HILJAA! HYVINVOINTI TULEE

FT Noora Vikman toimii etnomusikologian yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa.

Jo etnomusikologisen tutkimusmatkani alkumetreillä tunsin vetoa asettua turvallisesti äänimaisematutkimuksen suuren sateenvarjon alle. Sinne tuntuivat mahtuvan kaikki mahdollisuudet ja se laajensi musiikin ja äänen valtavaa kontekstikenttää entisestään kohti ”ympäristöä” – siis aivan joka suuntaan. Helmi Järviluoma ja Vesa Kurkela alkoivat luotsata 1990-luvun alussa äänimaisematutkimusta Tampereen yliopistoon. Noin vuosikymmen myöhemmin selvittäessäni jokapaikkaisen äänimaiseman tulkintoja kulttuurintutkijan välinein aloin kysellä, minkälainen tila sateenvarjon alla avautuisi hiljaisuudelle. Hiljaisuudella tuntui olevan vakaa rooli, mutta se myös haastoi usein merkitysten muodostajansa ja pakeni tiukkoja otteita. Monissa yhteyksissä hiljaisuudelle tarjoiltiin staattisen peruskallion virkaa. Se oli itsestäänselvyys, alusta, jolta me kuuntelijat olimme lähteneet harhapoluillemme ja jonne meidän oli taas palaaman. Toisissa yhteyksissään hiljaisuus näyttäytyi omalakisena oliona, joka laskeutumisen sijaan ilmaantui kaiken ylle liikkumaan ja liikuttamaan.

Akateemisten seinien sisällä varoteltiin lähtemästä hiljaisuuden tielle liukastelemaan, sillä ehjänä siitä ei selviäisi. Yhtä kaikki halusin jatkaa etsimistä. Hiljaisuuskaan ei ollut koskaan tyhjä merkki, kuten semiootikko Hannele Koivunen oivalluttavasti lupasi. Mitä muuta hiljaisuus siis saattoi olla kuin jotain laajaa, abstraktia ja voimallista? Tämä kirjoitus on joukko hypoteeseja hiljaisuuden hyvää tekevästä vaikutuksesta. Ihmisen pyrkimys tietoisesti luonnollisilta tuntuviin olotiloihin ja luontoyhteydentunteen saavuttamiseen on kiehtova kulttuurinen ilmiö. Väyliä sen luo on tarjolla monia.

Hiljaisuutta ja hyvinvointia

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) hyvinvoinnin osatekijät jaetaan kolmeen ulottuvuuteen: terveyteen, materiaaliseen hyvinvointiin ja koettuun hyvinvointiin tai elämänlaatuun (THL 2015).Hiljaisuuden kokemuksia ja tutkimuksia aiheesta on koonnut kokoon ahkerimmin historiantutkija Outi Ampuja. Kirjassaan Hyvä hiljaisuus (2017) hän kirjoittaa, kuinka ihmislaji on miljoonia vuosia kehittynyt oloissa, joissa äänimaisema on koostunut lähinnä luonnonäänistä, joissa kova ääni merkitsi uhkaa, johon elimistö reagoi asettuen automaattisesti ”hälytystilaan”. Hiljaisuuden ja äänten terveysvaikutusten perään kysellään yhä useammin, ja terminä hyvinvointi tuntuukin tutkimuksen ja palveluiden sfääreissä painottuneen tarkoittamaan henkilökohtaisen fyysisen terveyden ensisijaisuutta. Samaan aikaan hiljaisuuden tielle viittovat opasteet ovat monipuolistuneet. Kaikessa kaikenlaisuudessaan hiljaisuus onkin monelle voimavara ja luontevasti ajateltavissa osaksi kokonaisvaltaista hyvinvointia. Elämänlaadun takaajana hiljaisuudelle on kertynyt mainetta ja kunniaa luistavuuden, sulavuuden ja tasapainottamisen vertauskuvana. Eri perinteissä se voi olla elämän ohenne, väljenne, liukaste, liudenne, lihote tai vauraste.

