5 min read

LEKTIO: SOUND KINKS: SADOMASOKISTINEN EROTIIKKA AUDIOVISUAALISISSA MUSIIKKIESITYKSISSÄ

LEKTIO: SOUND KINKS: SADOMASOKISTINEN EROTIIKKA AUDIOVISUAALISISSA MUSIIKKIESITYKSISSÄ
AnnaElena

FT, KM Anna-Elena Pääkkölä työskentelee apurahatutkijana Turun yliopistossa musiikkitieteen oppiaineessa.

Lectio praecursoria, 19.11.2016 Turun yliopistolla

Arvoisa kustos, arvon vastaväittäjä, arvon kuulijat.

Usein on väitetty, että suuren yleisön populaarimusiikki ei ole koskaan ollut seksualisoidumpaa kuin nykyaikana. Tämä väite tosin menettää uskottavuuttaan siinä mielessä, että se on esitetty paitsi nyt 2010-luvulla, myös 2000-luvulla, 1990-luvulla, 1980-luvulla, 1970-luvulla, 1960-luvulla, ja niin edespäin. Väite on itse asiassa esitetty millä tahansa historiallisella aikakaudella. Nykyään väite saa kenties pontta sadomasokistisen erotiikan ja estetiikan näkyvästä noususta populaarimusiikissa ja laajemmin populaarikulttuurissa. Väitöskirjassani Sound Kinks: Sadomasokistinen erotiikka audiovisuaalisissa musiikkiesityksissä (2016) tutkin tätä väitettä kriittisesti tukeutumalla tärkeään periaatteeseen, jonka mukaan populaarimusiikki toimii peilinä ympäröivälle kulttuurille, ja se voi luoda, reagoida, kritisoida ja vahvistaa kulttuurisia ilmiöitä jotka puolestaan löytävät vastakaikua populaareissa, poliittisissa ja seksuaalisissa suuntauksissa, jotka esiintyvät yhteiskunnassamme. Musiikilla on kyky artikuloida tunteita, tuntemuksia ja tunnelmia, jotka ovat vaistomaisesti luettavissa yleisölleen. Tämän periaatteen pohjalta olen tutkinut, kuinka musiikki osallistuu paitsi vaihtoehtoisien seksuaalisten kokemusten kuvaamiseen, mutta myös naisten aseman, miesten aseman, HLBT-seksuaalisuuksien ja -sukupuolien, sekä intersektionaalisten feministisien kysymysten kuvauksiin.

Tutkimuksessani käsittelen seksuaalista sadomasokismia, joka toimii sateenkaariterminä paitsi sadomasokistiselle estetiikalle joka perustuu eroottiseen valtaleikkiin, roolileikkiin sekä kivun ja mielihyvän keholliseen seksualisointiin, myös sadismille ja masokismille, joita voidaan pitää sadomasokismin historiallisina juurina. Tämän kuusivuotisen projektin päätutkimuskysymys on ollut: kuinka musiikki kuvailee vaihtoehtoisia erotiikan muotoja, eritoten sadomasokistista halua, estetiikkaa, ja erotiikkaa? Olen pureutunut tähän kysymykseen tutkimalla ja tulkitsemalla kuutta eri audiovisuaalista musiikkiesitystä ja tulkitsemalla niitä teemojen kautta, jotka ovat suoraan kytköksissä sadomasokistiseen, sadistiseen tai masokistiseen erotiikkaan. Metodologis-teoreettinen viitekehykseni koostuu useasta pääsuunnasta: kulttuurisesta musiikin tutkimuksesta, queer-musiikin tutkimuksesta, lähiluennasta sekä performatiivisesta materialismista, joka pääsääntöisesti tarkoittaa sadomasokismin tasapainoista, kriittistä tarkastelua kulttuurissa sekä toimintana. Näistä pääsuuntauksista olen kehittänyt metodin, jonka avulla erotiikkaa musiikissa voidaan kuunnella, ja kutsun tätä kink-kuunteluksi tai kink-luennaksi.

