22.06.2017 12 min read 2/2017, 39.vuosikerta

”KAKSI KRIITIKKOA PREERIAN AAVOILLA”: SOUNDIN JA RUMBAN KRITIIKKIEN VERTAILU OLAVI UUSIVIRRAN ALBUMISTA PREERIA

Jasmin Vahtera on tänä keväänä kandidaatiksi valmistuva musiikkitieteen neljännen vuoden opiskelija.

Kritiikki on valtaa. Sillä on valta valita kohteensa ja vaikuttaa lukijansa ajatuksiin – valta luoda odotuksia, kuvaelmia ja joskus jopa pettymyksiä arvosteltavasta kohteesta. Musiikkikritiikki määrittää huomattavan paljon artisteihin ja heidän musiikkiinsa suhtautumista. ”Kritiikin kirjoittaminen luo jatkuvasti oman yleisönsä ja kokoaa lukijat yhteen taiteen äärelle” (Heikkilä 2012: 227). Se siis vaikuttaa erityisesti julkiseen keskusteluun artistista ja hänen musiikistaan, sekä laajempaan kuvaan artistin koko julkisesta imagosta, artistiudesta ja musiikintekijyydestä. Tällä korostan kritiikin luonnetta valintojen ja vallan kenttänä. Musiikkikritiikki pitää yllä yhteiskunnallista keskustelua musiikista ja kannattelee näin tärkeää kulttuurin osa aluetta mukana jokapäiväisessä arjessa ja keskusteluissa.

Vaikka kritiikki on aina subjektiivista niin hyvässä kuin pahassakin, on subjektiivisuus tärkeä osa kritiikin perustavaa luonnetta. Onnistuessaan kritiikki voi kartoittaa suuremmankin joukon mielipiteen yhden tekstin sisälle – sanallistaa sen, mitä joku muu samaa asiaa mielessään ajatellut ei ehkä olisi itse osannut sanallistaa. Musiikki on kuitenkin hyvin monitulkintainen ja monimerkityksellinen aihe, ja sitä koskeva ”kritiikki on yksi mahdollinen perusteltu näkemys, tulkinta ja arvio”, sillä ”samaan musiikkiin voi asennoitua eri tavoilla” (Välimäki 2012: 185). Mutta vaikka kritiikki on aina periaatteessa yhden ihmisen mielipide, voidaan tämä mielipide liittää osaksi muiden, pääasiassa julkisten mielipiteiden jatkumoa, jolloin yksittäinenkin mielipide kontekstoituu. Mielipiteet muuttuvat musiikista keskustelun julkiseksi areenaksi, ”kategoriaksi”, jonka avulla voidaan kuvailla esimerkiksi albumin arvostelumenestystä. Subjektiivisesta tulee kollektiivista, jotain laajemmin hyväksyttyä ja ymmärrettyä, ja ainakin laajemmin keskusteltua. Siksi kritiikillä on väliä.

Käsittelen tässä esseessä Olavi Uusivirran neljättä Preeria-nimistä albumia ja vertailen sen Soundi ja Rumba -lehdissä saamia arvioita. Vielä nuoresta iästään huolimatta tähän mennessä seitsemän levyä julkaisseen artistin uralla vuonna 2010 julkaistu Preeria oli Uusivirran aikajatkumolla neljäs kokopitkä levy. Se sai pääosin positiivisia arvioita, ja esimerkiksi Helsingin Sanomien Nyt-liite palkitsi levyn neljällä tähdellä, tässä tekstissä käsittelemäni Soundi viidellä ja Rumba kolmella tähdellä. Rumban Preeria-kriitikkona toimi Antti Lähde, jonka arvio levystä julkaistiin Rumban numerossa 6/2010. Soundissa Preerian arvioi Sami Nissinen, jonka arvio julkaistiin Soundin numerossa 3/2010. Kahden viimeisenä mainitun arvion kohdalla kiinnostavaa on juuri niiden eroavaisuus, minkä takia vertailen juuri näitä kritiikkejä.