Hiljaisuudella on suuri rooli poluilla itsetuntemukseen. Populaarista elämänhallintakirjallisuudesta löytyy henkilökohtaisia tilintekoja hiljaisuuden kanssa.Esimerkiksi kirjassaan Hiljaisuus melun ja kiireen keskellä (2017) Erling Kagge esittää ajatuksensa, että ihmisaivojen normaali olotila olisi kaaos. Hän nojaa 1600-luvulla ajatelleen filosofin ja ikävystymisteoreetikon Blaise Pascalin kirjoitukseen. Ehdotetun kaoottisen ihmisluontokäsityksen mukaan ihminen on luonnostaan rauhaton ja joutuu jatkuvasti tavoittelemaan pääsyä takaisin hallintaan tai ainakin hallinnan tunteeseen. Hiljaisuudessa ja tekemättömyydessä kaoottisuuden kokemus pyrkii ja pääseekin usein lähelle. Siksi vähävirikkeinen hiljaisuus voi olla pelottava jopa ahdistava ääniympäristö, joka tuntuu vaativan mielen suursiivousta.

Äänimaisematutkimus korostaa äänen merkitystä akustisen kommunikaation kontekstissa ja esiin on kaihtamatta nostettu myös yhteisen tilan jakamisen kysymykset ja kuuntelun sosiaalinen luonne. Rationaalisen resilienssin – joustavuuden, soveltamisen ja ennakoinnin – nimissä hiljaisuudentarve on helppo kiistää ja hiljaisuuden autuaaksi tekeväksi väitetty voima voi herättää epäilyä. Se, kuinka paljon ihminen hiljaisuutta arjessaan tarvitsee, on toki yksilöllistä riippuen siitä, minkälaista hiljaisuutta kukakin kaipaa ja mihin tarkoitukseen – ja suhteessa mihin. Hiljaisuus vaatii oman reviirinsä ja puolustajansa, jotka kartoittavat, miten ja mistä sille löytyisi aikaa ja tilaa. Kompromissien ja sääntöjen lisäksi ihmisyksilöt tuntuvat tarvitsevan erillistä lupaa olla hiljaa ja rauhassa – jaksaakseen. Kuka sen antaisi?

Rajallisen ajan ja resurssien planeetallamme vaihtoehtoja ja toivoa haetaan historiasta, toisenlaisista kulttuureista ja tuonpuoleisista. Kiinnostavaa olisi tutkia, miten erilaiset nykyiset fuusioituneet mielen ja kehon hallinnan perinteet ilmenevät eri kulttuurien tavoissa ja parannusperinteissä. Miten ne oivaltavat ja vastaavat omalla tavallaan samankaltaisiin yleisinhimillisiin tarpeisiin ja antavat niille erilaisia nimiä ja muotoja? Mitä olisivat nimeltään qi tai prana, elämän voimat, länsimaisen nykykulttuurimme selityksissä, ja miten vaikkapa 1800-luvulla hyllytetty vitalismin ajatus sävyttää edelleen mielikuviamme hyvinvoinnista ja hyvästä elämästä? Miten eri termien valossa käytyjen keskustelujen painotukset eroavat toisistaan?

Oleilu virikkeettömyydessä voi synnyttää mielikuvan itsensä kanssa tarkoituksella kilvoittelevan askeetin polulle langetetusta koettelemuksesta. Kuitenkin sekä ulkoisen hiljaisuuden löytäminen että sisäisen hiljaisuuden saavuttaminen yhä uudelleen vaativat usein ainakin ajoittaista yksinoloa arjen sosiaalisten virikkeiden ulottumattomissa. Jos ihminen kokee vaikeuksia olla yksin ja pidättäytyä ulkoisesta viriketarjonnasta, hänen voi epäillä hukanneen oman sisäisen hiljaisuutensa. Kirjoituksessaan Hiljaisuuden ääniä (1990) Heikki Laitinen esittää, kuinka ihmisen tarve ja kyky päästää hiljaisuuden äänet ulos itsestään ilmaisemalla, laulamalla itsekseen tai vaikka soittamalla teknisesti yksinkertaista 5-kielistä kanteletta, ei välttämättä ole kadonnut. Sanotaan, että meditatiiviseen, rauhoittavaan tilaan pääsee ja siellä on vaivattomampaa pysyä esimerkiksi näpräämällä jotain käsillään. Positiivisissa visioissa hiljaisuudessa puhkeavan, aikamme pahoinvoivuuden lähteeksi mainitun yksinäisyyden tunteen hiljaisuuden elvyttävä voima voi muuttaa luontevaksi yksinoloksi.

