22.06.2017 8 min read 2/2017, 39.vuosikerta

MUSIIKKIKRITIIKKEJÄ

Turun yliopistossa järjestettiin talvella 2017 musiikkikritiikkikurssi, jonka aikana opiskelijat kirjoittivat yhden albumikritiikin ja yhden livekritiikin. Tässä julkaistavat kritiikit ovat kurssin satoa. Albumikritiikkien kohdalla tehtävänä oli kuunnella uudesta kuulokulmasta omassa lajissaan klassikon aseman saanutta levytystä. Kurssin opettajana oli Sini Mononen.

ALBUMIT

Snarky Puppy: We Like It Here
Ropeadope Records (2014)

Yhdysvaltalaisen jazz-orkesteri Snarky Puppyn musiikista on käytetty letkautusta: ”Musiikkia sekä aivoille että takapuolille”. Tämä kuvaa osuvasti tapaa, jolla teksasilainen ryhmä yhdistelee modernia jazzia saumattomasti useiden genrejen kanssa. Afrikkalaista perua oleva polyrytmiikka, Väli-Amerikan kansanmusiikin perkussiivisuus tai vaikkapa progressiivista rockia kanavoivat kitaraosuudet sulautuvat yhteen tavalla, joka on tehnyt yhtyeestä jazz-musiikin saralla yhden maailman suosituimmista.

We Like It Here on järjestyksessään Snarky Puppyn kahdeksas albumi. Kokonaisuus on äänitetty livekonsertina studiossa paikalla olleelle yleisölle. Yleisön läsnäolo kuvastaa hyvin koko Snarky Puppyn olemassaolon kannalta hyvin oleellista periaatetta — kollektiivisuutta. Yhtye muodostuu jäsenistöstä, jonka lukumäärä on kasvanut jopa kolmannelle kymmenluvulle. Snarky Puppyn musiikki ei tunnu tuntevan tarvetta sitoutua vain yhteen genreen tai kulttuuriin. Se voi äänittää albuminsa yhdessä yleisönsä kanssa. Maailmassa, jossa on tarve lokeroida kaikki mahdolliset asiat tiukkoihin muotteihin, on virkistävää kuulla yhtyettä, joka ei anna turhaan kategorisointiin edes mahdollisuutta.

– Aleksi Näsänen

Kirjoittaja on musiikkitieteen pääaineopiskelija Turun yliopistosta, joka toimii myös Turun Sanomien musiikkipuolen freelance-journalistina. Erityisenä kiinnostuksen kohteena ovat populaarimusiikki sekä kaikki kitaroihin liittyvä.

Burial: Untrue

Hyperdub (2007)

Brittiläisen elektronisen musiikin alagenren UK garagen tunnetuimpiin toimijoihin lukeutuva Burial julkaisi vuonna 2007 jo klassikoksi muodostuneen albuminsa Untrue. Burial on elektroartisti William Emmanuel Bevanin nimimerkki. Artistin debyytin tapaan Untrue on garage housea, ambientia ja dubstepia monipuolisesti yhdistelevä pitkäsoitto, joka keräsi julkaisuvuotenaan runsaasti ylistäviä arvioita.

Untruen mekaanisiin komppeihin ja mataliin bassoääniin nojaava, toisinaan painostava äänimaailma pitää sisällään runsaasti elämää. Kappaleissa on lukuisia muokattuja puhe- ja laulusampleja, jotka ovat käsittelyn myötä menettäneet alkuperäiset identiteettinsä, kontekstinsa ja jopa sukupuolensa, ja sulautuneet näin osaksi albumin äänimaisemaa. Burialin tapa anonymisoida sampleja onkin vertaansa vailla. Samplejen sävelkorkeutta ja nopeutta on muokattu tavoilla, jotka tekevät niistä suorastaan androgyynejä. Tunnelmallisesti albumi kuulostaa öiseltä kävelyltä urbaaneissa maisemissa, jota taustoittaa tuntemattomien ihmisten äänet.

