05.01.2018 18 min read 1/2018, 40.vuosikerta

KOLME RYTMIÄ

FM Henna Leisiö on etnomusikologi, joka työskentelee Kulttuuriosuuskunta Uulussa maailman musiikkikulttuurien parissa ja laulaa vapaa-ajallaan oopperaa.

Göteborg, elokuu 2017

Nuori mies, punaruunikko hevonen. Ei yhtä ainoaa hännän heilahdusta hevoselta, ei protestin puolikastakaan, se on niin tyytyväinen, niin täysin yhtä ratsastajan kanssa kuin on ylipäätään mahdollista. Göteborgissa elokuinen aurinko pilkahtelee välillä pilvien lomasta, ratsastuksen Euroopan-mestaruuskilpailujen yleisö hengittää hevosen, sen ratsastajan ja vangitsevan, mystisen, hyvin jännitteisen musiikin tahtiin. Nuori mies on Sönke Rothenberger, hollantilainen vasta 23-vuotias supertähti. Hevonen on Cosmo, kymmenvuotias lämminveriratsu, myöskin hämmentävän nuori esittämään radan, joka on fyysisesti hevoselle äärimmäisen rankka. Ratsukko suorittaa Grand Prix Kür- eli vapaaohjelmaa, jossa ratsastaja suunnittelee itse niin käytettävät korkean kouluratsastuksen liikkeet kuin myöskin ottaa mukaan omavalintaisen musiikin.

Jokainen näkee, että Cosmo tanssii. Kaviot takovat areenan hiekkaseosta täsmälleen musiikin vaatimassa tahdissa. Mutta mitä oikeasti tapahtuu? Kenen rytmin mukaan me hengitämme, minä ja nämä tuhannet muut? Musiikin rytmin, hevosen rytmin vai ratsastajan rytmin mukaan? Miten niistä tulee yhtä?

Tutkimuskysymyksiä

Aloitetaan alusta. Kaiketi jokainen on joskus nähnyt televisiosta kouluratsastusta, ja jos ei ole hevosharrastaja, luultavasti kääntänyt kanavaa. Pakko myöntää, että alaa tuntemattomalle se on tylsän näköistä. Frakkiin ja valkoisiin housuihin pyntätty ihminen töröttää silinteri päässä hevosen selässä. Hevonen liikkuu eteen, taakse ja sivulle erilaisilla tavoilla hyppäämättä yhtään estettä ja tekemättä mitään hurjan näköisiä, mielenkiinnon herättäviä temppuja. Äärimmäisen fyysisen, valtavaa koordinaatiota vaativan suorituksen vaikeus ei ruudun kautta erotu. Harva tietää katsovansa koko ratsastusurheilun perustaa, vielä harvempi ymmärtää vuosikymmenien työn kür-tasoisen ohjelman takana.

Sen sijaan maallikkokin kuulee, että kürin taustalla on musiikki. Aina. Siihen jokainen myös jollain lailla reagoi. Harmi kyllä, 90 % tapauksista musiikki ei ole kiinnostavaa – ainakaan ammattimuusikon korvaan. Se on peruspoppia, perusklasaria, peruslimputusta. Sellaista, joka ei ärsytä. Joka on pinnalla. Johon useimmilla on joku kosketuspinta, josta tulee joku mielikuva. Lisäksi suurin osa kürien musiikeista on koottu erillisistä, toisiinsa liitetyistä pätkistä, joiden yhdistely voisi totta vie olla tyylikkäämpää. Noin 30 vuoden ratsastusharrastusurani aikana olen kolme (3!!!) kertaa pysähtynyt musiikin takia jonkun kürin äärelle, ja olen nähnyt niitä sentään satoja. Sönken upealle musiikille olen valmis nostamaan hattua saman tien. Miksi muut maailman huiput eivät osaa tai uskalla hätkäyttää? Tähän voisi tietysti kysyä myös miksi haluan hätkäyttävää musiikkia. Mutta ehkä se on luontaista muusikolle.

Lähden selvittämään vyyhtiä. Miksi tällaista musiikkia? Miten koko kür ylipäätään rakennetaan? Parhaiten tämä selviää haastattelemalla alan ammattilaisia. Saan kerättyä haaviini neljä kouluratsastajaa, joista osaa haastattelen Göteborgissa, osaa lokakuisessa Helsingissä, kansainvälisessä, vuosittaisessa Horse Showssa.

Musiikin ja hevosen liitto

Göteborgissa aloitan etsimällä käsiini kouluratsastaja, kouluttaja ja valmentaja Terhi Stegarsin, joka on ollut vuosia Suomen lippulaiva maailmalla. Hän on asunut viimeiset kaksikymmentä vuotta Euroopassa ja asettunut Luxemburgiin. Stegars on ratsastanut uransa aikana niin MM- kuin EM-kilpailuissa, edustanut Olympialaisissa ja kouluratsastuksen vuosittain toistuvassa maailmancupissa. Jos joku osaa kertoa miten kür tehdään niin hän.

”No, ensin on hevonen.” Stegars istuu vieressäni sohvalla puolivuotiaan poikansa kanssa. ”Siitä pitää aloittaa, millainen hevonen minulla on ja miten se liikkuu. Jokaisella hevosella on vahvuutensa, ja kürissä ratsastaja pyrkii korostamaan hevosensa parhaita puolia. Säännöissä sanotaan mitä liikkeitä kuuluu esittää, mutta ratsastaja päättää miten yhdistää ne toisiinsa.”

Tämä kuulostaa ymmärrettävältä. Jokaisella hevosellahan on jo valmiiksi kolme askellajia, joissa kaikissa on eri rytmi. On nelitahtinen käynti, jossa jokainen jalka on eri aikaan ilmassa. Kop-kop-kop-kop. Kaksitahtinen ravi, kuin ihmisen juoksu. Kip-kop. Kolmetahtinen laukka, jossa on liitovaihe, ja jossa hevosen toinen puoli liikkuu ennen toista: kop-po-ti-kop-po-ti. Jollain hevosista on luonnostaan parempi ravi, joillain parempi laukka. Kaikkea voi koulutuksella parantaa, mutta luonnollisesti parasta kannattaa korostaa. Radalla esitetään liikkeitä näissä askellajeissa, lisäksi näytetään perusaskellajien muunnoksia kuten liitoravia (passage) ja paikallaan tehtyä ravia (piaffe); lisätietoja ja video on nähtävissä esimerkiksi Wikipediassa.