Kagge esittelee kirjassaan myös termin elämysvaje. Termi tarvitaan kertomaan, että niin elämysten puute kuin niiden jatkuva tarjonta ja aktiivinen elämyksenmetsästyskin voivat aiheuttaa elämysvajetta. Virikkeitä tarjoava kulttuurimme korostaa jatkuvasti eteenpäin suuntautuvaa liikettä. Riippuvuuksista saatetaan taistella irti ottamalla tilalle uusia riippuvuuksia. Itseisarvoisesti aktiivisuutta painottavat asenteet lisäävät hiljaisuudelle negatiivisen etumerkin. Mielikuva hiljaisuudesta passiivisena olemisena elää vahvana. Aktiivisenakin toimintana hiljaisuus assosioituu helposti irti päästämiseen ja luovuttamiseen. Toisaalta samoin kuin hiljaisuus tarjoaa suojan ylläpitää valtaa ja voimaa, myös aikaa ja hiljaisuutta vaativa ajattelu, hidastelu ja kuuntelu hiljaisuudessa on voimaantumista aktivoivaa toimintaa. Hiljaisuudessa oleilu, niukkuuden kokemus, ei uuvu liiallisuuden alle vaan antaa yksilöllisiä keinoja välttyä myös tylsistymiseltä. Sen sijaan että tyytymättömyyttä paljastavat nopeat mielenilmaisut tuottaisivat elämyksen tunteita, toistuessaan ne voivat tuottaa elämysvajeen. Niin tai näin, jotain tapahtuu, kun kuormituksella raskautetut kokevat, että hiljaisen väljyyden antelias voimavara yritetään kieltää – itseltä tai muilta.

Kuuntelua soveltavissa projekteissa Äänten kaupunki ja Äänten kahvila, äänitaiteilija Jaap Kleveringin suunnittelemissa toiminnallisissa sessioissa tutkittiin, miten ääni ja hiljaisuus voisivat toimia terapeuttisina elementteinä (ks. Vikman 2016). Työ mielenterveyskuntoutujien kanssa todisti, miten kuunteluprosessi sytytti oivalluksia arjen hallintaan, kun lähiympäristö avautui osallistujille toisenlaisena. Myös abstraktin hiljaisuuden sanallistaminen tarjosi kokemuksia siitä, miten omia tunteita voi ohjata myös itse. Osallistujat pääsivät itse projektiin osallistuneen terapeuttinsa kanssa pohtimaan, miten periodi auttoi tai muutti kokemusta lähiympäristöstä suhteessa äänekkäisiin niin negatiivisiksi kuin positiivisiksikin koettuihin tunteisiin.

Hiljaisuuspalveluja ja hiljaista vastarintaa

Myös itsetuntemusta ohjaavat kulttuuriset konventiot, sillä ääniin liittyy niin yhteisö- kuin yksilötason hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Tavalla tai toisella kuormittavassa ja elämysvajeisessa arjessa hyvinvoinnin saavuttaminen vaatii siis mielikuvitusta, punnerrusta ja sopivan määrän vaurautta. Monet palvelut tarjoavat tilaisuuksia miettiä, mistä elämysvaje muodostuu. Mitä on jo liikaa? Infoähky puhutti jo 1990-luvulla. Kiirekirjallisuuden boomi näyttää osuvan pääosin 2000-luvun alkuun. Tarvitaanko samalle keskustelulle taas uusi otsikko, trendiksikin joissain yhteyksissä nimitelty hiljaisuus, jotta tarpeen olemassaoloa voidaan pitää esillä?

