Käännösvirheitä, välinpitämättömyyttä ja välineellistämistä: kulttuurinen musiikintutkimus eettisenä epäkohtana
AV Villén on kulttuurisen musiikintutkimuksen professori Taideyliopistossa ja aprikoi löytäneensä kutsumuksensa pitkäjänteiseen perustutkimukseen nojaavan humanistisyhteiskuntatieteellisen asiantuntemuksen puolustamisesta, kunhan vain kärsivällisyys riittäisi. Kuva: Giacomo Bottà.
Esitelmä tapahtumassa Siba Research Days, Helsinki 24.3.2025.
Taideyliopistossa käynnistettiin kulttuurisen musiikintutkimuksen koulutusohjelma syksyllä 2022. Sain hiljan kuulla, että nyt, kolmannen oppivuoden ollessa lopuillaan, ohjelman nimi on englanniksi vihdoin sama sekä tutkintovaatimuksissa että Opintopolku-palvelun kautta saatavassa opintosuoritusotteessa. Tätä ennen opiskelijat ovat joutuneet tarvittaessa erikseen selvittämään, että tutkintovaatimusten “the cultural study of music” tarkoittaa samaa kuin suoritusotteen “cultural music research.”
Valveutunut opiskelija olisi saattanut tällaisen tarpeen vaatiessa huomauttaa, että eipäs muuten tarkoitakaan, vaan kysymys on käännösvirheestä. Omat aiheeseen liittyvät pohdintani palautuvat kesällä 2018 lukemaani alan professuurin hakuilmoitukseen, sillä sen englanninkielisessä versiossa käytettiin juuri samaa omalaatuista muotoa “cultural music research.” Myöhemmin tultuani valituksi tehtävään utelin asiaa ylemmiltäni ja tehtävänmäärittelyssä mukana olleilta tahoilta, mutta he eivät joko tienneet tai piitanneet asiasta. Oma kysymyksensä on, missä määrin tietämättömyys johtui välinpitämättömyydestä. Jostain kumman syystä mieleeni pulpahti Tähtien Sodan ensimmäisessä – eli tuotantokronologisesti neljännessä – episodissa käyty keskustelu suurista peloista ja triviaaleista asioista (ks. kuvat 1 ja 2).
Professuurin tuolloista työsuunnitelmaa lukiessa huomioni kiinnittyi lisäksi siihen, miten siinä painotettiin ”taide- ja tapahtuma-alan liiketoimintaa tukevaa uutta tieteellistä tietoa alan toimijoiden päätöksenteon tueksi ja kehittämistyön mahdollistamiseksi.” Tavoitteissa toistettiin yhteyksiä yrityksiin sekä pyrkimystä ”[e]distää [alueellisten] toimijoiden, tapahtumien ja alan Pk-yritysten kilpailukykyä liiketoiminnan kehittämisen tutkimuksen avulla.” (EPKY-SibA 2018: 1, 5.) Tehtävä oli toisin sanoen välineellistetty alueellisen yritystoiminnan tarpeisiin. Tässä ei toisaalta ole mitään eriskummallista, sillä korkeakoulujen kanssa tehtävä yhteistyö kuuluu tyypillisesti kaupunkien elinvoima- tai elinkeinojaostojen toimivaltaan eikä suinkaan esimerkiksi kasvatus-, koulutus- tai sivistystoimeen.
Yksittäisen tehtävän sitominen alueellisten pienten ja keskisuurten yritysten kilpailukyvyn edistämiseen herättää silti kysymyksiä perustuslaillisen tieteen vapauden suhteen (PeL 1999: 16 §; ks. myös YoL 2009: 6 §). Tämän ovat työsuunnitelman laatijatkin kenties hoksanneet, sillä mukana on toteamus professorista vapaana tutkijana – joskin ”yhteistyössä yritysten ja kehittäjäorganisaatioiden kanssa.” Perus- ja tilaustutkimuksen välinen jännite vain kasvaa sikäli kun työsuunnitelman perusteella jää epäselväksi myös se, onko professuurin ala kulttuurinen musiikintutkimus vai pikemminkin ”tapahtumallisuus kaupunkitilassa” (EPKY-SibA 2018: 1–2). Kokemukseni perusteella tämä todellakin oli epäselvää useille professuurin hallintoon osallistuneille. Oma osoituksensa tästä on se, että professuurin tukiryhmän kokousten pöytäkirjojen otsikossa tapahtumallisuus vaihtui kulttuuriseksi musiikintutkimukseksi vasta pari vuotta tehtävän alun jälkeen (ks. kuvat 3 ja 4).