Kaikki alkaa siis hevosesta ja sen vahvuuksista. Entä sitten?

”Sitten yhdistetään osa-alueita. Eri liikkeiden kombinaatiolla luodaan vaikeusaste. Siirtymät eri askellajista toiseen ja eri liikkeestä toiseen voivat olla äärettömän vaikeita, tai sitten niitä voi yhdistellä helposti. Hevosen ikä, kokemus, fyysinen voima ja osaamisen taso ratkaisevat sen miten liikkeitä esitetään. Totta kai kyse on myös ratsastajan tasosta.”

No joko tulee mukaan musiikki, kysyy kärsimätön musiikintutkija?

”Ei, ei ainakaan minun tapauksessani. Ohjelma tehdään ensin paperille. Sitten sitä aletaan kokeilla hevosen kanssa, ja vasta kun homma toimii, kellotetaan eri osien kestot. Kür pitää saada mahtumaan kuuteen minuuttiin. Lopuksi tehdään video koko küristä. Ja sitten tulee mukaan musiikki, video lähetetään yhteistyökumppanille, säveltäjälle, joka hoitaa musiikin valitsemisen.”

Ohoh. Tietysti tälläkin alalla on yhteistyökumppaneita, ja sillä tasolla millä Terhi Stegars kilpailee, ei tuherreta YouTuben avulla musiikkia itse kasaan. Mutta onko siis hevosen kür-ohjelmiin erikoistuneita säveltäjiä?

”On toki. Oma yhteistyökumppanini jo vuosien takaa on Ralf Roder. Hän on todella hyvä.”

Menen googlettamaan. Ensimmäisenä hämmästyttää säveltäjien määrä, joka googlen haussa saman tien osuu silmään. Säveltäjien lisäksi hakuun osuus myös muun muassa Marvins Music -niminen firma, joka tuottaa kür-musiikkia liukuhihnaperiaatteella. Tämä on iso ala Euroopassa, näemmä. Myös oma sisäinen säveltäjäni nostaa päätään saman tien. Jos osaa ratsastaa ja tekee ammatikseen musiikkia, miksei loisi myös kürin taustoja? Olisiko tässä tulevaisuuden uusi ura minullekin, tai ainakin hauska harrastus?

Roderin yrityksellä on vakuuttavat nettisivut ja paljon ylistäviä lausuntoja eri maiden asiakkailta. Esittelyssä hän kertoo säveltävänsä lähinnä uutta musiikkia, joka täsmää kulloisenkin hevosen liikkeisiin ja antaa ratsukolle hyvän fiiliksen.

”Tarvitaan ’team spirit’ –musiikkia”, korostaa myös Stegars. ”Musiikki ei ole tausta, se on aktiivinen osa koko küriä. Hirveän tärkeä osa, se voi rauhoittaa tai tuoda suoritukseen särmää, tai molempia. Tekee esityksestä kokonaisen.”

Tämän ymmärrän, tunnelmaan liittyvät seikat. Mutta kaiketi musiikilla voi tehdä muutakin? Tätä en tajua kysyä Stegarsilta, mutta korjaan tilanteen Helsingissä jutellessani Horse Showssa kilpailleen GP-ratsastaja Maria Pyykösen kanssa.

”Musiikilla korostetaan hevosen hyviä puolia ja kompensoida huonoja. Jos hevosella on esimerkiksi vaatimattomat liikkeet käynnissä, valitaan pehmeää musiikkia sen sijaan, että jykevällä rytmillä korostettaisiin käynnin tahtia”, selittää Pyykönen. ”Hyvien puolien korostaminen on helppoa, mutta musiikin taimaaminen liikkeisiin ihan täsmälleen ei todellakaan ole!”

Jään miettimään. Ensinnäkin, miten hevonen kokee musiikin?

”Ne ovat yksilöitä”, vastaa Stegars, ja Pyykönen on samaa mieltä. ”Mutta muun muassa täällä EM-kilpailuissa käytetään taustamusiikkia vaimentamaan yleisön hälinää ja ympäristön ääniä. Siis niissäkin luokissa, joissa ei muuten ratsastettaisi musiikin tahtiin. Musiikki auttaa ihmisiä keskittymään ja lisää yleisön viihtyvyyttä. Sillä on rauhoittava vaikutus myös hevoseen.”

Hevonen radalla suorittamassa jotain on itsessään asia, joka vaatii paljon. Kyseessä on laumaeläin ja pakoeläin, jonka kaikki vaistot käskevät pysyä muiden luona ja juosta lujaa jos jotain tapahtuu. Kilpahevonen sekä koulu- että estepuolella joutuu kovettamaan luonteensa ja toimimaan vaistojaan vastaan: laumaeläin on yksin radalla, yksin ison yleisön edessä. Tiedän, että on paljon hevosia, jotka tuntuvat rakastavan esiintymistä, kasvavat parilla sentillä aina radalle tullessaan – olen ratsastanut sellaisella itsekin. Etenkin oreille itsensä esitteleminen on luontaista. Mutta silloinkin pohjalla ovat hevosen geenit ja vaistot sekä lisäksi valtava, vuosia treenattu lihasmassa. Huippuunsa viritetty kouluratsu voi olla niin reaktiivinen peli, että pienikin ylimääräinen rasahdus saattaa saada sen sekoamaan.

Musiikki saattaa siis rauhoittaa hevosta, ainakin vaimentamalla muuta hälyä. Pyykönen kyllä huomauttaa, että joskus käy myös toisin päin: hevonen hermostuu siitä, ettei kuule taustamusiikin läpi luonnollisia ääniä ympäristöstä, ja tuntee siksi turvattomuutta. Kerran näin, kerran noin. Kun urheiluvälineellä on oma tahto ja omat tunteet, ei olla tekemisissä helpon kombon kanssa.

