SÄVELTÄJÄ SHŌMYŌN JOHDATTELEMANA
Juha T. Koskinen on säveltäjä, jota kiinnostaa kulttuurien kohtaamiset. Hän toimi vierailevana sävellyksen professorina Aichin taideyliopistossa Japanissa vuonna 2016.
Kuulin shōmyōta (声明) eli japanilaista munkkilaulua ensimmäistä kertaa Temppeliaukion kirkossa Helsingissä vuonna 2003. Kyseessä oli Musica Nova Helsinki -festivaalin konsertti, jossa perinteisen shōmyōn lisäksi esitettiin nykysäveltäjä Toshio Hosokawan teos New Seeds of Contemplation shōmyō-laulajille ja gagaku-hovimusiikkiyhtyeelle. Tuon kokemuksen jälkeen ovat shōmyōn siemenet alkaneet vaivihkaa itää mielessäni ja olen vähitellen vuosien kuluessa tutustunut kyseiseen ikivanhaan traditioon paremmin. Säveltämistä shōmyō-laulajille en ole vielä tähän mennessä päässyt kokeilemaan, mutta ehkäpä sekin toteutuu joskus tulevaisuudessa.
Daigoji
Kesällä 2010 ollessani Tokyo Wonder Site -taiteilijaresidenssissä löysin Shibuyan Tower Records -liikkeestä ensimmäisen shōmyō-cd-levyni. Minulle jäi pitkäksi aikaa täysin mysteeriksi levyn sisältö, sillä sen vihkosessa tekstit ovat pelkästään japanin kielellä. Jopa levyllä laulavien munkkien temppelin nimi näytti aivan erityisen mutkikkaalta: 醍醐寺.
Vuosia myöhemmin sain lopulta selville, että kyseessä on esoteerista Shingon-buddhalaisuutta (真言宗) edustava temppeli Daigoji Kioton kaakkoispuolella. Temppelin nimi tarkoittaa kirkastettua voita (ghi tai ghee) – pyhistä lehmistä peräisin olevaa herkkua, jota Intiassa uhrataan jumalille. Levylle taltioitu shōmyō-laulu liittyy temppelissä vuosittain helmikuussa järjestettävään Godairikison-ninnō-e (五大力尊仁王会) -tapahtumaan. Silloin palvonnan kohteena ovat ”viisi viisauden kuningasta”, Godaimyō-ō (五大明王). Näiden buddhien puolustajien hurjan raivokas ilme sekä tulenpalava energia herättävät paatuneimmankin sydämen näkemään totuuden. Aikanaan tietämättömyydessäni oletin niiden olevan jonkinlaisia demoneja.
Jo heti alusta asti levyä kuunnellessani huomioni kiinnittyi kolmen lyhyen loitsun sarjaan. Loitsut on osoitettu Butsugenille (佛眼), Hannya Bosatsulle (般若菩薩) sekä Ichiji Kinrinille (一字金輪). Kyseiset esoteeriset bodhisattvat voisi suomentaa nimillä ”Buddhan silmä”, ”Täydellisen viisauden bodhisattva” (Prajnaparamita) sekä ”Yksitavuinen kultainen pyörä”. Verrattuna yleensä kiireettömän laveasti hengittävään shōmyō-lauluun erottuvat nämä loitsut dynaamisen rytmisinä. Aivan kuin munkkikuoromme olisi päätynyt hikiharjoitukseen kuntosalille!
Sinänsä fyysinen harjoitus ei ole Daigojin munkeille vierasta, sillä temppeli koostuu useasta alueesta, jotka sijaitsevat Daigo-vuoren juurella sekä ylempänä rinteillä ja huipulla. Olin suunnitellut juhlistavani lokakuista syntymäpäivääni tekemällä pienen vaelluksen temppelivuoren huipulle. Sieltä löytyvä Kami-Daigo on aivan erityisen kiinnostava, koska se liittyy salaperäisiin yamabushi-vuoristoaskeetteihin ja heidän synkretistiseen uskontoonsa shugendōhon.
Harmikseni minut pysäytettiin heti vuoren juurelle. Muutamaa päivää aikaisemmin Kioton yli pyyhkäissyt taifuuni oli katkonut puita myös Daigo-vuorella. Niinpä pääsy sinne oli estetty. On erittäin todennäköistä, että vuoren huipulla en olisi kohdannut ainuttakaan shugendō-askeettia enkä siten olisi saanut kuulla heidän maagisia mantrojaan. Silti olisin halunnut kokea vuoren mystisen tunnelman. Kaihoten katselin sankan metsän lävitse kohoavaa polkua, joka oli nyt saavuttamattomissani.
Vastaavanlaisesti kävi myös shugendō-cd-levyn kanssa, jonka olemassaolo vahvistui internetistä. Tiedustellessani levyä monesta suunnasta, vastaus oli aina sama: loppuunmyyty, not available.
