Kokemuksia taiteen ja tieteen yhdistämisestä itkuvirsitutkimuksessa

TM Riikka Patrikainen työskentelee väitöskirjatutkijana Itä-Suomen yliopiston sosiaalisten ja kulttuuristen kohtaamisten tohtoriohjelmassa. Patrikainen on valmistunut teologian maisteriksi Joensuun yliopistosta vuonna 2006 pääaineenaan ortodoksinen kirkkomusiikki ja hän on toiminut 18 vuoden ajan Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan kanttorina. Väitöskirjassaan Patrikainen tutkii rituaalisen itkemisen sekä laulamisen merkitystä osana ortodoksisen perinteen mukaisia hautajaisrituaaleja. Väitöstutkimus on poikkitieteellinen ja se yhdistää teologian sekä kulttuurin- ja perinteentutkimuksen aloja.

[Suomen] hajanainen [itkuvirsi]kenttä tarvitsee tutkimustietoa, ettei itkuvirsiperinteestä käytävä keskustelu pohjautuisi vain osallistujien yksilöllisiin tunteisiin ja mielipiteisiin. Monialainen tutkimus synnyttää uutta ymmärrystä aiheesta. Hankkeessamme tutkijoiden  tieteellinen tieto ja taiteilijoiden kokemustieto luovat kokonaisemman kuvan ilmiöstä: tarvitsemme monipuolista tutkimusta sekä tekijyydestä nousevaa kokemustietoa. – Emilia Kallonen, hankkeen taiteilija

Hanke on antanut työkaluja aiheen monipuolisempaan ja tasapuolisempaan tarkasteluun. Tässä on ollut olennaista se, että edustamme eri tieteenaloja ja toimintatapoja tiede–taide-yhdistelmänä. – Elina Hytönen-Ng, hankkeen tutkija

Vaikeaa on ollut se, ettei ole mitään valmista mallia, miten tiedettä ja taidetta pitäisi käytännössä yhdistää. Olemme joutuneet tai toisaalta myös saanet luoda käytänteet itse. – Emmi Kuittinen, hankkeen taiteilija

Kuusihenkinen Kyynelkanavat-hankkeemme sitoutui kolmivuotisen (2021–2024) tiede–taide-työskentelyn kautta etsimään vastauksia kysymykseen “minkälaisiin tarpeisiin itkuvirret ja äänellä itkeminen nykymaailmassa vastaavat.” Hankkeen lähtökohdiksi määrittelimme alussa ”uusien toimintatapojen ja käytäntöjen etsimisen siihen, miten tieteen ja taiteen traditiot tukevat toisiaan ja tuottavat yhdessä uutta.” (Hytönen-Ng, Patrikainen & Silvonen 2021: 90, 92.)

Olemme työskennelleet hankkeessa kolmena tutkija–taiteilija-työparina ja etsineet meille uudenlaisia tapoja työskennellä itkuvirsien parissa tutkijoina ja taiteilijoina. Työparityöskentelyn tavoitteena on ollut “syventää tutkimuksen tuloksia ja avartaa kummankin osapuolen toimintaa: täydentää taiteilijan refleksiivistä kokemuksellista ja tiedollista puolta sekä laventaa tutkijoiden näkökulmia ja työkaluja” (Hytönen-Ng, Patrikainen & Silvonen 2021: 92–93). Tiede–taide-yhteistyön lisäksi työskentelytapojemme muotoutumiseen ovat vaikuttaneet hankkeen tutkijoiden erilaiset tieteelliset taustat – etnomusikologia, kulttuurintutkimus ja folkloristiikka – sekä se, että hankkeen itkuvirsitaiteilijoista jokainen on kulkenut erilaisen tien kohti itkuvirsien opettamista ja itkijänä esiintymistä (ks. esim. Liisa Matveinen 2024, tässä julkaisussa).

