MUSIIKIN JA NUORISON ERITYISYYS

Julkaistu 9.10.2020

Antti-Ville Kärjä

, FT, dos. on Kulttuurisen musiikintutkimuksen professori, Taideyliopiston Sibelius-Akatemia

Arvio teoksesta: Miten tutkia nuoria ja nuorisotyötä. Toim. Tomi Kiilakoski & Päivi Honkatukia. Tampere: Vastapaino, 2018. 412 s.

Kesän tullen on rannoilla saattanut törmätä nuorisojoukkoon jos toiseenkin, tai ainakin muuttaa omaa kulkusuuntaansa kuullessaan lähestyvän nuorisomusiikin jumputuksen. Hartioilla kannettavat kasettisoittimet ovat vuosikymmenten kuluessa vaihtuneet olkahihnallisiin mutta muuten langattomiin kovaäänisiin kovaäänisiin, joiden kautta suoratoistopalveluiden tarjoamat rap- ja EDM-sulosoinnut hallitsevat ääniympäristöä. Sikäli kun musiikki häivyttää lokkien kirkunan, kaupungistuneet kalkkikset saattavat olla tyytyväisiä, mutta tyyneimmätkin tapakasvattajat tuskastuvat viimeistään kuullessaan amerikanenglanninkielisillä kirosanoilla ryyditettyjä rytmejä.

Vai kieliikö moinen pikemminkin vain moraalipaniikkia lietsovasta etikettielitismistä sekä kyvyttömyydestä pyrkiä ymmärtämään saati tukemaan nuorten ihmisten maailmassa olemisen tapoja. Vulgäärifreudisti saattaisikin epäillä, että ennakkoluulojen ja paheksunnan taustalla ovat omaan murrosikään ja orastavaan aikuisuuteen liittyvät patoumat ja traumat – sillä jos jokin ihmisten sosiaalisissa suhteissa ja yhteiskunnallisissa rakenteissa on pysyvää, niin sukukypsyyteen ja seksuaalisuuteen liittyvä huoli, sääntely ja suoranainen kontrolli. Suomen lain mukaan vasta 30-vuotiailla on oikeus sterilisaatioon omasta pyynnöstään ilman muuta perustetta. Samalla vulgääridarwinisti voisi huomauttaa musiikin osuudesta asiaan: Darwin itse ounasteli, että musiikki – ja etenkin urosnisäkkäiden mylvintä – on olennainen osa evoluutio-opin mukaista sukupuolivalintaa.

Musiikin sosiokulttuurisista suhteista, ulottuvuuksista ja merkityksistä kiinnostunut tutkija saattaa hymähtää äkkiväärälle evolutionistiselle psykoanalysoinnille, mutta takuuvarmasti pitää nuorison musiikillisten maailmassa olemisen tapojen tarkastelua tuiki tarpeellisena. Täsmällisemmissä lähtökohdissa riittää valinnan varaa: teknologisiin ja toimialan muutoksiin erikoistuneet tutkijat painottavat nuorisoa kehityksen ja ehkä jopa edistyksen airuena, mediarepresentaatioita repostelevat tieteentekijät korostavat erilaisten samastumis- ja roolimallien painoarvoa, kun taas musiikillisesti orientoituneet kasvatustieteilijät huomauttavat sekä muodollisen että arkisen oppimisen, opettamisen ja ohjauksen tärkeydestä tutkimuskohteena. Viimeksi mainittuja säestää koko ajan kasvava hiphoptutkijoiden joukko, tähdentäen erityisesti rap-musiikin asemaa niin nuorten omaehtoisessa ilmaisussa kuin esimerkiksi syrjäytymisen vastaisessa nuorisotyössä.

Otaksua kai siis sopisikin, että nuorten ja nuorisotyön lähtökohtia ja menetelmiä käsittelevässä artikkelikokoelmassa edes sivuttaisiin musiikkia. Miten tutkia nuoria ja nuorisotyötä kielii valinnoillaan kuitenkin siitä, että musiikin, nuorten ja nuorisotyön väliset yhteydet ovat korkeintaan sattumanvaraisia sekä pikemminkin tutkijoiden henkilökohtaisten mieltymysten varassa kuin tutkimusalan itsearvioinnin kannalta hyödyllisiä. Musiikkikasvattajilla, hiphoptutkijoilla sekä alakulttuuri- tai ”skene”-teoreetikoilla olisi näiltä osin useampikin haiseva vastalause tarjolla.

Omalla tavallaan hälyyttävää onkin, että avattuani kirjan ja selailtuani sen ensin nopeasti läpi, en ollut järin yllättynyt musiikillisten aiheiden poissaolosta. Epäilenkin vahvasti, että kysymys on ennen muuta Suomen tiedeyhteisön pienuudesta ja oppialarajojen jäykkyydestä kaikista poikkitieteisistä korulauseista huolimatta. Suurempienkaan kielellisesti rajautuvien tiedeyhteisöjen kuppikuntaisuutta saati yleisempää akateemista nepotismia ei ole syytä vähätellä, mutta poterot syventyvät nopeasti rajallisia resursseja – ja viime kädessä henkilökohtaisia työpaikkoja – puolustettaessa. Lisäksi musiikintutkijoihin suhtaudutaan usein erityisen ennakkoluuloisesti, ikään kuin musiikki vaatisi jotain poikkeuksellisia ominaisuuksia ja sen tutkimus vihkiytyneisyyttä salatieteisiin. Toki monet musiikintutkijat ovat olleet sangen ansiokkaita tällaisen akateemisen elitismin ja ylimielisyyden levittämisessä.