Kōyasan
Pian Daigojin seikkailuni jälkeen toinen temppelivuori avasi minulle porttinsa huomattavasti vieraanvaraisemmin. Olin varannut kaksi yötä temppelimajoituksesta eli shukubōsta Kōya-vuorelta (高野山), Shingon-buddhalaisuuden tärkeimmästä keskuksesta. Kipuaminen vuoren laelle ei tälläkään kertaa osoittautunut ainakaan liian helpoksi, sillä sinne johtava köysirata ei ollut käytössä – luultavasti saman taifuunin ansiosta. En saattanut kivuta pyhiinvaeltajien polkuja raahaten matkalaukkua, joten vaihtoehdoksi jäi vain bussikyyti. Ison bussin kaarrellessa loputtomasti jatkuvia kapeita serpentiiniteitä ammottavien putousten yllä täytyi vain luottaa kuskin ajokykyyn yhtä tiiviisti kuin Kannon bosatsun (観音菩薩) rajoittamattomaan armoon.
Astuessani lopulta ulos bussista pitkän matkan uuvuttamana ja nälissäni, en suinkaan aluksi nähnyt ainoatakaan temppeliä, vaan eteeni tupsahti Totoro-kauppa. Siellä ei myyty rukousnauhoja eikä suitsukkeita, vaan pelkästään Hayao Miyazakin luomaan animaatiohahmoon liittyviä tuotteita. Tämä oli varmasti vuoren henkien, jonkun yhtä leveästi virnistelevän kamin eli jumalan tai hengen järjestämä kepponen! Joka tapauksessa löysin täydellisen tuliaisen juuri Totoroa hartaasti toivomalle pojalleni. Jos joku kertoisi minulle nyt jälkeenpäin, että kyseistä kauppaa ei itse asiassa ole olemassakaan, en hämmästyisi sen suuremmin.
Kōya-vuoren shōmyō-tyyliin olin tutustunut kuunnellessani Japan Victor Foundationin julkaisemaa cd-levyä nimeltä Kōyasan no shōmyō daimandaraku. Shingon-buddhalaisuuden peruskivenä on kahden mandalan kokonaisuus: Taizō (胎蔵) ja Kongōkai (金剛界), eli yhdessä ryōbu mandara (両部曼荼羅). Kōya-vuoren Danjō Garanin temppelialueen kultaisen hallin (Kondō, 金堂) seiniä hallitsevat nämä kaksi toisiaan täydentävää mandalaa: itäseinältä löytyvän Taizō-mandalan nimi liittyy kohtuun ja kaiken kattavaan myötätuntoon, länsiseinältä löytyvän ”timanttimaailman” Kongōkai-mandala liittyy puolestaan tietoon.
Jos Daigojin levyltä erottuu munkkikuoron hurja maskuliininen uho, on Kōya-vuoren levyn erikoisuutena puolestaan uskomattoman virtuoosinen solisti. Levyn avaavassa ”puutarha-hymnissä” (庭讃) solisti laulaa vaivattoman pehmeästi kahden oktaavin ylittäviä glissandoja. Erityisen vaikuttava on myös levyllä johdantoa seuraava laaja ”tunnustus” hyōbyaku (表白), jossa kaksi munkkia laulaa eri tempoissa lähes unisonossa, eli useimmiten pienen sekuntin päässä toisistaan. Toisella heistä on enemmän tekstiä, toisella enimmäkseen venytettyjä mantroihin liittyviä pyhiä tavuja (shūji, 種子). Tämä muistuttaa omaa kokemustani shukubō-temppelini otsutome-aamurukouksessa (お勤め).
Kysellessäni itseltäni mikä minua shōmyōssa aivan erityisesti viehättää, nousee mieleeni tämäntapaisia näkökohtia:
1) Historia
Shōmyō on edelleen elävä traditio, jolla on ikivanhat juuret. Intiassa vaikuttaneen buddhalaisen filosofi-runoilija Asvaghosan (n. 80–n. 150) näytelmäänsä Rāstrapāla säveltämä musiikki on edelleen japanilaisen Tendai-koulukunnan (天台宗) shōmyō-ohjelmistossa. Shōmyō saapui Kiinaan Keski-Aasiasta mahāyāna-buddhalaisuuden myötä 300-luvulla. Kiinassa se sai nimekseen fanbai (梵唄, jota buddhalaisuuden rantautuessa Japaniin 500-luvulla alettiin kutsua nimellä bombai (”laulu sanskritiksi”). Heian-kauden lopulla ja Kamakura-kauden alussa (1100-luvun loppupuolella) traditio sai Japanissa nimekseen shōmyō. Nimen alkuperä juontaa sanskritin sabda vidyāsta, joka oli bramiinien artikulaation ja äänenkäytön tiedettä Intiassa. Naran Tōdai-temppelin suuren Buddhan (Daibutsu, 大仏) ”silmäinaukaisuseremonia” (kaigen-kuyō-e, 開眼供養会) vuonna 752 on japanilaisen shōmyōn varhaishistorian parhaiten dokumentoitu tapahtuma. Silloin yli tuhat munkkia lauloi shōmyōta, jota yli kymmenen tuhatta vierasta oli kuulemassa. Osa heistä oli matkustanut Kiinasta, Koreasta ja Intiasta saakka. Ehkäpä loistossaan jotain vastaavaa Euroopan puolella oli Hagia Sofian vihkimisseremonia Konstantinopolissa vuonna 537.