Tutkimukseni ajoitus on osuva. Elämme yhteiskunnassa, jossa valtasuhteet monimutkaistuvat jatkuvasti, ja jossa muutamalla ihmisellä on valtaa mutta vastuun otto tuntuu usein olevan hakoteillä. Onko siis mitenkään yllättävää, että tällainen yhteiskunta kiinnostuu ilmiöstä, jossa on selkeät valtasuhteet, jossa yksi komentaa ja toinen reagoi, mutta jossa myös tämä valtasuhde paljastetaan täysin sattumanvaraiseksi, ja jossa valtaa pitävä tarvitsee tottelijan ennen kuin hän pystyy käyttämään valtaansa? Lisäksi tämä valta-asema, jossa kuka tahansa voi milloin tahansa olla, seksualisoidaan eroottiseksi roolileikiksi esimerkeissäni, joka puolestaan parodioi ajatuksia siitä, että nämä valta-asemat olisivat luonnollisia tai muuttumattomia. Onko sadomasokismi populaarikulttuurissa valtataistelu valtataisteluja vastaan?

Omassa työssäni väitän, että näin voi nimenomaan olla. Väitöskirjassani sadomasokismia käytetään usein paitsi erilaisen seksuaalisen mielihyvän merkitsijänä, myös eräänlaisena kapinan merkkinä. Elokuvassa Secretary sadomasokismi on kapinaa niin sanotun hyvän naisen odotuksia vastaan. Seksuaalinen vapautuminen voimauttaa naisen, joka tuntee itsensä voimattomaksi perheessä, jossa kommunikointi korvataan hiljaisuudella ja teeskentelyllä. Elokuvassa Duke of Burgundy kapinaa käydään oikeanlaisen seksuaalisuuden ajatusta vastaan suhteessa, jossa erilaiset eroottiset käsitykset ovat ristiriidassa, vaikka sadomasokismi symbolisoi tässä myös seksuaalista itsekkyyttä. Leonard Cohenin laulussa ”I’m Your Man” (Video 1), sekä samankaltaisesti Elvis Costellon laulussa ”When I was Cruel no. 2”, kapina kohdistuu oikeanlaisen maskuliinisuuden ajatusta vastaan, ja niissä kritisoidaan seksuaalista dominointia miehisenä hyveenä sekä monogamisia suhteita, vaikkakin Costellon laulussa käydään vielä kamppailua mustasukkaisuuden kanssa.

Video 1. Leonard Cohen: I’m Your Man.

Rihannan musiikkivideossa S&M (Video 2) sadomasokismi toimii julkisen tilan takaisinottona artistin kotiväkivaltatapauksen jälkeen, mutta myös henkilökohtaisen vapauden ja voimautumisen symboleina. Claus Guthin ohjaamassa Don Giovanni -oopperaproduktiossa (Video 3) Zerlinan hahmo kyseenalaistaa sekä historiallisesti että nykyaikana naisen oikeanlaisen seksuaalisuuden käsitteitä, mutta venyttää myös normatiivisen seksuaalisen halun rajoja.

Video 2. Rihanna: S&M.

Video 3. Don Giovanni. Claus Guthin ohjaus.

Ja viimeisenä, keskustelua aiheuttaneessa romaanifilmatisoinnissa Fifty Shades of Greyssä (Video 4) kapina kohdistuu kenties konservatiivisiin käsityksiin erotiikasta ylipäätään, vaikka potentiaaliset teemat queer-kapinalle, feministiselle kapinalle tai muille voimauttaville näkökulmille jäävätkin elokuvassa käyttämättä.

Video 4. Fifty Shades of Gray -elokuvan mainostraileri.

Nykypäivänä on kenties käynyt selväksi, että väitöskirjassani kuvattu queer-henkinen utopia on kenties jäänyt toteutumatta. On huomattavaa, että nykyajan politiikassa on vallalla seksistinen, homo- ja ksenofobinen populismi, kaikki periaatteita joita kyseenalaistan tutkimuksessani. Mitä meidän tulisi ajatella Fifty Shades –ilmiöstä (Video 5) nyt, kun Yhdysvaltojen tuleva presidentti selvästi tukee naisten kohtelemista seksiobjekteina, seksuaalista ahdistelua, ja naisten kutsumista ilkeiksi, jos he eivät ymmärrä ottaa tätä käyttäytymistä kohteliaisuutena? Tuleeko meidän hyväksyä samankaltaisten fiktiivisten miesten, rikkaiden, valkoisten ja epäkohteliaiden, kohtelu naisia kohtaan, ja tuleeko meidän naisten hyväksyä tämä, jopa seksualisoida se mielissämme? Onko missään toivon pilkettä?