Olimme työskentelyä suunnitellessamme vakuuttuneita siitä, että erilaiset lähestymistavat yhdistävä työskentelytapa varmistaisi “erilaisten ja uusien näkökulmien esille pääsemisen” ja lisäksi se valottaisi “itkuperinteen moninaisuutta paremmin kuin mihin kumpikaan puoli yksistään yltäisi” (Hytönen-Ng, Patrikainen & Silvonen 2021: 92–93). Yhteistyön edut ovatkin olleet kiistämättömiä: tutkijat ja taiteilijat ovat verkostoituneet oman alansa rajojen yli ja saaneet monipuolisemman kuvan itkuvirsi-ilmiöstä kuin mihin kummankaan työtavan kautta olisi yksin päästy. Samalla haasteet yhteistyön onnistumiseksi ovat olleet sellaisia, joihin emme ennalta osanneet varautua. Tässä artikkelissa kokoan työryhmämme kokemuksia yhteistyöstä ja pohdin niitä haasteita, joita tieteen ja taiteen työskentelytapojen yhdistäminen hankkeessamme on käytännössä tarkoittanut, ja toisaalta niitä oivalluksia, jotka ovat syntyneet juuri yhteistyömme ansiosta.

Tiede–taide-yhteistyö on ollut uutta itkuvirsitutkimuksen parissa, mutta muun tutkimuksen parissa näkökulmia on yhdistetty aiemmin. Tätä taustaa käsittelen heti artikkelini alussa. Tämän jälkeen pohdin työskentelyn esille tuomia hierarkioita teoreettisen ja analyyttisen sekä kehollisen ja intuitiivisen tietämisen välillä, ja sitä, miten tämä on tullut esille erityisesti eriarvoisuuden kokemukseen liittyvien tunteiden kautta. Tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteisen kielen etsiminen ja löytäminen on ollut yksi hankkeemme tärkeimmistä vuorovaikutuksen tasoista, mitä käsittelen omassa luvussaan. Artikkelin loppupuolella tuon esiin työryhmämme kokemuksia tiede–taide-työskentelyn hyödyistä.

Artikkelin aineistona on kunkin hankkeen työryhmän jäsenen kirjoittamaa pohdintaa tieteen ja taiteen yhdistämisestä tässä hankkeessa. Työryhmäläisten pitemmät sitaatit on merkitty kursiivilla.

Tutkimista yhdessä ei-akateemisten toimijoiden kanssa

Tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyö hankkeessamme asettuu osaksi 1990-luvulta alkaneita tutkijan ja tutkittavan yhteistyötä korostavia suuntauksia, joiden tavoitteena on ollut ottaa ei-akateemiset osallistujat mukaan kaikkiin tutkimuksen vaiheisiin. Tutkimussuuntauksen tavoitteena on ollut pyrkimys tutkijan ja tutkimuksen kohteen välisen hierarkian ja valtasuhteen purkamiseen sekä luoda uudenlaisia tiedon tuottamisen tapoja. (Ks. esim. Silvonen & Kuittinen 2022.)

Tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyö hankkeessamme on muistuttanut paljon vastikään julkaistussa Kanssatutkimus: ihanteet ja käytännöt -kirjassa (Kulmala ym. 2023) esiteltyjä kanssatutkimuksen periaatteita. Kanssatutkimuksen tavoitteena on tuoda yhteen yhteisten päämäärien saavuttamiseksi ammattitutkijan erityinen osaaminen uuden tiedon tuottamisessa sekä kanssatutkijoitten elämänkokemuksesta kumpuava tietäminen ja osaaminen. Kanssatutkimuksessa, kuten hankkeessamme, tutkimuksen toteuttamisen vastuu kuuluu ammattitutkijalle, vaikka kanssatutkijan on tarkoitus vaikuttaa tutkimuksen muotoutumiseen sen kaikissa vaiheissa. Yhdenvertaisuus tapahtuu kanssatutkimuksessa kohtaamisessa, mikä tarkoittaa tietämiseen liittyvien hierarkioiden purkamista, mutta ei tutkijan ja kanssatutkijan roolien sekoittumista. Tämä tutkimusosapuolien erilaisuus on kanssatutkimuksen ydin, ja sitä tulee varjella juuri niin, että kanssatutkijat säilyttävät tutkimusprosessin edetessä oman ainutlaatuisen näkökulmansa, joka ammattitutkijoilta puuttuu. (Kulmala ym. 2023: 11–20.) Kyynelkanavat-hankkeessa tämä ainutlaatuinen näkökulma on ollut itkuvirsiin liittyvä kokemuksellinen tieto. Tutkija–taiteilija- yhteistyö eroaa kanssatutkimuksesta niin, että yhteistyön rakentuessa nimenomaan taiteilijoiden ja tutkijoiden välille, kyse on asiantuntijoiden välisestä yhteistyöstä. (Koskinen 2018: 98)

