Suomalainen etnomusikologia ärhäkästä indiestä vesittyneeksi mainstreamiksi – tai ei miksikään?

Johannes Brusila on Åbo Akademin musiikkitieteen professori. Hän on aiemmin toiminut muun muassa freelance-toimittajana ja projektitutkijana Ylessä sekä Sibelius-museon johtajana. Brusilan kiinnostuksen kohteisiin kuuluu etnomusikologian ja kulttuurisen musiikintutkimuksen lisäksi muun muassa populaarimusiikin ja musiikkiteollisuuden tutkimus. Viime vuosina hän on tutkinut etenkin Suomen ruotsinkielisen väestön musiikkikulttuuria.

Kun kuulin Suomen etnomusikologisen seuran 50-vuotisjuhlapaneelin otsikon ”Suomalainen etnomusikologia – kaikkea vai ei mitään?” minulla tuli spontaanisti mieleen kaksi toteamusta, jotka liittyvät teemaan, vaikka seuran ulkopuolelta tulevatkin.

Ensimmäinen toteamus on ”We are all (ethno)musicologists now”, joka on ennen kaikkea tullut tunnetuksi Nicholas Cookin vuonna 2008 julkaistun esseen otsikkona (Cook 2008). Muotoilullaan Cook tiivistää pohdintansa musiikkitieteen olemuksesta ja kysyy, onko rajanveto ”musiikkitieteen” ja ”etnomusikologian” välillä enää mielekäs. 2000-luvulla Cookin muotoiluun on usein viitattu, kun on haluttu edistää musiikkitieteen tai etnomusikologian asiaa, mutta myös varoituksen sanana, jos kehitystä on pidetty epäsuotavana.

Toinen toteamus on pari vuotta sitten Musiikintutkijoiden tohtoriohjelmaverkostossa esitetty kriittinen ajatus, että koko Suomen musiikkitiede on nykyään kulttuurisen musiikintutkimuksen hallitsemaa. Toteamuksen esitti muistaakseni jatko-opiskelija, joka arvosteli jatko-opintotoimintaa ja samalla koko Suomen musiikintutkimuksen tilaa. Koska tohtoriohjelmaverkoston monia ohjaajia ja kulttuuriseen musiikintutkimukseen yhdistettyjä henkilöitä voisi kutsua etnomusikologeiksi, en voinut olla liittämättä väitettä etnomusikologian muuttuneeseen asemaan tiedemaailmassa.

Paneelin otsikon kuullessani ja näitä toteamuksia pohtiessani, rupesin väistämättä miettimään, onko etnomusikologian asema muuttunut ja jos on, niin miten? Onko vanhasta anarkistisestakin vaihtoehtoliikkeestä tullut osa hegemoniaa? Onko se samalla muuttunut ärhäkästä indiestä vesittyneeksi mainstreamiksi?

Pohdintani kietoutuu väistämättä omaan henkilöhistoriaani etnomusikologisen taustan omaavana henkilönä ja tämän perspektiivin synnyttämiin subjektiivisiin mielikuviin, eli omaan olemiseeni musiikintutkimuksen kentällä. Kun itse rupesin syksyllä 1983 opiskelemaan musiikkitiedettä Helsingin yliopistossa, minusta tuntui, että etnomusikologia pitkälti määrittyi toiseuden kautta. Silloin perinteinen musiikkitiede, joksi sitä kai usein kutsuttiin, oli niin keskeinen aihepiiri, että tuntui kuin kaikki muut teemat, jotka eivät kuuluneet länsimaisen taidemusiikin historian ja teosanalyysin piiriin, löysivät kotinsa etnomusikologian parista. Itse pidin etnomusikologiaa luokseen kutsuvana kotina, jossa katto oli korkealla (ja seinät, ainakin joskus, vallan levällään). Tämä on ehkä jälkikäteen osoittautunut jossain määrin harhaksi eikä etnomusikologia välttämättä ole koskaan ollut sen enempää jännitteistä vapaa tai tasa-arvoinen kuin muutkaan alat, mutta silloin tuntemus oli vahva. Mukaan solahti Wesleyaniläinen ”ethnomusicology”, suomalainen kansanmusiikintutkimus, eurooppalainen vertaileva ja musiikkiantropologinen perinne, musiikkisosiologia, populaarimusiikin tutkimus, musiikkiteollisuuden tutkimus, audiovisuaalinen tutkimus jne., eli monet kasvavat ja sinänsä ajankohtaiset alat, jotka eivät syystä tai toisesta istuneet luonnollisesti vanhempaan valtavirtaperinteeseen.