Musikaalisen eläimen illuusio…

Jeanna Högberg on ruotsalainen kouluratsastaja, jolla on tallissaan monta Grand Prix -tason hevosta. Hänen Duendecillo P -orinsa on suomalaisomistuksessa ja lisäksi FWB-kantakirjassa (FWB = Finnish Warm Blood, suomalainen lämminverinen ratsuhevonen), joten ratsukon nousujohteista uraa seurataan Suomessa tarkoin. Tapaan Jeannan Helsingissä ja kysyn häneltä ensimmäiseksi, pitääkö ”Peikko” musiikista.

”Pitää!” Högberg heläyttää naurun. ”Eikä ole ainoa. Kaikki hevoseni pitävät musiikista, ihan selvästi!”

Saan Högbergiltä toisen tunnetun kür-musiikkeihin erikoistuneen säveltäjän nimen. Tom Hunt tekee sekä elokuvamusiikkia että kür-musiikkeja ja on nettisivujen perusteella hyvin suosittu. Hunt suunnittelee myös Högbergin musiikit, ainakin suurimpiin kilpailuihin. Säveltäjän on tehnyt kuuluisaksi yhteistyö englantilaisen Charlotte Dujardinin kanssa. Dujardin ja tämän Valegro-ori voittivat ennen hevosen eläköitymistä kaiken mitä on ylipäätään mahdollista voittaa.

”Kallistahan se on”, Högberg vastaa kysyessäni musiikin tuottamisen kuluista. ”Siksi työstän musiikkejani myös itse, ainakin pienempiin kilpailuihin. Vaikka en olekaan erityisen musikaalinen, ratsastajan työhön kuuluu osata myös taustan rakennus.”

Mietin itsekseni että se on aika kohtuuton vaatimus. Toisaalta hyvin tyypillinen ja realiteetteja kuvaava vaatimus. Huipputason ratsastus on uskomattoman kallis ammatti, GP-kouluratsun hinnoissa on usein viisi tai kuusi nollaa – eikä niitä ylipäätään tahdo saada valmiina mistään. Yleensä huippuratsastaja treenaa hevosensa alusta saakka, nostaa vuosien kuluessa vähitellen GP-tasolle. Kouluhevosen lihasmassan ja psyyken rakentaminen on hitaampaa kuin esteratsun, ja kilpailujen palkinnot taas nurinkurisesti pienempiä kuin estemaailmassa. Joten jos musiikissa voi säästää tekemällä sen itse…

Mutta mitä tulee ratsastajan varsinaiseen työnkuvaan, miten küriä sitten treenataan? Kyselen menetelmistä kaikilta ratsastajilta. Jeanna Högbergin, Maria Pyykäsen ja Terhi Stegarsin lisäksi tietolähteenäni on Stella Hagelstam, moninkertainen Suomen mestari, joka on edustanut maata myös EM-kilpailuissa.

”Kyllä musiikki kuuluu vain minun nappikuulokkeistani, ja vain minulle”, Stegars naurahtaa kun kysyn kuuleeko hevonen musiikkia harjoituksissa. ”Ratsastaja ratsastaa musiikin tahtiin, hevonen kuulee musiikin vain radalla.”

”Ensin musiikki tulee napista omaan korvaan”, sanoo puolestaan Maria Pyykönen. ”Sitten, jos maneesiin saa kunnon äänentoistokaluston hetkeksi, niin soitan musiikkia hevosellekin.”

”Minä taas treenaan musiikki päällä ihan mielelläni”, vastaa Högberg. ”Aina se ei tosin ole mahdollista. Ja olen kyllä sitä mieltä että hevoseni tunnistavat musiikin jo muutaman harjoituksen jälkeen.”

”Minulla on aina nauha päällä”, toteaa Stella Hagelstam omasta treenauksestaan. ”Hevonen tottuu musiikkiin samalla kuin muuhunkin ohjelmaan.”

Haastattelijan lienee pakko todeta, että ilmeisesti kaikilla on oma tapansa tehdä tätäkin asiaa.

”Luulen kyllä että siitä on hyötyä”, mietiskelee Pyykönen. ”Siis siitä, että hevonen tottuu nimenomaan tiettyyn musiikkiin tietyn kürin takana. Se tuo turvallisuutta eikä musiikissa ole enää mitään sellaista jota hevonen radalla pelästyisi. Toisaalta on olemassa sellainen asia kuin ennakoiminen, joka on piirteenä monilla hevosilla hankala. Kun tietty koreografia ja musiikki tulee tarpeeksi tutuksi, hevonen yrittää tehdä liikkeitä jo itsekseenkin, usein hieman ennen aikojaan. Mikä ei todellakaan ole toivottavaa.”

Stella Hagelstam on haastateltavistani ainoa, joka sanoo käyttävänsä musiikkia koko ajan. Hän myös kertoo, että saattaa aloittaa kürin suunnittelun innostavan musiikin kautta, mikä on myös tässä otannassa uniikkia, sillä kaikki muut haastateltavat lähtevät ensin suunnittelemaan ohjelman liikkeitä. Kysyn, eikö Hagelstam koe ennakointia ongelmaksi.

”Kun hevosen saa ratsastettua tarpeeksi rauhalliseksi ja rennoksi, se jää täysin ratsastajan apujen varaan, odottaa merkkiä ja unohtaa muun. Myös ennakoinnin! Ilmapiirin pitää treenatessa olla täysin stressitön.”

Entäpä sitten se musikaalisuus? Ratsastaja ratsastaa musiikin mukaan, mutta entä hevonen, onko se musikaalinen?

Lähden taas Mr. Googlen luo. Eläinten musikaalisuudesta on näemmä tehty tutkimuksia, on kirjoitettu myös nimenomaan hevosten musikaalisuudesta. Illuusio, jolla myydään lippuja muun muassa maailmaa jatkuvasti kiertävään Apassionata-hevossirkukseen, on nimenomaan se, että hevonen tanssii itse musiikin mukana. Apassionatan kaltainen yritys käyttää näytöksissään usein niin sanottuja Pre-hevosia eli alkuperäishevosrotuja, joilla on valmiiksi erittäin korkea, näyttävä askel ja kaula luontevasti kaarella: niiden tanssittaminen yleisön edessä kyllä tehoaa jopa itseni kaltaisiin vanhoihin hevoskyynikoihin. Mutta onko se lumetta?