Video 5. Fifty Shades Darker –elokuvan mainostraileri.

Työssäni on ollut kautta linjan tärkeää tutkia paitsi sadomasokistisen erotiikan kriittisiä kuvauksia, myös näiden kriittistä vastaanottoa. Fifty Shades -ilmiön arvo näkyy kenties parhaiten juuri tässä: siitä keskustellaan, väitellään, sitä vähätellään, puolustetaan, pilkataan, parodioidaan häpeilemättä, ja estetisoidaan nimenomaan kriittisen yleisön toimesta. Vaikka ilmiö on synonyymi vesitetylle kvasi–kink-elämäntavalle populaarimediassa, jossa tilaa vaihtoehtoisille elämäntavoille ei jää juuri yhtään, Fifty Shades on seksuaalinen fantasia joka tuo esille kysymyksiä paitsi naisen voimautumisesta, myös kapitalistisen vaurauden rajoista ja valkoisen miehisen heteroseksuaalisen vallan rajoista. Kenties eritoten ilmiö paljastaa neoliberaalien valta-asetelmien sattumanvaraisen luonteen. Vaikka itse elokuvan henkilöt jäävät muka ongelmattomaan fantasiaansa, kriittiset analyysit teoksesta valaisevat näitä ongelmia yhteiskunnassamme ja jättävät tilaa väittelylle. Tämä on mielestäni tärkeä aloitus, kun haluamme purkaa seksismin normaaliksi tekemistä kulttuurissamme.

Tutkimukseni tuloksina on neljä tärkeää havaintoa musiikin tavoista kuvata sadomasokistista erotiikkaa. Ensimmäisenä, musiikki rakentaa humoristisia semioottisia koodeja, jotka voidaan lukea camp-huumorina. Esimerkiksi elokuvassa Secretary on montaasi (Video 6), jonka taustalla soi Leonard Cohenin ”I’m Your Man”. Yhdistelmä luo camp-henkisen humoristisen kuvan pariskunnan epäasiallisesta, seksualisoidusta käytöksestä työpaikalla.

Video 6. Elokuvasta Secretary.

Toisena, kenties yhtenä tärkeimmistä havainnoista, nämä humoristiset koodit sekoittuvat tummempiin musiikin sävyihin, joita kutsun työssäni Freudilaisen kammottavan, Uncanny, merkitsijöinä. Tämä tapahtuu esimerkiksi neosurrealististen esteettisten koodien kautta, jossa esimerkiksi kevyt seksuaalinen tilanne tehdään oudommaksi äänimaailmansa kautta, yhdistellään yllättäviä instrumentteja musiikkiin, tai tehdään tuttuja musiikillisia koodeja oudommaksi. Myös seksuaalisen sadomasokismin ja väkivallan rajojen sekoitus toimii kammottavan merkitsijänä. Elokuvassa Duke of Burgundy (Video 7) tätä kammottavaa esitetään sekoittamalla tuttuja barokkimusiikkikuvioita teknologisesti muunneltujen äänimaailmojen kanssa, kuten tässä esimerkissä raskaalla kaikuefektillä huilussa.

Video 7. Elokuvasta Duke of Burgundy.

Kolmanneksi, musiikki ja äänimaailma rakentavat moniaistillisen ääniraidan, jossa sekä ääni että kuva yhdistettynä luovat mielikuvia kehollisista tuntemuksista. Täten musiikki herättää kehollisia mielikuvia koskettamisesta ja kosketetuksi tulemisesta, liikkumisesta, ja, kyllä, liikutetuksi tulemisesta. Tai kuten elokuvassa Duke of Burgundy (Video 8), fantasiajakso, jossa sadomasokismista nauttiva nainen uppoutuu lentävien perhosten lomaan, perhosten siivet tulevat aina lähemmäksi katsoja-kuulijaa, kunnes jäävät nopeisiin lähikuviin, ikään kuin silmiämme vasten. Ääniraidan surina ja sen jälkeen siipien kanssa tiukasti synkronoitu ääniefekti tehostaa vaikutelmaa, jossa myös me jäämme perhosten siipien lomaan, ei ainoastaan henkilöhahmo elokuvassa.

