Etnomusikologian puhemiehenä Yleisradiossa 1983-1992
Juhani Similä FM (Helsingin yliopisto) on opiskellut huilunsoittoa ja musiikin teoriaa Helsingin Konservatoriossa 1971-1975 sekä musiikkitiedettä ja erityisesti etnomusikologiaa Helsingin yliopistossa 1975-1979. Similä on myös opiskellut Havannan taideyliopistossa (Instituto Superior de Arte) vuosina 1979-1980, Meksikon Antropologisessa koulussa (Escuela Nacional de Antropologia) ja hän keskittyi etnomusikologian opintoihin valtionyliopisto UNAM: issa vuonna 1985. Hän on suorittanut osan flamenkologin tutkinnosta Málagan yliopistossa (UMA) v. 2015. Similä on asunut Málagassa vuodesta 2003 lähtien.
Suomen Etnomusikologinen Seura otti keväällä 1979 virallisesti kantaa Yleisradion musiikkipolitiikkaan. Seura vaati mm. musiikkiohjelmien tason nostamista ja virkoihin toimittajia, joilla olisi laaja-alainen musiikintuntemus. Viisi vuotta myöhemmin Yleisradio vastasi noihin haasteisiin kaikkien aikojen suurimmalla ja pitkäkestoisimmalla etnomusikologisten ohjelmakokonaisuuksien projektilla, jossa sain olla sekä ohjelmantekijänä että vastaavana tuottajana. Työläs projektimme sai säännöllisesti hyvin laajaa näkyvyyttä esimerkiksi Helsingin Sanomissa. Ennen kaikkea se kuitenkin toi etnomusikologiselle ajattelulle ja maailman musiikeille ainutlaatuista valtakunnallista kuuluvuutta ja uusia yleisöjä, mihin akateemiset seminaarit ja tutkijatapaamiset eivät kyenneet.
Jälkeenpäin nähtynä tähän tilanteeseen johtanut kehitys vaikuttaa omalta osaltani sattumien ketjulta. Selatessani syksyllä 1980 Helsingin yliopiston opinto-opasta huomasin yllätyksekseni, että minut oli täysin tietämättäni merkitty musiikkitieteen laitoksen etnomusikologian kurssien suunnittelijaksi. Olin kesällä palannut lukuvuoden 1979—1980 mittaiselta opetusministeriön välittämältä stipendimatkalta Kuubaan.
Kaipa minut oli katsottu nyt päteväksi koostamaan asiantuntijoiden avustuksella musiikkitieteen laitoksen silloinen Latinalaisen Amerikan musiikin opetus, Sibelius-Akatemian ensimmäinen maailmanmusiikin kurssi ja järjestämään vierailuluentoja Turun ja Jyväskylän yliopistoihin. Samalla toimitin ahkerasti SES:n Äänenkannattajaa, jonka tasoa pyrin nostamaan analyyttisemmaksi.
Vuoden 1981 numeroon 4 sain mukaan Argeliers Leónin 11-sivuinen kirjoituksen ”Afrikkalainen vaikutus kuubalaisessa musiikissa”. Ulkoisesti numero oli edelleen A5-kokoinen moniste, mutta sisällöltään se oli ensimmäinen ammattimaisesti toimitettu Äänenkannattaja. Leónin kirjoitus perustui hänen Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella marraskuussa 1977 pitämäänsä vierailuluentoon. Olin tuolloin laitoksen kanslistina ja tapasimme silloin ensi kerran. Kun keväällä 1979 hain Havannan taideyliopistoon ISA:an, jossa tulin olemaan sen ensimmäinen eurooppalainen opiskelija, suuntasin hakemukseni suoraan hänelle. Myöntävä vastaus tuli pian. Sitä en tiennyt että León oli juuri edellisenä vuonna nimitetty ISA:n musiikkitieteen professoriksi. Koko musiikkitieteen opetuskin oli liitetty ISA:n monialaiseen opintokokonaisuuteen vasta vuonna 1978. Esiteltyäni itseni suomalaiseksi etnomusikologiksi León painotti heti ensi tapaamisellamme Havannassa: ”Täällä meillä ei ole mitään etnomusikologiaa, vaan kaikki on musiikkitiedettä.”
