Etnomusikologinen seurankipeys

AV Villén on kulttuurisen musiikintutkimuksen professori Taideyliopistossa ja haluaisi muuttaa alansa musiikin kulttuurintutkimukseksi, puhumattakaan työnantajastaan. Kuva: Giacomo Bottà.

Osallistuin maaliskuussa 2024 Suomen musiikintutkijoiden symposiumissa paneelikeskusteluun, jonka otsikkona oli kysymys: ”suomalainen etnomusikologia: kaikkea vai ei mitään?” Vastaukseni oli ja on kaikessa yksinkertaisuudessaan: ei tietenkään kumpaakaan. Ollakseen mielekäs toiminnan, yhteisöllisyyden ja tiedontuotannon määreenä etnomusikologian on oltava jotakin, joka erottaa sen muista vastaavista määreistä. Tietysti mikäli tällaisilla määreillä ei ole kenellekään väliä, koko kysymyksen ja sen vihjaaman ongelman mielekkyys katoaa. Itse asiassa mitään ongelmaa ei ole. Huomennapa voin siis mennä etnomusikologiaan ja ostaa kilon etnomusikologiaa ja maksaa sen etnomusikologialla – vai hetkinen, kannattaisikohan minun etnomusikologisoida kunnes etnomusikologiat etnomusikologisoituvat riittävän etnomusikologisiksi…

Tyhjin käsin tulisin takaisin, pahoittaen niin myymälähenkilökunnan, pääomasijoittajien kuin etnomusikologeiksi itsensä mieltävien tutkijoidenkin mielen. Etnomusikologia ei siis ole mitä tahansa, vaan tietynlainen tapa tehdä tutkimusta. Täten se on metodologia ja sellaisena jatkuvasti itseään eli omia käsitteellisiä ja menetelmällisiä valintoja punnitseva ja täydentävä musiikkiin kohdistuva tieteellisen tutkimuksen periaatteita noudattava tarkastelutapa. Etnomusikologia ei ole mitä tahansa, mutta se voi käsitellä mitä tahansa mikä musiikiksi kulloinkin ymmärretään – mutta ei siis miten tahansa. Tämä tarkoittaa sitä, että kyseisten valintojen perusteet ovat ratkaisevia, eivät tutkimusmenetelmät tai -tekniikat sinällään. Etnomusikologi voi mitata yhtä lailla kuin aivotutkija, mutta siinä missä jälkimmäinen yrittää eristää muuttujia ja häiriötekijöitä, edellinen pyrkii pikemminkin ymmärtämään sekamelskan syitä, suhteita ja seurauksia. Etnomusikologilla on näille myös käsite: kulttuuri. Niinpä etnomusikologian voi metodologiana tiivistää toteamukseen, että kysymys on musiikin tutkimisesta kulttuurina. Hieman täsmennettynä kysymys on musiikin tarkastelusta käsitteellistämisen, toiminnan ja aineellisten ilmentymien jatkuvasti muovautuvana kokonaisuutena, jonka osien erottaminen toisistaan on mahdollista ainoastaan teoreettisesti (Merriam 1964; Titon 2009).

Enemmän täsmennettynä käsitteellistämisen voi mieltää musiikkia koskeviksi ideoiksi ja ajatuksiksi, koskivatpa ne musiikin rajoja, alkuperää, vaikutuksia, omistusta, estetiikkaa, soveliaisuutta tai historiaa. Toiminta puolestaan kattaa esittämisen ja vastaanottamisen sekä niihin liittyvät sosiaaliset hierarkiat, mutta yhtä lailla myös koulutuksen, journalismin ja tutkimuksen. Markkinataloudessa yhä keskeisempiä musiikillisen toiminnan muotoja ovat paketointi ja oikeuksien valvonta, eikä tässä yhteydessä parane unohtaa esityspaikkojen siivoamistakaan saati kuivakäymälätarjontaa. Sivumennen todeten, ei Merriam (1964) musiikkikulttuurimalliaan tyhjästä keksinyt, vaan paria vuosikymmentä aiemmista antropologisista tutkielmista, ja myöhemmin sama kolminaisasetelma käsitteellisen, sosiaalispoliittisen ja aineellisen välillä on putkahtanut esiin niin kulttuurintutkimuksessa ja tiedontutkimuksessakin. Foucault’laiset ”dispositiivianalyytikot” eritoten vaikuttavat jättäneen jotain olennaista lukematta.

Valta

Merriami- tai foucault’lainen kolmio on etnomusikologiassa jo terminologisestikin. Ollakseen mielekäs tieteenalaterminä, sen jokainen osa on otettava vakavasti: mitä ovat etnomusikologian ”kansa”, ”musiikki” ja ”tiede”, sikäli kun ne niin suomeksi kääntyvät. Ja käännöksellä on toden totta väliä: missä määrin ”suomalainen” etnomusikologia olisi sama kuin muissa kieliyhteisöissä tai valtioissa? Voi vaikuttaa kaukaa haetulta, mutta miksi nykypäivän kirurgi on ammattinimikkeenä arvoltaan aivan toista luokkaa kuin sen etymologinen vastine käsityöläinen? Englannin kuningatar Victorian henkilääkäri ei tiettävästi koskettanut potilastaan koskaan, koska kummankaan arvovallalle ei sotkuisa kirurginen tarkkuus ollut sopivaa. Aivan kuten useat musiikintutkijat jättävät musiikin mysteeriksi, jäi kuningatteren kuolinsyy henkilääkäriltä huomaamatta.

