sovellustekstit määrittelevät aineettoman kulttuuriperinnön nimenomaisesti elävänä perintönä, jota yhteisöt tuottavat ja ylläpitävät erilaisten käytäntöjen, perinteiden ja rituaalien muodossa (Unesco 2022; Museovirasto i.a.). Määritelmä on sopinut ilmeisen hyvin musiikillisten perintöjen tunnistamiseen, sillä musiikki liittyy tavalla tai toisella yli kahteen kolmasosaan Unescon luetteloimista aineettoman kulttuuriperinnön elementeistä (Villén 2023).

Musiikkiperinnön hallinnollisen esiinmarssin myötä myös siitä käytävä tutkimuskeskustelu on viimeisen vuosikymmenen aikana vilkastunut. Osana laajenevaa keskustelua tutkijat ovat yhä useammin kiinnittäneet huomiota myös sellaisiin musiikkiperinnön tuottamisen ja vaalimisen tapoihin, joiden asema hallinnollisessa kulttuuriperintödiskurssissa ei välttämättä ole kovin näkyvä (tai kuuluva). Näihin lukeutuvat muun muassa erilaiset ruohonjuuritason ja toisaalta musiikkiteollisuuden toimijoiden ideoimat ja ylläpitämät perintöhankkeet ja -instituutiot, jotka hakevat paikkaansa vakiintuneiden kulttuuriperintöinstituutioiden rinnalla (ks. esim. Baker ja Huber 2013; Collins 2018; Roberts ja Cohen 2014).

Työpajan suunnittelutyötäni ohjasikin ennakko-oletus siitä, että musiikkialan organisaatioihin paikantuu paljon sellaista musiikkiperintöä ja siihen liittyvää toimintaa, josta arkisto- ja museoalan ammattilaiset tai tutkijat yliopistoissa eivät ole tietoisia. Toisaalta musiikillisia jälkiä tallentavat toimijat eivät aina itsekään käsitteellistä työtään juuri perintöön liittyvänä ja sitä ylläpitävänä (vrt. Roberts ja Cohen 2014: 16). Yhtenä työpajan tarkoituksena oli nostaa esiin myös tällaista heikommin tunnistettua musiikkiperintötyötä kannustamalla osallistujia pohtimaan, mitä asioita musiikkiperintö juuri heidän edustamiensa organisaatioiden ja yhteisöjen tapauksessa käsittää.

Työpajan kutsukirjeet lähetettiin sähköpostitse huhtikuussa 2024. Kutsu suunnattiin ensisijaisesti Etelä-Pohjanmaan alueella toimiville musiikkialan yrityksille, yhdistyksille ja instituutioille. Vastaanotto oli valtaosin positiivinen, tosin kutsuttujen osallistumista rajoitti muun muassa pilotin ajoittuminen kulttuurialalle kiireiseen kesäkauteen. Kutsun hyväksyneistä muodostui joka tapauksessa kiinnostava läpileikkaus erityisesti julkisen ja kolmannen sektorin toimijoista, joiden tehtäviin musiikkiperinnön teemojen saattoi ennakoida tavalla ja toisellakin liittyvän. Myös klassinen, rytmi- ja kansanmusiikki olivat osallistujajoukossa eri muodoin edustettuina, mikä haastaa tavanmukaista käsitystä musiikkiperinnöstä rajatusti kansanmusiikkitoiminnan kohteena.
Pilottiin osallistui edustajia yhteensä kymmenestä Etelä-Pohjanmaan alueella toimivasta organisaatiosta. Työpajaan ottivat osaa Seinäjoen Elävän Musiikin Yhdistys ry (Selmu), Eteläpohjalaiset Spelit Kansanmusiikkiyhdistys ry, eteläpohjalaisten naisten kuoro Sorja, Rytmi-instituutti, Seinäjoen kaupunginorkesteri, Suomalaisen tangon Satumaa ry, Seinäjoen Rautatieläisten Soittokunta, Etelä-Pohjanmaan Musiikkiopisto ja Panula-opisto. Lisäksi työpajatyöskentelyyn osallistui Seinäjoen museoiden henkilökuntaa. Yhteensä työpajaan otti osaa 17 henkilöä, mukaan lukien kaksi Taideyliopistoa edustanutta järjestäjää.