Hankkeemme tieteelliset menetelmät ovat nousseet osallistuvasta etnografiasta, havainnoinnin ja haastattelujen ohella metodologisina välineinä ovat toimineet muun muassa auto- ja aistietnografia (vrt. Hytönen-Ng, Patrikainen & Silvonen 2021: 91). Taide- ja tiedenäkökulmat ovat vaikuttuneet toisistaan ja syventyneet tavalla, joka ilman tätä erinäkökulmaista yhteistyötä ei olisi ollut mahdollista (ks.esim. Silvonen & Kuittinen 2023). Yhteistyön kautta taiteilijan ymmärrys omasta toiminnasta voi muuttua. Hankkeen taiteilija Emilia Kallonen kuvaa tätä seuraavasti: ”Tutkijan näkökulma oman toimijuuteni rinnalla ja näiden vuoropuhelu teemakeskusteluissa on syventänyt ymmärrystäni omasta toiminnastani.” Näin taide ei ole ollut vain tutkimuksemme kohde, vaan siitä on muotoutunut myös tutkimusväline. Auto- ja aistietnografian mukaan ottaminen tutkimukseen on omalta osaltaan kääntänyt perinteistä taidetta ulkopuolelta tarkasteltavana tutkimuskohteena pitävää asetelmaa itkupiiriin liittyvässä tutkimuksessa (Hytönen-Ng & Kallonen 2024, tässä julkaisussa).

Teatteritieteilijä Laura Gröndahl toteaa “Taiteilija, tutkija vai taiteilija-tutkija?” -artikkelissaan, että “[v]ain osa inhimillisestä tiedosta on propositionaalista eli voidaan muotoilla johdonmukaisiksi väitelauseiksi, joita tieteellisessä keskustelussa pääasiassa käytetään.” Taiteellisen toiminnan ymmärtämisessä keskeistä on hiljainen tieto, jolle on ominaista, että se “ikään kuin katoaa sanallisiin selityksiin”. (Gröndahl 2023.) Taide on monitulkintaista ja sen avulla voi kuvata kokemuksia, joiden sanoittaminen muuten olisi vaikeaa. Siksi taide voi myös tarjota väylän lähestyä sellaisia kokemuksia, näkökulmia ja kysymyksiä, jotka muuten eivät nousisi tieteellisen tutkimuksen kohteeksi. (Koskinen 2018.)

Tieteen ja taiteen tekemisessä on myös yhtäläisyyksiä, jotka muistuttavat siitä, että niitä ei pidä nähdä toistensa vastakohtina: ”Molemmissa tarvitaan itseohjautuvuutta ja luovuutta, työskentelytavoissa on paljon samankaltaisuuksia”, toteaa taiteilija Emmi Kuittinen.

Erilaista, mutta yhtä pätevää ja yhtä arvokasta

Minua on vähän yllättänyt se, kuinka paljon minulla on mennyt aikaa hankkeessa siihen, että olen ymmärtänyt oman toimijuuden laadun taiteilijana. Että minä olen lähtökohtaisesti subjektiivinen toimija, en objektiivinen analysoija ja tarkkailija. Ja että oma luova kokemusperäinen asiantuntijuuteni voi olla yhtä lailla pätevää ja arvokasta kuin akateemisesti koulutetun tutkijan pätevyys. Ne täydentävät toisiaan. Jälkikäteen ymmärrän, että olisin toivonut jotenkin enemmän aikaa ja tilaa taiteelle. Minusta tuntuu, että kokonaisuudessa tiede on hallinnut ja ollut aika määräävässä roolissa. Olen usein tuntenut itseni tyhmäksi ja tietämykseni jotenkin vähemmän arvoiseksi. Tämä tosin varmasti kertoo enemmän omasta epävarmuudestani ja taipumuksesta kyseenalaistaa omaa ammatillisuuttani. – Emilia Kallonen, hankkeen taiteilija