Untrue on malliesimerkki samplepohjaisesta musiikista, joka toisaalta tekee kunniaa lainatuille sampleille, mutta luo näille samalla myös aivan uuden kontekstin ja merkitykset. Albumillaan Burial osoittaa, että musiikkia voi kierrättää taidokkaasti myös ilman plagiointia.

– Joonas Aromaa

Kirjoittaja opiskelee musiikkitiedettä Turun yliopistossa.

Reverend Bizarre: In the Rectory of the Bizarre Reverend

Sinister Figure (2002)

Suomessa oli toki jo ennen vuotta 2002 soitettu ja levytetty doom metalia muun muassa Spiritus Mortiksen toimesta, mutta toimintansa vuonna 1995 aloittaneen Reverend Bizarren vuonna 2002 ilmestynyt debyyttikokopitkä vei aikanaan doom metallin Suomen mittakaavassa aivan uudelle tasolle ja herätti runsaasti myös kansainvälistä huomiota. Albumi oli myös lähtölaukaus yhtyeen viisi vuotta käsittäneelle aktiiviselle levytysuralle, jonka perintö näkyy ja kuuluu vahvasti tänäkin päivänä.

Levy kumartaa syvään genren esi-isien suuntaan: Reverend Bizarre ei niinkään tuo perinteisen doom metalin kentälle täysin uusia elementtejä vaan keskittyy pikemminkin jalostamaan jo olemassa olevat piirteet ja viemään ne äärimmäisyyksiin. Kappaleissa vuorottelevat painostavan hitaat, pitkät ja jankkaavat riffit sekä voimakkaasti pyhän Black Sabbathin mieleen tuovat shufflegroovailut.

In the Rectory of the Bizarre Reverend on koko 74-minuuttisen kestonsa ajan äärimmäisen perinnetietoista, murskaavan raskasta ja todella hitaasti jyräävää doom metalia. Kitarat pörisevät juuri oikeanlaisella fuzzilla ja laulaja Hynnisen dramaattinen baritoniääni julistaa epätoivon sanomaa todella vakuuttavasti.

Doom what thou wilt shall be the whole of the law!

– Paavo Korvenmaa

Kirjoittaja on musiikkitieteen toisen vuoden pääaineopiskelija Turun yliopistossa.

Leevi and the Leavings: Perjantai 14. päivä
Pyramid (1986)

Vuoden 1986 Suomessa rokattiin kovaa. Eput, Juice, Popeda ja J. Karjalainen kyntivät maata tanssilavoja myöten. Dingomania korjasi hysteeristä satoaan. Jupit ja gootit jorasivat pöydillä Miljoonasateen tahtiin jo tiistaisin.

Nousukausi, Holkeri, kasinotalous.

Aikansa antiteesi Gösta Sundqvist teki tästä omat johtopäätöksensä vetämällä verkkarin hihasta folklevyn joka ei istu aikaansa mutta hakee vertaistaan vielä tänä päivänä. Leevi and the Leavingsin Perjantai 14. päivän kannessa talviaamuinen Helsingin linja-autoasema heräilee ajan sykkeeseen rauhassa.

Perjantai on liki kauttaaltaan akustinen. IT-konttoridiskon sijaan Sundqvist on ammentanut Simon & Garfunkelin lauluista ja Jethro Tullin huiluista – molemmat taitoja jotka ovat jääneet miehen lyyrisen mestaruuden varjoon.

Kerro terveiset lapsille, Nainen toiselta planeetalta ja Kiinalaisessa pesulassa ovat vakavampaa Leavingsia. Laulujen väliin ripotellut instrumentaalit – etenkin Henry VIII: Tanssi poissaoleville ystäville – sinetöivät levyn lumisen tunnelman.

Leavingsien suurmenestys koitti paria vuotta myöhemmin Häntä koipien välissä –levyn myötä, mutta hittinsä on Perjantaillakin: folklevyn ikivihreä sähkösingle, Pohjois-Karjala.