Professuurin työsuunnitelman perusteella kulttuurinen musiikintutkimus on yksinkertaisesti omittu osaksi aluepoliittisia strategioita. Näin tieteenalan arvo määrittyy sen paikallisten elinvoimavaikutusten ja muiden, ennen kaikkea taloudellisten hyötyjen perusteella. Yliopistokaupungit houkuttelevat nuoria ihmisiä eli tulevia veronmaksajia pitkienkin matkojen päästä, ja jotta nämä voisivat kartuttaa paikallista verokertymää opintojensa jälkeen, koulutuksen ja paikallisen elinkeinorakenteen on tavalla tai toisella vastattava toisiaan. Lisäksi Suomen kaltaisessa harvaan asutussa maassa yliopistoprofilointia ei voi erottaa aluepolitiikasta, mutta tiedepoliittisesti asetelmaan liittyy myös kysymys perustutkimuksen asemasta ja arvostuksesta. Vaikka perustus- ja yliopistolaissa korostetaan tieteen vapautta ja tutkijoiden oikeutta valita aiheensa ja menetelmänsä (HE 2009: 2.1), sivistysyliopiston ideaalit pitkän aikavälin hyödystä ovat korvautuneet kansallista kilpailukykyä tehostavalla markkinahenkisyydellä, samalla kun valtion ylin johto ilkkuu avoimesti dosentteja ja professoreita (Kallioinen 2019: 5) – ainakin kunnes itse pääsee poliittiseen suojatyöpaikkaan professorin nimikkeellä tajuamatta (tai kenties pikemminkin pyrkyrimäisesti hyödyntämällä) tähän liittyviä käännösvirheiden mahdollisuuksia.
Aluepoliittisia päämääriä palvelevissa ja tulosvastuullisuutta hokevissa kilpailuyliopistoissa tieteenalanimikkeistä uhkaa tulla mainoslauseita koulutusohjelmien sisällöistä tai oppihistoriasta piittaamatta. Täten yksi keskeisimmistä Taideyliopistossa harjoitettavaa kulttuurista musiikintutkimusta koskevista kysymyksistä on: miksi se olisi tapahtuma-alan liiketoimintaa tukevan professuurin nimikkeenä? Miksei tehtävää nimetty, hetkinen, vaikkapa tapahtuma-alan liiketoiminnan tutkimuksen professuuriksi?
Aiemmin vastaavan tehtävän nimikkeenä oli populaarimusiikin tutkimuksen professori, ja niinpä joku saattaisi ounastella, että kulttuurista musiikintutkimusta on pidetty sopivasti väljempänä ja epämääräisenä määreenä. Joku toinen – tai miksei se samainenkin – saattaisi aprikoida, josko ”populaarista” on haluttu eroon sen takia, ettei se sovi Taideyliopiston pirtaan tahi profiiliin. Sikäli on oireellista, ettei professuurin vuoden 2019 työsuunnitelmassa populaarimusiikkia mainita muuten kuin edeltäneisiin professuureihin viitatessa. Tehtävässä vaadittavaa asiantuntijuutta eriteltäessä käytetään kylläkin muotoa ”(rytmi)musiikki”, mutta sitäkin vain kerran ja paitsi sulkeistettuna myös vain yhdessä monista mahdollisista tutkimusalueista (EPKY-SibA 2018: 4; kuva 5).