Olen oppinut muilta hankkeen jäseniltä erilaisia asioita: tutkijoilta erilaista, analyyttisempaa työskentelyä ja taas taiteilijoilta saanut uusia näkökulmia itkuvirsien tekemiseen, esittämiseen ja opettamiseen. Myös tutkijat ovat omalta osaltaan vahvistaneet tiedollista osaamistani. – Emmi Kuittinen, hankkeen taiteilija

Kun tutkijat ja taiteilijat tekevät yhteistyötä, kohtaa kaksi erilaista ja yhteiskunnassamme eri tavoin arvotettua tietämisen tapaa. Olemme yhteistyössämme törmänneet erilaisen tietämisen tapojen arvottamisen hierarkioihin usein juuri epämiellyttävienkin tunnekokemuksen kautta, kuten taiteilija Emilia Kallonen yllä olevassa lainauksessa kuvaa. Tunteiden seuraamista voi kuitenkin hyödyntää tutkimusvälineenä (ks. esim. Suopajärvi ym. 2019) ja kysyä, mistä tunteet oikeastaan kumpuavat ja mistä ne kertovat. Tutkimuksessa sellaista hierarkiaa, jota ei voi tunnistaa, ei myöskään voi purkaa.

Tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyö voi koetella taiteilijoiden omanarvontuntoa. Yhtälailla se voi myös vahvistaa sitä itkijyyteen liittyvän tiedollisen osaamisen kasvamisen kautta, kuten taiteilija Emmi Kuittisen kommentista käy ilmi. Tutkija–taiteilija-asetelma yhteistyössä voi siis sekä synnyttää yhteistyöhön liittyvän jännitteen, että antaa työkaluja jännitteen syntymekanismin hahmottamiseksi. Juuri tähän jopa työryhmäläisten itseluottamusta koettelevaan jännitteeseen sisältyy myös yhteistyön uutta luova voima.

Taiteilijoista tietämisen erilaisuus on tuntunut muun muassa siltä, että taiteilijoiden tieto ei ole tutkijoista uskottavaa: “Miten me taiteilijat voisimme vakuuttaa tutkijat? Mikä olisi se ilmaisutapa, joka olisi ‘pätevä’ ihan yleismaailmallisesti?” kysyy hankkeen taiteilija Liisa Matveinen. Taiteilijoiden kokemusta sivullisuudesta on lisännyt se, että hanke on affilioitunut juuri tiedeyliopistoon, missä taiteilijoille ei perinteisesti ole tarjolla selvää roolia ja samanlaista statusta kuin tutkijoille.

Tutkija–taiteilija-yhteistyöhön liittyvien ristiriitojen ylittämiseen on tarvittu luottamusta ja avoimuutta, ja yhteisen ymmärryksen rakentamisen prosessi on ollut hidas. On ollut tärkeää oivaltaa ja sanallistaa, että eriarvoisuuden kokemus ei ole ollut riippuvainen vain ryhmän sisäisestä vuorovaikutuksesta, vaan siihen vaikuttavat myös laajemmat yhteiskunnalliset arvohierarkiat. Hankkeen tutkija, Viliina Silvonen, on pohtinut taiteilijoiden eriarvoisuuden kokemusten syytä seuraavasti:

Mielestäni tieteen ja taiteen välisten hierarkioiden taustalla vaikuttavat tieteen ja taiteen jakolinjat, jotka juontuvat valistusajalta, mielen ja ruumiin, tekstuaalisen ja kokemuksellisen jaotteluista. Vaikka kehollisuutta painottavat metodologiset kehykset ovat yleistyneet humanistisyhteiskunnallisessa tutkimuksessa, olen havainnut yleisellä tasolla ja hankkeemme taiteilijoidenkin keskuudessa ajatuksia siitä, että kehollinen ja kokemukseen perustuva tieto olisi jotenkin huonompaa kuin tieteelliseen tutkimukseen perustuva tieto. Tässä heijastuu se yleinen länsimaisen ajattelun ja tiedon rakentuminen tekstuaalisuuden ja kielen ympärille. – Viliina Silvonen, hankkeen tutkija