”Kyllä se on ratsastaja, joka saa kiksit musiikista”, Stegars toteaa. ”Ei ole yhtään asiaa, johon hevonen ei ihmisessä reagoisi. Se tuntee liikkeet satulan läpi, ohjan hipaisun, vaistoaa tunnetilat. Hevosen hämääminen on hyvin hankalaa. Totta kai se tuntee myös jos ratsastaja innostuu musiikista. Ottaa kuskilta kipinän vastaan, tai rauhoittuu, tai keskittyy.”

Hmm. Tästä minun ehkä pitää päätellä että Apassionatan hevosetkin tanssivat vain, koska niitä joko selästä tai maasta tanssittava ihminen tietää täsmälleen mitä tekee. Googletan lisää artikkeleita hevosten musikaalisuudesta. Useampikin netissä aiheesta kirjoittava on Stegarsin kanssa samoilla linjoilla ja samaa sanovat myös Pyykönen, Hagelstam ja Högberg. Hevonen voi pitää musiikista, hevonen voi saada siitä turvaa, mutta se ei itse pysty tavoittamaan musiikin rytmiä tai edes ymmärrä että niin voisi tehdä. Kokeitakin asian parissa on tehty. ”Ratsastajan napeista kuului ihan eri musiikkia kuin hallissa, esimerkiksi tangoa. Hevonen kuuli Ramsteinia [sic]. Ratsu reagoi asioihin niin kuin ratsastaja halusi, tangon tahtiin, eikä häiriintynyt siitä että hallissa raikuva musiikki on tempoltaan päinvastainen”, selittää muun muassa amerikkalaisen The Chronice of the Horse -verkkojulkaisun toimittaja.

…ja ratsastajan todellisuus.

Koko kür-lumeen aiheuttaa siis taitava ratsastaja. Miten ratsastaja sen tekee?

”Treenaamalla.” Sterags hymyilee. ”Loputtomasti. Opettelee musiikin niin hyvin, että kuulee sen unissaankin. Sitä ei saa enää joutua seuraamaan, se pitää aistia. Radalla ratsastajalla on kummassakin kädessä kahdet ohjat ja alla noin 600 kiloa hevosta, jolle pitää koko ajan selittää asioita muutama sekunti etuajassa, kertoa mitä tehdään seuraavaksi, minne mennään ja miten. Samalla kun ennakoi tulevaa, pitää myös ratsastaa juuri paraikaa tehtävää liikettä. Keskittymisen määrää ei pysty kuvaamaan. Jokainen askel pitää yrittää ajoittaa musiikkiin sopivaksi, ja jos jäät jossain kohdassa puoli askelta jälkeen, olet jo pulassa.”

Pyykönen komppaa.

”Joskus on pakko improvisoida. Muun muassa hallien tai ulkokenttien erilaiset pohjat vaikuttavat siihen, kuinka nopeasti tai hitaasti hevonen liikkuu. Upottavalla pohjalla on suurempi vaara jäädä jälkeen musiikissa. Itse olen mieluummin uskollinen musiikille kuin koreografialle. Jos jotain yllättävää tapahtuu, hevonen esimerkiksi säikähtää tai kompastuu, improvisoin ohjelmaa, kunnes pääsen taas musiikissa oikeaan kohtaan. Kaikenlaisia koukeroita on tullut ratsastattua!”

Itse vuosikausia hevosen selässä olleena pystyn hyvin kuvittelemaan, mitä kaikkea yhden kouluohjelman aikana voi tapahtua. Lyhyesti sanottuna ihan mitä tahansa. Mutta palataanpa aiheeseen. Ilmeisesti jokaiseen kür-ohjelmaan on oma musiikkinsa?

Stegars nyökkää.

”Niitä ei voi sekoittaa. Usein yhdelle hevoselle tehty kür voi sopia myös toiselle, samalla lailla askeltavalle ratsulle. Niitä siis ’peritään’, nuoren kilpahevosen kanssa voi hyvässä lykyssä käyttää jotain vanhaa küriä. Mutta ei missään tapauksessa saa tehdä samaan musiikkiin kahta eri ohjelmaa! Ne ovat niin tiukasti selkärangassa. Tietää, että tuon sävelkulun kohdalla pitää hipaista kylkeä jalalla, jotta pääsee sisään sulkutaivutukseen, ja tuon hienoisen tauon kohdalla ehtii juuri ajatella seuraavaa kokoamista.”

Aivan. Tämä lienee yhtä selvää niin hevosihmisille kuin muusikoillekin, saman melodian käytössä eri esityksissä tulee taatusti ongelmia molemmille. Ongelmia molemmille aiheuttaa myös musiikin volyymi. Tai ainakin aiheuttaisi minulle, korvat kun eivät kestä kovaa luukutettua mölyä. Sitä kuulee niin tämän päivän konserteissa kuin ratsastuskilpailuissakin – molemmissa pitäisi olla korvatulpat! Kuinka kummassa hevonen kestää? Etenkin kansainvälisissä kilpailuissa musiikki tulvii todella voimalla halleihin. Noin puolet säveltäjän upeuksista jää kokonaan yleisöltä rekisteröimättä, sillä volyymi hukuttaa kaikki hienoudet.

Stegars myöntää tämän olevan totta.

”Musiikki tulee usein liian lujaa. Tosin aina joskus saattaa myös tulla niin hiljaa, ettei edes ehdi tajuta että nauha alkoi jo, ja sitten jää jo alussa vähän jälkeen… Luulen että volyymilla haetaan jonkinlaista kisatunnelmaa. Ennen arvokilpailuja on kyllä aina soundcheck, jossa myös tarkastetaan ovatko musiikit oikeassa järjestyksessä lähtijöihin nähden ja tarkistetaan että kaikki toimii. Mutta tekniikka osaa olla arvaamatonta.”

Sitten siihen musikaalisuuteen. Karsastan koko käsitettä, koska tietääkseni kukaan ei ole onnistunut koskaan mittaamaan musikaalisuutta edes ihmisellä, saati sitten eläimellä. On musikaalisuustestiä ja vaikka mitä krumeluuria, mutta mitä ne loppujen lopuksi mittaavat? Mitä se musikaalisuus on? Sitä en kysy, mutta kysyn, kuinka ratsastaja itse määrittäisi omaa musikaalisuuttaan.