Työpajatyöskentelyyn oli varattu kokonaisuudessaan kaksi ja puoli tuntia aikaa. Työskentely rakentui kahdelle pienryhmäkeskustelulle, joita kumpaakin seurasi purku koko ryhmän kesken. Ensimmäinen keskusteluosuus keskittyi musiikkiperinnön vallitseviin muotoihin ja niihin liittyvään toimintaan organisaatioissa. Toisessa osiossa osallistujat pohtivat, mitkä asiat haastavat musiikkiperinnön säilymistä ja mitkä voisivat puolestaan tukea sen elinvoimaisuutta. Keskustelun avuksi olin laatinut lomakepohjan, jonka täytetyt kappaleet osallistujat luovuttivat tutkimuskäyttöön työpajan päätyttyä. Tapahtuman jälkeen osallistujilta kerättiin lisäksi verkkopalaute. Käytän tämän kirjoituksen materiaalina työpajapilotissa tuotettua lomakeaineistoa, palautekyselyn vastauksia sekä työpajasta laatimiani muistiinpanoja.

Erotan työpajapilotin aineistosta kolme musiikkialan toimijoiden näkökulmaa musiikkiperintöön. Ne ovat musiikkiperintö ydintoimintana, musiikkiperintö dokumentaationa ja musiikkiperintö osana toimijoiden laajenevaa vastuuta. Kuten seuraavissa osioissa tarkennan, näkökulmalla on myös vaikutusta siihen, mitkä käytännöt ja asiantuntijuuden alueet näyttäytyvät musiikkiperinnön säilymisen kannalta relevantteina. Aineistosta eriyttämäni näkökulmat eivät kuitenkaan ole toisiinsa liittymättömiä tai toisiaan poissulkevia, ja yksittäisen työpajaan osallistuneen toimijan kohdalla voidaan tunnistaa piirteitä niistä kaikista. Seuraavissa osioissa kuvailen tarkemmin kutakin kolmea näkökulmaa. Nostan myös esiin haasteita, joita musiikkiperinnön säilymiseen näkökulmien osalta liitettiin sekä työpajassa ideoituja keinoja, joilla haasteisiin voitaisiin vastata.

Musiikkiperintö ydintoimintana

Ensiksi musiikkiperintö näyttäytyi työpajan keskusteluissa ja lomakeaineistoissa osana organisaation ydintoimintaa, kuten musiikkikasvatuksen päämääriä tai tapahtumatuotantoa. Ydintoimintoihin kiinnittyvässä näkökulmassa musiikkiperintö ymmärretään ennen kaikkea aineettomina elementteinä, joita ovat muun muassa soittoperinteet ja niiden edistämiseen liittyvä tietotaito. Tämä katsantokulma muistuttaa osin kulttuuriperintöhallinnossa yleistynyttä elävän perinnön näkökulmaa sikäli kuin se heijastelee tuolle näkökulmalle keskeistä kulttuurisen toiminnan aktiivista ja arkistakin ulottuvuutta. Näkökulman perustavuudesta kielii se, että pyydettäessä listaamaan asioita, joita käsite musiikkiperintö tuo mieleen, osallistujien lomakevastauksissa toistuivat sellaiset sanat kuin ”laulut”, ”soittotaito”, ”käytäntö”, ”yhteisöllisyys” sekä ”arki ja juhla”.

Musiikkiperinnön yhteyttä toimijoiden keskeisiin tehtäviin korostavassa näkökulmassa musiikillisen menneisyyden läsnäolo kietoutuu erottamattomalla tavalla yhteisöjen ja perinteenharjoittajien toimintaan. Musiikkiperintöä ei olekaan välttämättä mielekästä erottaa siitä musiikkikulttuurista, jonka perinteitä tai tuotteita yhteisö pyrkii säilyttämään (Roberts 2014). Kuten kulttuuriperinnön tutkija Anna Sivula (2012: 433) huomauttaa, kulttuuriperintö on aina osa aikansa kulttuuria. Musiikillisen perinteen tai musiikkitoiminnan edistäminen on myös usein auki kirjoitettu organisaation tehtäviin ja esimerkiksi yhdistyssääntöihin.

