Vanhan kellarista Vironkadulle

Timo Leisiö (s. 1946) väitteli Helsingin yliopistossa filosofian tohtoriksi 1983 ja työ hyväksyttiin 1994. Työskenteli Tampereen yliopistossa kansanperinteen, erityisesti kansanmusiikin ja sittemmin etnomusikologian professorina 1983-2011. Ohjasi kolmisenkymmentä väitöskirjaa ja kirjoitti kolmatta sataa artikkelia musiikin ja perinteiden eri aloilta. Kuului vuosia Suomen Etnomusikologisen Seuran hallitukseen ja oli sen puheenjohtajana 1980- ja 1990-luvuilla. Tultuaan valituksi Humanistisen tiedekunnan dekaaniksi ja myös Kansanperinteen laitoksen johtajaksi toiminta Seuran asioissa laimeni. Työskentelee tätä nykyä vapaana tutkijana Joensuussa. Valokuva: Larisa Leisiö.

Kaustisen heinäkuiset kansanmusiikkijuhlat olivat päättyneet ja vuosi 1975 oli siellä ollut kanteleen juhlavuosi. Työskentelin tuolloin Kansanmusiikki-instituutissa, koska olin saanut potkut Musiikin tiedotuskeskuksesta ja instituutin johtaja Heikki Laitinen tarjosi kesäksi työpaikkaa, mistä olen aina ollut kiitollinen ja ylpeä, koska Heikki ja Simo Westerholm olivat jo silloin kansanmusiikin tieteellisen tutkimuksen keskushahmoja - vaikkeivat he aina olleet etnomusikologiasta järin innoissaan. Kesä oli kiireinen ja juuri Kaustisen Pelimannitalon yläkerrassa viimeistelin myös Suomen Musiikkitieteellisen Seuran Musiikki-nimisen aikakauslehden numeroa 1–4/1974, jonka osina olivat Erich von Hornbostelin ja Curt Sachsin soitinluokituksen suomennokseni sekä tutkielma kansainvälisestä soitintutkimuksesta. (ks. uudistettu luokitus ja uudet kuvat)

Muistissani todellisuus ja ristiriidat olivat menneet sekaisin. Tämä johtuu siitä, että Suomen musiikkitieteellinen seura ei ollut vuonna 1974 saanut aikaan Musiikki-lehden yhtäkään numeroa. Kun toivoin seuran julkaisevan käännökseni, professori Ilkka Oramo päätti julkaista sen vuoden 1974 numerona 1–4. Mutta se siis ilmestyi vuoden 1975 loppukesällä eli vähän myöhemmin, kun SES:in perustava kokous oli ollut. Tuon vuoden 1975 mainitsee myös Patentti- ja rekisterihallituksen alainen yhdistysrekisteri.

Muistan, kun alkusyksystä 1975 Erik Tawaststjerna soitti minulle ja onnitteli pro graduni hyväksynnästä. Sanoin, etten ollut edes aloittanut gradun tekoa. Hän ilmoitti, että unohda koko juttu, koska Historialliskielitieteellisen osaston kokous oli juuri päättänyt hyväksyä graduni. Kun vielä kummastelin asiaa, niin hän selvitti, että hyväksytty gradu oli Musiikki 1–4 1974.

Tämä osoittaa, että nykyistä yliopistoa hallitsee asioista pellolla oleva pelokas virkamiesjoukko, joka osaa ajatella vain sääntöjen kautta ja tätä tietä ajelee surutta professorienkin yli. Vanhassa yliopistossa professori oli ajattelija ja hallinto hallinnoi hallintoa, ei tiedettä. Muistamassani asiassa Tawaststjerna keksi minulle gradun, eikä yksikään hallinnoija väittänyt, että eihän näin saa tehdä. Professoreista puhumattakaan.