Pyykönen miettii vastausta pitkään.

”En sanoisi itseäni luontaisesti musikaaliseksi. Mutta olen oppinut musiikista todella paljon, ennen kaikkea kuuntelemaan sitä analyyttisesti, vain sen takia että ratsastan. Kürissä musiikki on kuitenkin todella, todella iso asia.”

”Koostan itse nauhani, tai olen koostanut tähän asti”, sanoo Hagelstam. ”Ymmärrän siis paljon etenkin rytmin päälle. Rytmitaju kytkeytyy hevosen motivaatioon tehdä asioita, kaikki kommunikaatiokatkokset tai jännitykset sekoittavat rytmiä. Kun rentous ja rytmi yhdistyvät, tulee ratsastuksellisesti hyvää jälkeä! Mutta jos palataan minuun, en ole sillä lailla perinteisesti musikaalinen että vaikkapa soittaisin jotain.”

Siinä se taas tulee, kaikkien suomalaisten päähän taottu ajatus siitä että musikaalisuus olisi sama asia kuin soitto- tai laulutaito. Yh. Eläköön peruskoulu, niin sitä pitää!

”Kyllä jokainen ratsastaja on koko ajan tekemisissä rytmin kanssa”, huomauttaa Stegars. ”Ja tahdin, se asia on nuorten hevosten koulutuksessa number one. Hevonen pitää saada tekemään kaikki asiat samassa tahdissa, rytmissä, rauhassa. Sanoisin kyllä itseäni musikaaliseksi, mutta vähän rajoittuneeksi. Esimerkiksi jazzin tahtiin jammailu olisi todella outoa, kun siinä ei ole sitä tasaista perusrytmiä vaan se voi muuttua. Jota taas ei ratsastaessa saa tapahtua!”

Siinä on ehkä muusikon ja ratsastajan rytmitajun tai musikaalisuuden perusero? Ratsastajan rytmi ei saa muuttua, se on tasainen, koko ajan sama, mikä tuo suoritukseen maksimitehot. Äkkiä uteliaisuus herää, ja jään hetkeksi miettimään esteratsastajia. Mitä on heidän mielestään ratsastajan rytmitaju?

Esteradan rytmiikka

Olen hypännyt elämässäni esteen jos toisenkin, hevosen kanssa ja myös ilman. Asia, jota jokaiselle jankutetaan jo ensimmäisestä estetunnista saakka, on rytmi. ”Pidä sama rytmi”. ”Säilytä tasainen laukka”. Ei siis ole mikään uusi oivallus liittää hyppäämistä ja rytmiä yhteen, mutta ikinä en ole jutellut asiasta huipputason kilpailijoiden kanssa.

Metsästän käsiini Juulia Jyläksen, joka hyppää Göteborgin EM-kilpailuissa kahdella eri hevosella ja on tämän hetken menestyksekkäin suomalainen esteratsastaja. Jyläksen talli on Belgiassa, ja hänen miehensä on arvostettu hevoskasvattaja.

”Kyllä”, vahvistaa Jyläs. ”Rytmi on esteitä ylitettäessä elintärkeä. Ratsastajan rytmi tarkoittaa oman kropan rytmiä, omaa istuntaa. Jos ajattelee esterataa, jossa jokaisen esteen korkeus on 150–160 senttiä, siitä ei selviä ellei ratsastuksessa ole tasaista, rauhallista rytmiä.”

Hevosharrastaja ymmärtää tämän kyllä, ainakin periaatteen. Mutta muun muassa uusintaradan hurja vauhti, äkkikäännökset ja äkilliset pysähdykset näyttävät kaikkea muuta kuin samassa rytmissä olevilta.

”Totta on, että etenkin uusinnoissa on joskus pakko revitellä. Mutta aina pyritään siihen että rytmi on pehmeä, ’smooth’. Vaikka mennään kovaa, rytmi pysyy. Se, mitä voidaan muuttaa, on hevosen kropan pituus ja laukka-askelien pituus. Laukan rytmi säilyy, hevosta muutetaan rytmin sisällä. Siihen perustuvat esteradalla olevat tehtävät.”

Niitä tehtäviä, niitä on paljon ja erilaisia, ja niistä saisi kirjoitettua oman romaaninsa. Harvoin esteen korkeus on ongelma ratsukolle, sillä GP-tason kilpahevosten ponnistusvoima ei todellakaan lopu 160 senttiin. Mutta eri estetyypit vaativat erilaisia ylitystyylejä, eri paikkoihin (kaarteisiin, suorille urille) sijoitetut esteet erilaisia lähestymisiä. Kombot ovat vaativia ja erottavat jyvät akanoista. Ratsukko, jonka rytmi säilyy tasaisena ja rauhallisena koko ajan, selviää radoista helpommin.

”Hevoset ovat erilaisia. Joillain on synnynlahjana hyvä tasapaino, jotkut pystyvät itse luontaisesti arvioimaan esimerkiksi sen, mistä kohtaa kannattaa ponnistaa. Huippulahjakkuudet ovat tietysti todella harvassa. Hevosen luonne vaikuttaa rytmiin, kuumaa hevosta pitää opettaa odottamaan ja rauhallisempaa ajaa eteen, jotta saadaan suorituksesta tasainen.”

Kysyn, mikä sitten haittaa suorituksen rytmiä.

”Kaikki.” Jyläs virnistää. ”Ei ole mitään, joka ei vaikuttaisi. Jos hevonen esteeltä laskeutuessaan vaikka päätyy hieman liikaa joko vasemmalle tai oikealle, linja seuraavalle esteelle muuttuu, rytmi rikkoutuu. Hevonen voi kuumua liikaa ja hyöryäminen eteenpäin vie tasaisen rytmin mennessään. Askeleet eivät enää osu oikeisiin ponnistuspaikkoihin. Ratsastaja yrittää toki korjata tilannetta, mutta tehtävät tulevat eteen niin nopeasti ettei se ole aina mahdollista.”