Otsikkoon palatakseni voikin hiukan eri tavoin muotoillen ainakin itselleni mielekkäämmin kysyä, mitä erityistä tai erikoista suomalaisessa etnomusikologiassa on. Tämä taas liittyy kysymyksiin etnomusikologian oppihistoriasta ja yhtenäisyydestä ylipäänsä: olisiko lopulta järkevintä puhua ja kirjoittaa etnomusikologioista eli kulloisistakin paikallisista puuhasteluista tieteenalan nimissä? Tätä voi halutessaan kutsua pragmaattiseksi lähestymistavaksi ja yksi tapa päästä käsiksi niin kutsuttuun suomalaiseen etnomusikologiaan on selata Etnomusikologian vuosikirjaa. Matkalla vuoden 2024 musiikintutkijoiden symposiumiin olikin hiukan hämmentävää, että yksi mainitun vuosikirjan toimittajista totesi kirjassa olevan muitakin kuin etnomusikologisia artikkeleita. Ilmaisin olevani eri mieltä: elleivät vuosikirjan artikkelit edusta etnomusikologiaa, millä perustein ne on hyväksytty julkaistavaksi?

Jo pelkästään tuoreimman vuosikirjan artikkelien perusteella on selvää ainakin se, että musiikinlajin, ajallisen etäisyyden tai organisaatioiden mukaan alaa ei voi rajata, eikä niin ollen liioin aineistojen tai metodien perusteella. Artikkelien kysymyksenasetteluista voi puolestaan poimia sellaisia termejä kuin eksotisointi, representaatio, identiteetti, yhteiskunnallinen asema, kulttuurihistoria, diskursiivisuus, politiikka sekä valta ja vastuu. Nopea yhteenveto näin hahmottuvasta suomalaisesta etnomusikologiasta voisikin olla, että tutkimus kohdistuu musiikillisiin muutoksiin ja valtasuhteisiin. (Ks. Kilpiö, Niiranen & Rantanen 2023.)

Sanamuodolla on väliä, sillä kysymys ei ole vain musiikin äänellisistä muutoksista, vaan ennen muuta niistä osana ”äänellisesti organisoitunutta ihmisyyttä”, kuten John Blacking (1973) aikoinaan musiikin määritteli. Christopher Smallin (1998) myöhempiä oivalluksia mukaillen kysymys on musisoinnista, musiikista verbinä eli kaikista niistä toiminnoista, jotka tekevät musiikin mahdolliseksi, esityspaikkojen ja filosofien työhuoneiden siivous mukaan lukien. Oppihistoriallisesti on toki oireellista ja tragikoomistakin, että Smallin lähdeluettelosta ei Blackingiä löydy, kuten ei myöskään tuoreista musikaalisuutta ihmisen lajipiirteenä korostavista neurologisista tutkielmista. Mutta tietenkin on hyvä, että aivotutkijatkin ovat oivaltaneet jotain ilmeistä ja oleellista.

Kuulkaapas

Onko oletettu suomalainen etnomusikologia siltikään tässä suhteessa erityisen omaleimaista? Osaksi pragmaattista lähestymistapaa voi ottaa vertailun alan muihin julkaisuihin ja miettiä vaikkapa sitä, miten luultavaa olisi löytää 1950-luvun eurooppalaisen oopperalaulajan vastaanottoa käsittelevä artikkeli yhdysvaltalaisesta Ethnomusicology-zurnaalista. Käytän konditionaalia siksi, että sellaisia artikkeleita ei mainitusta alan johtavaksikin julkaisuksi nimetystä kausitoimitteesta löydy. Sikäli kun julkaisussa käsitellään nimenomaisesti oopperaa, kysymys on lähes yksinomaan kiinalaisesta tai Peking-oopperasta. Vastaavanlainen painotus Itä- ja Kaakkois-Aasian oopperamuotoihin on myös brittijulkaisussa Ethnomusicology Forum, jos kohta sen sivuilla on julkaistu artikkeli 1800-luvun oopperalaulajista Yhdysvalloissa (Graber 2020; vrt. Talasniemi 2023).

Paneeliotsikon peräämä suomalainen etnomusikologia hahmottuu näin ollen moniulotteisempana kuin alaa hallitseva angloamerikkalainen variantti. Tämän päätelmän olen tosin tehnyt jo vuosia takaperin erinäisten kohtaamisten perusteella eri puolilla maailmaa, ihmetellen juuri anglomaailman etnomusikologien ja populaarimusiikin tutkijoiden keskinäistä juopaa. Hämmästykseni on silti edelleen suuri etenkin silloin, kun jälkimmäiset intoilevat havahduttuaan etnografisten menetelmien hyötyyn, mutta yhtä lailla silloin, kun edelliset hoksaavat media-aineistojen ja toimialarakenteiden analyysin mielekkyyden. Hämmästykseni kääntyy toistuvasti pettymykseksi silloin, kun etnomusikologian ajatellaan puhtaimmillaan perustuvan etnografiseen kenttätyöhön. Mikäli näin on, olisi osuvampaa puhua ja kirjoittaa musiikkiantropologiasta kuten Merriam (1964) aikoinaan tai musiikkietnologiasta kuten Itämeren länsirantamilla.

