Etnomusikologia Suomessa – yksi kuohuva joki vai sata pientä puroa?

FT, etnomusikologi Helmi Järviluoma on Itä-Suomen yliopiston kulttuurintutkimuksen emeritaprofessori. Hänet tunnetaan tieteenaloja yhdistävänä ääni- ja aistimaisemien, musiikin ja kulttuurin tutkijana, joka valittiin Vuoden professoriksi 2019. ORCID 0000-0002-8567-5001

Lähden siitä, että etnomusikologian syntyminen Suomessa oli osa välttämätöntä musiikintutkimuksen modernisoitumista. Musiikkitiede oli aikojen saatossa muuttunut konservatiiviseksi ja elitistiseksi, Gronowilla, Donnerilla, Moisalalla, Leisiöllä, Lahtisella, Sauniolla ynnä muilla alan pioneereilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä radikaalille ja raikkaalle, avoimemmalle tielle. Viidenkymmenen vuoden takainen etnomusikologiryhmä alkoi järjestelmällisesti kyseenalaistaa musiikkitieteen sen hetkisiä kurillisia rajoja (Järviluoma 2008). Suomessahan etnomusikologian juuret ovat merkittävin osin 1960—70-lukujen musiikkiradikalismissa, jota mm. Tarja Rautiainen (2001) on tutkinut.

Itse tulin mukaan etnomusikologisen seuran toimintaan 1980-luvun alkupuolella. Tampereen etnomusikologia eli tuolloiselta nimeltään oppiaine kansanperinne, erityisesti kansanmusiikki eli voimakasta muovautumisvaihettaan (Järviluoma 2001.) Erkki-Ala-Könnin jäätyä sivuun ja Timo Leisiön tultua vähitellen professoriksi.

En olisi voinut päästä mainiompaan paikkaan. Juuri 1980-luvun loppupuolella ja 1990-luvun alkupuolella Tampereella muovattiin etnomusikologinen koulutusohjelma, jota pidän suorastaan nerokkaana. Yhdessä Päivikki Suojasen kanssa muovasimme seitsemän kurssin metodologiaopintojen kokonaisuuden, jonka toteutettiin useiden opettajien yhteistyönä. Oppiaineen kansanperinne, erityisesti kansanmusiikki -oppiaineen opiskelijat pakotettiin jo ensimmäisestä vuodesta kurssiputkeen ja sitä kautta tutkimuksen piiriin: alun praktikum-kurssista tutkimussuuunnitelmakurssin ja kenttätyön tekniikoiden kautta syventäville metodologiakursseille sekä pakolliseen kenttätyöhön; kenttäaineiston käsittelyn ja arkistointikurssin jälkeen sitten (yleensä) kolmantena vuonna kirjoitettiin  tieteellinen artikkeli omasta aineistosta (ks. esim. Järviluoma 2022) Minulla ei ole virallisia laskelmia, mutta väitän että tuhdimpaa opetuspakettia ja johdatusta etnomusikologiseen tutkijuuteen on vaikeaa, joskaan ei mahdotonta, löytää!

Pikkuhiljaa etnomusikologia kehittyi Toisten Musiikkien tutkimisen sateenvarjoksi: analysoitiin sitten kansanmusiikkia, musiikkia Euroopan ulkopuolella, musiikkia arkielämässä, vähemmistöjen musiikkia, populaarimusiikkia tai vaikkapa niin sanottua taidemusiikkia kulttuurisesta perspektiivistä. Kaikki tämän tyyliset aiheet oli marginalisoitu musiikkitieteessä siinä vaiheessa – vaikka, kuten Timo Leisiö on tähdentänyt, professori Tawaststjerna kyllä tuki nuorten etnomusikologien uusia avauksia.

Olen aikaisemmin todennut, että suomalaiset etnomusikologit nostivat esiin 1970-luvun alkupuolelta lähtien musiikkiin, politiikkaan ja valtaan liittyviä oleellisia kysymyksiä eli he itse asiassa harjoittivat selkeästi kulttuurintutkimusta (birminghamilaisessa mielessä) ensimmäisenä tutkimusalana Suomessa jo ennen sosiologeja. Päällimmäisenä puhetapana oli demokraattisen ja aktivoivan musiikkipolitiikan diskurssi. (Järviluoma 2008: 14; 2005: 59.)

Itselleni on ollut tärkeää se – tässä metodologisessa vinhassa kehityksessä – että on kyseenalaistettu myös ”itse musiikin” kategoria. Miksi ei ylittää reunoja oikein reilusti ja tutkia kaikkia ääniä, musiikki mukaan luettuna, jokapäiväisessä ympäristössämme sellaisena kuin ne ilmenevät muodostelmassa, joka koostuu muista ympäristön materiaalisista ja ei-materiaalisista elementeistä? (Järviluoma 2022) Samalla pitää hyväksyä, ettei ole koskaan mahdollista kuvata täydellistä kokonaisuutta tai totuutta.