Helsingissä puhun samasta asiasta, rytmistä, myös Nina Fagerströmin ja Sanna Backlundin kanssa. Fagerström on Suomen menestyksekkäin esteratsastaja kautta aikojen, ollut parhaimmillaan maailmanlistan sijalla 46, Backlund taas kilparatsastaja ja arvostettu valmentaja, jolla on vastuullaan muun muassa nuorten, juniorien ja alle 25-vuotiaiden esteratsastuksen maajoukkueet.

”Rytmi on minulle samaa kuin energia”, kiteyttää Fagerström hetken miettimisen jälkeen. ”Rytmi esteradalla on fiiilis, ei matemaattinen kaavio. Istun hevosen selässä, tunnen kuinka se laukkaa, ja katsoessani lähestyvää estettä tiedän automaattisesti onko rytmi ja energia siihen nähden kohdallaan.”

Vertaus on mielenkiintoinen. Tunnistan siinä myös paljon samaa kuin omassa muusikkoudessani. Rytmiikka ei ole vahvin puoleni, ehkä juuri siksi että minäkin koen sen fiiliksenä ja energiana. Kenties olen tässä asiassa enemmän ratsastaja kuin muusikko?

”Minä olen surkea musiikissa”, Sanna Backlund ilmoittaa ja nauraa päälle. ”En huono, vaan oikeasti surkea! Joten itse sanoisin että muusikon ja ratsastajan rytmiikalla ei ole mitään tekemistä keskenään. Minulle rytmiikka on omaan silmään luottamista. Näen esteen, arvoin etäisyyden, korjaan rytmin.”

Hmm. Nyt tekee äkkiä mieli lähteä kysymään aitajuoksijoita, kokevatkohan hekin asian noin. Ehkä se on seuraavan artikkelin aihe?

Tuomarien maku

Palaan takaisin kouluratsastuksen pariin, EM-mittelöihin ja sohvalle, jossa pellavapäinen puolivuotias alkaa jo huomautella että äiti voisi lopettaa haastattelun, mielellään pian. Minulla olisi kuitenkin vielä toinen pääkysymys jäljellä. Miksi kouluratsastuksessa käytettävä musiikki on niin kaavamaista, tavallista ja keskenään samanlaista? Luulisi, että eri kansallisuuksia edustavien ratsastajien kannattaisi muun muassa käyttää omien maidensa kansanmusiikkia hyväkseen saadakseen uniikin ohjelman ja voidakseen erottua kunnolla muista.

”Ehkä.” Stegars jää miettimään. ”Ehkä minäkin voisin huvikseni kokeilla millaista olisi ratsastaa suomalaisen kansanmusiikin tahtiin. Mutta ei sellaista esitetä tämän tason kilpailuissa. Kansainvälisten huipputuomareiden musiikkimaku on tiedossa, eikä ole mitään järkeä satsata puhdasta rahaa sellaisen kokonaisuuden luomiseen, josta tuomarit eivät tule pitämään.”

Oho. Tämähän alkaa kuulostaa mafialta. Siis tuomarien musiikkimaku lopulta ratkaisee? Onko joku musiikkityyli säännöissä kiellettyä?

”Laulu oli ennen, kaiketi siksi ettei haluttu sanojen vievän liikaa huomiota ratsastukselta. Nykyisin laulua käytetään, mutta aika vähän. Mitä tulee tuomaristoon, tämä on kilpaurheilua. Jokainen haluaa voittaa ja olla paras! Jos on saanut hevosen pidettyä terveenä ja päässyt sen kanssa tälle tasolle, kannattaa pelata varman päälle ja ottaa huomioon tuomarien ja yleisön mielipide.”

Musiikki ei siis saa olla liian vaikeaa, erikoista tai mielipiteitä jakavaa, ainakaan jos mielii pärjätä lajin parissa. Selvä. Onko ratsastajilla trendimusiikkia?

”Elokuvamusiikki on todella suosittua”, kertoo Pyykönen. ”Esimerkiksi Hans Zimmerin teokset. Yksi koulutuomari voihki juuri minulle ettei kestä enää yhtä ainoaa Pirates of Caribbean -küriä!”

Etenkin huippukouluratsastuksen parissa tuomareita on syytetty siitä, että nimekäs ratsastaja saa aina huippupisteet, ratsasti sitten virheittä tai ei. Miten tämä korreloi musiikin käytön kanssa?

”No, jos vaikka Isabell Werth ottaisi ja räväyttäisi…” Stegars tarkoittaa saksalaista kouluratsastajaa, joka on voittanut urallaan muun muassa kuusi olympiakultaa, niin joukkueessa kuin yksikin, ja kuormakaupalla muita mitaleita kaikissa väreissä. Werth ei tosin vaikuta olevan räväyttäjätyyppi, vaikka onkin täysiverinen kilpailija. Hän käyttää ohjelmissaan usein kaikkien tuntemia popkappaleita, pysyy turvallisen musiikin parissa.

”Werthillä olisi ehkä kannuksia kokeilla mitä musiikkia vain”, Stegars jatkaa. ”Olisi kiinnostavaa nähdä miten tuomarit reagoisivat.”

Siirryn kyselemään mistä muusta musiikin yksipuolisuus voisi johtua kuin tuomareista. Olen puhunut aikaisemmin aiheesta myös Saksassa asuvan kouluratsastaja Laura Aromaan kanssa, joka totesi että ratsastajien tietämys musiikista ei ole huippuluokkaa. Kaikilla ei ole varaa teettää musiikkiaan säveltäjillä, etenkään niillä, jotka ratsastavat küriä matalammalla tasolla. Ratsastajilla ei ole tietoa kaikista niistä musiikkityyleistä, soittimista tai yhdistelmistä joita voisi käyttää, he ottavat sitä musiikkia jota sattuvat saamaan ja jonka itse tuntevat. Puhuimme Aromaan kanssa myös seminaarista, jonka Suomen ratsastajainliitto voisi järjestää vaikkapa Muusikkojen liiton kanssa, ja jossa voisi esitellä ratsastajille suomalaisia säveltäjiä joiden kanssa tehdä yhteistyötä.

Esitän ajatuksen seminaarista myös haastateltavilleni. Pyykönen innostuu, samoin Hagelstam.