Hiljaisuuden juhlittua hyvinvointiaspektia olisi kiinnostavaa tutkia laajemmassa sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa ja läpivalaista myös sen kytkeytymistä talouteen. Jossain taatusti mietitään: samoin kuin purkitamme lähdevettä ja puhdasta ilmaa, miksemme voisi paketoida myös ehtymätöntä hiljaisuutta myyntiin? Immateriaalisten, koettuun hyvinvointiin lukeutuvien palvelujen tuotteistamisessakaan yksioikoinen käsitys hiljaisuudesta rajattomana resurssina ei ole kestävä. Hiljaisuudesta meteliä pitäviin mainospuheisiin ohjeistetaan istuttamaan mielen manipuloinnin avaimia kilisyttelevä dramatiikka ja pahoinvoivuuden lakaiseminen positiivisuuden maton alle. Missä ja miten nämä erilaiset mielikuvakulttuurit voivat kohdata? Milloin ja miten immateriaalitalous vielä assosioidaan tuottamattomaan palvelujenvaihtoon? Milloin taas ei? Milloin hiljaisuus kannattaa kutsua saapumaan paikalle vauhdilla ja volyymillä, sireenit huutaen?

Muun muassa nämä kysymykset mielessäni olen etsinyt rajattua tutkimusnäkökulmaa osallistumalla ääntä ja hiljaisuutta soveltaviin projekteihin. Pohjois-Italiassa vuonna 1999 väitöskirja-aineistoa kerätessäni todistin ensimmäisen kerran, miten hiljaisuutta yritettiin myydä matkailijoille. Ymmärsin toki jo jotain markkinointitekniikoiden mekanismien mahdollisuuksista houkutella ihmiset elämysten äärelle ja saada heidät tuntemaan löytäneensä ainutkertaisen ja yksilöllisen väylän uuden kuluttamisen poluille. Sittemmin on ollut kiinnostavaa seurata matkailutoimijoiden halukkuutta hyödyntää hiljaisuus-termiä ja trendiä taloudellisesti matkailu-, hyvinvointipalvelu- ja teknologiateollisuuden kentällä myös Suomessa. Vuosina olin 2012–2015 vastuussa pohjoiskarjalaisen hiljaisuusmatkailuhankkeen suunnittelusta ja toteutuksesta. EU:n tuella kokeilimme, miten hiljaisuus soveltuisi paikallisen matkailutoiminnan palveluihin Pohjois-Karjalassa. Projektin idea oli tutkia ja soveltaa erityisesti ympäristön luonnonhiljaisuuden mahdollisuuksia matkailun valttikorttina.

Pääsin todistamaan, miten matkailijat voivat löytää ja kokea hiljaisuuden, ja miten matkanteko voi tuottaa oivalluksia yhteisen tilan käytöstä. Sosiaalisen olemisen säännöt kehkeytyivät, kun matkailijat ylevöityivät kunnioittamaan ainutlaatuiseksi kokemaansa vielä täyttymätöntä tilaa ja päättivät olla täyttämättä sitä – ihan itse. He kehittelivät muun muassa hiljaista ele- ja merkkikieltä, jolla saattoi ilmaista, milloin on aika siirtyä rajojen yli, puhumisen ja jakamisen maailmasta yksityiseen maailmaan. Hiljentymistauoilla osasta äänimaisemaa tuli kuuntelevan ihmisen organisoimaa ääntä, kuin musiikkia, joka sisälsi sekä spontaanimpaa että hallitumpaa soolojen ja yhteissoiton vaihtelua.

2000-luvun alussa toimiessani ympäristönsuojeluyhdistyksessä opin hiljaisuuden suojelun konkreettisia käytäntöjä. Yhteiskunnan pykälikkö saattoi asettaa rajoituksia äänen ja melun tuottamiselle ja siihen oli syytä vaikuttaa. Voisivatko hiljaisten alueiden kartoittaminen ja määrittely olla kapula liiallisuuden kulttuurin rattaissa? Miten luonnonrikkauksia ja luonnonhiljaisuutta voisi suojella? Miten niitä voisi kasvattaa? Miten niitä voisi varastoida? Miten niitä voisi jakaa? Ja millä hinnalla? Niukkuuden politiikassa on kyse kulttuurisista ahneuden rajoista ja resurssien jaon etiikasta. Siitäkin, missä määrin on sopivaa, että yksilö asettaa hyvinvoinnin nälkänsä rajat itse. Ohjaisiko oivallus niukkuuden rikkaudesta keskittymään olennaiseen, olemassa olevaan? Ollako tyytyväinen, hyvinvoiva vai peräti onnellinen?

