UUSI PELIMUSIIKKIORKESTERI TAVOITTI HIENOSTI ALKUPERÄISSÄVELLYSTEN HENGEN

FM Lasse Lehtonen on Musiikin suunnan päätoimittaja ja japanilaisen musiikin tutkija Helsingin yliopistosta.

Game Music Collective in Concert
Game Music Collective ja mieskuoro Euga, joht. Eero Lehtimäki
Finlandia-talo, 20.9.2017
Konsertin ohjelma verkossa

Ihan aluksi on todettava, että enpä muista yhtään toista konserttia, jonka päätteeksi lähes täysi yleisö Finlandia-talolla olisi noussut spontaanisti osoittamaan suosiotaan seisten. Jo tämän perusteella Euroopan ensimmäiselle ammattimaiselle pelimusiikkiin keskittyvälle orkesterille, suomalaiselle Game Music Collectivelle voi povata varsin kirkasta tulevaisuutta.

Tosin jo ennakkoasetelmat konsertille olivat ilmeisen suotuisat, sillä pelimusiikki on kasvanut viime vuosina valtavaksi ilmiöksi. Tarjosiko esitys siis lähes huvittavan paatoksellisena roihuavan suosionosoitusten hurmion ohella mitään muuta?

Ilokseni voin vastata myöntävästi.

Game Music Collectiven taustaa on käsitelty suomalaisessa mediassa jo siinä määrin, että siihen on turha paneutua tässä tarkemmin; asiaa valottavat muun muassa Helsingin Sanomien ja Rondon artikkelit (joista jälkimmäinen on allekirjoittaneen). 19 hengen orkesteri on räätälöity taiteellisilta ratkaisuiltaan palvelemaan nimenomaan pelimusiikin esittämistä, ja sinänsä pienehkön kokoonpanon edut pääsivät debyyttikonsertissa hyvin esille monipuolisessa ohjelmistossa: pelimusiikille tyypillisesti tunneskaalat vaihtuivat sujuvasti kepeän humoristisesta paksun paatokselliseen, mutta kokonaisuus pysyi kaiken aikaa uskottavasti kasassa.

Tätä taustaa vasten myös syntetisaattoria lukuun ottamatta täysin akustisen kokoonpanon esiintyminen vahvistettuna palveli tarkoitustaan. Esimerkiksi Austin Wintoryn säveltämä Journey-pelin kappale Apotheosis saavutti lähes sinfoniaorkesterimaisen paksun tekstuurin, joka ei jättänyt toivomisen varaa: pelkän sointikuvan perusteella oli itse asiassa vaikea uskoa, että jousista vastasi laajemman sektion sijaan vain kvintetti. Tästä poiketen konsertin alussa vahvistus pahimmillaan häiritsi kokemusta, kun miksauksessa esiintyi epätasaisuutta. Orkesteri soi paikoitellen sähköisen keinotekoisena, ja jouset ja huilu esimerkiksi peittyivät vaskien alle, vaikka juuri vahvistuksella tämän olisi voinut välttää. Ongelmat tosin hälvenivät konsertin jälkipuoliskolla; itse asiassa jo toinen kappale, Monkey Island -pelien musiikista rakennettu potpuri, paransi suoritusta huomattavasti.

Herkullinen yllätys yleisölle tarjoiltiin jälkipuoliskolla, kun mieskuoro Euga asteli lavalle täydentämään kokoonpanoa. Kuorosoundin siivittämä esitys teki koko konsertin lopusta yhtä hurmiollista tykitystä, ja esitys päättyi itseoikeutetusti encorena pelimusiikin suureen kuoroklassikkoon, Nobuo Uematsun One-Winged Angeliin pelistä Final Fantasy VII.

Kokeneet pelimusiikkisovittajat Roger Wanamo ja Jonne Valtonen ovat hankkineet kannuksensa kansainvälisesti huippusuosituissa Final Symphony -konserteissa, ja laadukasta työtä päästiin kuulemaan tälläkin kertaa. Tuttua kaksikkoa täydensi suvereenisti Jani Laaksonen. Parhaimmillaan alkuperäissävellysten henki ja vetovoima välittyivät tällä kertaa potpuri-tyyppisissä sovituksissa, jotka sisälsivät kuitenkin myös kiitettävästi omaa. Esimerkiksi Wanamon mainio sovitus Final Fantasy Airship Medley osui naulan kantaan: eri pelien lentomusiikkeja taidokkaasti lomittava sovitus henki upealla tavalla Uematsun ominta sävellystyyliä kepeästä tunteelliseen jäämättä silti vain toisinnoksi alkuperäissävellyksistä. Laatusovituksia konsertissa kuultiin muutenkin, mutta myös pari epätasaisempaa suoritusta eksyi mukaan. Esimerkiksi Wanamon sovitus Hiroki Kikutan Fear of the Heavens -kappaleesta pelistä Secret of Mana kompasteli samaan ongelmakohtaan kuin lukuisat aiempien vuosikymmenien pelisovitukset: sovitusversio yritti ottaa yksinkertaisesta alkuperäismelodiasta enemmän kuin sillä oli annettavaa, mikä johti alun materiaalin osalta tarpeettomaan pitkittämiseen. Pahimmillaan ratkaisu päätyy latistamaan sekä alkuperäiskappaleen että sovituksen, kuten tällä kertaa kävi.