”Se olisi mahtavaa ja tarpeellista, ainakin näin Suomen mittakaavassa”, ensiksi mainittu nyökyttelee. ”Teen nyt ensimmäistä kertaa musiikkia seuraavaan küriini musiikin opiskelijan kanssa ja olen aivan innoissani. Hän on harrasteratsastaja itsekin, joten ymmärtää alaa. Aloitamme ensi viikolla katsomalla yhdessä hevoseni Zellen liikkeistä otettuja videoita. Teen ohjelman valmiiksi, viilaan aikataulun sopivaksi ja sitten viimeistelemme musiikin. Ammattilainen musiikin alalla on aivan uskomaton apu!”

”Ilman muuta, järjestäkää sellainen seminaari”, usuttaa myös Hagelstam. ”Minä ainakin tulisin!”

Täytynee ruveta puuhaamaan asiaa, onhan meillä upeita nykysäveltäjiä vaikka millä mitalla. Ainakin minusta olisi mahtavaa nähdä radalla hevosia, joiden musiikki olisi sävelletty vaikkapa munniharpuille, jouhikoille ja kanteleille! Tai puhtaalle laululle, ilman sanoja. Kuorollekin.

Hagelstam vaikuttaa haastateltavistani avoimimmalta kaikelle musiikille. Kysyn, uskaltaisikohan kukaan oikeasti käyttää musiikkia, jossa kuuluisi vaikka noita mainittuja suomalaisia soittimia?

”No, tämähän on klassinen, esteettinen laji. Se pitää ottaa huomioon. Musiikin pitää sopia paitsi hevosen liikkeisiin, myös sen imagoon. Mutta minusta ihan mitä tahansa musiikkia hyvin tehtynä pitää voida käyttää. Ei räväyttäminen ole vaarallista, pitää vain oikeasti tietää mitä tekee.”

Olemme Hagelstamin kanssa täysin yhtä mieltä siitä, mitä liittyy käsitteeseen ”hyvin tehty” musiikki.

”Ei ainakaan pätkiä! Ei sillisalaattia.”

Pyykönen on samoilla linjoilla.

”Joo, musiikin pitäisi olla kokonaisuus. Mutta sellaisia on todella harvalla.”

Me molemmat otamme esimerkiksi harvinaisesta, kokonaisesta kür-musiikista EM-kakkosen, Sönke Rothenbergerin teoksen, sen, josta koko artikkeli lähti. Se todella teki vaikutuksen. Ilmeisesti on yleisesti tiedossa että kokonaisuus olisi kiva, mutta sitä ei jotenkin osata toteuttaa. Kokonaisen teoksen sijasta yleisempi tapa on työstää kürin musiikki yhden tietyn säveltäjän tuotannosta. EM-kilpailuissa muun muassa ruotsalaisella Therese Nielshagenilla oli Annie Lennox -setti. Sekin toimi omalla tavallaan, etenkin siksi että yleisö ja tuomarit tunnistivat kaikki kappaleet. Mutta vaikuttavuudessa se toki jäi jälkeen Rothenbergerin musiikista, jota minun ja Pyykösen lisäksi ratsastusalan lehdet ovat kilvan suitsuttaneet. Muun muassa kansainvälisen Eurodressage-julkaisun toimittaja ilmaisee asian seuraavasti:

”Riding his one-year old freestyle based on Audiomachine library music from a musicians’ collective, Rothenberger intrigued the crowds with his very accurately ridden floorplan matching perfectly with the music. The piaffe-passage tour was supported by very quiet, demure piano tunes, followed by more explosive orchestral violins and blowers in the horse’s spectacular extended trots. The canter work was executed to eery, almost creepy tunes which made you hold your breath as the hairs at the back of your neck stood up. It was a fantastic sensation to see such an amazing horse move to such well synchronized music! This is what the Kur to Music is all about.”

Omat havainnot

Haastattelujen jälkeen siirryn koneen ääreen googlettamaan haastattelemieni ratsastajattarien ohjelmia ja niissä olevia musiikkeja.

Kiinnostava, ensimmäinen huomio on se, että Stegarsin vuoden 2015 ja Högbergin vuoden 2014 kür-musiikkeja yhdistää sama musiikkipätkä, joita molempien säveltäjät ovat käyttäneet ravin taustalla. Molempien musiikit ovat yhdistelmiä sinänsä upeista pätkistä, joita on leikattu ja liimattu kiinni toisiinsa. Molempien musiikkien säveltäjät ovat ammattilaisia, joten ratkaisu on taatusti harkittu, mutta ei aukea minulle ollenkaan, sillä pätkät ovat keskenään varsin erilaisia vaikkakin sopivat erinomaisesti hevosen liikkeisiin. Jään molempien kohdalla kaipaamaan yhtenäisyyttä, sillä sinänsä kauniista musiikista ei ole aikaa jäädä nauttimaan missään vaiheessa.

Stella Hagelstamin kür-ratoja ei netistä montaa löydä, mikä on sinänsä hämmästyttävää. Yksi pieni laukkapätkä edellisen vuoden Helsinki Horse Showsta osuu googlen hakuun. Huomaan pitäväni ainakin tallennetuksi päätyneestä osasta: siinä sama musiikki soi koko videon keston ajan, ja mukaan on silti saatu muun muassa lisättyä laukkaa – jossa hevosen askelpituus laukassa kasvaa – varten enemmän tehoja. Taitavasti hyödynnetty kohta valmiissa kappaleessa siis.

Näiden nauhojen lisäksi istun alas ja katson myös kaikki EM-mittelöiden loppukilpailujen kür-suoritukset. Minua kiinnostaa se, onko esimerkiksi ratsastajan iällä, sukupuolella tai kansallisuudella yhtäläisyyttä musiikkivalintojen kanssa. Tokihan näin samat esitykset livenäkin, mutta nyt ehtii tehdä enemmän muistiinpanoja.

Ensimmäinen huomio on aika tyypilinen: miehet käyttävät musiikkina enemmän rockia kuin naiset. Tämän olen huomannut ennenkin, ja näin on myös suomalaisten kouluratsastajamiesten laita. Muun muassa Saksassa asuva Henri Ruoste räväytti viime vuonna Helsingin kilpailuissa pankin voittamalla kaiken mitä voi voittaa – ja aina rock raikuen. Toinen, lähes aina rockmusiikkia hyödyntävä mieskouluratsastaja on Patrick Kittel, ruotsalaisten ikisuosikki.

