Muistoja etnomusikologian varhaisajoilta

Pirkko Moisala on musiikkitieteen ja etnomusikologian emeritaprofessori Helsingin yliopistosta. Hän on toiminut pariin otteeseen SES:n puheenjohtajana ja saanut ICTM:n Music and Gender Study Groupin elämäntyöpalkinnon.

Silloin kun SES perustettiin, olin kaksikymmenvuotias musiikkitieteen opiskelija, joka oli erikoistumassa etnomusikologiaan. Olin tutustunut etnomusikologian perusteisiin, harjoitellut tutkimushaastattelun tekemistä Karsten Bregenhøjn ja etnografista valokuvaamista Pentti Sammallahden johdattamina, opiskellut maqamin teoriaa Timo Leisiön opastuksella ja aloittamassa Philip Donnerin proseminaaria. Olin tilannut kaukolainana Mervyn McCleanin tutkimuksia Uuden-Seelannin maorien musiikista kirjoittaakseni siitä proseminaariesitelmän ja muiden opiskelijoiden kera valmistautumassa kenttätöihin musiikinharrastuksesta Lammin kunnassa. Kenttätyön tuloksena syntynyt “Aktiivinen musiikinharrastus suomalaisessa maalaiskunnassa” (Donner, Lahtinen & Lahtinen 1976) -raportti saatiin pitkän vääntämisen jälkeen julkaistuksi Musiikki-lehdessä.

Musiikkitieteen professorina toimi Sibelius-tutkija Erik Tavaststjerna ja muina vakituisina opettajina Ilkka Oramo, Erkki Salmenhaara ja Kalevi Aho. Jukka Ruohomäki ylläpiti studiota. Opetusohjelma painottui taidemusiikin historiaan ja teoriaan. Etnomusikologian opetus oli Philip Donnerin hallussa olevan määräaikaisen assistentuurin varassa. Laitos tuntui jakautuneen kahtia seitsemänkymmenluvun vastakkain asettelevaa kulttuuri-ilmapiiriä heijastellen. Asenteet molemmin puolin olivat kärjistäviä. Etnomusikologien mielestä taidemusiikin tutkimus oli silloisella sanastolla vanhoillista eli vanhanaikaisiin asenteisiin jumiutunutta, kun taas joidenkin taidemusiikin opettajien mielestä mikään muu musiikki ei ollut riittävän arvokasta tutkittavaksi. Toisenlaisiakin asenteita esiintyi. Tuskin olin ainoa etnomusikologian opiskelija, joka oli pienen ikänsä soittanut taidemusiikkia. Etnomusikologian harjoittamiseen saatiin tukea myös joiltakin taidemusiikin opettajilta. Ilkka Oramo kehotti silloista puolisoani Matti Lahtista ja minua lähtemään yhdessä kenttätöihin johonkin etäkulttuuriin, mistä innostuneena aloimme kehitellä etnomusikologista tiedonkeruumatkaa Nepaliin. Matti oli kirjoittanut proseminaariesitelmänsä Nepalin gurungien (nyk. tamu) musiikista ranskankielisen antropologisen tutkimuksen pohjalta, jonka ohessa oli myös EP-levy. Opiskelijoiden pyrkimyksiin kannustavasti suhtautunut Tavaststjerna kirjoitti meille hienot suositukset matka-apurahaa varten vieraillessamme hänen kotonaan Katajanokalla. Matin kanssa ranskaksi käymänsä pienen keskustelun innoittamana hän totesi löytävänsä Matin piirteistä ”tiettyä gallialaisuutta”.

Joka tapauksessa laitoksen taidemusiikkikeskeisyys ja siihen liittyvä arvohierarkia herättivät etnomusikologien parissa vastarintaa. Maailmahan oli täynnä kiehtovia musiikinlajeja - myös länsimaita vanhempien korkeakulttuurien musiikkeja – ja populaarimusiikissa tapahtui koko ajan jotakin uutta. Halusimme, jälleen ajan hengen mukaisesti, poistaa rajoitukset ja kumota vanhentuneet arvohierarkiat. Etnomusikologian opintojen piirissä oli nykysuomen sanastoa käyttäen pöhinää, minkä kuulemani mukaan myös muut opiskelijat pistivät kateellisina merkille. Aktiivisuutta riitti myös opintojen ulkopuolelle.