Arvokasta vai ei? Populaarimusiikki kritiikin kohteena

Olavi Uusivirta (s. 1983) on nykyään vankan aseman suomalaisessa pop-rockskenessä saavuttanut kolmekymppinen laulaja-lauluntekijä. Hän sanoittaa ja säveltää kappaleensa itse. Uusivirran sooloura käynnistyi hänen julkaistessaan albumin Nuoruustango vuonna 2003. Vielä tällä albumilla Uusivirran ura ei lähtenyt lentoon ja albumi sai esimerkiksi Soundissa (5/03) melko nihkeän arvion. Uusivirtaa kritisoitiin persoonattomuudesta ja mitäänsanomattomuudesta. Pari vuotta myöhemmin ”On niin helppoo olla onnellinen” -hitin tuottaneella levyllään Me ei kuolla koskaan (2005), Uusivirta nousi suurempaan suosioon ja valtavirran tietoisuuteen. Artistin kehitys ensimmäiseen levyyn nähden huomioitiin tuolloin myös kriitikoiden parissa. Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi valmistuneen Uusivirran menestys on jatkunut melko vakaana ja hän on pitänyt kiinni tasaisesta julkaisutahdistaan näihin päiviin saakka. Viimeisin albumi, Olavi, julkaistiin vuonna 2016.

Nykyään Uusivirta on suomalaisena pop-rockmuusikkona kiinteä osa populaarimusiikin kenttää, jonka matka matka lehtien arvostelupalstoille ei ole ollut mutkaton. Populaarimusiikin tietä legitiimiksi kulttuuriksi Helsingin Sanomissa vuosina 1950-1982 tutkineen Mikko Mattlarin (2015: 320) mukaan ”vuosien 1971–1972 aikana monista populaarimusiikkityyleistä tuli kulttuuriosaston säännöllistä sisältöä”. Vasta tuolloin populaarimusiikki alettiin hyväksyä laajemmin kulttuurissa mainitsemisen ja kirjoittamisen arvoisena kulttuurin osa-alueena. Aiemmin yhtenä esteenä populaarimusiikin käsittelyyn lehdissä oli pidetty muun muassa sen kaupallista luonnetta. Taide näyttäytyi vastakohtana paheksuttavalle kaupallisuudelle, jota populaarinmusiikin teosten nähtiin edustavan. (Mattlar 2015: 290–291). Mattlarin (2015: 204) mukaan juuri rockkritiikki alkoi Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla muuttua säännöllisemmäksi ja vakavammaksi 1970-luvun alkuvuosien jälkeen.

Nykyään populaarimusiikkikritiikin rooli erityisesti osana musiikkijournalismia on suuri, mutta se on edelleen näkyvissä myös perinteisissä päivälehdissä. 1960-luvulta alkaen musiikkilehdet alkoivat erikoistua tiettyä musiikinlajia käsitteleviksi alakulttuurilehdiksi (Välimäki 2012: 197). Musiikin erikoislehdet, kuten tässä esseessä aineistona käyttämäni populaarimusiikkilehdet Soundi ja Rumba, edustavat printtimedioita, jotka edelleen tänä päivänä jatkavat populaarimusiikin äänenkannattajien asemaa. Printtimedian ohelle on kuitenkin etenkin 2000- ja 2010 -luvuilla syntynyt suuri määrä blogeja ja muita, usein harrastelijapohjaisia musiikkimedioita. Populaarimusiikkikirjoittelu ja -kritiikki on kenties moninaisempaa kuin koskaan, vaikka sen suhteellinen osuus esimerkiksi päivälehdissä on viime vuosina pienentynyt. Kun ääneen pääsee ”kuka tahansa”, vaaditaan lukijalta kuitenkin esimerkiksi aiempaa parempaa medialukutaitoa ja -kriittisyyttä sekä tarkkanäköisyyttä.

Preerian albumikritiikit Soundissa ja Rumbassa

Rumban Antti Lähteen kirjoittamassa Preeria – Vielä ei ole mestariteoksen aika -otsikoidussa arvostelussa Preeria saavuttaa kolme tähteä. Kritiikissä todetaan levyn kuulostavan raikkaalta ja omaperäiseltä, mutta päädytään kuitenkin kerta toisensa jälkeen kirjaamaan erilaisin sanavalinnoin, ettei eheää kokonaisuutta tällä kertaa synny. Kaiken kaikkiaan levy arvioidaan melko rohkeaksi, mutta laadultaan etenkin levyn jälkipuoliskolla heikohkoksi, lyyrisiä täysosumia, ja toisaalta taas vaivaannuttavia huteja sisältäväksi keskinkertaiseksi albumiksi. Arvostelu jättää lukijalle jokseenkin ristiriitaisen olon siitä, mitä mieltä levystä itse asiassa ollaan.

