Suomalainen etnomusikologia – kaikkea vai ei mitään? Juhlapaneelin johdanto
Elina Seye on Koneen säätiön tukema apurahatutkija ja Suomen etnomusikologisen seuran puheenjohtaja. ORCID 0000-0002-1299-1644
Suomen etnomusikologisen seuran hallitus päätti avata seuran 50-vuotisjuhlavuoden järjestämällä paneelikeskustelun osana Suomen musiikintukijoiden symposiumia, joka pidettiin Joensuussa 27.–29.3.2024. Paneeli toimi samalla symposiumin avauksena. Panelisteiksi kutsuttiin neljä eri aikoina seuran toimintaan ja ylipäätään suomalaiseen etnomusikologiaan tavalla tai toisella vaikuttanutta tutkijaa: emeritaprofessori Helmi Järviluoma (Itä-Suomen yliopisto), professori Johannes Brusila (Åbo Akademi), professori Antti-Ville Villén (Taideyliopisto) ja muusikko-väitöskirjatutkija Pekko Käppi (Itä-Suomen yliopisto). Paneelin puheenjohtajana toimi seuran puheenjohtaja eli minä, apurahatutkija ja dosentti Elina Seye (Helsingin yliopisto).
Paneelin otsikon ”Suomalainen etnomusikologia – kaikkea vai ei mitään?” keksi Itä-Suomen yliopiston etnomusikologian opetuksesta vastaava yliopistonlehtori Noora Vikman. Pidin tätä otsikkoideaa varsin osuvana. Kun itse aloitin musiikkitieteen opinnot 1990-luvun puolivälissä Helsingin yliopistossa, etnomusikologia oli jonkinlainen kaatoluokka, johon kuului lähes kaikki, mikä ei sopinut silloin vallalla olleeseen ajatukseen musiikkitieteestä – tai ”yleisestä” musiikkitieteestä, kuten sitä tuolloin Helsingin yliopistossa kutsuttiin – jonka ymmärrettiin tarkoittavan lähinnä länsimaisen taidemusiikin historiaa ja teosanalyysia. Siten etnomusikologian sateenvarjon alle koottiin niin musiikkiantropologia ja -sosiologia kuin folkloristista perinnettä jatkava kansanmusiikin tutkimus, sekä kaikenlaiset uudemmat virtaukset feminististä näkökulmista audiovisuaalisiin analyyseihin ja äänimaisematutkimukseen.
Tämä kodin antaminen kaikille musiikkitieteen kaanonista poikkeaville lähestymistavoille ja tutkimusaiheille vaikutti olevan myös etnomusikologisen seuran linjana noihin aikoihin, vaikka asiasta kyllä keskusteltiin. 2000-luvun alkuvuosina toimin pari vuotta seuran sihteerinä ja muistan, että noina vuosina käytiin keskustelua erityisesti populaarimusiikin tutkimuksesta – onko se etnomusikologiaa vai ei. Merkittävä osa seurassa tuolloin vaikuttaneista tutkijoista joka tapauksessa tutki juuri populaarimusiikkia, ja ehkä juuri tästä syystä keskustelu populaarimusiikintutkimuksen ja etnomusikologian suhteesta oli paljon esillä. Keskustelu olikin olennaista, samoin kuin yhteyksien ylläpitäminen eri yliopistoissa ja muissa instituutioissa toimivien tutkijoiden välillä.
Etnomusikologian ymmärtäminen laajasti ja moninaisena on etnomusikologisen seuran toiminnassa läsnä tänäkin päivänä, mutta muualla etnomusikologia tuntuu menettäneen aiemman asemansa kulttuurisensitiivisten ja yhteiskunnallisesti suuntautuneiden musiikintutkimuksen suuntausten sateenvarjona. Esimerkiksi useimpien yliopistojen opinto-ohjelmista etnomusikologia-sana näyttää viime vuosina suurelta osin hävinneen ja jopa osa etnomusikologisen koulutuksen saaneista tutkijoista näyttää määrittelevän itsensä mieluummin tutkimuskohteensa mukaisesti esimerkiksi populaarimusiikin- tai kansanmusiikintutkijoiksi kuin etnomusikologeiksi. Olenkin jossain joskus vitsaillut olevani Suomen viimeinen lippua kantava etnomusikologi. Paneelin otsikko resonoi siten oman kokemukseni kanssa, kun etnomusikologia siihen ensimmäisen kerran yliopistossa tutustuessani oli – ja on mielestäni edelleen – kaikkea, sekä kiinnostusta kaikkiin maailman musiikkeihin että moninaisia kulttuuris-yhteiskunnallisia näkökulmia musiikkiin, mutta suomalaisessa yliopistomaailmassa se ei enää nykyisin tunnu olevan mitään.
Seuran 30-vuotisjuhlaseminaarin paneelikeskustelun (ks. Musiikin suunta 2/2005) mallia noudattaen panelisteilta oli pyydetty lyhyet alustukset, joissa olin ehdottanut otsikkoon viitaten kertomaan jotain siitä, millaisena etnomusikologia näyttäytyi heille, kun he siihen ensimmäistä kertaa tutustuivat, ja millaiselta se näyttää nyt Suomen kontekstissa. Alustusten jälkeen keskusteltiin ensin panelistien kesken ja sitten avattiin keskustelu myös yleisölle. Runsaslukuisen yleisön joukossa oli useita seuran toimintaan eri aikoina vaikuttaneita henkilöitä, muun muassa seuran entiset puheenjohtajat Timo Leisiö ja Pekka Suutari.
Panelisteja pyydettiin muokkaamaan alustuksensa julkaistavaksi tässä Musiikin suunnan numerossa. Muokkausten suhteen heille annettiin vapaat kädet, joten julkaistavat kirjoitukset eivät kaikilta osin vastaa alkuperäisiä Joensuussa kuultuja alle kymmenminuuttisia alustuksia.