Vastauksena otsikon kysymykseen: kaikkea ei voi yksi tutkimusala eikä tutkija yksin kuvata, mutta yhdessä etnomusikologit ovat onnistuneet aina artikuloitumaan oleellisiin diskursseihin ja kysymyksenasetteluihin. Eikö olekin mielenkiintoista, että Eero Tarasti kutsui 1980-luvun loppupuolella etnomusikologeja musiikilliseksi intelligentsiaksi Suomessa? Philip Donner taas tähdensi, että seuran toiminta oli 1980-luvun loppuun saakka ”suomalaisen yhteiskunnan menestystarina”, kun kyselin etnomusikologisen seuran suomalaisilta pioneereilta seuran alkuvaiheista (Järviluoma 2005: 65). Onkin selviö, että etnomusikologit ovat olleet osa kulttuuripolitiikan liberalisoimista Suomessa.

Joku ehkä huomasikin, että käytin (taas) vanhaa kunnon 1980—90-lukujen vaihteessa runsaasti viljelemääni artikulaatioteoriaa. Väitän siis edelleen, että vuosikymmenen kuluessa etnomusikologit onnistuivat artikuloimaan marginaalisten musiikkien tutkimuksen ja äänimaisematutkimuksen toimivaksi, eläväksi tutkimusalaksi, joka on vielä tällä hetkellä elävä, liikkuva muodostelma, formaatio. Jonakin päivänä etnomusikologialle voi tietenkin voi käydä samoin kuin Ilpo Saunion (1986) analysoimalle 1970-luvun laululiikkeelle: tällä hetkellä laululiikettä sellaisenaan ei enää ole, mutta se on jatkanut elämäänsä lukemattomissa puroissa, kuten se elävän musiikin liikkeessä punkissa ja rauhanliikkeessä.

Etnomusikologiakaan ei enää koskaan voi olla ”ei-mitään”. Riippuu meistä, onko se yksi kuohuva joki vai tuhat pientä puroa.

Varhaisessa vaiheessa keskeistä oli toiminta, yhdessä toimiminen. Tosin ongelmaksi muodostui erikoinen maskulinistinen rajun juhlimisen leimaama toimintakulttuuri – kuvaavaa on alan pioneerin Ilpo Saunion kohtalo (ks. Kurkela 1997). Tällainen toimintakulttuuri ei ollut SES:lle hyväksi, ja se teki alkuvuosina toisenlaisten toimijoiden, ei vähiten naisten, mukana olon haastavaksi.

Lopuksi haluan muistuttaa joustavuudesta, avoimuudesta uusille artikulaatioille – se on elinvoiman salaisuus. Muistetaan tämä, ja Timo Leisiön sanat vuodelta 1980: ”Muistakaa takoa, kun rauta on kuumaa”. Tämä on tärkeää nyt, kun pienet humanistiset alat ovat kautta linjan uhanalaisia.

Joensuun juhlaseminaarin ohjelma—ja viime vuoden toimintakertomus – todistavat, että huhut etnomusikologian kuolemasta ovat suuresti liioiteltuja. Vielä kerran onnea 50-vuotiaalle seuralle!

Kirjallisuutta

Järviluoma, Helmi 2022. “Sensobiographic Walking and Ethnographic Approach of the Finnish School of Soundscape Studies”. The Bloomsbury Handbook of Popular Music and Place. Toim. Geoff Stahl & Mark Percival. London: Bloomsbury.

Järviluoma, Helmi 2008. ”Etnomusikologi kulttuurintutkijana – pakkoavioliitto vai aito romanssi”. Kulttuurintutkimus 25(2):11-24.

Järviluoma, Helmi 2005. ”Ajan hengen lyhyt historia. Suomen Etnomusikologinen Seura 1970—80-lukujen vaihteessa”. Musiikin suunta 2, 59–66.

Järviluoma, Helmi 2001. Kansanmusiikki oppituolille: rajankäyntityön historiaa 1965–1983. Musiikki 1, 65–79.

Kurkela, Vesa: Saunio, Saunio, Ilpo. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 30.8.2024)

Moisala, Pirkko 1994. ”Ethnomusicology in Finland”. Ethnomusicology 38: 3, 399–422.

Rautiainen, Tarja 2001. Pop, protesti, laulu:: korkean ja matalan murroksia 1960-luvun suomalaisessa populaarimusiikissa. Tampere: Tampere University Press.

Saunio, Ilpo 1986. "Lähtökohtia 1970-luvun laululiikkeen tutkimukseen". Äänetön pauhu: hahmotelmia 70-luvun poliittisesta laululiikkeestä. Toim. Philip Donner. Helsinki: Työväen musiikki-instituutti, 25–58.

Tarasti, Eero 1988. "Suomen musiikkitiede viime vuosikymmeninä - keitä olemme ja minne olemme menossa" Etnomusikologian vuosikirja 1987-1988. Toim. Erkki Pekkilä & Vesa Kurkela. Helsinki: Suomen etnomusikologinen seura, 7-29.