Sanamuodoilla ja -järjestyksillä on jälleen väliä, etenkin oppihistoriallisesti. Olen pitänyt Suomessa harjoitetun etnomusikologian vahvuutena juuri moniulotteisuutta ja siihen pohjaavaa sitoutuneisuutta musiikkiin kulttuurina Merriamin ajatuksia seuraten ja äänellisesti organisoituneena ihmisyytenä Blackingiin nojaten. Pirkko Moisalan (2013: 10) tavoin etnomusikologian voi mieltää olevan ”ensisijaisesti näkökulma ja metodi, joka pyrkii ymmärtämään musiikkia esityksenä […] ottaen huomioon musiikin tekemisen tavat ja esitykseen liitetyt merkitykset”, mutten malta olla tekemättä paria tarkennusta. Ensiksikin: etnomusikologia ei todellakaan ole ”näkökulma”, vaan musiikintutkijan on syytä avata paitsi silmänsä myös korvansa. Eikä tanssimisessakaan ole kerta kaikkiaan mitään syntistä. Soittamista lie lupa suositella sitäkin, myös levysoitinten. Musiikin esitykseen ei siis tarvita elossa olevaa muusikkoa, eikä etnomusikologin tehtävä ole palvella toimialaa – vaikkakin keinomielikapitalistin into poistaa muusikot toimialalta onkin työn ja tulonjaon kannalta ajankohtainen ja tärkeä tutkimusaihe.

Toiseksi etnomusikologiassa hyödynnetään useita metodeja eli tapoja tuottaa tietoa. Musiikin esitys se on vinyylilevyn kansikin. Näin ollen tieteenalan yhtenäisyys perustuu moniaistisiin metodologisiin sitoumuksiin, joihin nojaten etnomusikologi on kiinnostunut ihmisestä eikä suinkaan vain muusikkona vaan kaikissa kaoottisissa ja ristiriitaisissa muodoissaan ja musiikin olevaiseksi tekevissä toimissaan.

Tähtitiede

Etnomusikologian heikkous niin Suomessa kuin muuallakin on sen sijaan se, että se on sanamuotonsa mukaisesti jäänyt musiikkitieteen osa-alueeksi. Moniulotteisuuden kannalta pidän ensiarvoisen tärkeänä sitä, että yhdysvaltalaisen musiikkiantropologian opit kulkeutuivat Suomeen musiikkiteollisuudesta kiinnostuneen ylioppilaan mukana – eli kiitos, Pekka Gronow. Se, että opit pesiytyivät Helsingin yliopiston musiikkitieteen oppiaineeseen, on kuitenkin ollut omiaan vain uusintamaan ajatuksia musiikin ja eritoten musikaalisuuden erityisyydestä. Omalla tavallaan oireellista onkin, että olin jo hyvästi kolmannellakymmenennelläni saadessani ensikosketuksen etnomusikologiaan selatessani Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan opinto-opasta Oulun työvoimatoimistossa kevättalvella 1992. En ollut sanaa koskaan aiemmin kuullut tai lukenut, ja yhtä autuaan tietämätön olin musiikkitieteen olemassaolosta.

En tiedä, missä musiikkitiedettä saati etnomusikologiaa tuolloin mainostettiin (tai missä nykyään), mutta ei ainakaan Lassinkallion lukiossa Oulussa. En tosin osallistunut lukiossa musiikintunneille, koska silloin haaveilin arkkitehdin urasta eli valitsin kuvaamataidon – eivätkä tuolloiset linjaukset laajasta yleissivistyksestä antaneet mahdollisuutta valita molempia. Oulussakin toki oli ja on Madetojan musiikkilukio, joten ehkäpä ”alan” yliopisto-opintoja on markkinoitu siellä. Lassinkallion lukiota ei enää ole. Oulussa toki oli ja on myös yliopisto, jossa voi ja voi opiskella musiikkikasvatusta. Oman akateemisen uran aloitin itse asiassa siellä, mutta kylläkin teknillisen tiedekunnan rakentamistekniikan osastolla. Yliopiston opinto-oppaasta ei kuitenkaan löydy osumia hakusanoilla ”musiikkitiede” tai ”etnomusikologia”, joten niistä kiinnostuneen oli ja on hakeuduttava vähintään yli 300 km päähän etelään tai kaakkoon. Vuonna 2006 joukko yliopiston opiskelijoita teki aloitteen musiikkitieteen lisäämiseksi opintotarjontaan, mutta pyrintö kaatui kaiketi rahapulaan (ks. Aho 2006).

Asialla ei ole juurikaan väliä, sillä kolme vuosikymmentä sitten suhtautumiseni musiikintutkimukseen oli puhtaan välineellinen: olin päättänyt muuttaa Helsinkiin joka tapauksessa, päämääränäni aivan muut opinnot. Lisäksi tiesin pääseväni todistusvalinnalla suoraan sisään matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan, ja muistaakseni hyväksymiskirje tuli tähtitieteen oppiaineesta.

Tietynlaista tähtitiedettähän musiikintutkimuskin on usein ollut, jos kohta Sirius on vaihtunut Sibeliukseen ja Andromeda ABBAan. Matkan varrella on toistuvasti juolahtanut mieleen, että humanistien olisi hyvä kerrata fysiikan perusteet, ainakin mitä tulee ääneen tärykalvoilla tai iholla aistittavana väliaineen värähtelynä. Pääsykoeohjeissa mainittu Sointuanalyysi (Salmenhaara 1978) puolestaan ei ollut järin haastava parin täysin innottoman teekkarivuoden jälkeen, jos edes niitä ennenkään: erilaisten kattorakennelmien lujuuslaskelmiin verrattuna musiikinteoria on kovin keskinkertaista matematiikkaa, ja yhtä paljon olin jo oppinut sointukäännöksistä eritoten Juice Leskisen nuottikirjoista Maamme lauluja 1–4 (1985–1991).