Minusta tuntuu, että tänä päivänä toiseus ja tieteenalojen väliset erot määritellään toisin. 1900-luvun lopussa etnomusikologia etabloitui akateemisessa maailmassa ja niin kutsuttu New Musicology teki näyttävän esiinmarssin. Samalla sitten kulttuurinen musiikintutkimus alkoikin vaikuttaa perinteisempään musiikkitieteeseen laajemmin. Näin 2020-luvulla tuntuukin jo siltä, että nykyään tieteenalojen määrittelyissä ei enää positioiduta suhteessa näihin virtauksiin vaan suhteessa uudempiin aloihin, kuten esimerkiksi systemaattiseen musiikkitieteeseen tai taiteelliseen musiikintutkimukseen. Voin kuvitella, että uudemmat alat kokevat olevansa altavastaajan asemassa vastaamassa luonnolliseen tarpeeseen, ja tekevänsä asiat relevantimmin kuin vanhemmat alat.

Ja silloin voidaankin ehkä kysyä: onko kulttuurisesta musiikintutkimuksesta tullut niin valtavirtaa, että etnomusikologia sen kautta on troijalaisena hevosena soluttautunut hegemonian keskiöön? Ja onko tämä sitten johtanut siihen, että lapsi meni pesuveden mukana? Onko etnomusikologia menettänyt jonkinlaisen ominaispiirteensä?

Ehkä minäkin nykyään harvemmin määrittelen itseni jonkinlaiseksi puhtaaksi tai puhdasoppineeksi etnomusikologiksi - olenhan kuitenkin tehnyt kaikenlaista vuosien varrella. Kuitenkin usein tuntuu, että etnomusikologi itsessäni voi olla sitä mieltä, että etnomusikologian ja muun musiikkitieteen - myös kulttuurisen musiikintutkimuksen - välillä, voi vieläkin olla jonkunlaisia harvemmin lausuttuja, mutta kuitenkin pinnan alla pulppuavia eroja. En ehkä pysty selkeästi määrittelemään tuntemusta, mutta virallisissa ja etenkin epävirallisissa keskusteluissa kollegoiden kesken, kuten myös asiantuntijatyössä, lausunnoissa, vertaisarvioinneissa, käytännön työssä jne., olen ollut huomaavinani, että on olemassa tietynlaisia perinteisiä painotuseroja, jotka vieläkin luovat identifikaatioita ja yhteenkuuluvuuden tunteita, ja täten myös rajanvetoja.

Spontaanisti asiaa pohtiessani ja ehkä ennen kaikkea selventääkseni ajatuksia itselleni, päädyin luettelemaan tällaisia asioita kärjistämällä, vastakkainasettelujen kautta:

Yksi perinteinen linjanveto on etnomusikologian pyrkimys relativismiin, jonka vieläkin usein koetaan erottavan etnomusikologian monesta muusta alasta. Implisiittisenä oletuksena on silloin, että nämä muut alat ovat vieläkin etnosentrisiä. Yleensä tällöin ajatellaan esteettistä relativismia ja antropologian metodologista pyrkimystä ymmärtää asiat tutkitun kulttuurin näkökohdista käsin (selkeyden vuoksi täytyy todeta, että kysymyksessä ei siis yleensä ole esimerkiksi normatiivinen, moraalinen tai absoluuttinen totuusrelativismi). Tämä ei sinänsä ole kovin radikaali ajatus tänä päivänä, kun esimerkiksi historiantutkimuksessa on jo pitkään painotettu tutkitun aikakauden perspektiiviä tutkimuksen lähtökohtana. Kuitenkin erottelu näkyy jossakin määrin vieläkin tutkimusaiheiden valinnan ja arvottamisen kautta.

Toinen erottava tekijä on etnomusikologian kenttätyöperinne, jossa näkemykset ankkuroidaan kentältä kerättyjen lausuntojen kautta johonkin tutkittavaan kohteeseen. Ajatuksena näyttää usein olevan, että lausunnot sekä edustavat kulttuurin ymmärrystä aiheesta että verifioivat tutkittavaa kulttuuria koskevat tulkinnat. Tämä eroaa monesta kulttuuriin suuntautuneesta musiikintutkimuksen alasta, jossa kulttuuri sinänsä saattaa muodostaa tutkimuksen kehyksen, mutta jossa tutkija analysoi objektia oman hermeneuttisen tulkintansa avulla pikemmin kuin esimerkiksi informanttien lausuntojen tai tulkintojen kautta.

Näiden seikkojen lisäksi etnomusikologiassa on monia kulturalistisia piirteitä, joissa kulttuurin käsite on keskiössä sekä partikulaarina yksikköna että kriittisen tutkimuksen pääkohteena. Tämä eroaa paljon tieteenaloista, joiden lähtökohtana tai päämääränä ovat universalistiset selitysmallit. Täten etnomusikologian kulttuuri- ja yhteiskuntaspesifit tutkimuskysymykset, metodit ja materiaalit ovat usein toisenlaisia kuin esimerkiksi yleisinhimillisiä positivistisia lähtökohtia hyödyntävien tieteiden biologiset ja psykologiset mallit.