Näkökulman valossa musiikkiperinnön suojeluun liittyvät haasteet ovat erottamattomia toimijoita koskettavista haasteista. Ratkaisevaa organisaatioiden toiminnalle ovat niiden käytössä olevat resurssit – rahan, ajan ja tekijöiden – joiden puutteen työpajaosallistujat myös nimesivät merkittävimmäksi yksittäiseksi musiikkiperinnön säilymistä uhkaavaksi tekijäksi. Erityisesti yhdistyksissä, joiden toiminta on usein riippuvaista vapaaehtoisten panoksesta, aktiivijäsenistön ikääntyminen ja vetäytyminen toiminnasta aiheuttavat huolta.

Resurssien turvaamisen ohella työpajan osallistujat korostivatkin alueellista näkyvyyttä, jolla voidaan lisätä tietoisuutta yhdistysten ja instituutioiden tarjoamasta toiminnasta potentiaalisten jäsenien tai harrastajien keskuudessa. Musiikkitoimijoiden näkyvyyttä tosin haastaa mediakentän pitkäaikainen muutostrendi, jonka osana moni paikallislehti on lopettanut tai supistanut kulttuuriosastojaan. Työpajakeskustelussa tämän kehityksen katsottiin langettavan suuremman vastuun musiikkitoiminnan taltioinnista toimijoille itselleen. Perinnemusiikkiyhteisöjen toiminnan vetovoimaisuuden kannalta tärkeänä pidettiin myös perinteiden joustavuutta ja avoimuutta uusille kokeiluille. Näkemys on linjassa elävän perinnön määritelmän kanssa, joka korostaa aineettoman perinnön ajassa ja käytännöissä muuttuvaa luonnetta.

Musiikkiperintö dokumentaationa

Toiseksi työpajapilotin aineistosta hahmottui näkemys, jonka mukaan musiikkiperintöä syntyy myös eräänlaisena musiikkialan organisaatioiden (ydin)toiminnan oheis- tai jälkituotteena. Siinä missä edellä kuvattu näkökulma korostaa musiikkiperinnön aineettomia tai eläviä ominaisuuksia, tämän dokumentaarisen näkökulman keskiössä ovat erilaiset musiikkitoiminnan aineelliset ja toisaalta digitaaliset jäljet. Näkökulman alle voidaan sijoittaa esimerkiksi musiikkialan toimijoiden ja niiden sidosryhmien tuottamat ääni- ja kuvataltioinnit sekä toimintakertomukset, joiden potentiaalin tulevaisuuden historiantutkimukselle tai kulttuuriperintöinstituutioiden tallennustyölle osallistujat nostivat esiin.

Dokumentaarinen musiikkiperintö muistuttaa joiltakin osin Sarah Bakerin ja Alison Huberin (2014; myös Baker 2017) kuvaamaa passiivista, ”ullakolle” tai ”sängyn alle” jäänyttä musiikkiaineistoa, kuten formaatiltaan muodista menneitä äänitallenteita, konserttilippuja tai fanituotteita. Passiivisessa tilassa jälkien kulttuurinen arvo voi näyttäytyä lähes olemattomana. Niiden merkitys musiikkiperintönä voi kuitenkin aktualisoitua yhteisön kohdistaessa jälkiin uudenlaista historioivaa mielenkiintoa. Tällaista piilevää perintöarvoa kantavat esimerkiksi erilaiset viestintämateriaalit, kuten menneiden musiikkitapahtumien julisteet ja mainoslehtiset, joiden alkuperäinen tiedotuksellinen funktio on rauennut, mutta joiden merkitys musiikillisesta menneisyydestä kertovina todisteina on (vielä) jäsentymätön. Esineen tai dokumentin perintöarvo voi ilmentyä vasta pitkänkin ajan kuluttua, esimerkiksi kun lähestyvä juhlavuosi saa yhteisön pohtimaan sen mennyttä toimintaa.

