”TAHTOA JA ROHKEUTTA MENNÄ TUULTA PÄIN” – OMAEHTOINEN MUSIIKIN HARRASTAMINEN SYÖMISHÄIRIÖSTÄ TOIPUMISEN TUKENA

Julkaistu 31.1.2020

TtM Johanna Rapo työskentelee ravitsemusterapeuttina Gerontologinen ravitsemus ry:ssä, ja täydentää parhaillaan osaamistaan urheiluravitsemuksen opinnoilla Itä-Suomen yliopistossa, Johanna on Virike ry:n kouluttama kokemusasiantuntija, ja on tehnyt yhteistyötä Syömishäiriöliitto Syli Ry:n kanssa sekä osallistunut Itä-Suomen Syli ry:n toimintaan.

FM Taru Tähti on etnomusikologi, joka viimeistelee musiikin tohtorin tutkintoaan Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa aiheenaan toimijuuden rakentuminen kulttuurisessa vanhustyössä.  Taru on koulutettu kokemusasiantuntija, ja osallistunut Itä-Suomen Syli ry:n toimintaan.

Kuvaamme tässä artikkelissa kahden kokemusasiantuntijan kertomuksen avulla, kuinka omaehtoinen musiikin harrastaminen on auttanut syömishäiriön kanssa selviytymisessä ja siitä toipumisessa. Syömishäiriöt yleistyvät jatkuvasti (Galmiche ym. 2019): naisista runsaat 8 prosenttia ja miehistä noin 2 prosenttia sairastuu johonkin syömishäiriöön elämänsä aikana. Eniten syömishäiriöitä todetaan edelleen länsimaissa ja myös miespotilaiden määrä on kasvussa (emt.). Siten syömishäiriötä sairastavien tueksi tarvitaan uusia kokonaisvaltaisia ja kustannustehokkaita keinoja jo käytössä olevien menetelmien tueksi.

Musiikkiterapian mahdollisuuksia – erilaisia menetelmiä ja teoreettisia lähestymistapoja – syömishäiriöiden hoidossa tutkitaan lisääntyvässä määrin (McFerran & Heiderscheit 2016). Huomattavasti vähemmän on kuitenkin tutkittu sitä, kuinka syömishäiriötä sairastavat harrastavat musiikkia ja käyttävät musiikkia omassa arjessaan sairauden kanssa selviämisen ja siitä toipumisen tukena. Tämä artikkeli kuvaa juuri tuota omaehtoista musiikin harrastamista ja kytkeytyy siten musiikki ja hyvinvointi -tutkimusalan osa-alueeseen, jossa tutkitaan musiikin jokapäiväistä käyttöä (ks. MacDonald ym. 2012: 8). Artikkeli pohjautuu kirjoittajien omiin kokemuksiin musiikin kuuntelemisen ja laulamisen merkityksestä toipumisprosessissa. Artikkelin lopussa kannustamme, kokemus- ja tutkimustietoon nojautuen, syömishäiriöitä sairastavien kanssa toimivaa hoitohenkilökuntaa rohkaisemaan syömishäiriötä sairastavia omaehtoiseen musiikin harrastamiseen itsetuntemuksen, tunnesäätelytaitojen ja toimijuuden kehittymisen tueksi.

Mitä syömishäiriöllä tarkoitetaan?

Syömishäiriöt ovat vakavia mielenterveyden häiriöitä, missä oireet ovat vaarallisia psyykkiselle ja fyysiselle terveydelle (Käypä hoito, Syömishäiriöliitto). Syömishäiriöihin liittyy korkea kuolleisuus ja heikentynyt elämänlaatu. Syömishäiriötä sairastavilla on usein myös muita mielenterveyden haasteita ja häiriöitä kuten persoonallisuushäiriö, traumaperäinen stressihäiriö tai autismikirjon häiriö.

Syömishäiriössä syöminen voi olla kaoottista, rajoittunutta, ehdotonta, liian niukkaa tai runsasta, ahdistunutta, kontrolloitua tai holtitonta (Elo 2011; Viljanen 2011). Syömisestä tai syömättömyydestä tulee elämän pääsisältö, mikä tarjoaa ratkaisu- ja selviytymiskeinoja vaikeisiin elämäntilanteisiin. Kontrolli on usein avainsana myös muilla elämän osa-alueilla ja elämä muuttuu kurinalaiseksi suorittamiseksi. Syömisen tai oman kehon kontrollointi tuo virheellisesti turvaa, tunteen itsensä ja elämänsä hallinnasta sekä lievittää hetkellisesti ahdistusta ja pelkoja. Syömishäiriö vaikuttaa kaikkeen sairastuneen elämässä, esimerkiksi toimintakykyyn ja sosiaalisiin suhteisiin (Elo 2011; Syömishäiriöliitto).

Tunnetuimmat syömishäiriöt ovat anoreksia ja bulimia (Käypä hoito; Viljanen 2011). Anoreksian pääoireena on syömisen voimakas rajoittaminen, joka tavallisesti johtaa laihtumiseen ja tämän vuoksi se on syömishäiriön muodoista, se joka näkyy useimmiten ulospäin. Pelko ja ahdistus saavat anorektikon toimimaan, pakottavat liikkumaan ja piiloutumaan paitsi itseltään myös muulta maailmalta (Savukoski 2008: 14). Bulimiassa ruokaa rajoitetaan, vältellään tai siitä halutaan päästä syömisen jälkeen eroon vahingollisin keinoin kuten oksentamalla, laksatiiveilla tai liikkumalla (Charpentier ym. 2016). Tyypillisiä ovat ahmimiskohtaukset, joissa runsasenergistä ja itseltä kielletyksi luokiteltu ruokaa syödään nopeasti ja paljon. Negatiiviset tunteet ja jatkuva laihduttaminen ruokkivat ja ylläpitävät bulimiaa (Charpentier ym. 2016). Bulimiaan liittyy vahvasti häpeä, minkä vuoksi avun hakeminen on haastavaa.

Tavallisin epätyypillinen syömishäiriö on ahmintahäiriö (binge eating disorder, BED) (Syömishäiriöliitto). Oireiluun liittyy ahmintakohtaukset, jotka tuntuvat sairastuneesta täysin hallitsemattomilta, mutta oireiluun ei kuuluu kompensaatiokäyttäytymistä kuten bulimiassa. Epätyypillisestä syömishäiriöstä on kyse, kun se ei täytä kaikkia laihuushäiriön, ahmimishäiriön tai muun määritellyn syömishäiriön diagnostisia kriteerejä. Epätyypillinen syömishäiriö on yleisin syömishäiriötyyppi (Käypä hoito).

Ortoreksia eli pakonomainen terveellinen syöminen ei ole virallinen syömishäiriödiagnoosi, mutta terveellisyyden pakkomielle voi johtaa syömishäiriöön. Suurin osa päivästä menee ruoan miettimiseen, aterioiden suunnitteluun ja valmistukseen mahdollisimman ”oikein”. Ortoreksia voidaan myös katsoa epätyypilliseksi laihuushäiriöksi, sillä sen taustalla on laihuushäiriöön yhdistettävää joustamatonta ajattelua kehosta ja itsestä. Oirekuva voi vaihdella ajan saatossa.

Yhteistä kaikille syömishäiriöille on, että ajatukset, tunteet ja toiminta keskittyvät ruoan ja oman kehon ympärille (Läylönen 2010; Syömishäiriöliitto; Valkonen 2019: 15). Oireilu voi olla erilaista, mutta tunnemaailma taustalla on sama. Yhteistä kaikille syömishäiriöille on tyytymättömyys omaan kehoon, epäterve suhde ruokaan ja kehoon, sekä tunne siitä, että ei kelpaa sellaisena kuin on eikä ansaitse hyvinvointia tai lepoa. Esiintyy mustavalkoista ajattelua, ehdottomuutta, pakonomaisuutta, itseinhoa, ahdistuneisuutta, masennusta ja eristäytymistä.