Tuumailijat saattaisivat tuumailla edelleen, että ”kulttuurinen” on ollut sopivampi määre Taideyliopistossa myös siksi, että sitä käytetään laajalti taiteen kiertoilmauksena. Lisäksi vaikka samalla taiteen rajoja venytettäisiinkin, säilyy ainakin hitunen arvokuutta, edes nimellisesti, toisin kuin ”populaarin” mitä ilmeisimmässä vulgaariudessa. Näin ”kyldyyrin” ja ”vylgäärin” erottelun pitkä perinne uusiutuu, elää ja voi hyvin. Elävänä perinteenä se sopisi aineettoman kulttuuriperinnön luetteloihin, paitsi että moisilta perintöelementeiltä edellytetään ihmisoikeuksien ja kulttuurisen moninaisuuden kunnioitusta – ainakin nimellisesti.
Niinpä niin. Nimikkeillä on väliä, vaikkei niiden taustoista ja oppihistoriasta tiedettäisi tai piitattaisi. Tässä kohden valveutuneet opiskelijat ja tutkijatkin saattaisivat huomauttaa diskurssianalyysin opeista, etenkin niiden alkuperäisessä foucault’laisessa muodossa (ks. kuva 6). Tällöin tarkastelun metodisena ytimenä on lausuma, mikä ei suinkaan tarkoita mitä tahansa lausetta, vaan tilannesidonnaisen kielenkäytön ehtoja, valtasuhteita ja seurauksia. ”Lausuma ei ole syntagma, rakentamissääntö tai toisiaan seuraavien tai järjestystään vaihtavien merkkien esimerkillinen muoto”, kirjoittaa Michel Foucault (2005: 118), ”vaan se, mikä saa tällaiset merkkien kokonaisuudet olemaan olemassa ja mahdollistaa näiden sääntöjen tai muotojen toteutumisen.” Kysymys on toisin sanoen tosiasiallisen kielenkäytön mielekkyydestä, merkityksistä ja vaikutuksista (Foucault 2005: 117).
Foucault (2005: 108) kutsuu lausumia edelleen diskurssien atomeiksi. Tällöin tehtävänä on tarkastella samaa aihepiiriä – kuten vaikkapa kulttuurista musiikintutkimusta – koskevia lausumia, niiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Diskurssi puolestaan rakentuu tietyissä historiallisissa ja yhteiskunnallisissa olosuhteissa mahdollisista lausumista (Foucault 2005: 155). Esimerkkinä Foucault (2005: 137–138) käyttää väitteitä maan pyöreydestä tai lajien evoluutiosta ennen ja jälkeen Kopernikuksen tai Darwinin: sanat ovat pysyneet samoina, mutta ”muuttunut on näiden toteamusten suhde toisiin propositioihin, niiden käyttö- ja uudelleensijoittamisehtoihin, kokemuksen kenttään, todentamismahdollisuuksiin sekä ratkaistavana oleviin ongelmiin, joihin ne voivat viitata.” Esimerkkiä mukaillen voikin puntaroida sitä, miten kulttuurista musiikintutkimusta koskevat väitteet kenties eroavat ennen ja jälkeen Taideyliopiston perustamisen, ja olisiko seurauksena paikallaan tehdä ero erilaisten oppihistoriallisten diskurssien ja niin sanotusti taideyliopistollisen diskurssin välillä. Sattumaa tai ei, populaarimusiikin tutkimuksen professuuri muuttui kulttuurisen musiikintutkimuksen tehtäväksi samoihin aikoihin kun Taideyliopisto aloitti toimintansa. Oma diskursiivinen nyanssinsa on kylläkin se, että tuolloisten suunnitelmien mukaan kyseessä oli ”populaarimusiikin tutkimusprofess[uuri], jonka alamäärittelynä on kulttuurinen musiikintutkimus” (EPKY 2011: 2).