Soveltavissa projekteissa kulttuurintutkijatkin ovat ottaneet kantaa ympäristön käyttöä koskeviin kysymyksiin hiljaisuuksien uhanalaisuudesta. Pohjoiskarjalaisten matkailuyrittäjien kanssa toteutetun kehitysprojektin aikana kiinnostuin siitä, miten nimenomaan luonnonhiljaisuutta eri yhteyksissä autuaaksi tekevä retoriikka aiheuttaa kahtiajakautumista tulkinnoissa ja suhtautumisessa hiljaisuuden hyödyntämiseen. Tutkimme toiminnallisen kehityshankkeen välinein ja kestävämpää matkailua visioiden, miten kasvavaa liikennettä hiljaisuuden perässä voitaisiin hillitä ja nostaa jo olemassa oleva elämystarjonta varteenotettavaksi vaihtoehdoksi matkailupalvelujen kehittämisessä. Jatkuvan ympäristöhuolen käsittelyyn suositeltiin maltillista arvojen mukaista toimintaa. Ymmärrys matkustamisen syistä, reunaehdoista ja vuorovaikutussuhteista haluttiin ankkuroida myös toimeen tarttumiseen.

Toinen tapa etsiä ja raivata hiljaisuudelle aikaa ja tilaa matkalla olon arkeen toteutui projektissa, jossa tutkijat tunnistivat itse kokemiaan ja kuvittelemiaan hiljaisuuksia ja ankkuroivat niitä ympäristössä tarjolla olemassa oleviin tuttuihin ilmiöihin. Hiljaisuuksia etsiessä syntyi Matkasanakirja hiljaisuuteen (Veijola & Säynäjäkangas 2018, arvio tässä lehdessä, toim. huom.). Kirja sisältää 101 lyhyttä tekstiä hiljaisuuksista, joilta oman kulttuurimme arkipuheessa puuttui selkeämpi nimi. Niiden parissa voi hiljentyä kuuntelemaan ja kenties hälventämään hiljenemisen ja elämään kuuluvan hiipumisen pelkoa tai hyväksymään ajatuksen, että hitaamminkin saattaa ehtiä maaliin. Hiljaisuuden kokemusten sulattelemisesta on jälleen kyse. Jos tarkkavaisuus herpaantuu, saattaa huomata, että on jo kulkenut potentiaalisesti hyvää tekevän hiljaisuuden ohi.

Myönnän käyttäneeni valtavasti energiaa hiljaisuuden kanssa hidastelemiseen ja siitä vaikenemiseen. Jopa Herr Wittgenstein provosoi omasta ikuisuudestaan käsin ottamaan selvää, mitä oikeastaan tarkoitti lauseellaan “Wovon man nicht sprechen kann daruber muss man schweigen”. Aloitan uuden kerroksen. Koen olevani hiljaisuudelle paljon velkaa.

Lähteet:

Alhojärvi, Tuomo 2016.”Merkillinen hiljaisuusmatkailu. Toisintulkintoja hiljaisuudesta, luonnosta ja taloudesta”. Äänimaisemissa. Toim. Helmi Järviluoma & Ulla Piela. Helsinki: SKS.

Ampuja, Outi 2017. Hyvä hiljaisuus. Jyväskylä: Atena.

Kagge, Erling 2017. Hiljaisuus melun ja kiireen keskellä. Helsinki: Gummerus.

Laitinen, Heikki 2003 (1990). ”Hiljaisuuden ääniä”. Iski sieluihin salama. Helsinki: SKS, 247–256.

THL 2015. ”Hyvinvointi”. URL: https://thl.fi/fi/web/hyvinvointi-ja-terveyserot/eriarvoisuus/hyvinvointi (tarkistettu 23.08.2018).

Veijola, Soile & Säynäjäkangas, Janne 2018. Matkasanakirja hiljaisuuteen. Helsinki: ntamo.