Syömishäiriöstä toipuminen ei ole suoraviivainen matka. Se vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja siihen sisältyy usein monenlaisia vaiheita. Toipumiseen kuuluu, että oirekuvat vaihtelevat ajan saatossa ja syömishäiriö muuttaa muotoaan esimerkiksi rajoittavasta oireiluista ahmintatyyppiseen (Käypä hoito). Toipumiselle ei ole yhtä määritelmää ja siihen vaikuttavat asiat ja hoitomuodot, kuten myös tuen tarve, ovat yksilöllisiä (Elo 2011; Valkonen 2019). Toipumista voidaan tarkastella myös monesta eri näkökulmasta, jolloin määritelmät toipumisesta voivat vaihdella. Lääketieteellisestä näkökulmasta painon normalisoituminen, ravitsemustilan korjaantuminen ja korjaantunut suhde kehoon ja omaa painoon ovat kriteereitä toipumisesta. Syömishäiriöliiton mukaan toipuminen edellyttää, että syömisen oireilun tilalle opitaan muita keinoja käsitellä ahdistuneisuutta (Syömishäiriöliitto; Valkonen 2019). Toipuneeksi katsotaan yleensä henkilö, jonka sekä fyysinen että psyykkinen tila on kohentunut. Huomionarvoista onkin, että vaikka ravitsemustila olisi korjaantunut, on merkittävää saada mieli kehon matkaan. Jos mielessä on työstämättömiä asioita, sairauden oireiden palaamisen riski on suuri. Toipuneiden omiin määritelmiin toipumisesta kuuluu muun muassa normaalin elämän sujuminen, ihmissuhteiden korjaantuminen ja se, että syömisen, ruoan ja painon miettiminen ei ole enää elämän pääsisältö (Elo 2011; Syömishäiriöliitto; Valkonen 2019). Toipuja tarvitsee identiteetin uudelleen rakentamista ja tunnetaitojen opettelua. Vanhan tilalle on elämään tultava myös uutta korvaamaan syömishäiriökäyttäytymistä.

Syömishäiriöiden hoitomuodoista ei ole vahvaa tutkimusnäyttöä, mutta keskeistä on yhteistyö eri ammattiryhmien (lääkäri, psykoterapeutti, ravitsemusterapeutti, fysioterapeutti, toimintaterapeutti) välillä, sillä kyseessä on psykofyysissosiaalinen sairaus (Elo 2011; Käypä hoito; Valkonen 2019). Hoidossa keskeistä on erilaiset terapeuttiset ja psykososiaaliset lähestymistavat ja menetelmät. Ravitsemusterapia ja psykoterapia ovat eniten käytettyjä hoitomuotoja. Lisäksi käytetään erilaisia luovia terapiamuotoja kuten kuvataideterapiaa, tanssi- ja liiketerapiaa ja musiikkiterapiaa. Tukena voidaan käyttää myös erilaisia ryhmätoimintoja kuten ahdistuksen hallinta- ja rentoutusryhmiä. Jotakin näyttöä on myös mindfullnessin käytöstä etenkin ahmintahäiriön osalta (Käypä hoito). Toipumisessa on omat tärkeät roolinsa myös perheellä, läheisillä ja vertaistuella. Läheisiltä kaivataan aitoa välittämistä, kuuntelua ja läsnäoloa sekä rohkaisua ja turvaa. Vertaistuen edut ovat oikeanlaisen ymmärryksen tarjoamisessa, kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tunteen synnyttämisessä sekä toivon ja rohkaisun ylläpidossa (Syömishäiriöliitto).

Useimmiten syömishäiriön hoito tapahtuu avohoidossa, mutta vakavimmissa tapauksissa myös osastohoito voi tulla kyseeseen (Käypä hoito). Syömishäiriöiden Käypä hoito ‑suosituksessa ei oteta kantaa siihen, minkä ammattiryhmän tulisi hoitoa antaa. Eri kuntoutusmuotojen vaikuttavuudesta ei myöskään ole näyttöä, joten ei tiedetä, mikä auttaa syömishäiriöstä toipumisessa parhaiten. Lisäksi moni syömishäiriötä sairastava paranee ilman erityistason hoitoa. Ennaltaehkäisevä toiminta, varhainen tunnistaminen, puuttuminen ja hoito voivat lyhentää sairastamisaikaa ja parantaa ennustetta.  Jokaisen toipumismatka on erilainen (Valkonen 2019). Toipuminen on kuitenkin mahdollista jokaiselle oikea-aikaisen ja oikeanlaisen avun ja tuen avulla.

Musiikki syömishäiriötä sairastavan tukena

Musiikkiterapiaa käytetään lisääntyvässä määrin erilaisten syömishäiriöiden tuki- ja hoitotoimenpiteenä. Musiikkiterapeutit käyttävät syömishäiriöiden hoidossa monenlaisia musiikillisia interventioita kuten musiikin kuuntelua, sanoitusten analysointia, laulujen kirjoittamista, improvisaatiota, mielikuvaharjoitusten käyttöä ja yhteislaulua (Bobilin 2008; Hilliard 2001). Bobilin (em.: 147–148) tutkimuksen mukaan terapeutit kokivat improvisaation kaikkein tehokkaimmaksi terapeuttiseksi työvälineeksi syömishäiriöiden hoidossa. Kaikkein yleisimmin käytetty menetelmä oli kuitenkin musiikin kuuntelu ja sanoitusten analysoiminen.

Syömishäiriötä sairastaville keho näyttäytyy usein häpeän ja stressin aiheena, ja he välttelevät herkästi tunteita, jotka tuntuvat eri puolella kehoa. Kehollisena toimintana musisoiminen, esimerkiksi improvisaatio, tarjoaa syömishäiriötä sairastavalle mahdollisuuden itsensä keholliseen ilmaisemiseen ja sitä kautta omien tunteiden ja oman minän keholliseen kokemiseen. (Bobilin 2008: 145.) Musiikki voi helpottaa omaan sisäiseen minään tutustumista ja siten edesauttaa sisäisen ja ulkoisen minän yhdistymistä (Lejonclou & Trondalen 2009). Musiikkiterapiaprosessi voi voimauttaa yksilöä löytämään vastauksia sisältään sen sijaan, että hakee niitä muilta itsensä ulkopuolelta. Musiikki ja musiikkiterapia voivat auttaa syömishäiriöistä tunnistamaan asioita, joita he eivät ole olleet valmiita näkemään tai kuulemaan muilla keinoin, ja siten tarjota avaimia, joilla voi avata oven kohti omaa toipumista. (Heiderscheit 2008: 136.) Musiikkiterapialla voidaan myös kehittää syömishäiriötä sairastavan selviytymistaitoja ja vahvistaa resilienssiä, ts. psyykkistä palautumiskykyä, mikä puolestaan vaikuttaa positiivisesti toipumisprosessiin (Punch 2016: 82).

Syömishäiriötä sairastavat heijastavat musiikkitoimintaan samoja ajatus- ja käyttäytymismalleja, jotka muutenkin hallitsevat heidän elämäänsä. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että he saattavat lähestyä musiikillista luomisprosessia samalla tavoin kuin lähestyvät syömistä: ne asiakkaat, jotka rajoittavat syömistään, saattavat lähestyä musiikkia joustamattomasti, esimerkiksi vain yhteen musiikkityyliin keskittyen, kun taas ahmimisongelmia potevat voivat kokea musertuvansa ja häviävänsä yhteisen musiikkitoiminnan keskelle (Dokter 1995; sit. Reynaga-Abiko 2008: 163). Tämän vuoksi musiikkiterapia antaa hoitaville tahoille myös lisätietoa sairauden tilasta.

Musiikkiterapiasta on saatu apua myös anoreksiaa sairastavien aterian jälkeiseen ahdistukseen (Bibb ym. 2015; 2016). Osallistujat lauloivat, kuuntelivat musiikkia, keskustelivat musiikista ja kirjoittivat lauluja yhdessä. Tutkimuksen mukaan anoreksiaa sairastavat kokivat runsaasti stressiä ja ahdistusta aterioiden yhteydessä. Musiikkiterapia tarjosi tekniikoita stressin ja ahdistuksen kohtaamiseen, joten syömisen tuottaman ahdistuksen tasoa kyettiin laskemaan aterioiden jälkeisellä musiikkiterapialla.

Musiikkiterapia saattaa kuitenkin herättää syömishäiriötä sairastavissa vastustusta, sillä asiakkaat saattavat kokea sen uhkaavan heidän puolustusmekanismejaan ja siten nostavan pintaan lisää ahdistusta (Loth 2002: 103). Toisaalta hoitavilla tahoilla on kokemusta myös siitä, että musiikin mukana oleminen on madaltanut terapiaan osallistumisen kynnystä, sillä musiikkiterapiaan on saatu osallistumaan niitä syömishäiriötä sairastavia, jotka eivät ole halunneet tai kyenneet ottamaan vastaan muita hoitomuotoja (Tervo 2001: 89).