Aiheen tarkasteluun voi hakea lisävinkkejä niin kutsutusta kriittisestä diskurssianalyysista. Sen tunnustetuimpiin kehittelijöihin lukeutuva Norman Fairclough (2010: 8) painottaa diskurssien ja vallan välisiä kytkentöjä ja vaikutuksia eritoten sosiaalisten epäkohtien rakentumisessa. Omanlainen ongelmansa tietty on, että näitä epäkohtia on käytännössä aina siellä missä sosiaalista kanssakäymistäkin, ja Faircloughin (2010: 235) ratkaisu onkin keskittyä ihmisen hyvinvointia heikentäviin yhteiskuntajärjestelmän ja -järjestyksen puoliin. Tiede ja taide koulutuslaitoksineen ovat olennainen osa järjestelmää ja järjestyksenpitoa, ja vain paatunein populistipyrkyri kehtaa väittää, ettei tieteessä tai taiteessa ole ihmisen hyvinvointia heikentäviä puolia. Viime vuosina niin kapellimestarit kuin rap-muusikot ovat tehneet harvinaisen selväksi, että taide ainakaan ei tee ihmisestä hyvää. Kuitenkin toisin kuin poliisi ja syyttäjä ovat sivumennen antaneet ymmärtää, ei taide tee ihmisestä pahaakaan. Kaikenlaiset ihmiset nyt vain sattuvat tekemään taidetta.
Kulttuuriseen musiikintutkimukseen liittyvät käännösvirheet, piittaamattomuus ja välineellistäminen Taideyliopistossa tarjoavat yhden lähtökohdan sosiaalisten epäkohtien kriittiselle diskurssianalyysille. Yksittäisen koulutuslaitoksen tiede- ja aluepoliittisia kommervenkkejä on tällöin syytä kuitenkin tarkastella suhteessa laajempaan tutkimusalaa ja sen oppihistoriaa määrittäviin diskursseihin. Näiden foucault’laiset atomit puolestaan löytyvät ennen muuta alan tutkintovaatimuksista, koulutusohjelmien dokumentaatiosta sekä tieteellisestä kirjallisuudesta.
Tieteentutkijat toki huomauttavat tässä kohden viimeisimpään liittyvistä rajoituksista etenkin niin kutsutussa paradigmaattisessa tai normaalitieteen vaiheessa: ”normaalitieteilijä voi luottaa siihen, että hänen […] kohdeyleisönsä jakaa samat lähtökohdat, joten niitä ei tarvitse erikseen selvittää” (Kiikeri & Ylikoski 2004: 58). Samalla myös tutkimusprosessin erittely jää usein tulosten ja todistusaineiston rinnalla toissijaiseksi: ”Tutkimuksen harhapolut ja tutkijan kohtaamat umpikujat jäävät ulkopuolelle, samoin kuin varsinaisen tieteellisen keksimisprosessin monet olennaiset elementit” (Kiikeri & Ylikoski 2004: 24). Kasvatustieteilijät puolestaan ovat jo pitkään varoittaneet tutkintovaatimusten, koulutusohjelmasisältöjen ja niin sanotun piilo-opintosuunnitelman eli sanojen ja tekojen välisistä eroista. Viralliset koulutuslinjaukset ja -ohjeet siitä, mitä pitäisi tehdä, ovat siis eri asia kuin se, mitä opiskelijat ja heidän ohjaajansa tekevät (esim. Aittola 1987: 53). Tämä vastaa myös kriittisen diskurssianalyysiin lähtökohtia sikäli kun kysymys on erojen ja aukkojen osoittamisesta siinä, mitä yhteiskuntien väitetään olevan ja mitä ne ovat (Fairclough 2010: 7).
Kulttuurisen musiikintutkimuksen mahdollisia kopernikaanis-darwinilais-taideyliopistollisia taitekohtia etsiessä voi kuitenkin huoahtaa helpotuksesta – tai turhautumisesta – pikaisestikin, sillä vaikka alan professuuri on nimellisesti ja tulkinnasta riippuen ollut olemassa keväästä 2012 alkaen, ei kulttuurista musiikintutkimusta ole voinut opiskella Taideyliopistossa ennen syksyä 2022. Eipä sitä tosin ole voinut pää- tai sivuaineena opiskella muuallakaan, vaan korkeintaan yksittäisinä opintojaksoina musiikkitieteen, etnomusikologian tai kulttuurintutkimuksen koulutusohjelmissa.