Roska

Aloitin omat musiikkitieteen opintoni Helsingin yliopistossa syksyllä 1992 osoitteessa Vironkatu 1 B. Siellä kävi nopeasti selväksi se, että musiikkitiedettä oli mainostettu ainakin Sibelius-lukiossa ja Kallion lukiossa. Näissä painotettiin ja painotetaan yhä musiikkia ja tanssia sekä ilmaisutaitoa. Yhtälailla nopeasti kävi selväksi myös se, että useimmat näistä opinahjoista tulleet humanististen tieteiden ylioppilaat suhtautuivat musiikkitieteeseen yhtä välineellisesti kuin minäkin: heidän päällimmäisenä tavoitteenaan oli opinnot Sibelius-Akatemiassa tai jossain muussa korkeasti arvostetussa konservatoriossa. Jo opinto-oppaan perusteella itselleni oli selvää lisäksi sekin, että omissa opinnoissani tulisivat painottumaan tutkintovaatimusten kirjaintunnukset b ja c. Näistä edellinen tarkoitti ”etnomusikologiaa” ja jälkimmäinen tietokoneavusteista musiikintutkimusta eli niin kutsuttua studiolinjaa.

Etnomusikologia määrittyi tuolloin käytännössä ei suinkaan metodologisesti vaan lähinnä ”musiikillisen roskan” eli kaiken muun paitsi länsimaisen taidemusiikin tutkimuksena. Musiikillinen hierarkia tehtiin selväksi myös tilajärjestelyillä. Opetustilat itsessään olivat Meritullinkadun puolella neljässä kerroksessa ja selkeässä arvojärjestyksessä (ks. kuva 1): ylimmät huoneet olivat apulaisprofessorina ja lehtoreina työskennelleiden säveltäjien jumalallista luovuutta huokuvaa aluetta, kun taas kolmas kerros oli omistettu ”yleiselle” musiikkitieteelle ja sen professorille – eli käytännössä säälimättömän elitistiselle Wagner-tähtisumulle. Etnomusikologian rahvaanomainen opetus järjestettiin toisessa kerroksessa ja studiolinjan ensimmäisessä, maanrajassa, kuten teknisiin vempaimiin viehättyneille mekaanikoille ja muille aineellisen maailman otuksille ohuessa yläpilvessä leijailevien sävelteoreetikkojen ja heidän lakeijoidensa mielestä kai sopiikin. Viides kerros oli kylläkin varattu sosiologian tutkijoille.

Pian opintojen alettua opiskelijatuutorini Pekka Suutari ehdotti eräässä toisen kerroksen – kuinkas muuten! – aulassa pidetyssä tapaamisessa pienryhmällemme, että perustaisimme bändin ja esiintyisimme joulun alla ainejärjestön pippaloissa. Näin syntyi rytmibluesorkesteri Hornetti, jossa oli parhaimmillaan kymmenen jäsentä ja nelihenkinen puhallinosasto. Parin seuraavan vuoden aikana esiinnyimme useissa muissakin opiskelijapippaloissa. Orkesterin sopraanosaksofonisti, kitaristi ja mieslaulusolisti ovat kaikki palvelleet Suomen etnomusikologisen seuran puheenjohtajana: Juha Henriksson, Suutari ja allekirjoittanut. Tälläkään asialla ei ole sanottavasti merkitystä, sillä mikään ei takaa sitä, että kokemus musiikin julkisesta esittämisestä johtaisi asiantuntevaan saati korkeatasoiseen tieteelliseen toimintaan.

Tuutorointi ei silti – ja onneksi – ollut pelkkää bändipöhinää vaan sen lisäksi asianmukaista keskustelua opinnoista ja etenkin siitä, mitä etnomusikologia on. Tuutori Suutari kannusti muistaakseni myös liittymään seuraan. Tajuntaan seura iskostui kuitenkin viimeistään toisena luentopäivänä, kun luokkaan astuttuaan kenttätyökurssin opettaja Timo Laitakari löi pöytään läjän Musiikin suuntia ja Etnomusikologian vuosikirjoja.

Voimavarat

”Etnomusikologia on seura!” Näin mylvi joskus vuosituhannen vaihteessa Kaustisella pidetyssä kansanmusiikin tutkimusta käsitelleessä seminaarissa eräskin kansanmusiikin professori. Ymmärtääkseni hän koetti äyskinnällään korostaa etnomusikologian institutionaalista luonnetta jopa siinä määrin, että etnomusikologiaa ei olisi ilman sen nimissä toimivaa rekisteröityä yhdistystä. Sikäli hänen vauhkoamistaan voi pitää osuvana ja enteellisenä, että sittemmin etnomusikologia on sanana – ja oppiaineena – ollut häviämään päin Suomen yliopistojen tarjonnasta. Tampereen yliopistossa etnomusikologia oli jopa pääaineena, mutta nykyisellään minkäänlaista musiikintutkimusta ei mainita kandi- ja maisteriopintojen tutkintovaatimuksissa. Helsingin yliopiston opiskelu-palvelussa hakusana ”etnomusikologia” ei tuota yhtään osumaa, kuten ei Taideyliopiston opinto-oppaastakaan. Turun yliopiston opinto-oppaasta sen sijaan löytyy ”etnomusikologia-moduuli” sekä kolmisenkymmentä opintojaksoa. Itä-Suomen yliopiston tarjontaan etnomusikologia sisältyy puolestaan osana kulttuurintutkimusta niin perus- ja aineopintokokonaisuutena kuin syventävien opintojen erikoistumisalanakin.