Musiikkiterapiassa ja arkisessa musiikin harrastamisessa on yhdistävänä tekijänä yksilön suhde musiikkiin, mutta on myös selkeitä erottavia tekijöitä: Arkisesta musiikista puuttuu syömishäiriötä sairastavan ja terapeutin välinen suhde. Musiikkiterapiassa musiikin ja terapiasuhteen herättämät, esimerkiksi varhaislapsuuden vuorovaikutussuhteisiin liittyvät tunteet kohdistuvat terapeuttiin, joka auttaa sairastavaa käsittelemään tunteitaan (Bobilin 2008: 154). Musiikkiterapeutin tehtävä on tällöin auttaa sairastava läpi musiikin herättämistä puolustusmekanismeista, jotta yksilö pääsee kiinni musiikin terapeuttisiin ja luovuutta lisääviin vaikutuksiin (Loth 2002: 103). Arkisessa musiikin kuuntelussa ja omaehtoisessa laulamisessa olennaiseksi nousee yksilön ja musiikin välinen vuorovaikutussuhde, ja ilman terapeuttia musiikin herättämät tunteet ja oivallukset on käsiteltävä yksin ja yhdessä musiikin kanssa.

Useissa tutkimuksissa musiikkiterapiaa on tarjottu ryhmäterapiana, jolloin osallistujaan vaikuttavat myös ryhmän osallistujien väliset suhteet. Parhaimmillaan ryhmässä yksilöt voivat kokea itsensä yhteisen musisoinnin kautta uudella tavalla suhteessa toisiin ryhmän jäseniin (Loth 2002: 96). Toisaalta jotkut musiikkiterapeutit kokevat, että syömishäiriötä sairastavien kohdalla yksilöterapia voi olla toimivampi, sillä ryhmässä asiakkaiden defenssien laukaisema dissosiatiivinen käytös saattaa kohdistua toisiin ryhmän jäseniin, ja tuottaa ylimääräisiä haasteita ryhmädynamiikkaan ja sitä kautta myös yksilöiden toipumisprosesseihin (Bobilin 2008: 152; Loth 2002: 94). Arkisessa musiikissa ryhmään kuuluminen näyttäytyy toisella tavalla. Musiikin kautta ollaan miltei poikkeuksetta yhteydessä toisiin ihmisiin: kuunneltava musiikki on jonkun toisen tekemää, musiikkia tehdään itse toisille ihmisille tai yhdessä toisten ihmisten kanssa (Schippers 2018: 23). Musiikki yhdistää samanlaisesta musiikista kiinnostuneita tai samalla tavoin musisoivia: esimerkiksi yhteisen idolin fanittaminen ja jaetut musiikkimieltymykset edesauttavat sosiaalisten yhteisöjen rakentumista ja tarjoavat näin yksilölle mahdollisuuden siirtyä yksinäisyydestä osaksi ryhmää (Poikolainen 2017: 196).

Musiikkiterapia ja arkinen musiikki lähestyvät tutkimuskenttänä ihmistä eri tavoin. Musiikkiterapiassa ammattilainen tulkitsee asiakasta diagnoosin kautta, ja rakentaa yhdessä asiakkaan kanssa tavoitteellisen prosessin, jolla tavoitellaan sairaudesta toipumista. Arkisen musiikin näkökulmasta ihminen on musiikillinen toimija, joka vaikuttaa musiikillisilla ja musiikkiin liittyvillä valinnoillaan itseensä ja häntä ympäröivään yhteisöön (DeNora 2000; Tähti 2017). Yksilön tekemillä musiikillisilla valinnoilla on tutkitusti hyvinvointia tukevia vaikutuksia: Esimerkiksi musiikin kuuntelun on tutkittu kytkeytyvän tunnesäätelyyn ja voivan auttaa tilanteisiin sopeutumisessa ja stressin käsittelyssä (Miranda ym. 2012: 515–516). Vaikuttava tekijä ei kuitenkaan ole ainoastaan musiikki, vaan myös kuuntelijan asenteet ja tavoitteet musiikkia kuunnellessa vaikuttavat: tutkimuksen mukaan nuoret, jotka kuuntelivat musiikkia unohtaakseen ongelmansa tai vaikuttaakseen suoraan mielialaansa kokivat enemmän masennusta kuin ne nuoret, jotka käsittelivät ongelmiaan ja etsivät niihin ratkaisuja musiikin kuuntelun avulla (Miranda & Claes 2009). Musiikin kuunteleminen tai muu itselle mieluisa musisoimisen tapa voi tarjota ihmiselle turvapaikan, joka tarpeen mukaan joko suojaa sosiaalisen yhteisön tuottamalta stressiltä tai antaa toiminta-alustan oman yhteisön toiminnan käsittelemiseen ja kehittämiseen (DeNora 2013).

Kokemusasiantuntijapuheenvuoro 1: Johannan tarina

Syömisen oireiluni alkoi jo ala-aste iässä, jolloin äiti myös ensimmäisen kerran vei minut tapaamaan lasten psykologia. Sain kuitenkin osakseni kyseenalaistamista ja vähättelyä, joten lopetin käynnit lyhyeen, kun kerran olin ihan normaali. Tämä kokemus selittää varmasti hyvin pitkälti sitä, että olen sairastanut syömishäiriötä lähes koko elämäni, noin 20 vuotta. On myös tavallista, että kroonistuneessa syömishäiriössä (kestänyt yli 6 vuotta) sairaus jumittuu kärsimysvaiheen ja muutostoivevaiheen alueelle, eikä kyetä tekemään sellaisia muutoksia, jotka edistäisivät toipumista ja mahdollistaisivat paranemista. Lopulta musiikki ja sen kautta tulleet kokemukset ja elämykset olivat merkittävimpiä tekijöitä, jotka vetivät minut ylös syömishäiriöiden syövereistä ja saatoin vihdoin suorittamisen ja selviytymisen sijaan alkaa elää.

Koulukiusattu, negatiivisen huomion kohde,
hiljalleen valui siihen mun elämän into ja hohde.
Tunsin itseni erilaiseksi kuin muut, jotenkin vajaavaiseks,
Häpesin, olin ulkopuolinen, pyytelin itseäni anteeks.

Syömishäiriööni ei ole vain yhtä selkeää syytä, kuten ei useinkaan syömishäiriöiden taustalla (Meskanen 2017: 17–18; Viljanen 2011). Altistavat, laukaisevat ja ylläpitävät tekijät ovat yksilöllisiä ja geneettinen alttius vaikuttaa siihen kuka sairastuu. Sytykkeinä syömishäiriölleni olivat muun muassa raju henkinen ja fyysinen koulukiusaaminen sekä halu pärjätä urheilussa, joka oli ollut lapsesta lähtien intohimoni. Syömisen oireilu alkoi tavallisesti terveellisestä syömisestä, edeten ortoreksian ja anoreksian kautta aina bulimiatyyppiseen oireiluun. Tyytymättömyyttä omaan kehoon voimisti kanssaihmisten negatiiviset huomautukset ja kommentit liittyen kehooni ja ulkonäkööni. Harvoin, jos lähes koskaan, kuulin mitään kaunista itsestäni tai ulkonäöstäni. Syntyjään kierot silmät käynnistivät koulukiusaamisen ensimmäisestä luokasta lähtien. Koin aina olevani vääränlainen ja ulkopuolinen. Kun koulussa luokkani tyttöjä laitettiin kauneusjärjestykseen, ei minua otettu edes laskuihin mukaan. Olin ilmeisesti niin ruma ja vastenmielinen. Aloin ajattelemaan, että kelpaan ja minut hyväksytään vain, jos olen tarpeeksi laiha ja/tai paras jossain. Liikunta oli minun intohimoni, missä halusin pärjätä, mutta lopulta siitä tuli keino paeta pahaa oloa ja kiusaamista, addiktoiduin itseni rääkkäämisestä. Valtava häpeä omasta itsestä ja kehosta sekä arvottomuuden ja mitättömyyden tunteet ovat seuranneet pitkälle aikuisuuteen asti.

Oli välttämätöntä olla näkymätön, itsensä vaimentaa.
Helppoa se ei ollut, se edelleen sisintäni kaivertaa.

Selvitäkseni koulukiusaamisesta tein itsestäni “näkymättömän” ja siinä samassa ystävystyin syömishäiriön kanssa. Syömishäiriö tekee kaikkensa, jotta se ei paljastuisi, joten sen salailu ja kulissien ylläpito eristivät minua yhä enemmän muusta maailmasta ja myös itsestäni. Muutuin yhä näkymättömämmäksi ja kadotin lopulta sen iloisen ja osallistuvan lapsen, joka olin. Syömishäiriöstä tuli ainut ystäväni, se vastasi hätääni, siivitti kohti urheilu-unelmia ja ennen kaikkea näyttäytyi pääsylippuna tunteeseen hyväksynnästä, mutta lopulta se vei umpikujaan. Siihen mustaan, jolloin tunsin menettäneeni kaiken vähääkään tärkeän.