Vuonna 1983 saimme Vesa Kurkelan kanssa Kristiina Damströmiltä kutsun järjestää Yle:n ammattiopistoon kahden päivän seminaari talon musiikkitoimittajille. Laaja-alaista, kulttuurista musiikkijournalismia kapea-alaisen erikoistumisen vastapainoksi oli kaivattu tuolloin Kriittisen korkeakoulun keskustelutilaisuudessa, ja asia oli ollut esillä julkisuudessa monilla muillakin foorumeilla. SES oli esittänyt vaatimuksiaan Yle:lle jo vuonna 1979, mutta toiseksi altavastaajaksi haettiin myös lehdistön musiikkikirjoittelua.
Yle:n seminaarissa hyödynsin Charles Seegerin ja Pekka Gronowin ideoita musiikki- ja puheyhteisöistä. Kärjistetty väittämäni oli, että musiikkijournalismi niin lehdistössä kun Yle:ssä oli kangistunut tyhjäksi rituaaliksi ja litaniaksi. Toimittajat olivat kuin pappeja, jotka puhuivat aina samoilla fraaseilla ja avainkäsitteillä omille musiikillisille viiteryhmilleen. Tilalle tarjosin laaja-alaista ja kulttuurista, etnomusikologista musiikkijournalismia.
Mitä lienevät monet kokeneet ja nimekkäät toimittajat seminaaristamme tuumineet, mutta sen seurauksena minä muutuin vuonna 1983 monien eri foorumien freelancerista – kirjoitin mm. erilaisia musiikkijuttuja noin tusinaan eri lehteen Ylioppilaslehdestä Uuteen Suomeen - Radio 2:n viihdetoimituksen vakituiseksi kuukausipalkkaiseksi toimittajaksi. Samana vuonna kirjoitin Suomen Antropologin suomalaista etnomusikologiaa käsittelevään esittelynumeroon artikkelin nimeltä ”Suavecito – verbal improvisation in Cuban Son Singing”. Tuo kirjoitus päätyi ensin Bruno Nettlille ja häneltä edelleen kanadalaisen James Robbinsin väitöskirjaan.
SES:ssa olin aktiivisimmillani vuonna 1984, jolloin olin sen hallituksen jäsen Timo Leisiön puheenjohtajakaudella. Kirjoitin kuubalaisesta musiikista opiskelijajärjestö Synkoopin lehteen ja uskaltauduin puhumaan toukokuussa jopa Tampereen yliopiston suureen saliin argentiinalaisen Carlos Vegan mesomusiikin teoriasta. Tuossa valtakunnallisessa musiikintutkijoiden tapaamisessa olivat paikalla jokseenkin kaikki suomalaiset musiikkitieteilijät - sekä perinteiset että etnot.
Keväällä 1984 kokosin latinalaisamerikkalaisen teemanumeron ”Musiikin suunta Latinalaisessa Amerikassa”, joka ei enää ollut koneella kirjoitettu moniste, vaan oikea painotuote. Sitä jaettiin Suomen kirjastoihin ja myytiin Helsingin Laulufestivaaleilla Ilpo Saunion toivomuksesta ”jäätelötötterön hinnalla”.
Tuolla Musiikin suunnan numerolla tuli olemaan merkittäviä seurauksia paitsi minulle itselleni myös Yleisradion etnomusikologiaan liittyville ohjelmille yleensä. Sen ansiosta minusta tuli Yle:n etnomusikologisten ohjelmien edusmies ja niiden pysyvä tuottaja vuodesta 1984 vuoteen 1992. Joskaan en valtavan työurakan vuoksi voinut enää olla mukana kuin ajoittain SES:n toiminnassa, kykenin sen sijaan tarjoamaan valtakunnallisen viestintäkanavan ja antamaan äänen monen monille asiantuntijoille, tutkijoille, yliopiston professoreille – ja itse musiikille.
Avarakatseinen Tapio Lipponen, jolle olin saanut jo aiemmin saanut tehdä freelancerina paljonkin pisteohjelmia ja jopa pieniä ohjelmasarjoja, nimesi minut osaston kokouksessa jättiprojektin tuottajaksi. Vakuudeksi ja mahdollisten epäilijöiden hiljentämiseksi hän pläjäytti ilmaan ”Musiikin suunta Latinalaisessa Amerikassa” -lehden sanoen: ”Similä on tehnyt tällaisen kirjan!” Arvosteltuani vuosikausia siellä sun täällä Yle:n musiikkipolitiikkaa, sain nyt luvan vastata omaan huutooni. Projektin sihteeriksi ja juontajaparikseni tuli konkaritoimittaja Stig Framåt.