Tutkintovaatimuksissa alaa koskevia diskursiivisia atomeja (ks. Foucault 2005: 108) on näin ollen jokseenkin niukasti. Myöskään Helsingin, Itä-Suomen, Jyväskylän tai Tampereen yliopiston opinto-oppaista ei mainintoja kulttuurisesta musiikintutkimuksesta löydy (HY 2025; UEF 2025; JY 2025; TUNI 2025a). Lisäksi siinä missä Turun yliopiston musiikkitieteen oppiainetta pidettiin parisenkymmentä vuotta sitten kulttuurisen musiikintutkimuksen tyyssijana, ei alaa mainita sikäläisissä vuoden 2018 jälkeisissä opinto-oppaissa (TY 2025a). Oppiaineen tutkimusta esiteltäessä kylläkin painotetaan ”kansainvälisesti merkittävää tutkimusta monella kulttuurisen musiikintutkimuksen alalla”, jos kohta pari lausetta myöhemmin alasta käytetäänkin nimitystä ”kulttuurinen musiikkitiede” ja oppiaineen, maisteriopintojen sekä erillisten tutkimushankkeiden esittelyissä muotona toistuu ”musiikin kulttuurinen tutkimus” (TY 2025b; TY 2025c; TY 2025d). Englanniksi rinnakkain asettuvat puolestaan nimikkeet ”cultural musicology” ja ”the cultural study of music” (TY 2025e).
Valveutuneilla opiskelijoilla riittänee selvitettävää siis muuallakin, sikäli kun välinpitämätön suhtautuminen kulttuuriseen musiikintutkimukseen sekä sen käännöksiin ja rinnakkaistermeihin ei ole ominaista vain Taideyliopistolle. Terminologinen sekamelska sitä paitsi vain kasvaa, kun huomioon otetaan kulttuurisen musiikintutkimuksen oppihistorialliset suhteet etnomusikologiaan ja kulttuurintutkimukseen. Jätän niiden tarkemman puntaroinnin seuraaviin esitelmiin ja tyydyn nyt lopuksi vain painottamaan yleistä käännösvirheisiin liittyvää oppihistoriallista etiikkaa. Erinäiset englanninkieliset kollegani ovat kummastellen kyselleet, mitä ”cultural music research” oikein tarkoittaa, ja myös paikallisten kirjastotietokantojen perusteella se ei esiinny tutkimuskirjallisuudessa juurikaan itsenäisenä vaan yleensä osana termiä ”cross-cultural music research.” Termejä “cultural musicology” ja etenkin “cultural study of music” sen sijaan voi pitää jo vakiintuneina tutkimusalanimikkeinä, varsinkin vertaisarvoitujen artikkelien määriä vertaillessa (ks. kuva 7).
Nyky-yliopistoissa saatetaan kilpailukiireessä unohtaa tarkistuttaa käännökset kulloisenkin tutkimusalan asiantuntijoilla, mikäli heidän olemassaolonsa ylipäätään muistetaan. Kulttuurisen musiikintutkimuksen oppihistorian kunnioituksen osalta olennaisempi muistinmenetyksen ja tarkoitushakuisuuden riski koskee kuitenkin sen varhaisvaiheita. Parisen vuosikymmentä sitten Taru Leppänen ja Pirkko Moisala (2003: 76) esittelivät alaa kirjassa Johdatus musiikintutkimukseen ja totesivat sen yleisten lähtökohtien palautuvan ”kulttuurintutkimuksen moninaiseen kenttään.”
Mikäli näin on, eikö alan nimenä pitäisi olla kulttuurisen musiikintutkimuksen sijaan ”musiikin kulttuurintutkimus”? Tällöin se myös vastaisi täsmällisemmin englanninkielistä alkumuotoaan “the cultural study of music”, ja tämä voisi auttaa paitsi yliopistojen käännösosastoja myös musiikkia koskevan tieteellisen tiedon umpioitumista haastavia poikkitieteisiä pyrintöjä. Kulttuurinen musiikintutkimus on toisin sanoen alun alkaenkin käännösvirhe, johon on suhtauduttu oppihistoriallisesti välinpitämättömästi ja tiedepoliittisesti välineellistäen.
Lähteet
Aittola, Tapio 1987. ”Opiskelijan elämänvaiheet ja tieteellinen ajattelutapa”. Kirjastotiede ja informatiikka 6:2, 50–55.