Silloin lähes kuihduin pois,
toivoen jospa se onnen ja autuuden tois.
Ikuisesti istuu tämäkin peikko mun olkapäällä,
mietin, ymmärtääkö mua kukaan täällä.

Matkan varrella oireilu johti monenlaisiin terveysongelmiin ja loukkaantumiskierteisiin. Kukaan ammattilaisista ei silloin kuitenkaan tunnistanut tai ainakaan sanoittanut ongelmiini syömishäiriön mahdollisuutta, joten jatkoin samaa rataa vuodesta toiseen. Ravitsemustieteitä hain opiskelemaan auttaakseni itse itseäni kenenkään saamatta tietää ongelmistani. Ajauduin niin syvälle ongelmiini ja menetin luottamukseni kaikkeen, että kun myöhemmin apua olisi ollut tarjolla, oli minun lähes mahdotonta ottaa sitä vastaan. Tässä kohtaa kuitenkin musiikista tuli elintärkeä selviytymiskeino ja johti lopulta myös muun avun vastaanottamiseen (ks. Tervo 2001: 89).

Minulla ei ollut lapsena yhtä voimakasta intohimoa musiikkia kohtaan kuin mitä minulla oli urheilua kohtaan, mutta musiikki oli tärkeää ja kuuntelin paljon kaikenlaista musiikkia. Kävin pianotunneilla, lauloin kuorossa ja esiinnyin koulun juhlissa soittamalla, laulamalla ja tanssimalla. Sanoitin myös uudestaan tuttuja kappaleita. Muistan erityisesti yhden isänpäivän, kun esitin isälleni Syksyn sävel -kappaleen omilla sanoituksilla pianolla säestäen. Kokemukset omasta musikaalisuudesta värjäytyivät kuitenkin negatiivisiksi, sillä tuntui, että oma musikaalisuus tai halu ja into musikaalisuuteen sivuutettiin ja tyrmättiin toisten toimesta.

Alakouluikäisenä tykkäsin “tehdä musahommia”. Kuorossa kelpasin kuitenkin vain alaääniin, koska ääneni on niin möreä. Kaikki äänialat olivat varmasti tarpeen, mutta minulle jäi kokemus, että ääneni on vääränlainen. Pianonsoittotunneilla kävin yksityisellä soitto-opettajalla, joka oli tosi tarkka, että soittoläksy suoritettaisiin täydellisesti oikein ja että kynnet ovat lyhyet kun tullaan tunneille. Kerran olin unohtanut leikata kynnet lyhyiksi ja ajattelin, että ehkä tämä ei ole niin vakavaa, mutta soitto-opettaja oli silmin nähden vihainen, tempaisi minut kesken soiton ranteesta vessaan ja alkoi leikkaamaan kynsiäni. En enää uskaltanut mennä soittotunneille, mutta en myöskään kertoa vanhemmilleni tapahtuneesta. Asia selvisi vasta, kun vanhempani tajusivat, että keksin aina verukkeita, miksi en voi mennä soittotunnille. Musikaalisesti en ollut myöskään yhtä lahjakas kuin serkkuni, jotka soittivat musiikkiopistossa ja esiintyivät konserteissa. Jatkuva keskinäinen vertailu ei ollut hyväksi. Tämä näyttäytyi taas huonommuutteena ja riittämättömyytenä. Kaikista näistä syistä aloin sitten jättäytymään pois musiikin parista ja suuntaamaan energiani ja huomioni yhä enemmän liikuntaan ja syömiseen. Lopulta kaikki muu raivautuikin pois elämästä, kun syömisestä ja liikkumisesta tuli elämän pääsisältö. Jatkoin musiikin parissa vain sitä kuunnellen. Siinä ei mitattu hyvyyttä tai huonoutta.

Lyriikoidesi kautta sain uskoa siihen
vielä tuolla jossain mullekin onni piilee.
Vallottavassa hymyssäsi toivon näin
antoi minulle tahtoa ja rohkeutta mennä tuulta päin.

Erityisesti Cheekin musiikki on ollut minulle merkityksellistä. Seurasin myös hänen uraansa ja jollain selittämättömällä tavalla koin jotain samanhenkisyyttä (vrt. Poikolainen 2017: 185–188). Lyriikat puhuttelivat vahvasti ja muistan ajatelleeni, että ihmiset eivät näe häntä sellaisena kuin hän oikeasti on. Cheekin takana olevan ihmisen, Jaren kasvutarina kosketti jollakin tapaa. Toisella levyllään hän laulaa: ”Istun himassa taas iltaa ilman yhtäkään kaverii, seurana vaan mun kynä ja paperii.” Omassa tilanteessani oli jotain samaa tematiikkaa! Minut oli lukittu tiettyyn muottiin ja malliin, mistä en tuntunut pääsevän ulos. Olisin halunnut hyppiä, iloita, nauraa ja puhua, mutta olin jumissa siinä helvetissä, jossa kukaan ei nähnyt eikä kuullut oikeaa minääni.

Haaveilin vuosia keikoille menemisestä, mutta häpesin itseäni niin valtavasti, että olin lukittautunut neljän seinän sisään. Keikkailu astui kuvioihin siinä vaiheessa, kun fyysiset oireet alkoivat tehdä liikkumisesta mahdotonta ja aloin miettiä mitä menetettävää minulla enää olisi? Jos kaikki loppuisikin yhtäkkiä, en olisi nauttinut elämästäni hetkeäkään. Jokin sitkeys ja periksiantamattomuus potki eteenpäin ja jalkakivuissani linkutin ensimmäiselle Cheekin keikalle. Jäin siitä hetkestä lähtien koukkuun hänestä huokuvaan energiaan ja voimaan. Keikoilla käyminen oli myös kapinoimista syömishäiriön käskyjä vastaan ja se alkoi rikkoa syömishäiriön sääntöjä. Keikat toivat mukanaan iloa ja hauskanpitoa, mitkä olivat myös olleet minulle siihen asti kiellettyä. Uudet ympäristöt auttoivat irti päästämisessä ja saman musiikin ympärille kokoontuneet ihmiset toivat tunnetta yhteisöllisyydestä ja joukkoon kuulumisesta. Musiikin kautta minulle avautui aivan uudenlainen maailma, josta en tiennyt mitään (ks. Heiderscheit 2008: 136)! Identiteettini oli rakentunut vain syömishäiriön ympärille ja nyt se alkoi saamaan muita piirteitä. Cheekin musiikki alkoi aiempaakin enemmän aktivoimaan jotain tiedostamatonta ja piiloon jäänyttä mielenmaisemaa ja toi samaistumispintaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni alkoi tuntua siltä, että joku ajattelee jotain samantapaista ja joku voisi ymmärtää minuakin. Kun en pystynyt vielä sanoittamaan omia tuntemuksia, niin pystyin jotenkin musiikin kautta lähteä purkamaan ja ilmaisemaan niitä. Biisien analysoimisesta ja kirjoittamisesta tuli tärkeä väline tässä kohtaa ja lähdin tutkimusmatkalle omaan itseeni. Todellinen toipuminenkin starttasi vasta, kun siirsin huomion ulkoisen maailman ”vaateista”, vaimennettuun sisäiseen maailmaani, jonka sain musiikin avulla houkuteltua esiin. Aloin luomaan yhteyttä omaan itseen ja takaisin ympäröivään maailmaan (vrt. Lejonclou ja Trondalen 2009).