Huomionarvoista on, ettei Bakerin ja Huberin kuvaama passiivinen aineisto sanan varsinaisessa mielessä ole kulttuuriperintöä ennen kuin se valitaan ja merkityksellistään säilyttämisen arvoisina dokumentteina. Konserttijulisteiden kaltaisten, alkuperäisen tarkoituksensa menettäneiden jälkien asema onkin tämän vuoksi epävarma, ja ne ovat alttiita paitsi tahattomalle myös tahalliselle hävittämiselle (Istvandity 2021). Muita dokumentaariseen aineistoon kohdistuvia uhkia, joita työpajan osallistujat mainitsivat, ovat säilytystilan, työvälineiden ja aineistojen hallintaan liittyvän tietotaidon puute. Vastauksena näihin haasteisiin osallistujat nostivat tärkeään asemaan kulttuuriperintöinstituutioiden, kuten museoiden ja arkistojen tarjoaman neuvonnan. Tarkoitusta voisi palvella esimerkiksi organisaatioille laadittu opaskirja tai työkalu, joka ohjeistaisi aineistojen kestävässä käsittelyssä ja säilyttämisessä.

Musiikkiperintö osana toimijoiden laajenevaa vastuuta

Kolmanneksi musiikkiperintö jäsentyi musiikkiperintötyöpajassa osana musiikkialan toimijoiden laajenevaa kulttuurista vastuuta. Laajenevan vastuun näkökulma nousee esiin työpaja-aineistoissa erityisesti vastauksissa kysymykseen ”Mitkä asiat voisivat tukea musiikkiperinnön säilymistä ja eteenpäin siirtämistä?”. Yksi osallistuja toivoi vastauksessaan ”laajempaa keskustelua ja ’sanallistamista’ [musiikkiperinnön sisällöistä]”. Toisen osallistujan mukaan musiikkiperinnön säilymistä tukisi erityisesti ”[s]e, että organisaatiot tietoisesti miettivät, miten tallentavat historiaa ja välittävät perinnettä eteenpäin”.

Laajenevan vastuun näkökulma ei sinänsä kilpaile edellä kuvattujen lähestymistapojen kanssa, vaan pikemmin avartaa ja toisaalta haastaa joitakin niiden lähtökohtia. Siinä missä ensiksi kuvaamani näkökulma paikantaa musiikkiperinnön organisaatioiden ydintoimintaan sekä niistä jo löytyvään asiantuntijuuteen, laajenevan vastuun näkökulmassa toimijat pohtivat, miten tuota asiantuntijuutta voitaisiin käyttää ja täydentää, jotta se vastaisi yhä paremmin muuttuvan yhteisön ja sen musiikkiperinnön tarpeisiin. Toisaalta musiikkiperinnön tallentaminen ei näkökulman valossa myöskään tyhjene ennalta määritellyiksi käytännöiksi tai ohjeiksi, jotka esimerkiksi yhdistys tai yritys voisi sellaisinaan omaksua. Pikemmin musiikkiperintö määrittyy toiminnan alueena, jonka musiikkialan toimijat enenevissä määrin jakavat muun kulttuuriperintökentän kanssa. Organisaatio ei siis ainoastaan taltioi aineistoa, jonka kulttuuriperintöinstituutio, kuten museo tai arkisto, myöhemmin vastaanottaa kokoelmiinsa. Sen sijaan se ottaa aktiivisesti kantaa niihin valikoiviin käytäntöihin, joissa musiikkiperintöä muodostetaan ja määritellään.

Näkökulmaa voidaan pitää eräänlaisena peilikuvana kulttuuriperinnön tutkimuskirjallisuudessa yleistyneelle postkustodiaaliselle ajattelulle, joka kuvaa erityisesti arkistotutkimuksen piirissä tapahtunutta vähittäistä paradigmanmuutosta (Hupaniittu ja Peltonen 2021). Se käsittää arkistonmuodostuksen jatkuvana ja historiallisesti kerrostuvana prosessina, joka ei rajoitu ainoastaan ammattimaisesti hallinnoitujen arkistojen seinien sisälle. Postkustodiaalinen arkistotutkimus on ollut kiinnostunut muun muassa julkisten arkistojen ja yhteisöjen välisestä yhteistyöstä sekä niin sanottujen yhteisöarkistojen toiminnanmahdollisuuksista ja yhteisölähtöisen arkistotoiminnan kulttuurisista ja sosiaalisista vaikutuksista (esim. Flinn 2007; Zavala 2017 et al.).