– Mikko Kanniala

Kirjoittaja on oululais-/turkulais-/helsinkiläinen musiikin suuri rakastaja. Löydettävissä lähimmän lippakioskisi liepeiltä kahvin äärestä, verkkarit ja kirja yllään.

LIVEKRITIIKIT

Kuinka hiljentää täysi baari yhdellä kitaralla

Andreas Söderström, Juuso Paaso & Kalevi Suopursu
Bar Kuka, Turku
26.1.2017

Bar Kukan tammikuisen torstai-illan minimalistinen kattaus oli kuin vastalause nykypäivän äärimmilleen tuotetulle ja hiotulle listapopille.

Keikkojen dynaaminen kaari oli mielenkiintoinen. Siinä, missä tavanomaisen keikkaillan aloittaa yleisöä loppuhuipennukseen valmisteleva lämmittelyakti, voidaan tässä tapauksessa illan pääesiintyjää sanoa rauhoittelijaesiintyjäksi.

Illan aloittanut Juuso Paaso tunnetaan muun muassa Hulda Huima & Hitaat sekunnit-yhtyeen kitaristina. Tällä kertaa hän kuitenkin esiintyi yhdessä sähköharmonia soittaneen Kalevi Suopursun kanssa ja soitti niin omia kuin Hulda Huiman orkesterinkin kappaleita.

Paason ja Suopursun esityksestä paistoi läpi sympaattinen DIY-mentaliteetti; liiallisesta täydellisyyden tavoittelusta duoa ei voi syyttää. Kappaleet olivat sekä sovituksellisesti että sävellyksellisesti hyvin riisuttuja, mikä antoi Paason hauraan rehelliselle laulutulkinnalle ja kappaleiden teksteille sopivasti tilaa. Tekstit käsittelivät paljolti elävää elämää, liukuen toisinaan jopa lähes inhorealismin puolelle, kuten jo setin toisessa kappaleessa ”Matkahuolto-blues” uhkasi käydä. Paaso kutsuu itseään syystäkin stand up -traagikoksi.

Noin nelikymmenminuuttisen keikan kappaleista erottuvin oli muita lauluja hieman ripeämpi, countrypoljentoinen ”Metsätie”, jonka yksinkertainen melodia kuulosti kenties harmonin soundin ja instrumenttien hienoisen keskinäisen epävireen vuoksi lähes lastenlaulumaiselta.

Illan pääakti Andreas Söderström on aiemmin kunnostautunut muun muassa teatteri- ja elokuvamusiikin säveltäjänä, mutta Bar Kukassa muusikko esiintyi yksin kitaroineen, huiluineen ja efektilaitteineen.

Söderströmin työ elokuvamusiikin parissa kuului myös tämän sooloesiintymisestä. Musiikki oli enemmänkin tunnelman luomista kuin perinteistä kappalemuotoista popmusiikkia. Todettakoon tosin, että näitä tunnelmia olisi suonut olevan hieman useampia.

Pääosa Söderströmin esiintymisestä koostui kaikulaitteen läpi ajetun akustisen kitaran näppäilystä. Kappaleiden välillä ei juurikaan ollut tunnistettavia rajoja, vaan soitto lipui kappaleesta toiseen kuin varkain. Pikemminkin soitto vaikutti ainakin osittain improvisoidulta, ja oikeastaan ainoa kerta, kun kappaleen saattoi varmuudella sanoa vaihtuneen seuraavaan, oli kun artisti laski kitaran käsistään ja soitti yhden kappaleen kahdella huilulla. Välipuheita keikan aikana ei kuultu ainuttakaan: Söderström esittäytyi ennen soittoaan lähes mumisten ja kiitti yleisöä hillityn kohteliaasti keikan loputtua.

Andreas Söderströmin esiintyminen noudatti kaikilta osin minimalismia. Söderströmin soitto oli todella vähäeleistä ja paikoin vahvasti kallellaan ambient-musiikin suuntaan. Jonkinlaisena löyhänä referenssinä voisi nostaa esille islantilaisyhtye Sigur Rósin post-rockmaalailut, joskin Söderströmin soitto oli todella paljon riisutumpaa.

