MUUSIKKO KRITIIKIN ÄÄRELLÄ
Kimi Kärki on Turun yliopiston kulttuurihistoriassa tutkijana toimiva filosofian tohtori ja kriittinen muusikko. Tätä juttua kirjoittaessaan hän toimi vierailevana Fulbright-tutkijana Case Western Reserve Universityn Center for Popular Music Studies -tutkimuskeskuksessa Clevelandissa, Yhdysvalloissa. Kotisivut: http://users.utu.fi/kierka/
Vanha vitsihän kuuluu siten, että epäonnistuneista muusikoista tulee musiikkikriitikkoja ja -journalisteja. Toki vitsi jatkuu siten, että epäonnistuneista musiikkikriitikoista tai -journalisteista tulee musiikin tutkijoita. Itse olen kaikkien näiden asioiden parissa viettänyt aikaa samanaikaisesti – tosin kritiikin ja journalismin osalta vain kolumnistina ja muutaman haastattelun tekemällä – joten tämä porttiteoria ei taida ihan toimia. Itseironia on silti paikallaan ja varmaan myös suotavaa.
Korostettakoon heti, että kirjoitan nyt nimenomaan populaarimusiikista. Olen tutkinut lähinnä angloamerikkalaista valtavirtamusiikkia ja sitäkin nimenomaan areenakonserttien kulttuurihistoriaan liittyen. Kyse on ansaintalogiikan muutoksesta musiikkiteollisuuden osalta; livekonsertista ja sen oheistuotteista on tullut artistien keskeinen tulonlähde julkaistun musiikin tulovirtojen kutistuessa halpojen suoratoistopalvelujen ja ilmaiseksi musiikkia jakavien vertaisverkkojen takia. Siten levytetty musiikki toimii lähinnä tekosyynä kiertämiselle, livekokemus on siirtynyt ammattitoiminnan keskiöön.
Oma muusikkouteni on monipuolista: kitaran soittoa, laulujen kirjoittamista, tuotantopuolta ja audiovisuaalisten kokonaisuuksien suunnittelua ja ohjausta. Keskeisimmät yhtyeeni ovat Reverend Bizarre, Lord Vicar, Orne, E-Musikgruppe Lux Ohr ja Uhrijuhla. Lisäksi olen julkaissut akustisen soololevyn omalla nimelläni, ja toinen on tulossa. Oikeastaan kaikki nämä kokoonpanot liikkuvat valtavirran ulkopuolella ainakin genrejen osalta: doom metal, progressiivinen rock, kokeellinen analogisyntetisaattoriambient, psykedeelinen pop ja laulaja-laulunkirjoittajamusiikki eivät takaa kaupallisten radioiden soittolistoille pääsyä. En ole niille toisaalta yrittänytkään päästä, vaikka levytyksiä on kertynyt jo kolmisenkymmentä. Reverend Bizarre nautti 2005–2007 jonkin verran listasuosiota, mikä kertoo yhtäältä Suomen musiikkielämän erikoisuudesta ja metallimusiikin erityisasemasta maassamme, toisaalta suomalaisen listamusiikin myyntilukujen pienuudesta. Itse katsoimme 15-minuttisen kappaleen sinkkulistan ykköstilan kappaleella ”Teutonic Witch” – ja aiemmin 21-minuuttisen kappaleen kakkostilan kappaleella ”Slave of Satan” – edustavan lähinnä eräänlaista onnistunutta kulttuuriprotestia. Mutta entä se kritiikki?
Menestyksekäs valtavirran ulkopuolella toimiminen on tuottanut eräänlaisen sosiaalisen pääoman, vapauden toteuttaa omia musiikillisia ideoita ja saada ne julki. Niin syvällä undergroundissa en ole, etten välittäisi mahdollisuudesta saada kappaleet ihmisten kuultaviksi. Siksi myös myyntiluvuilla ja jopa levyarvosteluilla on väliä. Ne mahdollistavat toiminnan jatkamisen kunnon budjetilla ammattitason studioissa. Luen levyarviot lähinnä arvioidakseni levyn mahdollista impaktia ja tiedon leviämistä. Mutta onko tässä kysymys dialogisesta prosessista kriitikon ja muusikon välillä?
Keskusteleva kritiikki ja rahan logiikka
Kritiikillä voi olla monenlaista vaikutusta muusikon elämään. Se saattaa pahimmillaan – joissain rakentavissa tapauksissa parhaimmillaan – vaikuttaa itse musiikin sisältöihin. Sellaisissa tapauksissa syntyy spiraaliliike muusikon ja musiikkijournalismin välillä. Joskus myös levy-yhtiö markkinointibudjetteineen vaikuttaa tähän kultaisella kädenpuristuksellaan: jos lehdestä ostetaan mainos, myös levyarvio kirjoitetaan ja julkaistaan helpommin. Varsinkin viime vuosina suomalainen painettu musiikkijournalismi on kriisiytynyt, jolloin mainostuloilla on suuri merkitys. Levy-yhtiötä luonnollisesti kiinnostaa myydä musiikkia, jolloin kunkin ajan valtavirtamusiikin trendit saatetaan vähintään pyrkiä tuomaan laulunkirjoittajan tietoon.