En tiedä, kenen tai keiden idea oli perustaa oma seura, mutta opiskelijoiden parissa se herätti innostusta. Tieteellisellä seuralla olisi painoarvoa, sen kautta voisimme vaikuttaa yliopiston ulkopuolellakin. Olimme perustamassa rinnakkaista ja vaihtoehtoista seuraa Suomen Musiikkitieteelliselle Seuralle, johon tuolloin hyväksyttiin eksklusiivisesti uusiksi jäseniksi vain anomusten perusteella ja vain maisterintutkinnon suorittaneita. Oman seuramme piti olla sellainen, jossa opiskelijatkin saavat olla mukana ja johon kuka tahansa voisi liittyä. Erityisen innostavaa oli ajatus siitä, että seuran kautta voisimme laajentaa musiikintutkimuksen alaa, saada tietoa ja lisätä tutkimuksen kautta arvostusta kaikenlaiselle musiikille.

Seuran perustava kokous pidettiin muistaakseni musiikkitieteen laitoksen tiloissa eikä Vironkadun toisessa päässä sijaitsevassa Marian Helmi -kahvilassa, joka oli kantapaikkamme. Perustavaan kokoukseen pölähti etnomusikologian opettajien ja opiskelijoiden lisäksi myös koko joukko minulle tuntemattomia miehiä. Mukana oli tunnettu maailman musiikkikulttuureja esittelevien radio-ohjelmien tekijä Pekka Gronow, joka oli opiskellut etnomusikologiaa Yhdysvalloissa. Minusta on aina tuntunut erikoiselta, miten suomalaisen kansanmusiikin harjoittajat ja tutkijat pitivät etäisyyttä etnomusikologiaan – vaikka Tampereen yliopiston kansanmusiikin professori Erkki Ala-Könnin väitöskirjan otsikossa onkin määritys ”Eine Etno-musikologische Untersuchung…”. Muistaakseni tässä perustavassa kokouksessa oli heistä läsnä vain folkloristi Ilkka Kolehmainen, joka myöhemmin työskenteli myös Kaustisen Kansanmusiikki-instituutissa.

Philip Donner ja Timo Leisiö tuntuivat toimivan perustamistilaisuuden isäntinä. Matti Lahtinen muistelee, että Kolehmainen olisi valittu seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi ja sihteeriksi Kari Jyrkinen. Tästä perustavasta kokouksestahan ei ole säilynyt pöytäkirjaa eikä muutakaan dokumenttia.

Seura alkoi toimia asettamansa tavoitteen mukaisesti ”maailman musiikkikulttuurien tunnetuksi tekemisen puolesta”. Hallitus otti aktiivisesti kantaa musiikkitieteen opetukseen ja lähetti kannanottoja myös Yleisradioon pyrkimyksenä laajentaa sen ohjelmapolitiikkaa. En muista tulinko valituksi ensimmäiseen hallitukseen, todennäköisesti en, mutta aika pian toimin seuran sihteerinä. Siinä ominaisuudessa myös allekirjoitin näitä kannanottoja. Kun pari vuotta myöhemmin onnistuin Yleisradion ohjelma-avustajakurssin kautta saamaan puolipäiväisen työn ohjelmatyöntekijänä ”vakavan” eli klassisen musiikin osastolla (kaikkea muuta musiikkia pidettiin vastaavasti ”kevyenä”), muutamat kollegat siellä kohtelivat minua kuin vihollista. Kuvasin tilannetta silloin ystävilleni niin, että ”melkein kuulin, kun etnomusikologia-sana sai revolverien varmistimet naksahtamaan pois päältä”. Elimme, niin kuin ikävästi nykyisinkin, rankkojen vastakkainasettelujen aikaa.

Alkuaikoina SES painatti vain Äänenkannattaja-nimisiä monisteita toimituskuntanaan Jukka Keskinen, Matti Lahtinen ja Meri Kurenniemi (o.s. ja myöh. Vennamo), mutta aika pian – todennäköisesti sitten, kun Tieteellisten Seurojen Valtuuskunta oli hyväksynyt seuran ja alkoi antaa sille taloudellista tukea – perustettiin Musiikin Suunta. Muistan sen nimestä käydyn keskustelun. Muutamat – minä mukaan lukien – pitivät outona ajatusta musiikilla olevasta suunnasta. Donnerin perustelu nimelle oli, että juuri tämän vuoksi nimessä on oikeanlaista särmää, ja lisäksi se alleviivaa sitä, miten etnomusikologinen tieto avaa musiikkikulttuurille uutta suuntaa.

