KIRJA-ARVIO: EINÖ GRÖN – MINULTA SINULLE

FT, DI Juha Henriksson on etnomusikologian dosentti, tietokirjailija ja Musiikkiarkiston johtaja.

Markku Veijalainen: Eino Grön. Minulta Sinulle.
Readme.fi, 2017
183 sivua

Eino Grön on yksi tunnetuimmista ja menestyneimmistä kotimaisista iskelmälaulajista. Edelleen konsertoiva Grön aloitti uransa Musiikki-Fazerilla Toivo Kärjen ohjauksessa jo 1950-luvun loppupuolella. Vuoden 1962 lopulla Grön siirtyi Scandialle, sillä hän ei halunnut tulla tunnetuksi pelkästään kotimaisena tangolaulajana. Scandialla Grön profiloitiinkin kansainvälisten tangojen ja amerikkalaistyylisten laulujen esittäjäksi. Grönin ohjelmisto laajeni entisestään 1970-luvulla, jolloin hän alkoi laulaa muun muassa big band jazzia ja hengellistä musiikkia.

Markku Veijalaisen elämäkertateos Eino Grön – Minulta Sinulle ei ole ensimmäinen Grönistä kirjoitettu kirja. Jo kaksikymmentä vuotta sitten julkaistiin Jarmo Virmavirran varsin laaja elämäkerta Enemmän kuin tango. 57 kohtausta laulaja Eino Grönin elämästä (Tähtikustannus 1998). Virmavirta on kirjoittanut suppeahkon elämäkerrallisen osuuden myös teokseen Eino Grön – Elämäni laulut (WSOY 2008), joka perustuu osittain samaan haastatteluaineistoon kuin Enemmän kuin tango -kirja. Jälkimmäisessä teoksessa on mukana myös Petri Kekin kokoama diskografia, jota on höystetty Grönin omilla kommenteilla noin 70 levytyksestä.

Veijalaisen kirja ei tuo kovinkaan paljon lisää siihen, mitä Grönistä on jo aikaisemmin kirjoitettu esimerkiksi Virmavirran kirjoissa tai muissa suomalaista populaarimusiikkia käsittelevissä teoksissa. Merkittävin ero on se, että Veijalainen on halunnut erityisesti tuoda esille Grönin oman äänen. Hän onkin onnistunut varsin hyvin siirtämään kirjalliseen muotoon Grönin porilaismurteellaan kertomat tarinat, jotka soljuvat sulavasti eteenpäin.

Kirjan mukana on CD-levy, johon Grön on itse valinnut kaksikymmentä hänelle merkittävää sävelmää pitkän uransa varrelta. Lisäksi kirjassa on Pertti Kekin toimittama diskografia sekä luettelo Grönin alkuperäislevytyksistä aakkosjärjestyksessä.

Eino Grön: Illan viimeinen tango

Grönin ehkä suurin merkitys suomalaiselle populaarimusiikille on se, että hän toi 1980- ja 1990-luvuilla yhdessä Jaakko Salon kanssa argentiinalaisvaikutteet suomalaiseen tangoon. Grönin viipyilevä laulutapa sopiikin erinomaisesti argentiinalaisiin tangoihin, joiden rytminen elastisuus poikkeaa selvästi esimerkiksi Toivo Kärjen tangojen marssipoljennosta.

Grön ja Salo matkustivat vuonna 1984 Buenos Airesiin tekemään Roberto Pansera kanssa albumin Tangon kotimaa. He myös kävivät legendaarisessa tangoravintola El Viejo Almacénissa kuuntelemassa muun muassa Leopoldo Federicon yhtyettä: ”Me oltiin Jaken kanssa aivan sekaisin kun me kuunneltiin sitä meininkiä… hienoja taitavia viulisteja… loistavia bandoneonisteja… tuli semmoinen tunne kuin olis lyöty kuminuijalla päähän.” (s. 82)

Kuusi vuotta myöhemmin Grön levytti Buenos Airesissa Leopoldo Federicon kanssa LP-levyn Sininen ja valkoinen, joka sisälsi Osvaldo Requenan sovituksia suomalaisista klassikkokappaleista. Levy onnistui Grönin mielestä niin hyvin, että hän halusi soittaa sen heti tuoreeltaan Toivo Kärjelle. Grönin kysyessä vanhan mestarin mielipidettä levystä, Kärki vastasi suorasukaiseen tapaansa: ”Tjah! Vaikka sinä kuinka venytät ja vanutat noita loppuja, niin ei se siitä taiteeksi muutu.” (s. 90)

Grönin ensimmäinen kirkkokonsertti järjestettiin vuonna 1975 Reposaaren kirkossa. Onnistunut konsertti sai nopeasti seuraajia, ja kaikkiaan Grön on laulanut Veijalaisen kirjan mukaan jo 700 kirkkokonsertissa. Tunnetun iskelmälaulajan esiintymiset kirkossa herättivät aluksi joissakin piireissä paheksuntaa, mutta ahdasmielinen suhtautuminen on laimentunut vuosien varrella. Veijalainen pitääkin Gröniä tietynlaisena tienraivaajana, jonka jalanjäljissä esimerkiksi Katri Helena, Tapani Kansa, Danny ja Pepe Willberg ovat löytäneet uutta yleisöä kirkkokonserttien avulla.

Eino Grön: Viimeisestä illasta

Minulta Sinulle -teoksessa on yli 150 valokuvaa. Niissä olisi kuitenkin ollut reilusti karsimisen varaa. Mukana on esimerkiksi kymmeniä teknisesti vaatimattomia ryhmäkuvia, joissa Grön poseeraa milloin kenenkin seurassa. Nämä kuvat herättävät kirjan päähenkilössä varmasti paljon positiivisia muistoja, mutta lukijan kannalta tämän tyyppiset ryhmäkuvat eivät ole kovinkaan kiinnostavia. Muutenkin valokuvien laatu vaihtelee aivan liikaa – hienoja studiokuvia seuraa teknisesti heikkolaatuisia kotialbumikuvia – mikä tuo mukanaan visuaalista levottomuutta.

Ehkä kuvien suurella määrällä on haluttu osaltaan paikata tekstin niukkuutta, sillä elämäkerrallisen tekstin osuus kirjasta on vain noin 70 sivua. Sen takia hieman ihmetyttääkin, että Veijalainen käyttää viisi sivua Carlos Gardelin kuolemaan liittyvien tarinoiden kertomiseen. Gardel on Grönille tärkeä, mutta siitä huolimatta kyseessä on sivupolku, joka saa kohtuuttoman paljon palstatilaa.

Kirjassa on monia hyviä tarinoita, mutta ainakin allekirjoittaneelle herää useassa kohtaa ajatus, että kyseisestä asiasta olisi ollut mukava tietää enemmän. Veijalainen on toki tehnyt jossain määrin taustatyötä eikä kirja perustu pelkästään haastatteluihin kuten liian monessa muusikkoelämäkerrassa on tapana. Tarkentavat lisäkysymykset olisivat silti olleet paikallaan, jotta lopputulos olisi ollut kiinnostavampi ja syvällisempi.

**

Arvion kansikuva: © Readme.fi.