Video 8. Elokuvasta Duke of Burgundy.

Neljänneksi, musiikki luo ajallisesti häilyvän tilan, jossa ajantaju alkaa hämärtyä ja muuttuu mielentilaksi enemmän kuin mitattavaksi ajan kuluksi. Myös nykyisyyden käsite hämärtyy menneisyyden ja tulevaisuuden käsitteiden sekoittuessa nykyhetkeen, esimerkiksi lainaamalla tuttuja musiikkikappaleita tai käyttämällä retroinstrumentteja, jotka äänellisesti luovat sillan menneisiin aikoihin, ja myös luomalla musiikillisia rakenteita, jotka perustuvat toistoon tai lineaariseen ajatteluun. Esimerkiksi Elvis Costellon laulu ”When I Was Cruel No. 2” (Video 9) perustuu toistuvaan luuppiin, ja laulussa tehdään viittauksia muihin tunnettuihin lauluihin, esimerkiksi ABBAn kappaleeseen ”Dancing Queen”. Kaikki tämä osallistuu luomaan ja artikuloimaan erityistä seksuaalista mielentilaa, jossa seksuaalinen leikki muuttuu joksikin suuremmaksi kuin orgasmikeskeinen, yksityinen tai biologisesti tarvittu lisääntymisriitti. Seksi ja seksuaalisuus muuttuvat mielentilaksi, jossa koko keho erotisoidaan, tunnetaan eri tavalla ja intensiivisemmin, ja jokainen tuntemus, hyväily tai kivulias kokemus, voidaan tuntea miellyttävänä.

Video 9. Elvis Costello: When I Was Cruel No.2.

Entä seksismin kritiikki? Koska sadomasokistiset valtaroolit ovat performatiivisia, musiikki osallistuu seksismin kritiikkiin rajaamalla audiovisuaaliset esitykset subjektiivisiksi kokemuksiksi. Meidän ei tarvitse huolehtia tutkimistani naisista, koska musiikki esittää heidän kokemuksiaan, ja varmistaa että yleisö ymmärtää, että he tekevät mitä haluavat ja mitä he nauttivat tehdä. Tai, vaihtoehtoisesti, kun seksuaalinen tekijä on aidosti vailla valtaa, musiikki tekee myös sen selväksi. Musiikki ja äänisuunnittelu toimivat tässä mielessä tärkeässä roolissa vaihtoehtoisten seksuaalisuuksien, tekijyyden ja voimautumisen esittämisessä. Tässä mielessä myös tutkimukseni on tärkeä lisäys paitsi kulttuurisen musiikin tutkimuksen alalle, myös populaarikulttuurin tutkimuksen alalle ylipäätään.

Pyydän nyt Teitä, arvoisa professori Stilwell, tiedekunnan määräämänä vastaväittäjänä esittämään ne muistutukset, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.

Tutkimusmateriaali

Cohen, Leonard 1988. “I’m Your Man”, albumilta I’m Your Man. Lionsgate.

Costello, Elvis 2002. “When I Was Cruel No. 2”, albumilta When I Was Cruel.

Duke of Burgundy (2014), ohj. Peter Strickland. Rook Films, Film4 Productions, Ripken Productions.

Fifty Shades of Grey (2015), ohj. Sam Taylor-Johnson. Michael de la Luca Productions, Trigger Street Productions.

Guth, Claus 2010 [2008] (ohj.): Mozart: Don Giovanni. Euroarts, 2072548.

Rihanna 2010. S&M, ohj. Melinda Matsoukas. Def Jam – SRP.

Secretary (2002), ohj. Steven Shainberg. SloughPound Co.

**
Artikkelin kansikuva: Anna-Elena Pääkkölä.