Laajenevan vastuun näkökulma nouseekin esiin aineistossa myös vastauksissa kysymykseen musiikkiperinnön mahdollisista ”tulevaisuudensovelluksista” alueella. Niissä työpajan osallistujat peräänkuuluttivat erityisesti toimijoiden välistä yhteistyötä, tiedonvaihtoa ja mahdollisuutta aineistojen jakamiseen. Osallistujat myös muistuttivat musiikkialan toimijoiden roolista alueellisten musiikki-identiteettien vahvistajina. Vastauksissa muun muassa pohdittiin, voisivatko musiikkialan organisaatiot ottaa suurempaa roolia koulujen musiikinopetuksessa tai yksityishenkilöiden hallussa olevien musiikkiaineistojen, kuten erilaisten ääni- ja kuvadokumenttien, tallentamisessa.

Yhteenveto: moninainen musiikkiperintötyö

Kysyttäessä valtaosa työpajapilotin osallistujista arvioi musiikkiperinnön tärkeänä tai erittäin tärkeänä edustamansa organisaation toiminnan kannalta. Vastausten myönteistä sävyä voidaan pitää osoituksena musiikkialan toimijoiden parissa käynnissä olevasta identiteettityöstä (ks. Sivula 2015), jossa ne aktiivisesti työstävät rooliaan ja vastuutaan osana laajempaa kulttuuriperinnön toimijakenttää. Meneillään olevasta itsemäärittelytyöstä kertoo myös edellä kuvattujen näkökulmien moninaisuus ja limittyminen yksittäisten osallistujien vastauksissa.

Voidaan tietysti olettaa, että työpajakutsuun vastasivat sellaiset henkilöt, joissa ”musiikkiperintö” lähtökohtaisesti herätti myönteisiä mielikuvia tai vähintään kiinnostusta, mikä lienee heijastunut myös arvioihin musiikkiperinnön merkityksestä. Kuten todettua, organisaation tai yhteisön ei kuitenkaan ole välttämätöntä käsittää toimintaansa kulttuuriperinnön näkökulmasta välittääkseen perintöä. Erilliset musiikkiperinnön eteen tehtävät toimet voivat näyttäytyä myös ylimääräisenä rasitteena, joka kohdistuu organisaation entuudestaan rasitettuihin resursseihin (tosin tämä näkökulma ei korostunut työpajan keskusteluissa, arvaten juuri edellä mainitusta syystä).

On selvää, ettei edellä esitetty suppea analyysi tee kunniaa työpajan osallistujien toiminnan monipuolisuudelle tai keskinäisille eroille. Osassa työpajaan osallistuneista organisaatioista musiikkiperintötyö painottuu jokapäiväiseen aineettomien taitojen, tietojen ja kokemusten välittämiseen, osassa musiikillisten jälkien tallentamiseen ja esittelyyn esimerkiksi näyttelyiden muodossa on panostettu kunnianhimoisesti. Seinäjoen museot ovat museoiden valtakunnallisen TAKO-verkostovastuunsa alla tehneet myös pitkäjänteistä yhteistyötä alueen musiikkitoimijoiden, kuten Provinssin ja Seinäjoen Tangomarkkinoiden kanssa.