Samalla hankkeessa taiteilijat ovat työskennelleet keskenään, ja luonnollisesti tutkijat ovat puolestaan jääneet näistä taiteellisista osioista ulkopuolisiksi. Konserttien seuraaminen tutkijana yleisön parista on ollut hyvin konkreettinen muistutus tutkijan ja taiteilijan roolien erilaisuudesta. Tutkijan ulkopuolisuuden kokemus hankkeessa on voinut liittyä myös tutkimusmetodin valintaan, kuten tutkija Elina Hytönen-Ng:n tapauksessa. Hän on asettunut tutkimusta tehdessään osallistujaksi tutkimaansa itkupiiriin ja hyödyntänyt tähän liittyviä kokemuksiaan ja tuntemuksiaan osana tutkimustyötään. Muille itkupiiriläisille tutkija–osallistuja-kaksoisrooli ei kuitenkaan helposti tuota tasavertaisuuden kokemusta – tutkija säilyttää asetelmassa tutkijan roolinsa, halusipa hän sitä tai ei. Samalla autoetnografisen tutkimusmetodin valitseminen on auttanut Hytönen-Ng:ää taiteilijan näkökulman kokonaisvaltaisemmassa ymmärtämisessä:

On ollut jotenkin helppoa ja helpottavaa huomata se, että vaikka lähestymme aihetta kahdesta eri suunnasta, on tietomme kuitenkin loppujen lopuksi toisiaan täydentävää. Kun kehollisuus ja somaattisuus otetaan mukaan, on tämä näkökulmien samankaltaisuus Emilian kanssa vain lähentynyt toisiaan. Ehkä tähän vaikuttaa myös se, että koen että vaikka olenkin tieteilijä ei näkökulmani ole tiukan tieteellinen, vaan autoetnografia ja kehollisuus tuo itseäni lähemmäs taiteilijaa. Jotenkin se kaikki tiivistyy siihen, että loppujen lopuksi ihmisen kehollinen kokemus itkusta on jollain tavalla samaistuttavissa. Meillä on siis kokemus samasta asiasta, vaikka tietenkin yksilöllinen. – Elina Hytönen-Ng, hankkeen tutkija

Yhteisen kielen löytämisen vaikeus ja palkitsevuus

Taiteilijan kannalta tutkijoiden kieli on joskus liian vaikeaselkoista ja heille itsestään selvää, mutta koska itse ei ole tutkija, toivoisi, että käytettäisiin selkeämpiä, suomenkielisiä ilmaisuja silloin, kun ne ovat käytettävissä. – Liisa Matveinen, hankkeen taiteilija.

Ajattelen, että tutkijan ja taiteilijan kommunikaation ja kielen käytön erot liittyvät erilaisiin tietämisen tapoihin ja traditioihin. Taiteilijan tieto on usein intuitiivista ja kehollisesta kokemuksesta rakentuvaa, tutkijan tieto rakentuu taas teoreettisen ja analyyttisen ajattelun varaan ja on hyvin kielellistä. – Viliina Silvonen, hankkeen tutkija

Hankkeessamme keskustelu ja kielellinen ilmaisu on ollut keskeisin taso, jolla tutkijat ja taiteilijat ovat etsineet ymmärrystä toistensa työstä. Myös väärinymmärrykset ovat voineet syntyä kielellisen ilmaisun kautta. Keskusteluja hankkeessa on käyty sekä työpareittain että koko hankeryhmän kesken, mutta myös hankkeen tapahtumiin osallistuneen yleisön kanssa. Tutkijan ja taiteilijan roolit ovat voineet keskusteluissa myös vaihtua taiteilijan haastatellessa tutkijaa tämän itkuvirsiin liittyvistä kokemuksista, kuten Hytönen-Ng:n ja Kallosen tapauksessa (Hytönen-Ng & Kallonen, tulossa).