Seuran painoarvo tieteenalan olemassaolon kannalta onkin suuri, mutta tämä tarkoittaa myös sitä, että etnomusikologia on todellakin oma tieteenalansa. Se ei katoa seminaareissa mesoamalla tai tutkintovaatimuksia tarkoitushakuisesti väännellen. Tiede on lisäksi sosiaalinen käytäntö ja idealistisimmillaan kommunismia sanan kirjaimellisessa merkityksessä eli tieteellinen tieto on yhteistä, julkista ja avointa (ks. Merton 1973). Tieteelliset yhdistykset ja seurat on nekin syytä ottaa kirjaimellisesti: niissä tiedettä tehdään ja edistetään yhdessä ja – ainakin etnomusikologian tapauksessa oman kokemukseni perusteella – hyvässä seurassa. Tai ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Minut valittiin seuran hallitukseen ensimmäisen kerran 1996 ja pidin toimintaa ja kokoustamistakin niin hauskana sekä sisällöllisesti että sosiaalisesti, että tuolloinen puolisonikin huomasi sen. Yksi ensimmäisistä kokousmatkoistani oli kylläkin enemmän mieleenpainuva kuin hauska: se suuntautui Helsingistä Tampereelle mainitun rytmibluesorkesterin kitaristin Citroën 2CV:n istuimettomassa takaosassa, kas kun samaisen orkesterin sopraanosaksofonisti varasi pelkääjän paikan pituuteensa vedoten. Penkin puutetta ei kyytitarjouksessa mainittu ja takaisin liftasinkin erään toisen hallituslaisen Volkswagen Golfin etuistuimella.

Kaikkea ei hyvä seurakaan kompensoi. Olin seuran puheenjohtaja 2010-luvun jälkipuoliskolla ja sikäli aitiopaikalla todistamassa keskustaoikeistolaista valtiojohtoista muutosta yhdistystoiminnan olosuhteissa. Kilpailukyky- ja yksityistämisvimmassaan tuolloinen hallitus muutti valtionavustuslinjauksia siten, että uudenvuodenyönä 2017 seuran tuloista katosi 7000 € eli jotakuinkin puolet. Tällä oli se vääjäämätön seuraus, että osa-aikaisesti palkatusta hallituksen ulkopuolisesta sihteeristä oli luovuttava ja tämän tehtävät jaettava hallituksen jäsenten kesken. Vastuualueiden sirpaloitumisen myötä kokonaiskoordinoinnin tarve kasvoi, ja niin olivat ohi ne päivät kun puheenjohtaja saattoi vain nojailla nuijaansa sihteerin huolehtiessa käytännön asioista.

En kuitenkaan voinut olla huomaamatta myös muutosta yhdistysaktiivisuudessa 2010-luvun kuluessa. Selkeimmillään tämä ilmeni siinä, että julkaisujen toimittajat ryhtyivät penäämään palkkioita tehtävistään. Samalla Etnomusikologian vuosikirja ja Musiikin suunta muuttuivat pelkästään verkkojulkaisuiksi, mikä vähensi julkaisujen tilaustuottoja, puhumattakaan edellytyksistä saada valtiollista julkaisuavustusta. Tämä tarkoitti lisäksi käsinkosketeltavien jäsenetujen katoamista, ja niinpä seuran jäsenmaksusta tuli käytännössä kannatusjäsenmaksu. Siinä missä seuraan kuului 2000-luvulle tultaessa osapuilleen 150 maksavaa jäsentä, tipahti määrä 2010-luvulla tuosta noin kolmannekseen (ks. kuva 2). Hallituksessa käytiin ajoittain myös keskustelua siitä, miten asianmukaista on sisällyttää tieteellinen luottamustoimi yliopistolliseen kokonaistyöaikaan – saati selitellä omia kokouspoissaoloja jälkimmäisen kuormittavuudella samalla kun vieressä istuu työtön työnhakija. Filosofian tohtorilta lie lupa odottaa kykyä hallita työaikaansa.

On toki tyypillistä, että etenkin pienten yhdistysten vuosikokouksissa enemmistö läsnäolijoista on hallituksen jäseniä. Silti seuran syyskokous 2019 jätti tuntemuksen kasvoille heitetystä märästä rätistä: kokousta varten oli varattu erillinen tila tarjoiluineen ja paikalle kutsuttu eräskin musiikintutkimuksen professori alustamaan tieteenalan tilasta ja tulevaisuudesta. Paikalle tulivat hän, toinen kutsuvieras sekä noin puolet hallituksen jäsenistä. Jäipähän tarjoiluksi tilattuja sämpylöitä kotiin vietäväksi reilusti. Alustuksessa ja keskustelussa palattiin toistuvasti ”etno”-määreeseen sekä sen mahdolliseen ja otaksuttavaankin vieroksuntaan, joten kenties siinä oli yksi syy vähäiseen osallistujamäärään. Heti seuraavan vuoden alussa seuran sähköpostilistalla kylläkin kinasteltiin siitä, missä päin Suomea etnomusikologiaa vielä opetetaan milläkin hallinnollisella tasolla eli onko se pääaine jossakin vai ei (ks. myös Seye 2020).