Työpajapilotti toi joka tapauksessa vahvistusta oletukselleni musiikkialan toimijoiden hallusta löytyvän ”perintöaineksen” runsaudesta. Tämä musiikkiyhdistyksissä, -instituuteissa ja opistoissa oleva aineisto luo tulevaisuudessa myös monenlaisia mahdollisuuksia musiikintutkijoille. Jatkossa tutkimuksen tulisi kuitenkin kiinnittää aikaisempaa enemmän huomiota myös niihin erilaisiin toiminnan muotoihin, joilla musiikkialan toimijat tuottavat ja ylläpitävät musiikkiperintöä. Työpajapilotin aineisto vihjaa, että tuo toiminta on omaehtoisuudessaan moninaista ja kompleksisesti suhteista. Toiminnan kehittämiseen näyttäisi lisäksi kohdistuvan kiinnostusta, mikä on kannustavaa myös musiikkiperintötyöpajan jatkokehittelyn kannalta.

Lähteet
Aineisto

Kohti kestävää musiikkiperintöä. Musiikkiperintötyöpaja 13.6.2024, Seinäjoki.

Musiikkiperintötyöpajan lomakeaineisto ja muistiinpanot.

Työpajan aineisto kirjoittajan hallussa. Aineisto arkistoidaan Musiikkiarkistoon.

Kirjallisuus

Baker, Sarah 2017. Community custodians of popular music’s past: a DIY approach to heritage. Lontoo: Routledge.

Baker, Sarah ja Alison Huber 2013. ”Notes towards a typology of the DIY institution: Identifying do-it-yourself places of popular music preservation”. European Journal of Cultural Studies 16(5): 513–530.

Baker, Sarah ja Alison Huber 2014. ”Saving ‘Rubbish': Preserving Popular Music's Material Culture in Amateur Archives and Museums”. Sites of Popular Music Heritage. Toim. Sara Cohen et al. New York ja Lontoo: Routledge, 112–124.

Collins, Jez 2018. ”Citizen archiving and virtual sites of musical memory in online communities”. The Routledge Companion to Popular Music History and Heritage. Toim. Sarah Baker et al. Lontoo: Routledge, 247–257.

Flinn, Andrew 2007. ”Community histories, community archives: Some opportunities and challenges”. Journal of the Society of Archivists 28(2): 151–176.

Hupaniittu, Outi ja Ulla-Maija Peltonen toim. 2021. Arkistot ja kulttuuriperintö. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Istvandity, Lauren 2021. ”How does music heritage get lost? Examining cultural heritage loss in community and authorised music archives”. International Journal of Heritage Studies 27(4): 331–343.

Museovirasto (julkaisuaika tuntematon). ”Unescon sopimus”. https://www.aineetonkulttuuriperinto.fi/fi/unescon-sopimus

Roberts, Les 2014. ”Talkin bout my generation: popular music and the culture of heritage”. International Journal of Heritage Studies 20(3): 262–280.

Roberts, Les ja Sara Cohen 2014. ”Unauthorising popular music heritage: Outline of a critical framework”. International Journal of Heritage Studies 20(3): 241–261.

Sivula, Anna 2015. ”Tilaushistoria identiteettityönä ja kulttuuriperintöprosessina: paikallisen historiapolitiikan tarkastelua”. Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2015: 56–69.

Sivula, Anna 2012. ”Historian esitys kytkee eletyt paikat ja esineet kulttuuriperinnöksi”. Historiallinen Aikakauskirja 110(4): 423–435.

Tuomi-Nikula, Outi; Riina Haanpää ja Aura Kivilaakso 2013. ”Kulttuuriperintökysymysten jäljillä”. Mitä on kulttuuriperintö? Toim. Outi Tuomi-Nikula et al. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 12–27.

Unesco 2022. ”Basic Texts of the 2003 Convention for the Safeguarding of the Intangible Cultural Heritage”. Living Heritage Entity, Culture Sector, UNESCO.

Villén, AV 2023. ”Populaarimusiikki perintönä, perintömusiikki populaarina”. WiderScreen 26(1).

Walsh, Kevin 1992. The Representation of the Past: Museums and Heritage in the Post-Modern World. Lontoo ja New York: Routledge.

Zavala, Jimmy, Alda Allina Migoni, Michelle Caswell, Noah Geraci ja Marika Cifor 2017. ”‘A process where we’re all at the table’: community archives challenging dominant modes of archival practice”. Archives and Manuscripts 45(3): 202–215.