Vikman, Noora 2015. ”Hetki hiljaisuudelle – kohtuuden kulttuurin soundcheck”. Kohtuus vaarassa. Toim. Pauliina Kainulainen & Topi Linjama. Joensuu: Kirjokansi, 140–151. URL: https://www.e-julkaisu.fi/kohtuusvaarassa/onnen_aikoja_rajallisella_planeetalla/ (tarkistettu 22.12.2021).

Vikman, Noora 2016. Äänten kaupunki -blogi 2016­2017. Joensuun kaupungin äänikartta. URL: http://äänikartta.fi (tarkistettu 23.08.2018).

Lukemista aihepiiristä:

Ampuja, Outi ja Miikka Peltomaa 2014. Huutoja hiljaisuuteen. Helsinki: Gaudeamus.

Ampuja, Outi 2008. Oikeus hiljaisuuteen. Barrikadi-sarja nro 2. Helsinki: WSOY.

Järviluoma, Helmi, Ari Koivumäki, Meri Kytö & Heikki Uimonen 2006. Sata suomalaista äänimaisemaa. Helsinki: SKS.

Opasnet 2015. ”Hyvinvointia tukeva ympäristö”. URL: http://fi.opasnet.org/fi/Hyvinvointia_tukeva_ymp%C3%A4rist%C3%B6 (tarkistettu 23.08.2018).

Pihkala, Panu 2018. ”10 suositusta ympäristöahdistuneelle”. URL: https://ekoahdistus.blogspot.com/2018/09/10-suositusta-ymparistoahdistuneelle.html (tarkistettu 23.08.2018).

Saarakkala, Janne 2007 (2017). ”Ajattelemisen poliittisuudesta”. Esitys-lehti. URL: https://esitys.todellisuus.fi/ajattelemisen-poliittisuudesta/ (tarkistettu 23.08.2018).

Uimonen, Heikki 2006. ”Mieluisat ja meluisat”. Sata suomalaista äänimaisemaa. Toim. Helmi Järviluoma, Ari Koivumäki, Meri Kytö, Heikki Uimonen. Helsinki: SKS, 55–67.

Uimonen, Heikki 2014. ”Hiljaisuuden ja melun tekstit- äänimaiseman kulttuurinen rakentuminen”. Huutoja hiljaisuuteen. Toim. Outi Ampuja ja Miikka Peltomaa. Helsinki: Gaudeamus, 303–327.

Venäläinen, Juhana 2016. ”Kuuloyhteisistä kuuntelunvapauteen. Kaikupohjia äänimaisemien kestäville käyttökulttuureille”. Äänimaisemissa. Toim. Helmi Järviluoma & Ulla Piela. Helsinki: SKS.

Vikman, Noora 1995. ”Säveliä äänimaisemassa. Kuuntelijan kuulokulma”. Musiikkimaailmoja ja äänimaisemia: Virtain kuulokulma. Toim. Helmi Järviluoma. Tampere: Kansanperinteen laitos, Julkaisuja nro 21. Tampereen yliopisto, Virtain tutkimuksia 13, 79–100.

Vikman, Noora 2003. ”Hiljaisuus vaatii pohkeita: etnografisella vaelluksella kulttuuriseen taukoon”. Kulttuurintutkimus 20: 2, 16–25.

Vikman, Noora2006. ”Suomalaisuuden sydänääniä luonnonhelmassa”. Sata suomalaista äänimaisemaa. Toim. Helmi Järviluoma, Ari Koivumäki, Meri Kytö, Heikki Uimonen. Helsinki: SKS, 55–67.

Vikman, Noora 2018. ”Soundmarks in silence – listening between beings”. Arctic Sound and Nature. Toim. Jaana Erkkilä-Hill ja Jari Rinne. Rovaniemi: Lapin yliopisto, 50–65.

Vikman, Noora 2018: ”Saisiko olla kupillinen äänimaisemaa?” Taidetutka 9.2.2018. URL: http://taidetutka.fi/2018/saisiko-olla-kupillinen-aanimaisemaa/ (tarkistettu 23.08.2018).

***

Artikkelin kansikuvan kuvaaja: Noora Vikman.