INTRO: VAIHTOEHDOTTOMIA FAKTOJA

FM Lasse Lehtonen (Helsingin yliopisto) on Musiikin suunnan päätoimittaja.

Viime aikoina on puhuttu vaihtoehtoisista faktoista: näkemyksistä, jotka esitetään totuutena, vaikka vakuuttavin näyttö esittää toisin. Valokuvan voi halutessaan leimata mediatalojen manipulaatioksi, minkä tahansa itselleen vieraan ja epämiellyttävän tiedon ”vastapuolen” vihamieliseksi näkemykseksi. Pääasia tuntuu olevan, että vallitsevan totuuden – tai koetun sellaisen – kiistäminen on nyt kokenut emansipaation, ja siitä otetaan kaikki irti.

Ihmistieteille täysin vierasta tässä ajatuskehyksessä on, että se perustuu häpeilemättömän räikeästi – vaikkakin ironista kyllä näennäisen älylliseen järjestelmävastaisuuteen verhottuna – yksilön itsekeskeiselle halulle uskoa asioihin niin kuin ne henkilökohtaisesti kokee. Mutta on ajatuksessa jotain tuttuakin sikäli, että myös ihmistieteet esittävät yleisesti hyväksyttyjen totuuksien vastaisia näkemyksiä, jotka saattavat haastaa arkikokemusta ja aiheuttaa siksi vastustusta.

Ero argumentaatiossa ja ilmiöiden luonteessa on tietysti räikeä. Humanistinen tutkimus ei väitäkään tarjoavansa absoluuttista totuutta, mutta keskustelevasta luonteestaan huolimatta argumentaatio sekä väittely täysin poikkeavistakin näkökulmista pohjautuu loogisesti ja laajasti sekä totuudenmukaisesti lähdeaineistoa analysoivaan lopputulokseen – siis ainakin, jos tutkimus on tehty hyvin ja eettistä säännöstöä noudattaen. Samaa ei voi sanoa ”vaihtoehtoisista faktoista”, jotka tyypillisesti esitetään lopulta vaihtoehdottomana totuutena.

Humanistinen tutkimus sulautuu tähän viitekehykseen luontevasti. Koko vaihtoehtoisten faktojen käsite osoittaa, että tieteellistä ajattelua ja etenkin keskusteluun kykeneviä humanistisia tieteitä tarvitaan juuri nyt enemmän kuin koskaan. Kriittinen ajattelu ja kyky erottaa olennainen epäolennaisesta korostuvat entuudestaan aikana, jolloin yhteiskunnallinen arvokeskustelu rääkyy ristiriitaisena kakofoniana.

Musiikin suunta on perustamisestaan lähtien pyrkinyt edustamaan tuoreita ja haastaviakin näkökulmia ja elämään ajassa. Siitä olkoon osoituksena tämä lehden uusin numero, joka on täynnä vaihtoehtoisia – mutta tarkan seulan läpi käyneitä – faktoja.

Lehden ensimmäisessä artikkelissa Riitta Rainio ja Annemies Tamboer sukeltavat keskiajan Turkuun ja esittelevät suomalaiselle yleisölle Luostarikorttelista kaivetun arkeologisen löydön, luusta valmistetun puhallinsoittimen. Suomalaiseen – ja ehkä myös ”suomalaiseen” – musiikkikulttuuriin pureutuu niin ikään Heidi Haapojan selvitys kulttuurisesta appropriaatiosta ”Oi dai” -sävelmän käyttöhistoriassa.

Aleksi Haukan johdannossa ja käännöksessä Benito Jerónimo Feijoon (1676–1764) esseeseen jatketaan niin ikään historiallisista aiheista matkustamalla musiikilliseen diskurssiin 1700-luvulla. Tarkkaavainen lukija huomaa tekstissä useita yhteyksiä jopa nykypäivänä käytäviin diskursseihin ja kysymyksenasetteluihin; ainoastaan konkreettinen taso on muuttunut.

Paula Ranto valottaa graduunsa perustuvassa biografisessa artikkelissaan merkittävää osaa suomalaisen musiikin historiaa Pirjo ja Matti Bergströmin elämän kautta. Rannon tutkimus on samalla osoitus siitä, miten tärkeää lähihistorian dokumentoiminen on. Lopuksi Anna-Elena Pääkkölä väitteli syksyllä 2016 Turun yliopistosta musiikista ja sadomasokismista, ja aihepiiriä käsittelevä lektio tarjoaa herkullisen kattauksen valtasuhteita ja niiden pohdiskelua.

Varsinaisen artikkelikokoelman jälkeen omassa tekstissäni pohdin sitä, miksi ”tutkijan” titteli vie meiltä kuin taikaiskusta päästä kaiken maailman tiedon omien, kapeiden tutkimuskohteidemme ulkopuolella – ja mitä me tutkijat voisimme tehdä näyttäytyäksemme muuankin kuin ”vasemman sieraimen professoreina”. Lehden päättää Elina Seyen kirja-arvio.

Mikä on faktaa, mikä vaihtoehtoista totuutta? Vai onko totuudella vaihtoehtoja? Muun muassa näiden kysymysten myötä toivotan inspiroivia ajatuksia uusimman Musiikin suunnan parissa.