Yksi Söderströmin esityksen vaikuttavimmista ansioista oli tapa, jolla kitaristi sai keikan alkuun saakka varsin kovaäänisen baariyleisön täysin hiljaiseksi ja se, kuinka hän tätä hiljaisuutta soitossaan hyödynsi: Söderström tuntui venyttävän kappaleiden sisäisiä taukoja välillä äärimmilleen, kuin testatakseen yleisön kärsivällisyyttä.

Vaikka Söderström saikin Bar Kukan vähäeleisellä soitollaan vaikenemaan, olisi musiikki voinut hyötyä hieman kovemmasta äänenvoimakkuudesta. Ainakin omalle paikalleni, noin baarin puolivaiheille, ääni kantautui aavistuksen heikosti, ja osa kaikkein herkimmistä näppäilyistä oli hieman vaikea erottaa.

– Paavo Korvenmaa

Kirjoittaja on musiikkitieteen toisen vuoden pääaineopiskelija Turun yliopistossa.

https://www.youtube.com/watch?v=K4SmisMIW8I

Kantaesityksiä ja kantaohjelmistoa

Kamarimusiikki-ilta
M. Gräsbeck – W. A. Mozart
Sibeliusmuseo, Turku
1.2.2017

Tiina Nikander-Koivukangas, huilu
Mikko Heininen, piano
Manfred Gräsbeck, viulu

Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua…

Tällaisella ohjelmistolla lähti liikkeelle Sibeliusmuseon keskiviikkokonserttisarja talvitauon jälkeen. Noin puolitoistatuntisen konsertin sydämenä sykki W. A. Mozartin (1756-1791) sulosoinnut, joita kehystivät viulisti-säveltäjä-kapellimestari Manfred Gräsbeckin (s.1955) särmikkäät teokset.

Illan aloitti huilisti Tiina Nikander-Koivukankaan tulkinta Gräsbeckin Astarte -soolohuilusarjasta (op. 104bis), joka rauhallisella melodisuudellaan johdatti kuulijan keskelle luontoidylliä, jossa ruoho huojuu tuulessa ja linnut laulavat. Lempeän alun jälkeen konsertin tunnelma muuttui, kun lavalle astui pianisti Mikko Heininen. Konsertissa kantaesitettiin kolme Gräsbeckin teosta. Sooloteos pianolle, Iniziato (op. 107), oli yksi näistä. Heininen suoriutui mallikkaasti kappaleesta, joka huokui mekaanista liike-energiaa. Se oli jaettu kolmeen osaan, joista kullakin oli oma surrealistinen italiankielinen nimensä. joista tulee etäisesti mieleen Salvador Dalín taideteokset. Osien nimet olisi voinut kääntää ohjelmalehtiseen, jolloin myös italiaa taitamaton yleisö olisi saanut teoksesta enemmän irti.

Tutumpaa ohjelmistoa konsertissa edusti Mozartin Pianosonaatti F-duuri (KV 332). Heinisen tulkinta pianomusiikin klassikkoteoksesta oli suorastaan romanttinen, vaikka klassismin ohjelmistossa liikuttiinkin. Heininen toi vahvasti esiin eri osien karaktäärit, ehkä jopa hiukan ”epämozartmaisesti”, mikä toisaalta on virkistävää vaihtelua. Eri osien tunnetilat tulivat kauniisti esiin – erityisen mieleenpainuva sonaatin toinen osa oli viipyilevää, kaihoisaa unelmointia, kun taas kolmas osa oli tulisen virtuoosinen. Mozartin Sonaatti huilulle ja pianolle F-duurissa puolestaan oli mukavan lempeä esitys, jota ajoittain häiritsi lievä epätasapaino huilun ja pianon välillä. Etenkin matalammassa rekisterissä Tiina Nikander-Koivukankaan pehmeät lurittelut jäivät hiukan pianon jalkoihin.

