KIRJA-ARVIO: MATKASANAKIRJA HILJAISUUTEEN (2018)

FT Taina Riikonen on kulttuurisen äänentutkimuksen dosentti ja äänitaiteilija. Hän toimii  Allegra Lab Helsinki ry:n varapuheenjohtajana.

Matkasanakirja hiljaisuuteen
Toim. Soile Veijola & Janne Säynäjäkangas.
Helsinki: ntamo, 2018.
212 sivua.

Kun sain tämän kirjan käsiini porttikongissa Helsingin Kalliossa eräänä syyskuun alun iltapäivänä mietin, kuinka paradoksaalista on, että hiljaisuutta käsittelevän kirjan saamista edelsi arkisen kiireen höystämä, monin hengästynein huutomerkein aksentoitu nopeatempoinen pikaviestittely kustantamoa edustaneen henkilön kanssa. Tuntui, että hiljaisuuden hälyisyys ja ristiriitaisuus näyttäytyi heti kaikessa hämmentävyydessään.

Matkasanakirja hiljaisuuteen on jo pelkästään fyysisenä esineenä hyvin rauhallinen. Se on hahmoltaan ja taitoltaan hiljainen, tyyni. Kirja avautuu lukijalleen verkkaisessa rytmissä; alussa edetään avarassa, miltei tyhjien sivujen kosmoksessa. Sanat ja tekstinpätkät on aseteltu sivuille huolellisilla, melkeinpä hellillä sipaisuilla. Jopa kirjan paperi on hiljaista, se on kermanvalkoista, ikään kuin elämästä ja ajanvirrasta kellastunutta. Paperi ei huuda tehokasta valkoisuutta, vaan antautuu lukijan käsiin utuisena ja pehmeänä, vähän sameana. Hitaana. Hiljaisena.

Kirjassa on satayksi sanaa, joita tekijöiden mukaan ”saattaa tarvita hiljaisuudesta puhumiseen”. Kirjan toimittajien taustatieteitä ovat muun muassa sosiologia, matkailuntutkimus, kulttuurintutkimus ja filosofia. Toimittajien lisäksi kirjassa on viisi muuta kirjoittajaa, David Carlin, Janne Honkasilta, Emily Höckert, Ann Light ja Noora Vikman.  Saatesanoissa kirjan tekemisen motiiveista ja tematiikasta puhutaan viiipyilevin luontotermein ja ”suomalaisuuteen” viittaavin sananparsin.  Tällainen kyseenalaistamaton ja tietynlainen ”suomalaisuus”, joka maalaillaan ilmoille ”yksinkertaisuuteen” ja konstailemattomuuteen vedoten tuntuu näinä päivinä vanhentuneelta ja monella tavoin hankalalta. Entä sellainen ”suomalainen” hiljaisuus, joka syntyy vaientamisesta tai perusoikeuksien ohittamisesta? Tässä kohdin tulevat mieleen monet Suomessa puhuttavat vähemmistökielet, kuten esimerkiksi erilaiset saamet ja karjala.

Sanat lipuvat eteenpäin kirjan sivuilla aakkosjärjestyksessä. Sanoja ovat esimerkiksi kaamos, kalastaminen, keinu, kesämökki, kohtaaminen, kiuas, kokemus, kuulostelu, lumi, luppo, löyly, mummola. Jokaiselle sanalle on varattu yksi kokonainen aukeama, joka jakautuu lähes aina oikeanpuoleisen sivun tiiviiseen kiteytykseen ja vasemmanpuoleisen sivun pidempään ja henkilökohtaisempaan kertomukseen. Esimerkiksi sanasta ”sade” löytyy seuraava lausuma sivulla 141: ”Sateet ovat planeetallamme ikuisesti liikkuvan veden erilaisia olomuotoja”. Saman aukeaman vasemmanpuoleisella sivulla kuvataan pidemmin sanakääntein sateen katsomista ja kuuntelemista, pohditaan kosteuden tuntua, tihkua, sitä miten silmälasit sumenevat sateen vihmoessa.

Kirjaa tekee mieli lukea sivu sieltä ja toinen täältä. Kirja myös tekee mieli jättää avoimena pöydälle, sillä eleetön taitto näyttää jo itsessään kuin taiteilijan sommittelemalta stilllebeniltä. Sanakirjamainen rakenne tukee tätä taide-esineolemuksellisuutta osuvasti; otsikot ovat aina yksittäisiä sanoja ja niiden punnittu asemointi sivuilla veistää kirjaa hahmoonsa kuin patsasta.

Äänentutkijana olen iloinen siitä, että kirjassa on muutamia kuuntelemisen ruumiillisuutta puoleensavetävästi kielellistäviä tekstejä. Tällaisia ovat esimerkiksi tuulen, tien ja rauhan kuvaukset. Tiestä sanotaan muun muassa seuraavaa:

Hiukset märkinä ja pyyhkeet olalla, saunanraikkaina, kävellään kolmeen pekkaan rinnakkain vanhaa kylänraittia. Autoja ei tarvitse pelätä, sillä silloin kun liikennettä on, ehättää auton kuulla jo hyvin tovia ennen sen ilmaantumista näköpiiriin. Aurinko on maalannut koivujen lehdet kellertäviksi, ilma on vielä lämmin, linnut visertävät. Kahdesti päivässä tästä ryskyttelee juna ohitse tullessaan ja mennessään, ja joskus on tavarajunia, mutta siinä onkin sitten kovimmat metelit mitä tällä kylällä kuulee (s. 96).