Yllä mainittujen tekijöiden lisäksi keskustelut musisoinnin osuudesta musiikin tutkimuksessa ovat viime aikoina nousseet esille, etenkin taiteellisen tutkimuksen esiinmarssin myötä. Tässä yhteydessä on usein pohdittu kysymyksiä, jotka oikeastaan aina, tavalla tai toisella, ovat olleet esillä etnomusikologiassa. Eri näkökulmia kuunnellessani olen kuitenkin usein tullut ajatelleeksi, että tieteenalojen suhteessa musisointiin kaikesta huolimatta vaikuttaa olevan eroja. Paremman puutteessa ilmaisisin asian niin, että etnomusikologisessa tutkimusperinteessä tutkija musisoi tutkimusperinteestä lähtöisin, erotuksena tilanteesta, jossa muusikko tutkii muusikkoudestaan lähtöisin.

Pohdittuani näin pitkälle etnomusikologian ja muiden musiikintutkimuksen alojen välisiä painotuseroja olo olikin melkein konservatiivinen. Eikö mikään olekaan itse asiassa muuttunut etnomusikologiassa. Tai missään muussakaan? Ja itse asiassa melkein tuntui toiveikkaalta. Ehkä tieteen moninaisuus jatkuukin? Mutta miten? Ja mitkä ovat tieteen roolit tulevaisuudessa?

Voidaan kai olettaa, että tieteet eivät olisi enää olemassa elleivät ne olisi muuttuneet ja siten kai voi toivoa niiden muuttuvan jatkossakin pysyäkseen relevantteina. Esimerkiksi suomalaiselle etnomusikologialle pitkään tyypillinen aktivismi on muuttunut vuosien saatossa. Tieteellisen seuran viitekehys ja sille asetetut odotukset ja vaatimukset vain muuttuvat koko ajan ja pakottavat toimijat sovittamaan toimintansa uusiin reunaehtoihin. Suomen etnomusikologinen seura on esimerkiksi alusta asti pyrkinyt yhdistämään alasta kiinnostuneita, tulivatpa he akateemisesta maailmasta tai sen ulkopuolelta, ja toimimaan aktiivisesti paitsi tiedemaailmassa myös laajemmin yhteiskunnassa. Kuitenkin tieteellisten seurojen toiminta näyttää rajautuvan aina vain ahtaammin tiettyyn akateemiseen formaattiin. Nähdäkseni tämä on seurausta vaatimuksista, joita esimerkiksi rahoitus ja akateemiset urapolut sekä ehkä joissain määrin yleisemmin poliittiset virtaukset asettavat. Varmasti tulevaisuudessa aktivismikin kuitenkin jatkuu joissain muodoissa.

Kaiken kaikkiaan olen vakuuttunut, että etnomusikologisen tieteenperinteen tarjoamia näkökulmia tarvitaan jatkossakin sekä tiedemaailmassa, että yhteiskunnassa laajemmin. Suomen etnomusikologisen seuran yhtenä päämääränä on alusta asti ollut maailman musiikkikulttuurien tunnetuksi tekeminen ja sen kautta kansojen välisen ymmärryksen edistäminen. Tänä päivänä voidaan sanoa, että maailman musiikkikulttuurit ovat ennen näkemättömällä tavalla käsiemme ja korviemme ulottuvilla. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että niitä todella kohtaisi, puhumattakaan siitä, että tämä jotenkin automaattisesti lisäisi kansojen välistä ymmärrystä. Näissä asioissa tehtävä tuskin loppuu, pikemminkin päinvastoin.

Itse asiassa joka aamu, kun luen aamulehdet ja seuraan aamu-uutisia minusta tuntuu siltä, että pieniä kulttuurintutkimuksen aloja tarvitaan. Nyt ehkä jopa enemmän kuin koskaan. Tätä taustaa vasten minua rupesi jo kauan sitten huolestuttamaan Suomen etnomusikologian tulevaisuus. Sen jälkeen minua rupesikin huolestuttamaan Suomen musiikkitieteen tulevaisuus. Ja nykyään huolestuttaakin jo kaikkien pienten kulttuurin- ja taiteentutkimusten alojen tulevaisuus. Suhtaudun kuitenkin tietyllä optimismilla tulevaisuuteen. Niin kauan kuin näistä kysymyksistä keskustellaan ne pysyvät esillä, ja tämän kautta etnomusikologia ja muut tieteenalat paitsi osoittavat olevansa olemassa, ne myös ilmentävät merkityksellisyyttään.

Kirjallisuutta

Cook, Nicholas 2008. “We Are All (Ethno)musicologists Now”. The New (Ethno)musicologies. Toim. Henry Sobart. Lanham, MD: Scarecrow Press,48–7.