Korona-aikaan muodostetun hankkeemme pääasiallisena kohtaamispaikkana toimivat etäyhteydet, jotka samaan aikaan sekä mahdollistivat eri puolilla Suomea asuvien työryhmäläisten ketterän yhteen kokoontumisen että vaikeuttivat ryhmän sisäistä keskustelua: on aivan erilaista keskustella esimerkiksi tunteita nostattavista aiheista samassa tilassa läsnä ollen kuin etäyhteyksin. Siksi mahdollisuus kohdata määräajoin koko ryhmän kesken residenssityöskentelyn muodossa oli tärkeää. Keskusteluissa syntyvän uuden ymmärryksen kannalta tärkeää on myös ollut se, että hanke on ollut kolmivuotinen. Tämä on mahdollistanut tiede–taide-yhteistyömme syvenemisen erityisellä tavalla.

Tutkijoiden ja taiteilijoiden tapa keskustella on lähtökohtaisesti erilainen, ikään kuin "eritasoinen", kuten hankkeen tutkija Viliina Silvonen kuvaa:

Sanoisin, että ongelmakohdat, joita meillä Emmin kanssa on työparina tullut vastaan, liittyvät erilaisiin tapoihin hahmottaa ja puhua asioista, siihen, että liikumme ajatuksissamme ja keskustelussa ikään kuin eri tasoilla. Tutkijana havainnoin yleensä ilmiöiden sosiokulttuurista tasoa, käytän akateemisempaa kieltä teoreettisine käsitteineen ja puhun melko analyyttiselläkin tasolla, vaikka koetan mukauttaa puhettani niin, että myös ei-akateeminen työparini ymmärtää minua. Emmi on taiteilijana usein henkilökohtaisemmalla tasolla lähestymistavoissaan ja keskusteluissaan. Hänen käyttämänsä kieli on kuvailevampaa ja arkipäiväisempää, vaikka hän on työssään melko analyyttinen. Tällainen eri tasoilla liikkuminen on toki luonnollista ja osa tutkijan ja taiteilijan kohtaamista, ja usein nämä tilanteet eivät aiheuta sen suurempaa päänvaivaa, vaan keskustelu etenee ja ymmärrämme toisiamme. Kommunikaatiokatkoksia syntyy kuitenkin, kun ajatukset ovat raakoja ja ideat vasta muotoutumassa. Tällaisissa tilanteissa on toisinaan ollut vaikeaa löytää yhteistä kieltä siinä mielessä, että voimme olla varmoja puhuvamme samasta asiasta. – hankkeen tutkija Viliina Silvonen

Hankeryhmässä moni on kokenut juuri kirjoittamisen keskustelun välineenä tasoittavan tietä kohti yhteistä ymmärrystä. Kuten hankkeen tutkija Elina Hytönen-Ng toteaa, ”vasta nyt, kun olemme alkaneet kirjoittaa kaikesta yhdessä, on yhteistyö saanut jotenkin tasapuolisemman näkökulman”. Kirjoittaminen prosessina on antanut aikaa pysähtyä omien ajatusten äärelle ja tutkia niitä analyyttisemmin. Hankkeen taiteilija Emmi Kuittinen kuvaa kirjoittamisen merkitystä keskustelun välineenä näin: “Olemme puhuneet paljon, mutta myös keskustelleet kirjoittamalla. Uskon, että juuri kirjoittaminen on auttanut ymmärtämään toista paremmin, koska myös omat ajatukset tulee paremmin mietittyä kirjoittaessa – ei tule sanottua vain jotain, mitä sylki suuhun tuo.”
Kirjoittamalla rakentunut vuorovaikutusprosessi on ollut hankkeen tutkijan, Viliina Silvosen, mukaan merkittävä tapa päästä käsiksi taiteilijan työskentely- ja ajattelutapaan:

Emmin tekstit omasta itkijyydestään ja ajatuksistaan ja ennen kaikkea kirjoitusprosessi, jossa olen esittänyt lisäkysymyksiä ja pyytänyt täsmennyksiä, ovat päästäneet minut tutkijana tavallaan näkemään lähempää itkijä-muusikon tapaa ajatella ja hahmottaa itkuvirsiä ja itkemistä eri näkökulmista. Emmin tekstit ovat paljastaneet minulle pelkkiä keskusteluja paremmin muun muassa sen, minkälaisilla käsitteellisillä ja ilmiöiden tasoilla hänen ajattelunsa liikkuu. Tämä taas on auttanut ymmärtämään paremmin niitä eroja, joita lähestymistavoissamme on.