Yllätykseni oli kuitenkin suurempi, kun artikkelien lähdeluettelot selattuani ilmeni, ettei esimerkiksi ja eritoten angloamerikkalaisella alakulttuuri- ja ”skene”-tutkimuksella ole kaikesta päätellen juurikaan sijaa suomalaisessa nuoriso- ja nuorisotyötutkimuksessa. Vai olisiko pikemminkin niin, että tämä otaksumani puute kielii juuri suomalaisen nuorisotutkimuksen sisäisistä kuppi- ja nurkkakunnista? Kirjaa kotvan luettuani tulin lopulta siihen tulokseen, että hämmästykseni selittyy ensisijaisesti kirjan otsikon ja siihen perustuneiden odotusteni epäsuhdalla. Yleisesti ottaen artikkelit ovat siinä määrin yleisluontoisia, ettei niissä ole etenkään kokeneemmalle etnomusikologille tai kulttuurintutkijalle juurikaan uutta saati yllättävää, olipa kysymys sitten tutkimusongelman muotoilusta, teoreettis-metodologis-eettisistä valinnoista tai raportoinnista. Pääasialliseksi kohdeyleisöksi hahmotankin nuorisotyöntekijät sekä nuorisotyöstä kiinnostuneet yliopistollisten opinnäytteiden kirjoittajat.

Toki yksittäiset artikkelit tarjoavat hyödyllisiä muistutuksia tutkimuksenteon perusteista, mutta oireellista on, että esimerkiksi Martti Muukkonen ei tutkimusongelman muotoilun perusteita ja vaiheita käsitellessään pohdi nuorison tai nuorisotyön erityisyyttä lainkaan. Nuoret vilahtavat esimerkeissä, mutta sisällöllisesti viesti ei muuttuisi, vaikka heidät korvaisi viiden tuuman rautanauloilla. Artikkelia voi kuitenkin suositella nimenomaan opinnäytteitään valmisteleville (ja miksei myös ohjaajille), jos kohta sillä painotuksella, että tutkimusongelmaa ei kannata ajatella niinkään ”tutkimuksen apuvälineenä” (s. 31) kuin sen perustavaa laatua olevana ytimenä; se on Muukkosen omin(kin) sanoin ”se kriteeri, jonka valossa koko tutkimusta sekä sen yksityiskohtia tarkastellaan” (s. 32). Samoin Tiia Laukkasen, Elina Pekkarisen ja Fanny Vilmilän kirjoitus nuorisotutkimuksen etiikasta on oivallinen yhteenveto keskeisistä periaatteista, pitäen myös nuorten ikäsidonnaiseen itsemääräämisoikeuteen liittyvän erityisyyden esillä. Koin kuitenkin hienoisen turhautumisen hetken, kun artikkelissa mainittiin ”verkkotutkijan eettinen huoneentaulu” (s. 85) jättäen sen yksityiskohdat erittelemättä.

Voimakkaammin turhauduin artikkelikokoelman huolimattomasta kustannustoimituksesta. Ladontavirheitä on tavanomaista enemmän, ja onpa parinkin taulukon solut ja sarakeotsikot asemoitu oudosti ja jopa suorastaan väärin (s. 111–112). Kongruenssivirheitä, epäselviä relatiivilauseita ja muita kielellisiä kömmähdyksiä esiintyy siinä määrin usein, että yksi ulkopuolinen kielenhuoltokierros olisi ollut paikallaan. Sisällölliseltä kannalta raavin päätäni ja sormet tikkuisiksi yrittäessäni löytää määritelmää nuorisotyölle. Johdannossa käydään läpi nuorisotyön eetosta, toiminnallista traditiota, yhteiskunnallisia tehtäviä sekä (jännitteistä) suhdetta nuorisotutkimukseen, mutta täsmällinen määritelmä jää rivien väliin. Lähimmäksi päästäneen toiminnallisen tradition piirteiden listauksessa (s. 10), mutta yhtälailla kyseiset piirteet sopivat mihin tahansa joukkueurheiluharrastukseen – ainakin periaatteessa, muodostelmaluistelua lukuun ottamatta sekä sillä olettamuksella, että nuori on siellä omasta tahdostaan eikä esimerkiksi vanhempien NHL-unelmien takia. Nuorisotyössä tosin lähtökohtana tuskin on kilpailu.

Musiikintutkijalta artikkelikokoelma vaatinee hitusen kärsivällisyyttä ja reippaammin avointa mieltä. Metodologisesti ajatellen artikkeleista toki voi olla hyötyä, varsinkin aloittelevalle tutkijalle. Kokoelmassa kerrataan niin tilastollisen otteen, etnografisten menetelmien, toimintatutkimuksen kuin tutkimusetiikankin perusteita. Lisäksi mukana on muutama tutkimuksen ja julkishallinnon suhteisiin kohdistuva artikkeli sekä joukko tutkimusprosessia käsitteleviä kirjoituksia. Epäilemättä musiikin voi halutessaan ujuttaa mukaan mihin tahansa näistä aihepiireistä, enemmän tai vähemmän soveltaen. Nuorten ja nuorisotyön tutkimusta ajatellen musiikintutkijoilla vaikuttaakin olevan vielä työtä, ainakin Suomessa.