EPKY 2011. Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys: hankesuunnitelma 28.9.2011, ”kulttuurinen musiikintutkimus”. Taideyliopiston arkisto.
EPKY-SibA 2018. Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys ja Taideyliopiston Sibelius-Akatemia: Professuurin työsuunnitelma 27.9.2018, ”tapahtumallisuus kaupunkitilassa”. Taideyliopiston arkisto.
Fairclough, Norman 2010. Critical Discourse Analysis. The Critical Study of Language. London & New York: Routledge.
Foucault, Michel 2005. Tiedon arkeologia. Suom. Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.
HE 2009. Hallituksen esittely Eduskunnalle yliopistolaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi, 7/2009. Finlex, https://finlex.fi/fi/hallituksen-esitykset/2009/7 (tarkistettu 6.3.2025).
HY 2025. Opiskelu-palvelu. Helsingin yliopisto, https://studies.helsinki.fi (tarkistettu 7.3.2025).
JY 2025. Opinto-opas. Jyväskylän yliopisto, https://opinto-opas.jyu.fi (tarkistettu 7.3.2025).
Kallioinen, Mika 2019. ”Menetetty akateeminen vapaus? Professorit ja yliopistoyhteisön kiihtyvä muutos.” Tieteessä tapahtuu 2/2019, 3–7.
Kiikeri, Mika & Ylikoski, Petri 2004. Tiede tutkimuskohteena. Filosofinen johdatus tieteentutkimukseen. Helsinki: Gaudeamus.
Leppänen, Taru & Moisala, Pirkko 2003. ”Kulttuurinen musiikintutkimus”. Johdatus musiikintutkimukseen. Toim. Tuomas Eerola, Jukka Louhivuori & Pirkko Moisala. Acta Musicologica Fennica 24. Helsinki: Suomen Musiikkitieteellinen Seura, 71–86.
PeL 1999. Suomen perustuslaki, 731/1999. Finlex, https://finlex.fi/fi/lainsaadanto/1999/731 (tarkistettu 5.3.2025).
Star Wars 1999. Star Wars: Episodi 1 – Pimeä uhka (The Phantom Menace). Ohj. George Lucas. Lucasfilm.
TUNI 2025a. Opiskelijan opas. Tampereen yliopisto & Tampereen ammattikorkeakoulu, https://www.tuni.fi/fi/opiskelijan-opas (tarkistettu 7.3.2025).
TUNI 2025b. Tarja Rautiainen-Keskustalo. Tampereen yliopisto & Tampereen ammattikorkeakoulu, https://www.tuni.fi/fi/ihmiset/tarja-rautiainen-keskustalo (tarkistettu 7.3.2025).
TY 2025a. Opinto-opas. Turun yliopisto, https://opas.peppi.utu.fi (tarkistettu 7.3.2025).
TY 2025b. Tutkimus musiikkitieteen oppiaineessa. Turun yliopisto, https://www.utu.fi/fi/yliopisto/humanistinen-tiedekunta/musiikkitiede/tutkimus (tarkistettu 7.3.2025).
TY 2025c. Musiikkitieteen oppiaine. Turun yliopisto, https://www.utu.fi/fi/yliopisto/humanistinen-tiedekunta/musiikkitiede (tarkistettu 7.3.2025).
TY 2025d. Median, musiikin ja taiteen tutkimuksen koulutusohjelma, musiikkitiede, filosofian maisteri (2 v). Turun yliopisto, https://www.utu.fi/fi/opiskelijaksi/median-musiikin-ja-taiteen-tutkimuksen-koulutusohjelma-musiikkitiede-filosofian (tarkistettu 7.3.2025).
TY 2025e. Research at the Department of Musicology. Turun yliopisto, https://www.utu.fi/en/university/faculty-of-humanities/musicology/research (tarkistettu 7.3.2025).
UEF 2025. Opinto-opas 2024–2025. Itä-Suomen yliopisto, https://opas.peppi.uef.fi (tarkistettu 7.3.2025).
YoL 2009. Yliopistolaki, 558/2009. Finlex, https://finlex.fi/fi/lainsaadanto/2009/558 (tarkistettu 5.3.2025).