Tätä poikkeusta lukuun ottamatta on kuitenkin todettava, että sekä Wanamo että Valtonen tuntuivat useassa kohtaa jopa ylittävän itsensä – ja Laaksonen taas näytti kykynsä ilmeikkäänä sovittajana. Ehkäpä tärkeintä Game Music Collectiven ensikonsertissa olikin se, miten hyvin kokoonpano osoitti mielekkyytensä juuri pelimusiikin esittämiseen erikoistuneena orkesterina. Useat tulkinnat rakensivat upean balanssin alkuperäismusiikin ja sovituksen välille: näin hyvin pelimusiikin henkeä ei-alkuperäisessä kontekstissa tavoittavaa kokoonpanoa en ole kuullut livenä koskaan aiemmin. Tässä mielessä on myös anteeksiannettavaa, että jotkin yksittäiset sovitukset olisivat päässeet täyteen loistoonsa laajemmalla kokoonpanolla.

Konsertin ohjelma valikoitui ainakin osittain verkossa järjestetyn äänestyksen perusteella, joten ei ole yllättävää, että se tarjosi jokaiselle jotakin japanilaisista roolipeleistä länsimaisiin seikkailupeleihin. Huumoriakaan ohjelma ei vältellyt: Veikkauksen pelitunnarit ovat tuskin koskaan soineet yhtä riemukkaasti kuin ne Finlandia-talossa nyt kaikuivat. Tässä kontekstissa on ymmärrettävää, että Dragon Quest -pelien jostain syystä länsimaissa melko tuntemattomaksi jääneen säveltäjän Kōichi Sugiyaman musiikki loisti poissaoloaan, vaikka hän onkin todennäköisesti tärkein yksittäinen hahmo pelimusiikin ja pelimusiikkikulttuurin luojana ja vakiinnuttajana. Sen sijaan jo erikoisempaa on se, että mukana ei ollut yhtään toisen, lähes yhtä merkittävän pelimusiikin pioneerin Kōji Kondōn musiikkia. Liekö taustalla vaikuttanut jokin käytännön ongelma, kun Super Mario ja Legend of Zelda eivät päässeet itseoikeutettuun valokeilaansa? Niin tai näin, tämä puute jäi ohjelmassa huutavaksi epäkohdaksi, joka toivottavasti korjataan jatkossa.
[Lisäys 25.9.2017 klo 14:25: Tämän arvion kommenttikentässä huomautetaan ystävällisesti, että kyse Marion ja Zeldan puuttumisessa on käytännön syystä ja Nintendon antamista esitysluvista. Näin ollen yllä mainittua ei tule lukea kritiikiksi järjestäjiä kohtaan – eikä toisaalta esitetty toive “epäkohdan korjaamisesta” näytä siis todennäköiseltä. Kiitoksia nimimerkille “Muovilapio” asian esille tuomisesta.]

Epäilemättä konsertin poikkeuksellisen suotuisassa vastaanotossa oli kyse myös alkuperäissävellysten ja taidokkaiden sovitusten viehätysvoimasta, mutta erityismaininta täytyy antaa lopuksi energiselle muusikkojoukolle, joka puhalsi ohjelman henkiin omistautuneesti ja suurella sydämellä koko 150-minuuttisen esityksen ajan. Kokoonpanon taiteellisen johtajan Lukas Stasevskijin käsin poimimat, Sibelius-Akatemialla taidemusiikkikoulutuksen saaneet nuoret onnistuivat virittämään koko salin samalle aallonpituudelle ensi minuuteilta lähtien, ja kapellimestari Eero Lehtimäki oli kuin kotonaan paitsi orkesterin äärellä myös ottaessaan vastaan myrskyäviä aplodeja kepeiden välispiikkiensä aikana. Aito ja sydämellinen yhteys yleisön ja esiintyjien välillä vahvisti kokemusta upealla tavalla. Vieläkö joku kehtaa narista konserttikulttuurin jämähtäneisyydestä tai nuorten muusikoiden aneemisuudesta?

**
Arvion kansikuva: © Game Music Collective. Konsertti esitetään radiossa syksyn 2017 aikana.