Seksismi ennen #MeToota

Aikamoinen osa tieteellisestä työstäni on ollut sukupuolen merkityksen tarkastelua musiikkikäytänteissä ja musiikinhistoriassa. Niinpä en voi välttyä kirjaamasta siihen liittyviä havaintojani myös varhaisesta suomalaisesta etnomusikologiasta. Kaikenlainen sosiaalinen kanssakäyminen ja sen laatu kuuluvat järjestöjen keskeiseen historiaan, eivät vain nimet, vuosiluvut, julkaisut ja muu julkaisukelpoinen toiminta.

Niissä etnomusikologian opiskeluryhmissä, joihin 1970-luvulla osallistuin, oli mukana useita naisopiskelijoita (tai naisoletettuja). Esimerkiksi Lammin kenttätyöjaksoon osallistuivat Irma Rinne (sittemmin Vierimaa, joka työskenteli musiikkitieteen amanuenssina vuosikymmeniä), Marjaterttu Kivirinta, Marjaleena Marjamäki, Annikki Smolander, Riitta Savolainen, Tuula Hietanen ja Kirsi Partanen. Olen halunnut nimetä nämä opiskelutoverit, vaikka olen muut jättänyt anonyymeiksi. Olisin mielelläni nähnyt heidän kontribuutionsa suomalaiseen etnomusikologiaan jatkuvan. Näistä monista naisista vain minä jäin silloin tekemään etnomusikologista tutkimusta. Annikki Smolander-Hauvonen kirjoitti väitöskirjansa (1998) myöhemmin. En tietenkään voi väittää mitään siitä, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet yksilöiden päätöksiin. Mutta olisikohan yhtenä karsivana tekijänä ollut etnomusikologiaan alkuaikoina pesiytynyt seksismi?

Seksismi ilmeni niin seminaareissa kuin myös seuran kokoontumisissa klassisin tavoin: seksistisenä leikinlaskuna (jos nainen kieltäytyi pitämästä häirintää sisältäviä vitsejä huvittavina, reaktio oli ”eikö sinulla ole huumorintajua”), naisten sivuuttamisena ja näkymättömäksi tekemisenä (”niin kuin [miehen nimi] tässä äsken sanoi” oli vastine naisen pitämään puheenvuoroon), sekä pahimmillaan nöyryyttämisenä (niin, että opiskelijatoverini poistui luokasta itkien eikä koskaan enää palannut seminaariin) ja seksuaalisen häirinnän keinoin. Erityisen pahaksi tilanne äityi seitsemänkymmentä luvun loppupuolella, kun SES alkoi kokoontua Työnväen Musiikki-instituutin (nykyisin Maailman Musiikin Keskus) tiloissa. Sen johtaja tarjosi minulle kahdenkeskisessä keskustelussa Instituutissa avautuvaa täysipäiväisen tutkijan paikkaa. Otin tietenkin tarjouksen vastaan suuresti ilahtuen. Sitten keskustelun sävy muuttui häkellyttävän intiimiksi. Johtaja kyseli enkö vastaeronneena kokenut itseäni yksinäiseksi ja kaivannut seuraa. Työpaikan vastineeksi minulta odotettiin seksuaalisia palveluita. Totesin napakasti minulla olevan tarpeeksi seuraa tiedostaen pettyneenä, että samalla luovuin tarjotusta työpaikasta. Siihen ei sitten palattukaan. Parin viikon kuluttua kuulin, että työhön oli palkattu mieskollega.

Kuulemani mukaan paljon pahempaakin tapahtui. Työväenmusiikki-instituutissa ei pian enää aikaisempia naisopiskelijoita näkynytkään. Muutamat silloin SES:n kokouksissa ja tapaamisissa mukana olleet naiset olivat tutkijamiesten tyttöystäviä. Lähdettyäni ulkomaille opiskelemaan 1980-luvun alussa olin kymmenisen vuotta pois Seuran toiminnasta. En tiedä minkälainen tilanne oli myöhemmin 1980-luvulla, kun Instituutti sai naisjohtajan. Ja Seurakin palasi jossakin vaiheessa takaisin yliopiston tiloihin.