Yleisradion pitkäkestoisin ja kunnianhimoisin etnomusikologiseen näkemykseen pohjautuva hanke sai nimekseen ”Musiikkia maestro!”. Vv. 1984–1987 joka syyskaudella omistettiin kokonainen perjantai jonkin maantieteellisen alueen musiikille. Lähetysaikaa saimme joka toinen tai kolmas viikko peräti 6–10 tuntia. Jo syksyllä 1984, joka oli rankinta aikaa, kun teemapäivä aamupäivän suorine lähetyksineen oli työstettävä joka toinen viikko, ehdittiin esitellä asiantuntijavoimin Aasian, Latinalaisen Amerikan, Pohjois-Amerikan, Neuvostoliiton sekä saksalaisen ja romaanisen kielialueen musiikkeja.
Stig Framåtin kanssa valjastimme alusta pitäen mammuttiprojektin käyttöön kaikki mahdolliset resurssit, jotka Yle tuolloin tarjosi. ”Maestroon” palkattiin kymmeniä talon ulkopuolisia tekijöitä, musiikin tutkijoita Helsingin yliopistosta ja Sibelius-Akatemiasta sekä useita Suomen etnomusikologisen seuran jäseniä. Oman panoksensa antoivat radion musiikkituotanto sekä Ylen uutistoimituksen ulkomaankirjeenvaihtajat. Niin ikään tilasimme ohjelmia Kauko-Idän suomalaisilta diplomaateilta ja haalimme tekijöitä Suomi–Kiina-seurasta sekä Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan kielten laitokselta. Juuri maailmanmatkoiltaan palanneet asiantuntijat pyrimme saamaan välittömästi mukaan suoriin lähetyksiin. Kuulijoita karsiva kuiva akateemisuus pyrittiin poistamaan noudattamalla studiovieraiden kanssa epämuodollista, keskustelevaa lähestymistapaa.
Suorat lähetykset alkoivat kello 8.30 ja loppuivat kello 14. Välissä kuultiin ”Maailmanpolitiikan arkipäivää” sekä pakolliset ”Kotimainen puolituntinen” ja ”Kevyesti keskellä päivää”. Myös niiden musiikit nivottiin päivän teemaan tyyliin ”Kevyesti keskellä Kaakkois-Aasiaa”, ja Ilpo Hakasalo kokosi ”kotimaiset” teemoihin sopivasti. Aamun osuus, joka juonnettiin kolmessa jaksossa, sisälsi myös nauhoitettuja osuuksia. Illalla Maestro jatkui kello 18 ja kesti usein keskiyöhön. Nämä osuudet olivat yleensä nauhoitettuja. Radion prime time -aikojen luovuttaminen etnisen ja maailmanmusiikin käyttöön oli Yle:n historiassa ennenkuulumatonta.
Kävimme läpi kaikki mantereet. Sitten tuli valtamerten vuoro: Tyyni valtameri, Intian valtameri…Eri soittimille omistettiin omat päivänsä. Pohdittiin musiikin suhdetta kaupallisuuteen, uskontoihin ja politiikkaan. Vietiin yleisö maailman suuriin musiikkikaupunkeihin: New Yorkiin, Pariisiin ja Lontooseen. Esimerkiksi syksyllä 1985 näitä musiikillisia teemapäiviä oli kahdeksan, ja niihin sisältyi lähes sata erillistä ohjelmaa, joita uusittiin seuraavana kesänä. Merkittävää julkisuutta Musiikkia maestro sai vv. 1985 -1987, kun jazzkriitikko Lauri Karvonen esitteli teemapäiviä ja niiden sisältöjä säännöllisesti Helsingin Sanomien radio- ja tv-sivuilla.
’Musiikkia maestro’ on varsin kunnianhimoinen projekti. Se pyrkii puhkomaan amerikkalaisen ja englantilaisen populaarimusiikin sumuverhoa ja osoittamaan että pientenkin ja etäisten maiden musiikki voi olla arvokasta ja jopa nautittavaa. Toimittaja Juhani Similä kertoo, että samalla kun sarja tarkastelee teemojensa puitteissa koko maailman musiikkia, se pyrkii osoittamaan, että musiikki suo hyvän näkökulman maailman ja sen kulttuurien tarkastelemiseen. (Karvonen 1986)
Usein pääsin itsekin kertomaan teemoista ja niiden toteutuksesta Karvosen haastatellessa minua.