Illan toinen kantaesitys, Gräsbeckin Sonaatti soolohuilulle pianosäestyksellä (op. 14), johti kuulijansa syvälle unimaailman syövereihin. Gräsbeckin tyyliin kuuluvat melodiset kuviot, joissa kuitenkin on jokin jännä ja vinksahtanut vivahde – kuin kanelipulla oreganolla. Rytmikkyys ja tahtilajin vaihtelut toteutettiin hyvin, mutta esitys olisi voinut olla hiukan svengaavampi. Heinisen ”pianosäestys” oli soolohuilun kanssa tasavertaisessa asemassa, ja soittimien vuoropuhelu vaikutti toimivan lähes saumattomasti.

Illan päätti kolmas kantaesitys, Sonata per violino solo e virtuoso no. 2 (op. 108), säveltäjä Manfred Gräsbeckin itsensä esittämänä. Teos oli erilaisten soittotekniikoiden ilotulitusta, mikä teki siitä vähän ”all-in-one”-etydinomaisen. Gräsbeck suoriutui esityksestä kunniakkaasti, vaikka pelko yliajalle menemisestä tuntui vaikuttavan soittoon jonkin verran. Sonaatti oli Sibeliusmuseon tarjoamanohjelmalehtisen mukaan jaettu kahteen isompaan kokonaisuuteen, joista kumpikin vielä oli pilkottu pienemmiksi osiksi. Kullakin osalla oli oma latinankielinen kuvaileva nimensä. Tämäkin esitys olisi auennut ehkä paremmin, jos tekstit olisivat käännetty myös suomeksi. Kokonaisuutta häiritsivät lievästi tiheät sivunkäännöt, jotka saattoivat liittyä osasta toiseen siirtymiseen. Osasta toiseen siirtyminen ei muuten sävelaineksessa erityisemmin kuulunut. Sonaatti oli kuin sikermä erilaisia aihelmia ja suoria viittauksia länsimaisen taidemusiikin klassikoihin – myös Mozartiin – mikä nivoi konsertin mukavasti kokoon. Teos oli yhtä räiskyvää menoa lähes alusta loppuun, jonka jälkeen Gräsbeckin lienee syytä käydä jouhittajan pakeilla. Siten paljon jousesta heilui katkenneita jouhia!

– Anna Pohjola

Kirjoittaja on turkulainen alttoviulisti, musiikkipedagogi (AMK) ja maisteriopintojen loppusuoralla oleva musiikkitieteen opiskelija Turun yliopistosta.

Modernia retroilua, shamaaneita ja kosmisia totuuksia

Hexvessel, Death Hawks, Kairon; IRSE!
Tavastia, Helsinki
9.2.2017

Helmikuisen torstai-illan hämärissä Tavastialle saapui jo ennen ensimmäistä bändiä kiitettävästi yleisöä. Helsingin keikka oli osa kolmen yhtyeen helmikuun ajan kestävää Suomen-kiertuetta, jonka aikana tultaisiin suuntaamaan vahvasti menneisiin vuosikymmeniin ja kuvitteellisen hämyisiin metsiin, vaihtoehtoisten todellisuuksien rajapinnoille.

Pohjalaisyhtye Kairon; IRSE! avaa illan unelmoivan keveää shoegazea ja toisaalta taas junnaavan psykedeelisiä ja progressiivisia aineksia sekoittelevalla tyylillään. Vielä jokseenkin omaa tyyliään hakevan yhtyeen kappaleet pulppuilevat dynamiikan vaihdoksin ja laulaja-basisti Dmitry Meletin unenomaisen laulun valjastamina verkkaisesta himmailusta suuriin progressiivisiin purkauksiin. Kappaleiden revittelevät instrumentaaliosiot toimivat livenä kuitenkin huomattavasti laulettuja suvantokohtia paremmin. Välillä kitaristi-kosketinsoittaja Niko Lehdontie varastaa shown heilumalla mielipuolisen aggressiivisesti ympäri lavaa. Yhtyeen musiikin periaatteessa kiinnostavastakin tyylillisestä epäyhtenäisyydestä huolimatta Kairon; IRSE! on sekavan viihdyttävää katseltavaa.