Jossain vaiheessa rohkenin muiden mukana jäädä keikkojen jälkeen moikkaamaan Jarea ja pyytämään nimmaria omistuskirjoituksella. Tällaisissa hetkissä hän oli meille Jare ja sitten lavalla ennemminkin Cheek. Jarella oli aina aikaa moikata ja jutella. Ja kun yhtäkkiä tuhansista nimistä Jare muisti nimeni, oli se perususkomuksiani järisyttävää. En ollutkaan näkymätön, vaikka niin monelle, lähes kaikille, elämäni varrella olin ollut. Olin joutunut kantamaan näkymättömyyttäni turvaverkkona pitkälle aikuisuuteen ja luulin olleeni tuomittu ikuiseen näkymättömyyteen ja mitättömyyteen. Vuosien aikana kirjoitin myös riimitellen tarinaani koulukiusatusta tytöstä, joka Cheekin musiikin kautta sai rohkeutta ja toivoa paremmasta huomisesta. Haaveilin, että joku päivä voisin kiittää häntä antamalla tuon kirjeen hänelle henkilökohtaisesti. Sattuma puuttui peliin ja voitin Cheekin tapaamisen. Kirjeessä puhuttelin häntä Jarena ja koin kohdanneeni hänet myös Jarena. Hän lupasi lukea sen ja sanojensa mittaisena uskoin tähän. Jare oli ensimmäinen, jolle uskalsin kertoa tarinani ja sen jälkeen olen uskaltanut kertoa sen muillekin. En myöskään muuttunut näkymättömäksi, vaikka olin paljastanut hänelle elämäntarinaan ja hän muisti nimeni ensimmäisen kerran jälkeen. Aloin kyseenalaistamaan näkymättömyyttäni! Olinko sittenkin olemassa? Ajattelin, et jos näin suuri stara uskaltaa nähdä minut, miksei muutkin tavalliset, lähipiirini ihmiset uskaltaisi? Hänen ystävällisyytensä oli jotain poikkeuksellista! En ollut koskaan kokenut mitään sellaista, vain unohdusta, ilkeitä sanoja ja tekoja. Hänen aitoutensa, rehellisyytensä ja sanojensa takana seisominen herättivät sellaista luottamusta, että lyriikat ja hänen tekemisensä purivat minuun, kun mikään muu ei päässyt murtautumaan muurieni läpi. Toisaalta “keskustelu” lyriikoiden kanssa ja kirjoittaminen artistille oli myös tarpeeksi etäistä (vrt. Nikunen 2005: 288–289, 297). Se, mikä vahvisti tunnetta ymmärretyksi tulemisesta, oli Jaren lähteminen 2016 mukaan koulukiusaamisen vastaiseen kampanjaan. Vain elämää -ohjelmassa (2017) hän kertoi myös saavansa paljon kirjeitä muun muassa koulukiusatuilta ja koki sen vuoksi tärkeäksi tuolla kaudella myös tehdä kappaleen tästä teemasta. Jare teki Apulannan Jumala-biisistä oman version, joka oli traaginen kuvaus koulukiusaamisesta ja mihin se voi pahimmillaan johtaa.

Oireiluni oli jatkunut pitkään ja siitä oli tullut vahvasti osa identiteettiäni, minkä vuoksi siitä luopuminen on ollut erityisen pelottavaa ja vaikeaa. Mietin: ”Kuka tai mitä olen ilman oireilua, mitä oireiden tilalle”. Musiikin kautta sain erityisesti rohkeutta mennä kohti pelkojani, mistä syömishäiriöstä toipumisessa on keskeisesti kyse (Meskanen ym. 2017: 69–71). Saatoin alkaa luopumaan pakonomaisesta ja kaavamaisesta käyttäytymisestäni, mikä oli ennen tuonut apua ahdistukseen. Syömishäiriötä sairastava pyörii noidankehissä ja oirekierteissä, joista ulospääsy tuntuu välillä jopa mahdottomalta (Elo 2011: 20–23, 31). Musiikin voimaannuttavana sain rohkeutta lähteä murtamaan näitä kehiä. Voimabiisiksi erityisesti tässä kohtaa tuli Cheekin Äärirajoille, jonka avulla kohtasin pelkojani ja tein muutoksia. Biisin merkityksellisin riimi on ”Rohkeus ei oo sitä ettei pelota vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa”. Biisi merkitsi minulle päättäväisyyttä, mitä myös tarvitaan toipumisen käynnistymisessä, ja se kertoo uskalluksesta, unelmista ja niiden tavoittelusta peloista huolimatta. Tavallisesti kyse onkin ennemmin rohkeuden kuin motivaation puutteesta, kun toipuminen hidastuu tai yhteistyö auttavien tahojen kanssa takkuilee (Elo 2011: 31). Myös syömishäiriöliitto puhuu paranemisrohkeudesta motivaation sijaan. Biisin sanoma auttoi minua etenkin siinä elämäntilanteessa, kun kamppailin syömishäiriöni kanssa vaiheessa, missä uudet toimintatavat, joita olin jo mielessäni työstänyt, vaativat uskallusta käytännön tekoihin sekä pitkäjänteisyyttä ja uskoa, että aurinko vielä paistaa. Heikolla hetkellä voin jatkossa aina vilkaista käsivarteeni tatuoitua sanaa rohkeus. Sen on alun perin kirjoittanut siihen Cheek eli Jare Tiihonen”. Rohkeus oli viimeinen kadoksissa ollut avain varsinaisen toipumiseni alkamisessa. Cheekin musiikki oli minulle suunnannäyttäjä ja Jare minulle ”suuri jokin”, jonka avulla uskalsin astua piilostani pois.

Mitä oot antanu mulle, on sanoinkuvaamatonta,
mut siks tää elämä ei oo enää mahdotonta!

– Katkelmia Johannan kirjeistä Jarelle vuodelta 2016.

Kokemusasiantuntijapuheenvuoro 2: Tarun tarina

Lapsuuden perheessäni ruokaa käytettiin erilaisissa tilanteissa palkitsemiseen ja tunteiden tukahduttamiseen. Koetin myös kovasti jo lapsena ja nuorena selviytyä yksin kohtaamistani haasteista, kuten koulukiusaamisesta, koska koin, ettei vanhemmillani ollut omien terveyshuoliensa ja työkiireidensä ohella voimia ja osaamista niiden käsittelemiseen. Syömiseen liittyvät vaikeudet alkoivat nostaa päätään siinä vaiheessa, kun muutin pois kotoa. Uudessa elämäntilanteessa epävarmuuden tuoma ahdistus kasvoi, ja kun kukaan ei seurannut syömisiäni, säännöllinen ruokarytmi katosi, ja aloin elää sipseillä ja eineksillä. Opiskeluvuosina epäsäännölliset elämäntavat muuttuivat vähitellen sairaudeksi: syöminen, sen suunnitteleminen ja sen vältteleminen alkoivat viedä enemmän tilaa ja aikaa. Päädyin vähitellen tilanteeseen, jossa jätin muita tekemisiä väliin voidakseni jäädä yksin kotiin ruuan kanssa, syödäkseni niin kauan, että nukahdin, ja herätäkseni taas syömään lisää. Tilanteeseen liittyi myös tunne omasta arvottomuudesta ja mitättömyydestä, ja ennen kaikkea oman kehon kuvan vääristyminen: oli painoa minkä verran tahansa, koin aina olevani se rumin ja lihavin porukasta. Ahmiminen oli itselleni selvitymiskeino tilanteissa, joissa en kyennyt kohtaamaan omia tunteitani enkä löytänyt muita rakentavampia tapoja kohdata jatkuvaa ahdistustani.

Onneksi ystäväni, joka seurasi tilannetta vierestä, otti ohjat käsiinsä ja auttoi minua hakemaan apua terapiasta. Psykiatri kirjoitti minulle masennus- ja bulimiadiagnoosin, Bulimiaa enemmän kyse oli omalla kohdallani ahmintahäiriöstä, jota ei kuitenkaan silloin vielä tunnistettu omaksi häiriökseen. Terapiassa lähti liikkeelle hidas toipuminen, tutustuminen siihen, miksi syön siten kuin syön, ja mitä muuta tahtoisin elämääni syömisen tilalle. Vähitellen, vuosien kuluessa, ahmiminen muuttui pysyvästä käytösmallista tuurisyöppöydeksi. Edelleen olen tunnesyöppö, joka koettaa syömällä kohdata ja korjata tilanteita, joissa rakentavampi lääke olisi joku muu: tunteiden hyväksyminen, vaihtoehtoisten mielihyvän lähteiden etsiminen tai aidot ja rakastavat ihmissuhteet.

Musiikilla on aina ollut tärkeä rooli elämässäni. Identiteettini on kytkeytynyt vahvasti käsitykseeni omasta äänestäni, sen merkityksestä ja kelpaamisesta, tai sen merkityksettömyydestä ja kelpaamattomuudesta. Alakouluikäisenä haaveenani oli tulla oopperalaulajaksi, koska kovaa ja korkealta laulaminen oli siistein juttu ikinä. Pääsin sisään musiikkiopistoon murrosikäisenä kokeiluoppilaana ja opiskelin siellä klassista laulua kuusi vuotta ennen kuin lukioikäisenä muut asiat alkoivat tulla tilalle. Yliopistossa päädyin mutkien kautta opiskelemaan etnomusikologiaa, jossa musiikille ja omalle laululle oli tilaa. Musiikin ja musiikkikulttuureiden opiskelu oli teoreettista, mutta opiskelijoilla oli varsinaisten opintojen ohella monenlaisia bändejä, joihin olisi halutessaan päässyt mukaan. Olin kuitenkin ensimmäistä kertaa sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka olivat musiikillisesti lahjakkaita. Minulla ei ollut kokemusta bändissä laulamisesta, koska oma taustani oli klassisessa yksinlaulussa. Lisäksi laulunopettajani keskittyi kokemukseni mukaan paljolti virheisiin, niiden etsimiseen ja niiden karsimiseen, mikä heikensi itseluottamustani ja -arvostustani. Opiskeluaikana nämä klassisten laulutuntien tartuttamat pelot ja epävarmuudet nousivat pintaan ja aloin kokea yhä enemmän riittämättömyyttä oman ääneni ja lauluni kanssa.