Kanava- ja toimituspäälliköt vaihtuivat, mutta ”Musiikkia Maestro” pysyi merkkituotteena eli vuonna 1987 kakkosviihteen toimituspäälliköksi tulleen Pentti Kemppaisen sanoin ”toimituksen lippulaivana”. Maestron oheen käynnistin myös uuden sarjan ”Välimeri soi”, jota varten palkkasin taas uusia asiantuntijoita ja tein itse aineistonhakumatkoja kesällä 1986 ja talvella 1987. Kun pidimme tästä minisarjasta lehdistötilaisuuden, huudahti Katso-lehden kokenut toimittaja: ”Eihän tätä kuuntele kukaan!” Kemppainen vastasi terävästi: ”Käyväthän ihmiset sentään etelänmatkoillakin!”
Syksyllä 1985 Musiikkia maestron suunnitteluryhmään liittyi Pekka Gronow, joka on Richard Spottswoodin ohella kansainvälisen äänitehistorian merkittävin tutkija. Hän kirjoitti jo tuolloin radion musiikkitarjonnan tulevaisuudennäkymistä: tarjolla olisi kaksi mallia, kirjasto- tai valintamyymälämalli. Sähköinen kirjasto tarjoaisi laajat valikoimat musiikkia eri kulttuuripiireistä, valintamyymäläradio taas perusvalikoiman standardituotteita. Kun epäilin joidenkin teemapäivien kantavuutta, tokaisi Gronow hyvin ennustaen: ”Tehdään niin kauan kun vielä voidaan.” ”Musiikkia maestro” oli hanke, jonka taustalla olivat Ylen vanha kansanvalistustehtävä ja informatiivinen ohjelmapolitiikka - aikana, jolloin Yle:n monopoliasema oli kovaa vauhtia murtumassa.
Esittelin projektiamme Euroopan yleisradioliiton EBU:n World Music Workshopin tapaamisissa yhteensä kolmesti, ensin Kööpenhaminassa 1988 sitten Berliinissä 1990 ja vielä Zürichissä 1992. Missään muussa Euroopan maassa ei vastaavaa ollut toteutettu. Sveitsissä skotlantilainen tutkija-toimittaja Jan Fairley puhkesi ohjelmanäytteitä kuultuaan ylitsevuotaviin kehuihin.
EBU:n kokouksissa syntyi materiaalinvaihdon kannalta hyödyllisiä kontakteja, mutta englantilainen World Music -markkinointikäsite oli rantautunut etenkin Hollantiin, Saksaan ja Pohjoismaihin. Saksalaiset ryhtyivät muokkaamaan World Music -soittolistoja ja puuhaamaan Berliinistä Euroopan radioiden maailmanmusiikkilistojen ylivalvojaa. World Musicista tuli osa länsimaista musiikkituotantoa ja maailmanmusiikki oli Suomessakin jo esillä lukemattomissa tapahtumissa ja festivaaleilla.
Berliinin kokouksesta lensin tutustumaan Ranskan radion kansainvälisen osaston toimintaan. Kävi ilmi, että Radio France International lähetti entisiin siirtomaihinsa ympäri maailmaa muusikkoja ja tutkijoita, jotka tallensivat äänimateriaalia samaan tapaan kuin varhaiset etnomusikologit. Näistä musiikeista koottiin Pariisissa radiosoittoa varten äänilevyjä hyvin valaisevine esittelyteksteineen.