Toinen huomio koskee yksittäistä liikettä, piruettia. Piruetissa hevonen laukkaa paikallaan ja tekee samalla ympyrän niin, että takaosa pysyy paikallaan, etuosa kiertää takajalkojen ympäri. Piruettia korostetaan jokaisen kürin musiikissa, kyseessä on kuitenkin ainoa selkeästi muista erottuva liike koko ohjelman aikana. Suurin osa musiikeista pysähtyy kokonaan piruetin tai kaksoispiruetin kohdalla ja vaihtuu sellaiseksi, jota voisin kuvata ”avaruusmusiikiksi”. Tulee pitkää matalaa bordunaa, sen päällä kelloa, kuminaa, symbaaleja.

Kolmas huomio vetää jotain yhteyttä ratsastajan iän ja musiikin välille. 80-luvun pop- ja rockmusiikki on suosiossa niiden keskuudessa, jotka elivät silloin nuoruuttaan. Monen tämän päivän tähden musiikki on koostettu erilaisista 80-luvu hiteistä: tunnistan seasta muun muassa Queeniä ja Billy Idolia.

Se, mihin en yhdessäkään kokonaisuudessa ole tyytyväinen, on pätkä jossa esitetään käyntiaskelia. Tämä kuuluu pakollisena küriin, hevosen käynti tulee esittää niin lyhyellä kuin pitkälläkin ohjalla ratsastettuna. Monissa musiikeissa on yritystä, mutta en näe yhtään sellaista jossa käyntiaskeleet todella sopisivat musiikkiin. Jossain pelataan varman päälle ja annetaan hevosen kävellä rytmittömän suhinan, bordunaäänen tai muun tahtiin, useimmissa huomaa vain sen, että äkkiä musiikki ja liike lakkaavat kokonaan korreloimasta. Käynnin esittäminen on kuitenkin jotain, jolla voisi saada yleisön vangittua ja tunnelman kohotettua, musiikilla voisi luoda jännitettä seuraavaan osaan.

Niissä kappaleissa, jossa käyntiosuutta seuraa laukka, yritetäänkin luoda jännitettä, mutta toteutus jää laimeaksi. Onko tässä kyseessä sekä ratsastajan että säveltäjän leväperäinen suhtautuminen käyntiin vai enemmänkin arvaamattomuus? Hevonen kävelee kuitenkin vireystilansa mukaan hyvin eri tavoin eri päivinä – ehkä tämän osuuden rytmiikkaa on vaikeampaa ennakoida kuin minkään muun? Ja koska on pakollista näyttää hevosen käynti myös rajoittamattomana, vapailla ohjilla, ratsastaja ei voi niin helposti yrittää saada askelia rytmin mukaiseksi.

Loppupäätelmät

Hevonen ei itse ole musikaalinen, sen on ainakin tarpeeksi moni ammattilainen todistanut. Kürin illuusio tulee siitä, että taitava säveltäjä osaa musiikillaan korostaa hevosen hyviä puolia ja peittää huonoja sekä tavoittaa jokaisen yksilöllisen tavan liikkua. Taitava ratsastaja taas sovittaa hevosen askeleet rytmin mukaisiksi. Musiikkivalintojen yksipuolisuus riippuu sekä ratsastajien tietotaidosta että tuomarien konservatiivisuuden asteesta, mutta asialle olisi selvästi paljonkin tehtävissä. Ja ratsastajan ja muusikon rytmiikan ero… no, sitä sekä on että ei ole.

Palataan alkuun, pilvien välistä pilkottavaan aurinkoon, hipihiljaa istuvaan yleisöön, radalla oleviin Sönkeen ja Cosmoon. Tiedän nyt, mitä radalla oikeasti tapahtuu. Katson küriä videolta ja arvioin sitä uusien tietojeni valossa, kuuntelen musiikkia miettien mikä siinä on niin vangitsevaa. Mutta todellakin palaan alkuun: vangitsevaa on nimittäin kaikki. Kokonaisuus. Ratsukko toimii yhdessä kuin ajatus, Cosmon askeleet sopivat kappaleeseen täydellisesti, vaikka videossa oleva pieni aikaviive musiikin ja kuvan välillä haittaakin. Radalla, livenä, sitä ei ollut. Myös kappale on kokonaisuus. Erittäin hyvin rakennettu, sekä tunnelman että rytmiikan puolesta.

Yritän olla liikuttumatta. Silmät pysyvät kuivina siihen saakka, että laukanvaihtosarja lähtee kulmasta kohti diagonaalia. Laukanvaihto tarkoittaa, että hevosen laukatessa toinen etujalka johtaa liikettä. Laukanvaihdossa pyydetään hevosta muuttamaan johtavaa etujalkaa, GP-ohjelmissa yhden tai kahden laukka-askeleen välein. Vaihtosarja jos mikä on täydellinen kolmen rytmin yhdistelmä, täydellinen illuusio tanssivasta hevosesta: ruunan kaviot iskevät maahan täsmälleen samaan tahtiin musiikin tehokkaiden, jännitteisten patarumpujen kanssa. Koko hevonen keinuu, etujalat käyvät korkealla jokaisen hypyn kohdalla, kunnes sarjan jälkeen musiikki vaihtuu alun hiuksia nostattavaan tunnelmaan ja laukka liitoraviin, passageen. Kaksikko kääntyy keskihalkaisijalle, passage vaihtuu raviin paikallaan, musiikki käristää yleisön sisikuntaa jännitteen yhä kohotessa. Piaffe polkee hitain, korkein askelin, koko valtava areena hengittää paikallaan tanssivan hevosen tahtiin. Tasatahti, harmonia, ääriesimerkki vangitsevan, henkeäsalpaavan musiikin ja saumattomasti yhtä mieltä olevien, eri lajin urheilijoiden yhteydestä.

Lopun lisätty ravi on yleisölle liikaa.

Areena repeää.

Silloin, siellä, en todellakaan ollut ainoa, joka itki. Lumetta tai ei, kolmen rytmin yhteisvaikutus on onnistuessaan kerta kaikkiaan tyrmäävä.