Kirjoittamisen hyödyllisyys ei liity vain yhteisen kielen löytämiseen, vaan Silvosen kokemuksen mukaan ylipäänsä siihen, että näin on voinut tuoda taiteilijan kokemusmaailmasta esiin asioita, jotka eivät muuten olisi tulleet ilmi lainkaan. Luottamuksen ja avoimuuden kautta vuorovaikutteinen kirjoitusprosessi on voinut syventyä, ja näin luoda myös tieteelliseltä kannalta tärkeää uutta ymmärrystä aiheesta (Silvonen & Kuittinen, tulossa).

Yhteistyössä on ollut tärkeää etsiä jatkuvasti tasapainoa taiteellisen ja tieteellisen työn välillä. Hankkeen taiteilija Emmi Kuittinen kuvaa taiteilijan kokemusta tutkimuksen tekemisen haastavuudesta seuraavasti:

Myös jatkuva itsensä analysointi on tuntunut välillä uuvuttavalta. Vaikka olen saanut paljon ahaa-elämyksiä keskusteluista Viliinan kanssa ja hänen kysymyksensä ovat avanneet silmäni asioille, joita pidän itsestäänselvyyksinä, mutta jotka eivät sitä ole, ei ihmisen mielelle tee hyvää loputtomasti pohdiskella vain omaa itseään.

Lopuksi

Sekä tutkijoiden kanssa tehdyt “esitykset” että taiteilijoiden kanssa tehdyt konsertit ovat olleet menestyksiä. Yleisön kiinnostus aiheeseen vaikuttaa siihen, kuinka esitämme tulevaisuudessa asioita ja kuinka opimme siitä, mikä on vaikuttanut. Yleisöluento ja konsertti on todella hyvä kombinaatio, koska silloin yleisö on saanut perehtyä asiaan syvemmin ja saa siten konsertista tai itkuvirsiesityksistä enemmän irti. – Liisa Matveinen, hankkeen taiteilija

Yhteistyömme kautta olemme saaneet syvällisemmin taustoitettua taiteilijoitten esiintymisiä, mikä on tärkeää, sillä itkuvirsiä estraditaiteena on nykykulttuurissamme vaikea sijoittaa mihinkään. Yleisö ei välttämättä tiedä, mitä on luvassa ja miten julkiseen äänellä itkemiseen tulisi suhtautua. – Riikka Patrikainen, hankkeen tutkija

Hanketyöskentelymme avautui yleisötapahtumissa myös taide- ja tiedekenttää suuremmalle yleisölle. Kuten Liisa Matveinen ja tämän artikkelin kirjoittaja yllä olevissa lainauksissa kuvaavat, tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyö tapahtumissa on tehnyt itkuvirsiesityksistä ymmärrettävämpiä ja lähestyttävämpiä suurelle yleisölle. Tapahtumissa tiede–taide-yhteistyö on palvellut myös aiheeseen liittyvän tutkimuksen lähestyttävyyttä. Hankkeen tutkija Elina Hytönen-Ng:n mukaan ”näkökulmien yhdistämisen kautta yleisö on voinut löytää tieteeseen uudenlaisen lähestymistavan, tai voinut löytää jotain itseään koskettavaa”.

Olen käsitellyt tässä artikkelissa Kyynelkanavat-hankkeesta kertyneitä kokemuksia tieteen ja taiteen näkökulmien yhdistämisestä. Yhteistyöhön hankkeessa on tämän lisäksi vaikuttanut se, että tiede–taide-yhteistyötä on tehty juuri itkuvirsien parissa. Myös hankkeemme koko on vaikuttanut hanketyöskentelyn muotoutumiseen: keskustelujen dynamiikan kannalta on aivan eri asia tuoda yhteen kaksi tai neljä eri asiantuntijuutta eri taustoista kuin kuusi. Monien erilaisten taustavaikuttimien ymmärtäminen ajatusten ja mielipiteitten taustalla keskusteluissa on vaatinut paljon aikaa.