2) Monikielisyys
Erityispiirteenä japanilaisessa shōmyō-perinteessä on kolmikielisyys. Laulettavat tekstit ovat joko sanskritiksi (bonsan, 梵讃), kiinaksi (kansan, 漢讃) tai japaniksi (wasan, 和讃). Bonsan-hymneissä kiinalaiset kirjoitusmerkit vastaavat sanskritin äänteitä. Kansan-hymneissä kiinalaiset kirjoitusmerkit äännetään japanilaisittain. Shingon-buddhalaisuuden esoteerisessa liturgiassa (hōyō, 法用) tärkeimmät shōmyō-osuudet ovat yleensä kansan-hymnejä. Eurooppalaisesta musiikinhistoriasta tulevat mieleen ars antiquan monikieliset motetit, motet double sekä motet triple. Polyfoniasta shōmyōn yhteydessä ei kuitenkaan voi samassa mielessä puhua.
3) Myōe Shōnin ja kōshiki
Ilahduin suuresti saadessani selville, että ihailemani Myōe Shōnin (明恵上人, 1173–1232) – erityisesti laajasta unipäiväkirjastaan kuuluisa kegon-buddhalaismunkki – nivoutuu tiiviisti shōmyōn historiaan. Myōe kirjoitti tekstin Shiza kōshiki (四座講式) -teokseen, joka on edelleen useiden temppelien ohjelmistossa. Kyseessä on eräänlainen buddhalainen requiem, Nehan-e (涅槃会), joka esitetään helmikuun 15. päivänä juhlistaen historiallisen buddhan eli Sākyamunin pääsyä nirvanaan. Kōshiki on itsessään kiinnostava shōmyō-tyyli, sillä sen myötä japanilaiseen musiikkiin ilmestyi tarinankerronta, josta myöhemmin kehittyi sokeiden luutunsoittajien biwa hōshien (琵琶法師)eeppisten tarinoiden esitystyyli nimeltä heikyoku (平曲) – Heike monogatari -soturieepoksen esitys – sekä nō-teatterin narratiivisten osuuksien vokaalityyli yōkyoku (謡曲).
4) Suullinen traditio
Aivan samoin kuin eurooppalaisen vanhan musiikin nuottikirjoituksen suhteen, myös shōmyō-notaation tulkinta (Kuva 1) vaatii aivan erityistä tietämystä ja perehtyneisyyttä. Mutta shōmyōn suhteen pelkkä käsikirjoitusten ja lähteiden tutkiminen ei riitä – sen traditio suojautuu ulkopuolista tunkeutujaa vastaan vielä tehokkaammin. Esoteeriseen buddhalaisuuteen, jota Shingon ja osittain myös Tendai edustavat, kuuluu elimellisesti se, että kaikista tärkein tieto on salaista. Se kulkee pelkästään initiaation kautta suullisesti mestarilta oppilaalle. Ja tämä pätee myös shōmyōn tulkintatraditioon. Tästä seuraa luonnollisesti se, että mieluummin kuin kaivelemaan arkistoja kannattaa shōmyōsta kiinnostuneen pyrkiä yhteyteen sen elävien edustajien, eli shōmyōta laulavien munkkien pariin.
Kuva 1. Nyō-rai bai -shōmyō-laulun “salainen versio” (Hill 1982: 33).
Lähteet
Arai, Kōjun 1986. Musik und Zeichen: Notationen buddhistischer Gesänge Japans Schriftquellen des 11.–19. Jahrhunderts. Köln: Museum für Ostasiatische Kunst.
Hill, Jackson 1982. ”Ritual Music in Japanese Esoteric Buddhism: Shingon Shōmyō”. Ethnomusicology 26 (1): 27–39.
Malm, William P. 2000. Traditional Japanese Music and Musical Instruments. Tokyo: Kodansha International.
Mross, Michaela 2012. ”Buddhistische Rezitationskunst in den Shingon-Schulen am Beispiel des Shiza kōshiki”. Teoksessa Religiöse Tradierung in Japan, toim. Katja Triplett. Halle: Universitätsverlag Halle-Wittenberg, 17–53.
Tekstissä mainitutut shōmyō-äänitteet:
CD: Kōyasan no Shōmyō Daimandaraku
Lisälukemista
Shōmyō-laulajan ja -tutkijan Kōjun Arain haastattelu.
Kōya-vuoren Shingon-buddhalaisuudesta.
**
Artikkelin kansikuva: Eshin Sōzun teos Amida ja 25 bosatsua Kōya-vuoren Kongōbuji-temppelissä, 1100-luku. Lähde: Wikimedia Commons.