Julkaisujen ja jäsentulojen osalta seura on aiheuttanut ahdinkonsa täysin itse. Avoin verkkojulkaiseminen on saavutettavuuden kannalta eduksi, mutta liekö siinä(kin) digihuumassa unohtunut se jokaisen musiikkialaa vähänkin tuntevan tai tutkineen tietämä selviö, että suosion (eli tässä tapauksessa lukemisen) kannalta saavutettavuus on toissijaista markkinoinnin rinnalla. Taustalla on kuitenkin vielä suurempia voimia, nimitettäköön niitä sitten uusliberalistisiksi hypersuorittavuutta korostaviksi ”jälkihyvinvointivaltioiden” taipumuksiksi sekä yleisesti että eritoten korkeimmalla koulutusasteella (Macfarlane 2021) tai sivistysyliopistoihanteen korvautumiseksi ”kilpailuyliopistolla”, jossa ”työn keskiössä ei ole enää tiede, kansallisvaltio tai edes ympäröivä yhteiskunta, vaan oma ura ja sen edistäminen kilpailemalla kaikesta kaikkien kanssa” (Kallioinen 2019: 5). Tämä konkretisoitui ensin lainsäätäjän nuijan kopautuksella 2010 ja sittemmin siinä, miten uljas uusi yliopistolaki tehokkuusvaatimuksineen sekä yritysjohdon mukaisine uusine hallintorakenteineen ja kontrollikeinoineen on lisännyt kiirettä, turhautumista ja pahoinvointia nimenomaan tutkimus- ja opetushenkilöstön parissa eli niiden keskuudessa, jotka ovat ensisijaisesti vastuussa yliopistojen ensisijaisesta lakisääteisestä tehtävästä – tutkimukseen perustuvasta ylimmästä opetuksesta.

Paikat

Opintojeni edetessä ja etenkin seura-aktiivisuuden myötä kävi selväksi se, että Suomessakin saattoi kouluttautua etnomusikologisesti eri tavoin, ja niinpä paneeliotsikkoon palatakseni voisikin olla paikallaan udella suomalaisten etnomusikologioiden omalaatuisia piirteitä. Sikäli kun tieteenala on ajettu ahdinkoon ja jopa olemattomiin, utelun luonne on pikemminkin oppihistoriallinen kuin ajankohtainen. Myönteisimmillään ajateltuna tämä tarkoittaa sitä, että vaikka etnomusikologia on kadonnut nimellisestä opintotarjonnasta, sen opit ovat juurtuneet vaihtelevin tavoin.

Semiotiikkaa hännystelevä 1990-luvun etnomusikologinen ”roskakori” vaihtui Helsingin yliopistossa 2010-luvulle tultaessa harvinaisen röyhkeän professorivalintaprosessin jälkeen antropologiseen otteeseen. Tarkennan, että prosessi oli häpeilemättömine suosimis- ja vaikutusyrityksineen härski, ei valinta itsessään. Olin yksi hakijoista, mutta se ei estänyt toista kirjoittamasta minulle herjaten kolmatta ja pyytäen minua suosittelemaan itseään. Tehtävään valittiin neljäs ja hänen eläköidyttyään oppiaineen resurssit vähenivät ratkaisevasti, ja nykyisellään etnomusikologinen ote putkahtelee esiin lähinnä puheissa kulttuurisesta musiikkianalyysista tai musiikista yhteiskunnallisena muutosvoimana, mitä ikinä niillä kulloinkin tarkoitetaankaan.

Tampereella soitintutkimuksellisesti ja sävelikköanalyyttisesti suuntautunut suomalaisugrilaisiin väestöihin keskittynyt musiikkiantropologia puolestaan joutui toistuvien rakenneuudistusten kurimukseen. Hakiessani sikäläistä musiikintutkimuksen professuuria 2014 tehtävä oli sijoitettu osaksi sosiaalitieteiden kokonaisuutta, mutta pari vuotta valinnan jälkeen se sijoitettiinkin viestintätieteisiin. Nykyisellään musiikintutkimus löytyy vain yliopiston tohtorikoulutustarjonnasta, enkä yllättyisi mikäli vain ja ainoastaan siihen saakka, kunnes se viimeinenkin väitöskirjatutkija saa opinnäytteensä viimeisteltyä.

Turun yliopistossa sekä Åbo Akademissa hallitseva suuntaus on pohjautunut feministiseen teoretisointiin ja sen jatkeena tai pohjana kulttuurintutkimukselliseen otteeseen. Olennainen osa etnomusikologista ”Turun tautia” on ollut sen kytkös kulttuurihistoriaan: vielä 2000-luvun alussa muistan todenneeni ulkomaisille kollegoille, että Suomessa populaarimusiikin tutkijat ovat joko etnomusikologeja tai kulttuurihistorioitsijoita. Tämä yhteys on jossain määrin säilynyt juuri Turussa, jos kohta kattotermiksi vaikuttaa nykyisellään vakiintuneen ”kulttuurinen musiikkitiede.” Onpa toisaalta Taideyliopistossa työskentelevä kulttuurisen musiikintutkimuksen lehtori taustaltaan turkulainen kulttuurihistorioitsija. Åbon osalta en rohkene yleistää, sillä ennen niin siloleukaisen Golf-kuskin partaannuttua professoriksi olen ymmärtänyt, että oppiainelinja on toissijainen tavalla tai toisella musiikintutkimuksesta kiinnostuneiden opiskelijoiden rinnalla.

Joensuussa etnomusikologia on yksi kulttuurintutkimuksen suuntautumisvaihtoehto. Puuttumatta kulttuurintutkimukseen liittyvistä sekaannuksista olen Itä-Suomen yliopistossa alan professorina toimineen etnomusikologi Helmi Järviluoman (2008: 14, 16) kanssa täsmälleen samaa mieltä siitä, että Suomessa tehtiin nimenomaan etnomusikologian nimissä jo 1960- ja 1970-luvulla sitä, mikä muualla tuli tunnetuksi brittiläisenä kulttuurintutkimuksena – ja Suomessa kulttuurintutkimuksena vasta käytännössä 1990-luvulla. Otsikkopaneelin jälkeen käytiin seuraavanlainen sananvaihto:

  AV: ”Suomalainen etnomusikologia on paras etnomusikologia.”
  Helmi: ”Niin on!”