Muistan joskus yliopistossa saaneeni kirjoittamastani tekstistä opettajalta palautetta, että olet hyvä kirjoittaja, että jatka vaan kirjoittamista ja vie sitä eteenpäin. Vastasin hänelle, että tahtoisin ennen kaikkea laulaa, johon hän vastasi, että sinun ei kannata laulaa, koska sinusta ei kuitenkaan tule koskaan yhtä hyvää kuin hänen suosikkilaulajastaan. Uskon, että opettajalle lause oli vain ajattelematon letkautus, mutta epävarmuudessa vellovalle nuorelle lausahdus korosti sitä, että minun kannattaa sulkea suuni ja tehdä ennemmin jotain, jossa minulla on muiden mielestä annettavaa ja josta siten saan muilta hyväksyntää. Epävarmuuksien lisääntyessä kurkkuni kuristui entisestään enkä laulaessani pysynyt enää edes nuotissa. Laulaessani toisille koin herkästi, että heidän huomionsa ja arvostelunsa kohdistui ilmaisemani musiikin sijaan minuun itseeni (ks. Mutikainen 2019: 9). Jatkuva itsetarkkailu johti musiikilliseen alisuorittamiseen ja synnytti ajatuskehiä, joista en päässyt eteenpäin, vaikka opiskelukaverini olisivatkin kannustaneet kokeilemaan asioita rohkeasti. Tähän elämänvaiheeseeni liittyi selvästi syömisoireiden paheneminen: mitä vähemmän lauloin, sitä enemmän söin. Tukahdutettavia ja turrutettavia häpeän, syyllisyyden ja arvottomuuden tunteita muodostui koko ajan enemmän ja niiden kanssa eläminen oli koko ajan raskaampaa. Tuossa tilanteessa ylensyöminen oli minulle selviytymiskeino, jolla pyrin hallitsemaan tunteiden aiheuttamaa ahdistusta. Se oli kuitenkin hyvin lyhytnäköinen selviytymiskeino, koska todellisuudessa ylensyöminen, sen salaileminen ja sen mukanaan tuoma lihominen lisäsivät häpeää, syyllisyyttä ja ahdistusta entisestään.

Muutama vuosi elämästäni kului niin, etten laulanut ollenkaan, ja ajattelinkin, että laulaminen on minun kohdallani ohi. Opiskelujen loppupuolella perhettä perustaessani tätä laulamattomuuden ongelmaa lähti odottamatta avaamaan synnytyslaulu – siis oman äänen käyttäminen raskausaikana ja synnytyksessä. Synnytyslaulun kautta aloin tunnustella, miltä oma ääni tuntui kehossa ja huomata, että minulla oli edelleenkin ääni, jota saatoin käyttää muuhunkin kuin puhumiseen. Synnytyslaulussa ääni ohjattiin sisäänpäin, se oli merkityksellinen itselle ja itsen sisällä kasvavalle uudelle elämälle. Tämä oli minulle tosi vapauttavaa, sillä ääneni ei tarvinnut kelvata muille ihmisille. Synnytyslaulussa minun äänelläni ei tarvinnut olla esteettistä arvoa, vaan se oli merkityksellinen, koska se vahvisti läsnäoloa ja rentoutta kehossani sekä toi kehoani ja mieltäni yhteen (ks. Mutikainen 2019: 20). Synnytyslaulun avulla kannoin ja synnytin seuraavien vuosien aikana kolme lastani. Ääneni auttoi minua kivuliaissa tilanteissa, oli minun tukenani ja toi synnytyksissä esiin syvältä kumpuavan voimani.

Muutama vuosi synnytyslauluun tutustumisen jälkeen ystävä pyysi minut mukaan ryhmään, jossa opeteltiin Orfeo-pedagogiikkaa. Siellä laulamisen fokus oli kehoresonanssissa ja äänen kuuntelemisessa koko keholla. Perustimme samalla Orfeo-pedagogisen ääni-improvisaatioryhmän, jossa teimme vapaata ääntä ja kuuntelimme yhteistä ääntä kehoillamme, päästäen irti äänen ja tilanteen kontrolloimisesta. Yhdessä tekemisessä korostui hyväksyntä ja toisten äänen kuunteleminen. Ryhmä oli turvapaikka, jossa oli mahdollista tutustua omaan ääneen luottamuksellisesti ja toisiin sulautuen. Ääni-improvisaatio-ryhmän ohella siirryin improvisoimaan yksin julkisille paikoille. Yksin improvisoidessa havahduin siihen, kuinka paljon häpeää kannoin koko ajan mukanani; Häpesin ääntäni, joka kuulosti joka tilanteessa vääränlaiselta, vaikken tiennytkään, miltä sen pitäisi kuulostaa. Häpesin tunteiden näyttämistä ja sitä, etten osannut näyttää niitä. Häpesin sekalaisia kokeilujani laulaa erilaisilla menetelmillä ja häpesin kokeiluja hypätä menetelmien ulkopuolelle. Ymmärsin, kuinka voimakkaasti häpeä oli säädellyt laulamistani ja ennen kaikkea laulamattomuuttani niihin päiviin asti. (Tähti 2010.) Kun kuitenkin jatkoin laulamista, häpeän tunne raottui ja päästi pintaan myös muita tunteita kuten surua, iloa ja tyyneyttä.

Kuva 1. Taru laulamassa Sastamalan Pyhän Olavin kirkolla kesällä 2009. Kuva: Risto Nyyssönen.

Ääni-improvisaatio auttoi minua ymmärtämään hautomieni tunteiden alkuperää ja etsimään uudenlaista suhtautumistapaa kokemiini tunteisiin. Ääni-improvisaation kautta sain kiinni ajatuksesta, että musiikki tai ääni itsessään ei ole minulle vihainen, jos epäonnistun laulaessani tai toimin odotusten vastaisesti. Muistoissani vihainen saattoi olla vaikkapa se kriittinen ja autoritäärinen laulunopettaja, joka opetti minua nuoruudessani, mutta musiikki sinänsä ei koskaan suuttunut minulle. Tämä oivallus toi minulle korjaavan kokemuksen: havahduin improvisoidessani siihen, että voin solmia suhteen suoraan ääneen ja musiikkiin, eikä siinä välissä tarvitse olla jotakuta auktoriteettia ja hänen tunteitaan, arvojaan ja asenteitaan. Usein musiikkiterapiassa asiakkaat kokevat, että terapeutti on heille se hyväksyvä ja myötätuntoinen äiti tai opettaja, jota heillä ei aikoinaan ollut (Bobilin 2008: 154). Itse koin saavani sekä ääneltä itseltään että improvisaatioryhmän jäseniltä tuota tärkeää hyväksyntää, joka vahvisti tunnetta siitä, että minä ja minun ääneni kelpaavat, ja että olen arvokas juuri sellaisena kuin olen. Nuo kokemukset olivat toipumiseni kannalta erittäin merkittäviä.

Tulokset ja pohdintaa

Syömishäiriöissä hoito kohdistuu aluksi ravitsemustilan ja somaattisen tilan korjaamiseen (Käypä hoito). Yhtä tärkeää on kuitenkin keskittyä myös psyyken rakenteiden korjaamiseen, sillä juuri psyyken häiriöt aiheuttavat oireilua ja somaattisen tilan korjaannuttua syömishäiriön uusimista. Syömisoireilun takana vaikuttavien tunteiden käsitteleminen ja ilmaiseminen on keskeistä toipumisessa, ja muiden hoitomuotojen ohella musiikkiterapian on osoitettu auttavan tässä prosessissa. Taiteisiin osallistumisen ei kuitenkaan tarvitse tapahtua terapiassa, jotta se koskettaisi ihmisen tunne-elämää ja aikaisempia kokemuksia (Lehikoinen & Vanhanen 2017: 10). Omaehtoinen musiikin harrastaminen on ollut meille kirjoittajille osa syömishäiriöistä toipumiseen liittyvää terapeuttista prosessia (ks. myös Valkonen 2019: 157). Omat arkiset tapamme harrastaa musiikkia muistuttavat paljon sitä, mitä musiikkiterapiassa tehdään terapeutin tukemana: olemme kuunnelleet musiikkia, laulaneet ja improvisoineet sekä sanoittaneet lauluja ja analysoineet lyriikoita (vrt. Bobilin 2008: 147–148). Syömishäiriötä sairastavilla on usein hankaluuksia tunnesäätelyn ja tunteiden sanoittamisen kanssa (Meskanen ym. 2019: 18). Musiikki on kuitenkin auttanut meitä osaltaan sanoittamaan ajatuksia sekä tunnistamaan, säätelemään ja ilmaisemaan vaikeita tunteita. Harrastimme musiikkia, joka tuotti meille mielihyvää, ja samalla ilmaisimme itseämme, käsittelimme ongelmiamme ja saimme uusia toipumiseen johtavia oivalluksia (vrt. Miranda ja Claes 2009). Musiikin harrastaminen vahvisti omalla kohdallamme läsnäolon taitoa sekä resilienssiä ja sitä kautta kykyämme selviytyä sairauden kanssa sekä kykyä ylläpitää uskoa toipumiseen. Musiikki toi meille näkyväksi asioita, joita emme kenties muuten olisi pystyneet myöntämään ja siten avasi oven toipumiseen (Heiderscheit 2008: 136). Musiikin avulla aloimme suuntaamaan huomiotamme taas takaisin muillekin elämänosa-alueille kuin vain syömiseen ja liikkumiseen, mikä oli toipumisen näkökulmasta tärkeä askelma (Meskanen ym. 2017: 74; Valkonen 2019:150–155).