Nyt kun yhteinen työmme Kyynelkanavat-hankkeessa on päättymässä, voimme todeta, että tavoitteemme luoda uutta tietoa nyky-Suomen itkuvirsistä ja lähtöoletuksemme tiede- ja taidenäkökulmien yhdistämisen hedelmällisyydestä ovat olleet toimivia, mutta erilaisten akateemisten ja kokemuksellisten tietämisen tapojen yhdistämisen prosessi on ollut monimutkaisempi kuin mihin hankkeena osasimme varautua. Toisin kuin alussa ajattelimme, tiede–taide-yhteistyö ei asetelmana varmista erilaisten asiantuntijuuksien tasapuolista kohtaamista (Hytönen-Ng, Patrikainen & Silvonen 2021: 92) – erilaisten äänien ja näkökulmien tasapuolisesta esille pääsemisestä hankkeen työskentelyssä on pitänyt pitää aktiivisesti huoli tutkimuksen kaikissa vaiheissa sekä työyhteisönä että sen yksittäisinä jäseninä.

Parhaimmillaan tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyö on voinut vahvistaa molempia osapuolia omassa työssään. Hankkeen taiteilija Liisa Matveinen kertoo, että “Keskustelut tutkija-työparini Riikan kanssa ovat inspiroineet. Riikka osaa kysyä asioita siten, että huomaamattani hahmotan itkuihin liittyviä asioita ja koen ahaa-elämyksiä kesken oman puheeni. Hän on vahvistanut itsetuntoani itkijänä.” Hankkeen taiteilija Emmi Kuittinen kuvaa tiede–taide-yhteistyön vahvistavaa vaikutusta omaan taiteilijuuteensa seuraavasti: ”Koen, että itkuvirsiini ja sitä kautta taiteeseeni on tullut lisää syvyyttä, kun teoreettinen tietoni niistä on lisääntynyt. Mielestäni akateemisuutta pelätään taiteen parissa aivan suotta!”

Lähteet ja kirjallisuus

Gröndahl, Laura 2023. “Taiteilija, tutkija vai taiteilija-tutkija?”. Taiteellinen tutkimus. Toim. Gröndahl, Laura. Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 76. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-353-064-5 (tarkistettu 4.12.2023).

Hytönen-Ng, Elina & Kallonen, Emilia. 2023. “Weeping out loud: Embodiment in the laments learning process” Journal of Somaesthetics, Vol 9, Nro 1/2, pp. 148-162. DOI: https://doi.org/10.54337/ojs.jos.v9i1/2.7916

Koskinen, Inkeri. 2018. ”Miksi tieteilijöiden Kannattaa Tehdä yhteistyötä Taiteilijoiden Kanssa”. Ajatus 75 (1): 93–120. https://journal.fi/ajatus/article/view/77487.

Kulmala ym. 2023. Kanssatutkimus: Ihanteet ja käytännöt. Tampere: Tampere University Press.

Silvonen, Viliina & Emmi Kuittinen. tulossa. "Collaboration between an artist and a researcher in the field of laments in Finland". Joint Knowledge Production and Collaboration in Research. Toim. Kendra Stepputat & Felix Morgenstern. Grazer Beiträge zur Ethnomusikologie Nr. 30. Graz: University of Music and Performing Arts Graz.

Silvonen, Viliina & Emmi Kuittinen. 2022. Mielikuvien, ruumiillisuuden ja perinteen kohtaamispisteessä: Tapaustutkimus tunteista nykyajan muusikko-itkijän itkuvirsiperformansseissa. Elore, 29(2), 81–102. https://doi.org/10.30666/elore.121298

Suopajärvi ym. 2019. "Tunteilla on väliä: Tutkijan tunteet etnografisessa tutkimusprosessissa". Elore, 26(2), 42–67. https://doi.org/10.30666/elore.77809