Toivoakseni etnomusikologiset opit ovat juurtuneet muuallekin. Puskaradioennustusten mukaan Suomessa musiikintutkimus keskittyy parinkymmenen vuoden sisään Taideyliopistoon ja Jyväskylään. Ennustus ei lupaa hyvää etnomusikologian kannalta: edellinen on korkeatasoinen taiteilijakoulu, jälkimmäinen luonnontieteellisesti painottuneen kognitiivisen musiikkitieteen uranuurtajia. Seuran hallituksessakin palvelleet jyväskyläläiset etnomusikologisesti suuntautuneet tutkijat kertoivat aikoinaan, kuinka heitä usutettiin vähemmän kuin enemmän ystävällismielisesti siirtymään nykykulttuurin tutkimuksen yksikköön.

Nykykulttuurin tutkimus ei välttämättä ollut – tai olisi – kehno oppiaine tai yksikkö etnomusikologeille. Tosin nykyisellään musiikkia ei mainita alan tutkimuskeskuksen tutkimusaiheissa, jos kohta sitä ei ole suoraan suljettu poiskaan: ”Empiirisissä tutkimuksissa paneudutaan kulttuurituotteiden tuotantoon, jakeluun, vastaanottoon ja käyttöön liittyviin seikkoihin” (JY-mutku 2024). Ymmärrettävää toki on, että mikäli musiikki korostuisi keskuksen tutkimuksessa, dekanaatilla olisi täysi työ vakuuttaa ministeriötä mielistelevä rehtoraatti strategisesta osaamisestaan, kas kun saman eli musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen kultamunahanhena on musiikin, mielen, kehon ja aivojen huippuyksikkö. Ehkäpä ajan myötä paikallinen etnomusikologia määrittyy numeeristaen sellaisia aiheita kuten ”musiikki voimavarana nuorille”, ”musiikki ja tanssi” sekä ”musiikki ja romanttiset suhteet” (JY-musiconnect 2024). Itse en tätä odotellen henkeäni pidättele.

Ihmisyys

Ihmettelen silti, mihin ”Suomen” seuran nimessä viittaa. Vertaan sitä väistämättä toiseen itselleni jo viime vuosituhannelta lähtien tärkeään yhdistykseen eli Kulttuurintutkimuksen seuraan. Tarkkaan ottaen moista seuraa ei tuolloin vielä ollut, vaan se perustettiin samannimisen verkoston pohjalta vuonna 2008. Nykyisen seuran nimi englanniksi on The Society for Cultural Studies in Finland. Suomen etnomusikologinen seura puolestaan on The Finnish Society for Ethnomusicology. Molemmat seurat siis toimivat tietyn tieteenalan puolesta (for), mutta yksi Suomessa (in) ja toinen suomalaisena (-ish). Mitä omistus- tai muiden prepositioiden ja -päätteiden voi siis olettaa ilmentävän? Mitä olennaisesti suomalaista etnomusikologiassa muka olisi, etenkin mikäli kulttuurintutkimus ei määrity samalla tavoin kansallisesti vaan valtion rajoja myötäillen? Miten suomalainen etnomusikologia kenties eroaa etnomusikologiasta Suomessa – sekä esimerkiksi Suomelle ja Suomesta? Miksi juuri nyt olisi tärkeää juhlia tai määritellä suomalaista etnomusikologiaa? Miksi juuri suomalainen etnomusikologia olisi täyttänyt vuosia – eikä esimerkiksi vain seura?

Nimenomaan juuri seura täyttää vuosia, eikä mikään minkä voisi ymmärtää suomalaisena etnomusikologiana. Jälkimmäistä ajatellen voi koetella itseään vaikkapa Erkki Ala-Könnin (1956; 1982) väitöskirjalla, sillä se on oppihistoriallisesti ajatellen ensimmäinen, missä sanaa Suomessa – joskaan ei suomeksi – käytetään ja lähinnä vain kirjan otsakkeessa. Näin ollen hänen etnomusikologisuutensa jää paljolti rivien väliin ja lähdeviitteiden varaan. Toisaalta se, oliko Ala-Könni etnomusikologi vai ei, on muiden juupas–eipäs-kinastelujen lailla hedelmätön kysymys; olennaisempaa on se, miksi ja millaisin oppihistoriallisin perustein hänet sellaiseksi nimetään tai jätetään nimeämättä. Esimerkiksi Outi Valo (2022: 120) huomauttaa, että siinä missä ”Ala-Könnin nimeämä ’kansatieteellis-musiikkitieteellinen tutkimustapa’ oli ehkä saksankielisen kirjoitusasunsa puolesta lähellä etnomusikologiaa”, sisällöltään väitöskirja ”vastasi pikemminkin maantieteellis-historiallisen metodin evoluutionäärisiä tulkintoja kulttuurista”.

Etnomusikologia Suomessa on toisin sanoen ollut jo alun pitäen monimuotoista. Se on ollut moniulotteista myös siksi, että maa, kielialue ja tiedeyhteisö ovat pieniä. Yhteistyössä on voimaa. Pienessä tiedeyhteisössä asiat kuitenkin henkilöityvät helposti, ja niinpä etnomusikologia Suomessa ei ole ollut vain helsinkiläistä, joensuulaista, tamperelaista ja turkulaista, vaan myös harvoista professuureista kamppailevien vahvojen persoonien ympärille muotoutuneita kuppikuntia. Professuurit kaiketi vain vähenevät, mutta etnomusikologiset kuppikunnat vaikuttavat pysyvän olennaisena osana äänellisesti organisoitunutta ihmisyyttä. Voi olla, että olen joidenkin mielestä luonut oman muunnelmani: nykyisessä tehtävänimikkeessäni on muoto ”kulttuurinen musiikintutkimus”, mutta koska pidän sitä alemmuudentuntoisena väännöksenä etnomusikologiasta sekä osoituksena kilpailuyliopiston välineellistävästä toimintatavasta, määrittelen itseni musiikin kulttuurintutkijaksi. Tämä vastaa myös termin vakiintunutta englannikielistä muotoa the cultural study of music – eli kysymys on myös käännösvirheen oikaisusta. Kiitos Janne Mäkelän (2024), ”musiikin kulttuurintutkimus” on jo esiintynyt johtavan päivälehden palstoilla.