Nuorena musiikki kuului kiinteästi meidän molempien elämään, mutta negatiiviset kokemukset musiikin parissa sekä muut vastoinkäymiset elämässä johtivat siihen, että luovuimme musiikkiharrastuksistamme. Ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunteet ajoivat hakemaan hyväksyntää ja hallintaa syömisen oireilun kautta: mitä enemmän koimme ahdistusta, hyväksymättömyyttä ja riittämättömyyttä, sitä enemmän suuntasimme energiaamme ja aikaamme syömisen ympärille, jolloin muu elämän sisältö kuihtui pois. Elämä sai epäterveitä piirteitä, eikä siinä ollut sijaa normaaleille ja terveille asioille kuten hauskanpito tai musiikkiharrastukset. Kenties musiikkitaustamme vuoksi musiikki tarjosi kuitenkin toipumisvaiheessa meille väylän tarkastella itseämme, tunteitamme ja ajatuksiamme silloin, kun emme kyenneet ottamaan juuri muuta apua vastaan (ks. Tervo 2001: 89). Musiikki madalsi samalla kynnystä ottaa muutakin apua vastaan.

Musiikki on DeNoran (2013) termein tarjonnut meille kummallekin turvapaikan, johon olemme voineet vetäytyä prosessoimaan omia tunteitamme, lepäämään ja kokemaan yhteyttä ainoastaan musiikin kanssa. Vaikka musiikki olikin toimijana ei-inhimillinen, se kertoi paljon meistä itsestämme ja muista ihmisistä, paljasti meidän ihmisyyttämme. Yksin ollessa yksinäisyyden tunne saattoi lieventyä, kun esimerkiksi laulun sanoitukset toivat tunteen, että on olemassa joku toinen, joka kokee samoin. Toisaalta yhteys musiikin ohella artistiin näyttäytyi todella merkityksellisenä. Kun keskiössä oli kappaleiden lyriikat ja artisti niiden sanoittajana, oli yhteyden tunteen rakentumiselle erityisen hyvät puitteet (Poikolainen 2017: 192–194). Kun artistin lyriikat toimivat terapeuttisena peilinä ja hän kohtasi fanejaan ystävällisesti vuorovaikutussuhdetta rakentaen, musiikin kuuntelijan ja muusikon välille syntyi luottamussuhde: muusikko näyttäytyi ikään kuin terapeuttina, jolle oli turvallista kirjoittaa kirjeitä ja lähettää omia laulun tekstejä. Yhteisymmärryksen tunnetta vahvisti se, että artisti edusti kuuntelijalle tärkeitä elämän asenteita ja arvoja sekä tunne siitä, että artisti vastasi todellisuudessa hänestä kappaleiden kautta saatua kuvaa (vrt. Nikunen 2005: 291–297). Artistin aitous sekä tavallisuuden ja epätavallisuuden yhdistyminen tarjosivat samaan aikaan sekä inhimillistä samaistumispintaa että jotain suurta ja vaikuttavaa (ks. Mäkelä 2004: 33). Näin muusikko oli musiikin kuuntelijalle se hyväksyvä ja myötätuntoinen henkilö, jota tarvittiin paranemisrohkeuden löytymiseksi ja toipumisprosessin käynnistymiseksi.

Toisaalta musiikki tarjosi meille myös turvapaikka-käsitteen toisen puolen ollen yhteisöllistä toimintaa – keikoilla käymistä ja fanijoukkoon kuulumista sekä ääni-improvisaatioryhmän jäsenyyttä. Musiikki ja siihen liittyneet ihmiset ovat antaneet tilan ja ajan, jossa olemme tulleet nähdyksi ja kuulluksi, olleet olemassa jollekulle ja kelvanneet sellaisina kuin olemme. Koska syömishäiriötä sairastavilla itseluottamus ja omanarvontunto ovat yleensä alhaisia (Punch 2016: 72), on musiikin ja siihen liittyvien ihmisten antamilla korjaavilla kokemuksilla ollut valtava merkitys. Meidän kummankin kohdalla yksi syömishäiriöön johtavista syistä oli koulukiusaamisesta alkanut yksinäisyyden ja ulkopuolelle jäämisen tunne. Musiikillisessa toiminnassa saimme olla osana yhteisöä, saimme irtautua syömishäiriön ja häpeän tunteiden rajoittamasta arkiroolistamme ja toimia toisin, jopa yllättävästi tai uskaliaasti.

Musiikillinen turvapaikka tarjosi ennen kaikkea uudenlaista olemisen tason turvaa, mahdollisuuden luovuudelle ja irtipäästämiselle, itsensä hyväksynnälle sekä joukkoon ja tilaan kuulumiselle (ks. DeNora 2013: 55).

Syömishäiriötä sairastavat pyrkivät usein täydellisyyteen ja heillä esiintyy vaativaa persoonallisuutta, jolloin tilannetta yritetään hallita suorittamalla. Tämän vuoksi meille ovat sopineet sellaiset tavat musisoida ja nauttia musiikista, joissa ei voi suorittaa tai tehdä oikein. Syömishäiriöistä kärsivät todistavat ihmisarvoaan usein äärimmäisyyteen asti suorittamalla, joten kokemus siitä, ettei omaa arvoa saavutetakaan suorittamalla, voi olla hyvin terapeuttinen (Elo 2011: 38). Musiikin kuunteleminen, keikoilla käyminen ja ääni-improvisaatio ovat jotain sellaista, jossa onnistumista ei voi mitata tekemisen määrällä, tai jota on mahdotonta tehdä täydellisesti. Siten ne ovat antaneet meille kokemusta tekemistä, joka palkitsee ja tuntuu merkitykselliseltä ilman pelkoa epäonnistumisesta tai riittämättömyydestä.

Meidän kummankin kirjoittajan kohdalla musiikkiopiston opettajien opetusmenetelmät tuottivat pelkoja musisoimista ja siinä epäonnistumista kohtaan. Pelot tuottivat kasautuessaan häpeää, joka ajan kanssa kasvoi, esti meitä kehittymästä musiikillisessa ilmaisussa ja sai meidät lopettamaan musiikin harrastamisen. On tärkeää huomioida, että musiikkioppilaitosten opiskelijoissa on lapsia ja nuoria hyvin erilaisilta taustoilta ja erilaisilla persoonallisuuden piirteillä varustettuina. Opettajalla ja hänen pedagogisilla valinnoillaan on iso merkitys lapsen ja nuoren musiikillisten taitojen ja persoonallisuuden kehittymiselle. Vaikutukset eivät välttämättä näy vielä lapsena tai nuorena, vaan voivat tulla esiin vasta myöhemmin aikuiseksi kasvaessa, ja joko suojata psyykeä tai altistaa sitä sairastumiselle.

Siksi laulun- ja soitonopettajien tulisikin pyrkiä siihen, että jokainen oppilas saa riittävästi onnistumisen kokemuksia ja iloa musiikista (Mutikainen 2019: 27), taustastaan ja toimintakyvystään riippumatta. Tätä voidaan edesauttaa kehittämällä musiikkioppilaitosten käyttöön työkaluja, joilla oppilaitokset sekä oppilaiden vanhemmat voivat seurata erityisesti nuorten opiskelijoiden viihtymistä ja hyvinvointia.