Itse olen pyrkinyt aina toimimaan tämän dynamiikan ulkopuolella ja olemaan liikaa ajattelematta levyjen vastaanottoa. Tässä on toki taustalla romanttinen pyrkimys jonkinlaiseen riippumattomuuteen ja jopa luovan idean puhtauteen, mahdollisimman irrallaan kaupallisista motiiveista. Tämä mahdollisuus on suurin etuoikeus musiikin tekemisen harrastamisessa varsinaisen ammattitoiminnan sijaan; jos ei tarvitse ajatella rahaa, ei paineita myyvän musiikin tekemiseen ole. Moni muusikko väittää ettei lue omien levyjensä arvosteluja. Luulen että suurin osa heistä sanoo näin suojellakseen itseään ja identiteettiään.
Onneksi olen saanut toimia sellaisten levy-yhtiöiden kanssa, jotka toimivat itse suurelta osin alakulttuurien kentillä ja jotka ymmärtävät tavoittelemani integriteetin olevan pitkän linjan voimavara. Oikeastaan levy-yhtiön musiikilliset linjatoiveet ovat menneet ainoan kerran läpi, kun Reverend Bizarrelle tarjottiin levytyssopimusta italialaiselle Black Widow Recordsille, kunhan lisäisimme musiikkiimme progressiivisia vaikutteita, huiluja ja Mellotronia. Tässä tapauksessa tosin vaikutus oli se, että solmin levy-yhtiön kanssa sopimuksen progressiivista rokkia soittavan yhtyeeni Ornen kanssa: meillä oli siis yhtiön konseptiin sopiva toinen bändi hihasta vedettäväksi. Ja se sopikin kyseisen levy-yhtiön linjaan täydellisesti ja löysi sitä kautta uusia yleisöjä ja keräsi kiittäviä arvioita.
Nostot ja laskut
Omaan musiikkiini kohdistuvalla kritiikillä ei siis ole juurikaan ollut merkitystä itse musiikin tekemisen kannalta. Toki olen nähnyt, positiivisessa mielessä, kuinka epätrendikkäästä musiikista – ja tätä doom metal ehdottomasti oli vuosituhannen vaihteessa – tulee trendikästä juuri median portinvartijoiden myötävaikutuksella. Kun isot tai muuten vaikutusvaltaiset musiikkilehdet kirjoittavat ylistäviä arvioita – oman musiikkini osalta Suomessa varsinkin Soundi ja Inferno, ulkomailla esimerkiksi Vice, Terrorizer ja Metal Hammer – sitä kautta tulee vääjäämättä uusia kuuntelijoita keikoille ja osa saattaa jopa ostaa fyysisen äänitteen. Tämä portinvartijan valta on tosin viime aikoina pienentynyt, alakulttuurit supistuvat ja nettijulkaisut tekevät kohdistettuja juttuja omille viiteryhmilleen. Syntyy siis niitä paljonpuhuttuja kuplia, jotka ovat yllättävän läpitunkemattomia, vaikka globaali populaarimusiikki muuttuu koko ajan hybridisemmäksi ja kiertää erilaisten retromuotien kautta myös ikuisen paluun kehää. Itse olen yrittänyt hiukan kulkea kuplien välillä ja niiden välille pieniä reittejä avaten, joskus harvoin tässä onnistuen.
Ainoa kerta kun olen käynyt suoraa dialogia musiikkikriitikon kanssa tapahtui edesmenneen SUE-lehden arvostelijan lähes ainoana haukuttua levyni. Totta kai se otti päähän, turkulainen ”oma koira” oli purrut. Keskustelimme asiasta Dynamo-baarissa, kriitikko osasi tulla juttelemaan koska lehden toimituspäällikkö oli hänelle maininnut etten ollut pitänyt tylystä kutosen arviosta. Kävi ilmi että hän ei myöskään pitänyt keskeisestä referenssistäni Leonard Cohenista ja oli erittäin siloitellun pop-estetiikan kannattaja ja itsekin lauluntekijä. Makuasioista ei voi kiistellä; pahoittelin että hänelle oli annettu kyseinen levy arvioitavaksi ja puristimme kättä. Kuljemme kaikki täällä omia polkujamme kohti Valhallaa.
**
Artikkelin kansikuva: Reverrend Bizarre.