Miten minä sitten selvisin tämän seksistisen puristimen läpi? Aluksi minua suojeli varmaankin se, että olin naimisissa toisen etnomusikologin kanssa. Sitten kun erosin, tämä suoja poistui. Olisinkin varmaan luopunut Seuran tarjoamasta seurasta, ellen olisi Nepalissa tekemäni kenttätyön seurauksena tullut niin pysyvästi etnomusikologian puraisemaksi. Mieskollegoiden käytös ei vaikuttanut käsitykseeni etnomusikologiasta, musiikinlajien ja kulttuurien tasa-arvoa puolustavasta tieteenalasta. Identifioiduin etnomusikologiksi ja halusin edistää sitä seuran tarjoamin keinoin.

Onnekseni tapasin muilla tieteenaloilla työskenteleviä naisia. Erityisen merkittäviä olivat tiedostusopin lehtori Ullamaija Kivikuru ja sosiaalipolitiikan juridiikasta luennoinut legendaarinen oikeustieteen professori Pirkko K. Koskinen, jotka avautuivat kokemuksistaan poikkeuksellisina naisina omilla tieteenaloillaan. Suomalaisten etnomusikologipiirien silloisesta puristuksesta vapauduin kuitenkin vasta ulkomaisten kontaktien avulla. Opiskellessani Lontoon yliopiston School of Oriental and African Studies 1980-luvun alkupuolella sain kokea olevani ihminen muiden (tosin miespuolisten) opiskelijoiden joukossa. Pohjoismaisten Aasian-tutkijoiden seminaareissa tapasin muita naistutkijoita. Erityisen iso positiivinen kokemus oli vuonna 1983 ensimmäinen Society for Ethnomusicologyn kongressi Yhdysvalloissa, jossa ainakin puolet tutkijoista oli naisia. Silloin SEM:lle valittiin ensimmäinen naispuheenjohtaja, argentiinalainen Carolina Robinson. Myöhemmin 1980-luvulla pääsin opiskelemaan Kalifornia yliopistoon, Berkeley’in, jossa yksi professori erotettiin verbaalisen seksuaalisen häirinnän takia. Minulle se oli samalla tavalla terapeuttista kuin ehkä #MeToo on nykyisin monelle muulle.

Oliko siis suomalaisten etnomusikologien parissa 1970-luvulla tapahtunut seksismi vain ajan tapa? Oman kokemukseni mukaan se ei kuitenkaan ollut kovin yleistä. Kaikki miehet tai miesympäristöt eivät ole eivätkä olleet samanlaisia. Minulla on noilta ajoilta myös positiivisia kokemuksia miesvaltaisista paikoista. Työskentelin 1983–84 assistenttina Helsingin yliopiston musiikkitieteessä, jossa kaikki muut viranhaltijat olivat miehiä. Kanssakäyminen siellä oli varovaisen kollegiaalista eikä lainkaan seksististä.

Feministisen etnomusikologian grand-old-lady Ellen Koskoff teoretisoi kertomaani suomalaisen etnomusikologian seksismiä siitä näkökulmasta, että etnomusikologit olivat laitoksillaan musiikintutkimuksen ”toisia”. Miesetnomusikologit saivat kokea olevansa vähempiarvoisia ”oikeiden” musiikkitieteilijöiden rinnalla. Heillä oli vähemmän valtaa. Tämä vähempiarvoisuuden kokemus sitten aiheutti heille tarpeen nostaa itseään ja omanarvontuntoaan muita alistamalla. Koskoffin teoria ei tietenkään tee sukupuolista häirintää ja syrjintää mitenkään hyväksyttävämmiksi.

Suomalainen sananlasku toteaa ”joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään”. Miksi kaivaa yli 40 vuotta sitten tapahtuneita asioita? Muistellessani SES:n alkuvuosien sosiaalista vuorovaikutusta sukupuolen näkökulmasta haluan välttää osallistumasta hiljentämisen kulttuuriin, joka mahdollistaa syrjivien ja seksististen mekanismien jatkumisen. Seksismiä ja häirintää luotavaa julkista keskustelua on käyty vasta viime vuosikymmenillä. Toivon että tänään häirintää kohtaavat henkilöt osaavat käyttää #MeToon avaavia kanavia ajoissa. Kokemukseni perusteella voin todeta, että vuodet tai vuosikymmenetkään eivät liuota kivuliaita kokemuksia.