Syömishäiriötä sairastavien kanssa työskentelevillä ammattilaisilla tulisi olla käytössään monipuolisia menetelmiä sekä ravitsemustilan että psyykkisen tilan korjaamisen tueksi. Musiikkiterapiassa musiikkia käytetään tähän tarkoitukseen, mutta harva syömishäiriötä sairastava saa mahdollisuuden osallistua musiikkiterapiaan. Itsehavainnointi ja omahoito on tärkeää syömishäiriössä, joten musiikki voi tarjota tässä kohtaa arkisia apuja asioiden hahmottamiseen. Siksi esimerkiksi ravitsemusterapeutteja, psykologeja ja psykiatrisia sairaanhoitajia tulisi ohjeistaa omaehtoisen musiikin harrastamisen eduista, jotta he kannustaisivat syömishäiriötä sairastavia aktiiviseen musiikin kuuntelemiseen ja vaikkapa itsekseen laulamiseen. Tarvitsemme jatkossa lisää tutkittua tietoa siitä, mitä merkitystä arkisella musiikin ja muiden taidemuotojen harrastamisella voi olla syömishäiriötä sairastaville ja heidän läheisilleen. Tärkeää olisi tutkia myös, millä tavalla ravitsemusterapeutit ja muut syömishäiriöitä sairastavien kanssa työskentelevät voisivat käyttää musiikkia ja muita luovia menetelmiä osana terapia- ja toipumisprosessia.

Lähteet

Bibb, J., Castle, D., & Newton, R. 2015. “The role of music therapy in reducing postmeal related anxiety for patients with anorexia nervosa”. Journal of Eating Disorders 3 (50): 1–6.

Bibb, J., Castle, D., & Newton, R. 2016. “‘Circuit breaking’ the anxiety: Experiences of group music therapy during supported post-meal time for adults with anorexia nervosa”. Australian Journal of Music Therapy 27: 1–11.

Bobilin, Marah 2008. “Music Therapy in the Treatment of Eating Disorders”. The Creative Therapies and Eating Disorders. Toim. Stephanie L. Brooke. USA: Charles C Thomas Publisher, LTD., 142–158.

Charpentier, P., Viljanen, R., Keski-Rahkonen, A. 2016. Nälkäinen sydän. Parane bulimiasta. Helsinki: Duodecim.

DeNora, Tia 2000. Music in Everyday Life. Cambridge: The Press Syndicate of the University of Cambridge.

DeNora, Tia 2013. Music Asylums. Wellbeing through Music in Everyday Life. Surrey: Ashgate Publishing.

Elo, Emily 2011. Musiikkiterapia syömishäiriöstä kuntoutumisen tukena. Musiikkiterapiaryhmään osallistuneiden opiskelijoiden kokemuksia terapiaprosessista. Opinnäytetyö. Tampereen ammattikorkeakoulu.

Galmiche, Marie, Déchelotte, Pierre, Lambert, Grégory & Tavolacci, Marie Pierre 2019. Prevalence of Eating Disorders over the 2000-2018 Period: a Systematic Literature Review. The American Journal of Clinical Nutrition, volume 109:5, 1402–1413.

Heiderscheit, Annie 2008. “Discovery and Recovery Through Music: An Overview of Music Therapy with Adults in Eating Disorder Treatment”. The Creative Therapies and Eating Disorders. Toim. Stephanie L. Brooke. USA: Charles C Thomas Publisher, LTD., 122–141.

Hilliard, Russell E. 2001. “The Use of Cognitive-Behavioral Music Therapy in the Treatment of Women with Eating Disorders”. Music Therapy Perspectives, Volume 19:2, 109–113.

Loth, Helen 2002. “‘There’s No Getting Away From Anything in Here’. A Music Therapy Group within an Inpatient Programme for Adults with Eating Disorders”. Music Therapy and Group Work. Sound Company. Toim. Alison Davies & Eleanor Richards. UK: Jessica Kingsley Publishers, 90–104.

Käypä hoito -suositus 2014. Syömishäiriöt. https://www.kaypahoito.fi/hoi50101 (luettu 21.11.2019)

Lehikoinen, Kai & Vanhanen, Elise 2017. “Johdanto”. Taide ja hyvinvointi – Katsauksia kansainväliseen tutkimukseen. Toim. Kai Lehikoinen & Elise Vanhanen. Taideyliopisto, 7–30.

Lejonclou, A. & Trondalen, G. 2009. “ “I’ve started to move into my own body”: Music therapy with women suffering from eating disorders”. Nordic Journal of Music Therapy, Volume 18:1, 79–92.

Läylönen, Sanna 2010. Riittämättömyyden oireita. https://www.tylkkari.fi/ajassa/riittamattomyyden-oireita

MacDonald, R., Kreutz, G. & Mitchell, L. 2012. “What is Music, Health, and Wellbeing and Why is it Important?” Music, Health, and Wellbeing. Toim. Raymond MacDonald, Gunter Kreutz & Laura Mitchell. UK: Oxford University Press, 3–11.

MacFerran, Katrina Skewes & Heiderscheit, Annie 2016. “A Multi-Theoretical Approach for Music Therapy in Eating Disorder Treatment”. Creative Arts Therapies and Clients with Eating Disorders. Toim. Annie Heiderscheit. UK: Jessica Kingsley Publishers, 49–70.

Meskanen, Katarina, Suokas, Jaana, Gummerus, Eero-Matti & Stenberg, Jan-Henry 2019. Irti bulimiasta. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim.

Miranda, D. & Claes, M. 2009. “Music listening, coping, peer affiliation and depression in adolescence”. Psychology of Music, 37, 215–233.

Miranda, D., Gaudreau, P., Debrosse, R., Morizot, J. & Kirmayer, L. J. 2012. “Music Listening and Mental Health: Variations on Internalizing Psychopathology”. Music, Health, and Wellbeing. Toim. Raymond MacDonald, Gunter Kreutz & Laura Mitchell. UK: Oxford University Press, 513–529.

Mutikainen, Iina 2019. Keho on sun instrumentti. Työkaluja syömishäiriötä sairastavan laulunopetukseen. Opinnäytetyö. Metropolia Ammattikorkeakoulu.

Mäkelä, Janne 2004. John Lennon Imagined: Cultural History of a Rock Star. New York: Peter Lang Publishing.

Nikunen, Kaarina 2005. Faniuden aika. Kolme tapausta televisio-ohjelmien faniudesta vuosituhannen taitteen Suomessa. Akateeminen väitöskirja. Tampere: Tampereen yliopisto.

Poikolainen, Janne 2017. Musiikkifanius ja modernisoituva nuoruus. Populaarimusiikin ihailijakulttuurin rakentuminen Suomessa 1950-luvulta 1970-luvun alkuun. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura,verkkojulkaisuja 118, Tiede. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.

Punch, Sarah 2016. “Resilience-Based Music Therapy in the Treatment of Adolescents with Eating Disorders.” Creative Arts Therapies and Clients with Eating Disorders. Toim. Annie Heiderscheit. UK: Jessica Kingsley Publishers, 71–98.

Reynaga-Abiko, Geneva 2008. “Culturally Competent Group Therapy with Latina Adolescents and Young Adults with Eating Disturbance: the Use of Poetry and Music”. The Creative Therapies and Eating Disorders. Toim. Stephanie L. Brooke. USA: Charles C Thomas Publisher, LTD., 159–172.

Savukoski, Marika 2008. Vapaaksi anoreksian kahleista: narratiivinen tutkimus selviytymispoluista. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Schippers, Huib 2018. “Community Music Contexts, Dynamics, and Sustainability”. The Oxford Handbook of Community Music. Toim. Brydie-Leigh Bartleet & Lee Higgins. New York: Oxford University Press, 23–42.

Syömishäiriöliitto, verkkosivut https://syomishairioliitto.fi/ (luettu 30.11.2019)

Tähti, Taru 2010. “Voimautumisen viisi tarvetta – Yhteisöllistä lauluimprovisaatiota kehittämässä”. Musiikin suunta 2/2010, 16–25.

Tähti, Taru 2017. “Vanhustyön lähiesimies musiikillisena toimijana”. Etnomusikologian vuosikirja 2017, vol. 29, 1–29. DOI: https://doi.org/10.23985/evk.60953

Valkonen, Noora 2019. Pala Kurkussa: selviytymistarinoita syömishäiriöstä. Jyväskylä: Atena.

Viljanen T. 2011. Voisit olla onnellinen. Rohkaisun sanoja Sinulle, joka olet kohdannut syömishäiriön. Syömishäiriöliitto – SYLI ry.

**

Artikkelin kansikuva: Johanna ja Jare Blockfest-voittotapaamisessa 20.8.2016 Tampereella. Kuva: Marjut Rapo.