Matkustin työrupeaman päätyttyä Kokkolasta lähteneellä junalla Helsinkiin. Tukahduttavan kesähelteen polttamana kuumuus teki matkan tuskaiseksi ja saavuttuamme vaimoni Evan kanssa Helsingin asemalle jaksoimme hädin tuskin kävellä HY:n ylioppilaskunnan Vanhan kellariin, joka oli onneksi rakennettu katutason alapuolelle monen kivihuoneen viileäksi kokonaisuudeksi. Perustamiskokous tapahtui huoneista sellaisessa, jonne mahtui koko parinkymmenen opiskelijan joukko.

Päänsäryn vuoksi en muista kokouksesta yksityiskohtia, toivottavasti joku muistaa. Keskustelu oli kuitenkin hienoa, valoisaa ja suunnitelmia täynnä. Puhetta ohjaili Philip Donner ja paikalla oli ainakin Matti Lahtinen ja Pirkko Moisala (silloin Lahtinen), Kari Jyrkinen, Erkki Pekkilä, Ilkka Kolehmainen ja Irma Vierimaa (joka toimitti pitkään Seuran ensimmäistä jäsenlehteä Äänitorvi ja mahdollisesti piti kokouksesta kirjaa). Mukana saattoi olla myös Juhani Similä, Ilpo Saastamoinen ja Pekka Gronow ja varmuudella oli joukko opiskelijoita, sillä etnomusikologian opetus oli vaivihkaa alkanut Musiikkitieteen laitoksessa jo kolmisen vuotta aiemmin.

1970-luvun alussa sana etnomusikologia oli uusi. Erkki Ala-Könni käytti sitä polska-tanssia koskeneen saksankielisen väitöskirjansa Die Polska-Tänze in Finnland: Eine ethnomusikologische Untersuchung 1956 seliteosassa, mutta siinä se tarkoitti samaa kuin ‘kansanmusiikki’ ja edusti tutkimuksena saksankielisen maailman vertailevaa musiikkitiedettä. Yhdysvaltaisena terminä etnomusikologia muuttui musiikkiantropologiaksi ennen kaikkea antropologisen koulutuksen saaneen Alan Merriamin vaikutuksesta. Seuran synnyn aikaan perustajat tajusivat tieteenalan kohdistavan tutkimushuomionsa ennen kaikkea ulkoeurooppalaisten musiikkikulttuurien sekä länsimailla kansanomaisten musiikkiperinteiden laaja-alaiseen tutkimukseen, jonka antama tieto oli tuolloin vielä niukka ja lähtökohdiltaan kansallismielinen ja sävelmäkeskeinen.

Seura otti tehtäväkseen alkaa tukea kaikkia niitä, jotka halusivat tuntea muutakin kuin eurooppalaista taidemusiikkia. Kun katsoimme tarpeelliseksi perustaa Suomeen etnomusikologisen seuran, päätimme että nimi kirjoitetaan kapitaalein, koska niin kirjoitettuna seuran nimi vihjaa edustavansa latistavia ajatuksia vastustavaa voimaa. Silloinhan alkoi olla vähän niinkuin pakko Suomessa kirjoittaa “musiikkitieteen laitos” pienillä kirjaimilla. Meille perustajille etnomusikologista seuraa ei pienillä kirjaimilla latisteta.

En muista kauanko kesti, ennen kuin Patentti ja rekisterihallituksen alaisesta yhdistysrekisteristä tuli kirje, jolla uusi seura oli hyväksytty tieteellisten seurojen joukkoon. Aikanaan se saapui ja oli kirjattu osoitteeseen Suomen Etnomusikologinen Seura r.y., Vironkatu 1, 00170 Helsinki.

Kohta Seuran jäsenistä Donner painui vuosiksi Tansaniaan, Lahtiset lensivät Nepaliin, Similän Jussi alkoi valloittaa Karibiaa, Saastamoisen Ilpo kulki pitkin itäistä Neuvostoliittoa ja seuraavalla vuosikymmenellä Jarkko Niemi valloitti 80 vuoden hiljaisuuden jälkeen Siperian ---  joka on jälleen kiinni.