Kun instituutiot – kuten tieteelliset seurat – uskaltavat kohdata tuskalliset historiansa avoimesti ja läpinäkyvästi, avautuu mahdollisuus irrottautua traumoista ja poistaa niiden jäljet tulevaisuudesta. Keskeistä on arvioida miten laajasta ilmiöstä ja minkälaisesta ajanjaksosta on kysymys. Ovatko kuvaamani institutionaalis-sosiaaliset käytänteet olleet vain tietyn ajallisen kontekstin ilmiö vai kattavatko ne musiikki-instituutioita ja musiikintutkimuksen miljöitä muinakin aikoina?

Tasa-arvo etnomusikologian etiikkana

Olen saanut etnomusikologialta suunnattoman paljon: Se on vienyt minut paikkoihin, Nepaliin, Saamenmaahan, Kökarille, nykytaidemusiikin konsertteihin eri puolilla maailmaa ja Grönlantiin, joissa en ehkä muuten olisi käynyt. Olen saanut tutustua uskomattomiin ihmisiin, kuten emäntä Aino Paavolaan, khlevri-samaani Bhasu Gurungiin, säveltäjä Kaija Saariahoon ja rumpulaulaja Hivshuun. Olen kokenut monenlaista musiikkia mitä erilaisimmissa tilanteissa, riisinpuinnissa, riiteissä ja rituaaleissa, powwow’ssa, ensi-illoissa ja konserteissa, kahden kesken, kylätapahtumissa, kodeissa ja festivaaleilla. Olen oppinut, mitä kaikkea musiikki voi olla, mitä se voi merkitä, ja mitä sillä voi tehdä.

Ajat ja ihmiset tulevat ja menevät, mutta periaatteelliset pyrkimykset säilyvät. Ne vain saavat uusia muotoja. Varhainen etnomusikologia (kulttuurievolutionismi, vertaileva musiikintutkimus) oli maailman musiikkikulttuureista kiinnostunutta mutta länsimaisen kolonialismin rasittamaa, minkä jälkiä etnomusikologia on myöhemmin itsekriittisesti pyrkinyt pesemään. Jo 60 vuotta sitten etnomusikologiasta tuli kulttuurirelativismin ja siten myös kulttuurien ja musiikkien tasa-arvon lipunkantaja. Tämän (myös sukupuolisen) tasa-arvoisuuden etiikan soisi läpäisevän myös etnomusikologien sosiaalisen kanssakäymisen sen kaikissa eri muodoissaan.

Tasa-arvoisuuden etiikka uudistuu jatkuvasti. Nykyisenä ihmisenjälkeisenä aikana (Braidotti 2024) kulttuurien sijaan lienee osuvampaa tarkastella intersektionaalisia joukkoja myös musiikkiin ja ääneen liittyvissä prosesseissa. Kun ei-inhimillisille tekijöille tunnustetaan inhimillisten kanssa samanarvoinen toimijuus, tasa-arvoisuuden etiikan kattavuus laajenee, mikä asettaa uusia haasteita myös etnomusikologialle (Harrison ja Moisala, tulossa). Lisäksi nykyisenä kansallisen itsekeskeisyyden ja vastakkainasettelujen kulta-aikana etnomusikologialla on Suomessa entistäkin enemmän tehtävää maailman musiikillisen moninaisuuden ymmärrettäväksi ja tunnetuksi tekemisessä. Näiden haasteiden kohtaamiseen tarvitaan vapaasti keskusteleva tieteellinen seura, jossa jokainen voi kokea olevansa turvassa ja hyväksytty. Kauan eläköön SES!

Lähteet
Braidotti, Rosi. 2024. Tieto ihmisen jälkeen. Tampere: niin & näin.
Donner, Philip, Matti Lahtinen & Pirkko Lahtinen (toim.) 1976. ”Aktiivinen musiikinharrastus suomalaisessa maalaiskunnassa”, Musiikki-lehden erikoisnumero. Musiikki (1-2), 1976.
Harrison, Klisala & Pirkko Moisala. Tulossa. ”Kohti ihmisenjälkeistä musiikintutkimusta”. Musiikki (3-4).
Smolander-Hauvonen, Annikki 1998. Paul Salminen – suomalaisen konserttikanteleen ja soittotekniikan kehittäjä. Studia Musica 9. Helsinki: Sibelius-Akatemia.

Kiitän Matti Lahtista muisteluavusta.