Olin nyt jo siirtynyt, alkuun toiveikkaanakin, radion organisaatiomuutoksen yhteydessä rokin ja soittolistojen vallattua entisen asemapaikkani Radio1:n musiikkitoimitukseen, joka oli ollut lähes täysin klassiseen musiikkiin keskittynyt. Toimituksen suhtautumista siirtooni kuvatkoon musiikkipäällikkö Antero Karttusen minulle esittämä kysymys: ”Oletteko Te klassisen musiikin suhteen aivan analfabeetti?” No, olihan minulla sentään kontrapunktia myöten yliopiston musiikkitieteen opinnot ja jotain muutakin suoritettuna. Vielä jonkin aikaa saatoin ulkomaiseen kansanmusiikkiin erikoistuneena outona lintuna tehdä ja tuottaa paitsi pisteohjelmia myös niin sanotun etnisen musiikin teemapäiviä kollegani Sirkka Halosen kanssa. Näitäkin esiteltiin Hannu-Ilari Lampelan ja Matti Ripatin toimesta hyvin myönteisesti Helsingin Sanomissa. Toimintaedellytykseni loppuivat kuitenkin kuin tykinlaukauksesta palattuani keväällä 1992 Yle:n stipendimatkalta Meksikosta, josta olin kerännyt valtavan määrän materiaalia. Toimituspäällikkö ei ollut kiinnostunut keräämästäni materiaalista. Jo aiemmin, kun tuotin sarjan ”Musiikkia islamin maailmassa” pätevimpien suomalaisten asiantuntijoiden tekeminä, toimituksen hallinto oli suhtautunut siihen varsin nihkeästi. Avausjakson sarjaan teki maan paras islamilaisten soitinten tuntija professori Timo Leisiö. Kuitenkin jaoin siis saman, minkä Pirkko Moisala oli kokenut jo aiemmin: etnomusikologia oli tuossa toimituksessa "sana, joka sai heidät vetämään revolverit esiin". (ks. Järviluoma 2005: 65) Mikään ei ollut muuttunut. Näissä oloissa siirryin suosiolla musiikkitoimittajaksi Radio Suomeen.
Kirjoitin vielä Ylen ammattiopiston kirjaan lyhyen historiikin etnomusikologisista ohjelmista Yle:ssä alkaen edeltäjistäni Pekka Gronowista, Philip Donnerista ja Pirkko Moisalasta. Kymmenen vuoden kokemus Yle:n kanavilla musiikkia kontekstoivien ohjelmien tekemisestä, nimitettäköön sitä sitten etnomusikologiseksi tai musiikkijournalistiseksi näkemykseksi, oli vakuuttanut minut siitä, että journalististen peruspilareiden hylkääminen soittolistojen, formaattien ja DJ-kulttuurin tieltä tulisi olemaan väärä ratkaisu. Olin selkeästi toisinajattelija. Tämän panivat merkille myös Yle:n ammattiopiston julkaiseman musiikkitoimittajan käsikirjan tekijät kirjoittajaesittelyssään:
Similä näkee lähestymistapansa (etnomusikologinen musiikkijournalismi) ainoaksi oikeaksi musiikkijournalismiksi suhteessa megatrendejä viljelevään DJ-kulttuuriin. (Alm & Salminen 1992)
”Musiikkia maestro” jäi Yle:n laajuudessaan ainutlaatuiseksi satsaukseksi etnomusikologiseen musiikkijounalismiin: vastaavaa ei ollut tehty koskaan aikaisemmin eikä tultaisi tekemään myöhemminkään. Tänä päivänä moinen tuntuisi ajatuksenakin mahdottomalta.
Musiikki maestro -sarjan vakituiset avustajat 1984-1987: Ilpo Saunio, Peter von Bagh, Vesa Kurkela, Pekka Gronow, Philip Donner.
Työryhmä vuodesta 1985: Gronow, Saunio, Stig Framåt, Juhani Similä.
Lähteet
Alm, A. & Salminen, K. (1992) Toosa soi. Musiikki radion kilpailuvälineenä. Yle. Helsinki.
Gronow, Pekka (1985) Viestinnän tulevaisuus. Helsinki: Työväen sivistysliitto.
Järviluoma, Helmi (2005) "Ajan hengen lyhyt historia". Musiikin Suunta 2005/2. Helsinki: Suomen etnomusikologinen seura.
Karvonen, Lauri (1985) "Maailman uskonnot ja musiikki". Helsingin Sanomat 17. 10. 1985
Karvonen, Lauri. (1986) "Musiikkia maestro -sarja uusitaan". Helsingin Sanomat 17.06.1986
Kotirinta, Pirkko(1984) "Etnomusikologit virkeinä". Helsingin Sanomat 16.06.1984
Lampila, Hannu-Ilari (1991) "Ylen ykkösen teemapäivässä soi musiikki kaikilta mantereilta". Helsingin Sanomat 11.05.1991
SES Äänenkannattaja 1/1981
SES Äänenkannattaja 4/1981
Similä, Juhani, toim. (1984) Musiikin suunta Latinalaisessa Amerikassa. Musiikin suunta 4/1984. Suomen etnomusikologinen seura ja Helsingin Laulufestivaaliyhdistys.