Matkasanakirja hiljaisuuteen herättää kuitenkin väistämättä myös ajatuksia siitä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Ensinnäkin tulee mieleen ehkä hieman yllättävästi tekijyyden kysymys. Hiljaisuus törmää kiintoisalla tavalla tekijyyden problematiikkaan. Tekijyys tai auteurismi tai asiantuntijuus, ovatko ne hiljaisia asioita tai voivatko ne olla hiljaisia, jos niin erikseen haluttaisiin? Onko mahdollista olla hiljaisuutta, jonka ytimessä kumisee jonkinlainen voimakas, yhden ihmisen tai yhdeksi punoutuvan yhteisövoiman tekijyys? Oma vakava tulokulmansa tähän kysymykseen on aiemmin mainittu vaiennettujen vähemmistöjen hiljaisuus, mutta mietin tätä kysymystä nyt myös siksi, että välillä tunnen ristiriitaa siinä, että haikumaisten, pehmeästi soljuvien rivien alla on aina kirjoittajan nimikirjaimet. Ne saavat minut selaamaan nimiluetteloa yhä uudelleen, tarkistamaan kirjoittajan nimen. Mietin, mikä kirjassa olisi mennyt toisin, jos kirjoittajien osuudet olisikin eritelty esimerkiksi jollain luettelolla kirjan lopussa – tai jos olisi jopa luovuttu kokonaan tekstikappaleiden kirjoittajien nimeämisestä. Millaisena sanakirjan hiljaisuus laskostuisi lukijan eteen, jos se olisikin toteutettu mykän anonymiteetin läpi?

Toinen asia, mitä pohdin osin ristiriitaisissa aatoksissa, on kirjoittajien ohjeistus. Tutkija minussa toivoo, että siitä olisi mainittu pari sanaa esipuheessa. Miten kirjoittajia on ohjeistettu kirjoittamaan hiljaisuudesta? Onko ollut kiellettyjä sanoja, käsitteitä tai aiheita, kuten vaikkapa köyhyys, syrjäytyneisyys, saasteet, kaloista tyhjentyneet järvet? Entä mitä on sanottu esimerkiksi erisnimistä tai paikannimistä tai ylipäätään paikkojen, asioiden ja ihmisten erityisyyksistä?

Pohdin ihmisten nimien erilaisia äänekkyyksiä tai hiljaisuuksia. Nimet eivät aina ole hiljaisia. Ne saattavat huutaa kakofonisia asioita ja todellisuuksia. Esimerkkinä kirjassa mainittu Lars von Trierin nimi. Minun kuulevassa ja muistavassa kehossani se laukaisee välittömästi hänen joidenkin elokuviensa rajut äänimaisemat. Dogville, Idiootit ja erityisesti aikoinaan pitkään ravisuttanut Breaking the Waves kiljuvat, karjuvat, ulisevat ja huohottavat voimallisesti ihollani. Matkasanakirjan kirjoittaja mainitsee von Trierin sanan ehdot yhteydessä ja puhuu siitä, miten von Trier on kertonut rajojen ja rajoitusten ruokkivan luovuutta (s. 31), mutta tätä varsinaista asiaa en oikein enää meinaa kuulla.

Tietysti on myös niin, että tiettyjen henkilö- ja paikannimien sanominen sitoo kokemukset johonkin tiettyyn lihaan ja paikkaan, joten siinä mielessä nimien maininta tekee kertomuksista ehkä enemmän totta, kuin jos ne jättäisi mainitsematta. Mutta todellisuus, ja etenkin muistojen todellisuus, voi joskus olla viiltävän kovaääninen.

Matkasanakirja hiljaisuuteen on nimensä mukaisesti ennen muuta rauhaisa ja ristiriidaton, ja jos sitä tarkastelee tietynlaista kulttuurista kuvaa maalailevana matkakirjana ja esteettisenä esineenä, verkkaiseen pohdiskeluun inspiroivana kapistuksena, se on miellyttävää luettavaa. Teksti on tyylikästä ja hiljaisuuteen usein liitetyt hankalimmat kliseet on onnistuttu välttämään. Kohtalaisen heterogeeninen ja sattumanvarainen sanakokoelma takaa sen, että hiljaisuudesta ei puhuta laimeana ja mitäänsanomattomana äänettömyytenä, vaan kaikkien aistien täydeltä ja usein väkevin ilmaisuin. Silti kaipaan kirjaan kovasti myös marginaalin särinää ja hiljaisuus-käsitteen rohkeampaa käsittelyä. Hiljaisuutta on myös siellä, missä on yhtäjaksoista ja äänenpaineeltaan kovaa melua tai tuppisuisuutta, vaikenemista, sanomatta jättämistä, surua, eliöiden ja lajien katoamista, autioituvia kyliä.

Kirjan loppuun liitetty kirjallisuusluettelo on jatkolukemista kaipaaville mukava lisä, ja uteliaaseen tiedonjanoon kannustavana eleenä se on tässä tehokkuutta korostavassa ajassamme myös hyvin tervetullut.