Hexvessel vakuutti Tavastian yleisön omintakeisella tyylillään. (Kuva: Jasmin Vahtera)

Death Hawks astelee lavalle tuttuun tapaansa ilman suurempia elkeitä, ja jo jonkin aikaa taustalla introna soinut ”kosminen hurina” vaihtuu Hey Ya Sun Ra -kappaleeseen. Setin pääpaino on yhtyeen viimeisimmässä ”Sun Future Moon” -albumissa ja esimerkiksi Ripe Fruitsin hypnoottinen junnaus saa aikaan vapautuneen heiluvaa liikehdintää yleisön joukossa. Hippityyliin pukeutunut ryhmä ei juurikaan ota kontaktia yleisöön, vaan tunnelma on hyvin treenikämppämäinen; kuin katselisi kaveriporukan soittoa salaa ovenraosta. Yhtyeen mystisyys livenä syntyykin suurilta osin vähäeleisen esiintymisen luomasta tunnelmasta.

Sekä Death Hawksin musiikki soundeineen että yhtyeen ulkoinen olemus vie vahvasti 1970-luvulle. Retrosoundien hivellessä korvaa musiikki kuulostaa kuitenkin raikkaan modernilta, ja värikkääseen shaaliin pukeutuneen laulaja-kitaristi Teemu Markkulan laulua on aina yhtä ällistyttävää kuunnella. Livenä kappaleiden junnaavat osat venyvät usein hurjiksi jammailuiksi, joiden aikana järjenlähtö on hyvällä tavalla lähellä. Keikan kuluessa yhtyeen kokonaisvaltainen olemus muuttuu koko ajan pikkuhiljaa vapautuneemmaksi.

Synkiksi hipeiksikin nimitetty joukko nousee lauteille viimeisenä. Englantilais-suomalaisenHexvesselin saapuessa lavalle tilan täyttää vahva tervan tuoksu – aromaattisen höyryn levittämistä keikkatilaan käytetään selvästi tunnelmanluojana. Yhtye toimii levyltä, mutta jo keikan ensisävelet vakuuttavat yhtyeen livekunnosta. Hexvesselin kokonaisvaltainen tunnelma vetää täysin sanattomaksi: selittämättömän vahva, ajoittain vinksahtanut ja karmiva, mutta myös mystinen ja pehmeä. Kappaleet vuorottelevat tyylikkäästä rockirrottelusta tummaan tunnelmointiin. Yksi yhtyeen soundin kulmakivistä on ehdottomasti viulisti-laulaja Tuuli Jartin viulutaiturointi sekä hänen laulaja-kitaristi Mat McNerneyn tulkintaa täydentävät lauluosuutensa. Hexvessel koskettelee musiikkiaan tarkalla herkkyydellä ja antaumuksella, ja sen hämärän mystinen ja toisaalta ajoittain hyvin rokkaavakin veto sytyttää loppuun saakka. Tunnelmaan uppoaa ja soitanta on huumaavaa.

Illan yleisö kuuntelee antaumuksella, rauhallisesti keskittyen, vaikka näkyy joukossa myös kuin transsissa edestakaisin liikehtiviä hahmoja. Kun Hexvesselin When I’m Dead -kappaleen viimeinen huudahdus kajahtaa ilmoille, on aika palata takaisin; kosmiset totuudet, shamaanit ja kaukaiset paikat vaihtuvat Helsingin pakkasyöhön.

– Jasmin Vahtera

Kirjoittaja on tänä keväänä kandidaatiksi valmistuva musiikkitieteen neljännen vuoden opiskelija.

**
Sivun kansikuva: Tim Wright.
Levyarvioiden kansikuvien tekijänoikeudet: kukin levy-yhtiö (katso julkaisija arvion yhteydestä).