Tästä huolimatta Suomen etnomusikologinen seura on ollut itselleni ehdottomasti tärkein ammatillisen samastumisen ja opin yhteisö, ja erityisen iloinen olenkin ollut siitä, että hallituksessa on viime vuosina ollut etnomusikologiasta ja musiikkitieteestä valmistuneiden ohella esimerkiksi folkloristiikan, kulttuurihistorian ja soveltavan kielitieteen edustajia. Niinpä samalla kun onnittelen 50-vuotiasta Suomen etnomusikologista seuraa, toivon sille myös mitä parhainta jatkoa!

Kirjoitus on laajennettu versio Suomen musiikintutkijoiden symposiumissa Joensuussa 25.3.2024 pidetystä paneelipuheenvuorosta. Kiitän tapahtuman järjestäjiä kutsusta, Heli Aaltoa kommenteista ja Johannes Brusilaa Golf-kyydistä.

Lähteet

Aho, Esko 2006. ”Musiikkitiede puuttuu yliopistosta”. Kaleva 19.4.2006, https://www.kaleva.fi/musiikkitiede-puuttuu-yliopistosta/2070618 (tarkistettu 26.6.2024).

Ala-Könni, Erkki 1956. Die Polska-Tänze in Finnland. Eine ethnomusikologische Untersuchung. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys.

Ala-Könni, Erkki 1982. Suomalainen polska. Etno-musikologinen tutkimus. Kaustinen: Kansanmusiikki-instituutti.

Blacking, John 1973. How Musical is Man? Seattle & London: University of Washington Press.

Graber, Katie J. 2020. ”Affect, language, race, voice: opera singers in nineteenth-century United States”. Ethnomusicology Forum 29:1, 40–61.

JY-musiconnect 2024. ”Musiconnect”. Jyväskylän yliopisto, https://www.jyu.fi/fi/tutkimusryhmat/musiconnect (tarkistettu 26.6.2024).

JY-mutku 2024. ”Tutkimus musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella”. Jyväskylän yliopisto, https://www.jyu.fi/fi/hytk/mutku/tutkimus (tarkistettu 26.6.2024).

Järviluoma, Helmi 2008. ”Etnomusikologi kulttuurintutkijana – pakkoavioliitto vai aito romanssi?” Kulttuurintutkimus 25(2008): 2, 11–24.

Kallioinen, Mika 2019. ”Menetetty akateeminen vapaus? Professorit ja yliopistoyhteisön kiihtyvä muutos”. Tieteessä tapahtuu 2/2019, 3–7, https://journal.fi/tt/article/view/79960 (tarkistettu 26.6.2024).

Kilpiö, Kaarina & Niiranen, Elina & Rantanen, Saijaleena, toim. 2023. Etnomusikologian vuosikirja 35. Helsinki: Suomen etnomusikologinen seura.

Leskinen, Juice (1985–1991) Maamme lauluja 1–4. Helsinki: Love Kustannus.

Macfarlane, Bruce 2021. ”The neoliberal academic: Illustrating shifting academic norms in an age of hyper-performativity”. Educational Philosophy and Theory 53: 5, 459–468.

Merriam, Alan P. 1964. The Anthropology of Music. Evanston: Northwestern University Press.

Merton, Robert 1973. The Sociology of Science. Chicago: The University of Chicago Press.

Moisala, Pirkko 2013. ”Etnomusikologian uudet haasteet”. Musiikki kulttuurina. Toim. Pirkko Moisala & Elina Seye. Helsinki: Suomen Etnomusikologinen Seura, 9–25.

Mäkelä, Janne 2024. ”Israelin kisakappale Euroviisuissa on hyvin poliittinen”. Helsingin Sanomat 13.3.2024, https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000010290926.html (tarkistettu 28.6.2024).

Salmenhaara, Erkki 1978. Sointuanalyysi. 4. painos. Helsinki: Otava.

Seye, Elina 2020. ”Etnomusikologian olemassaolosta”. Musiikin suunta 10.2.2020, http://musiikinsuunta.fi/2020/ajankohtaista/etnomusikologian-olemassaolosta/ (tarkistettu 15.11.2020; ei saatavilla 26.6.2024).

Small, Christopher 1998. Musicking. The Meanings of Performing and Listening. Middletown: Wesleyan University Press.

Talasniemi, Johanna 2023. ”Persona non grata vai arvostettu Sibelius-sopraano. Aulikki Rautawaaran ura 1944–1957”. Etnomusikologian vuosikirja 35. Toim. Kaarina Kilpiö, Elina Niiranen & Saijaleena Rantanen. Helsinki: Suomen etnomusikologinen seura, 121–153.

Titon, Jeff Todd 2009. ”The Music-Culture as a World of Music”. Worlds of Music. An Introduction to the Music of the World’s Peoples. 5th ed. Päätoim. Jeff Todd Titon. Belmont: Schirmer Cengage Learning, 1–34.

Valo, Outi 2022. Kansanmusiikin keruu ja kansallinen katse. Erkki Ala-Könnin tallennustyö toisen tasavallan Suomessa vuosina 1941–1974. Tampere: Tampereen yliopisto.