Soundin Sami Nissinen sen sijaan on korottanut Preerian viiden tähden arvoiseksi mestariteokseksi, ja toteaa Uusivirran kasvaneen albumin myötä ”todelliseksi taiteilijaksi”, joka ”hallitsee suomen kielen lyyrisyyden suveneeristi”. Preeria on ainoa Soundin tuossa numerossa täydet pisteet saavuttanut Uusivirran albumi. Nissisen kritiikin sävy on kauttaaltaan positiivinen ja levyn onnistuneisuutta korostava, vaikka alussa todetaankin Uusivirran persoonan jakavan mielipiteitä.

Susanna Välimäen mukaan kritiikit poikkeavat yleisellä tasolla toisistaan muun muassa kieleltään ja havainnoiltaan (Välimäki 2012: 182). Se, millaisia havaintoja kriitikko soivasta aineksesta poimii, kertoo paljon siitä, millä tavalla hän musiikkia kuuntelee ja hahmottaa. Jokainen kiinnittää musiikissa huomiota erilaisiin seikkoihin, mikä ilmenee hyvin Soundin ja Rumban toisistaan eroavissa arvioissa. Sama huomio saatetaan nostaa molemmissa kritiikeissä esille täysin eri valossa. Lisäksi Välimäen (2012: 183) mukaan keskeistä on se, millaista kontekstualisointia kriitikko tekstissään käyttää. Kontekstualisoinnilla tarkoitetaan sitä, miten ja millä tavalla kriitikko kytkee havaintonsa ja tulkintansa laajempaan kontekstiin kuten esimerkiksi muihin samanaiheisiin teoksiin, tekijän aikaisempaan tuotantoon tai musiikin ja taiteen historiajatkumoon.

Rumban Antti Lähteen kirjoitustyyli on selvästi Soundin Sami Nissisen tyyliä ”reteämpi” ja puhekielisempiä ilmaisuja hyödyntävä. Lähde aloittaa kritiikkinsä lauseella: ”Olavi Uusivirta on aika epeli”. Lähde asettaa näin Uusivirran (esiintyjä)persoonana tekstin keskiöön, jolloin Uusivirran musiikki kontekstualisoituu kritiikissä lukijalle eritoten tietyn ja persoonallisen henkilön musiikiksi. Aloituskappaleessa hän tuo ensimmäisenä esille levyn toisen kappaleen ”Puberteetti”, joka on hänen mukaansa ”sekava ja väkivaltainen” sekä epävireisen tuskaileva, ja jonka ”Jeesusta ja Jumalaa huutavat lyriikat lienevät liikaa jopa artistin vannoutuneimmille faneille”. Nissinen taas lähtee liikkeelle toisenlaisesta näkökulmasta ja aloittaa viileän asiallisesti: ”Olavi Uusivirran persoona jakaa mielipiteitä”. Nissinen siis aloittaa kritiikkinsä kontektualisoimalla Uusivirran persoonan suomalaisella musiikkikentällä sekä hänen historiansa musiikintekijänä ja liittää nämä seikat osaksi uuden levyn pohjustusta, kun taas Lähde piirtää häilyvän viittauksen Uusivirran oletetunlaiseen fanikuntaan.

Nissisen pohjustus tuo esille kontekstualisoinnin hyödyt. Vaikka Nissinen pohtiikin aloituskappaleessaan pääasiassa Uusivirran persoonan aiheuttamaa mielipiteiden jakautumista, hän tarjoaa silti esimerkiksi Uusivirtaa tuntemattomalle lukijalle kontekstin, jonka avulla saadaan kuva kyseessä olevasta artistista. Kritiikissään Nissinen nostaa esille myös Uusivirran aikaisempaa tuotantoa sekä viittaa samankaltaisiin artisteihin ja luo näin odotusten horisontiksikin kutsutun asetelman (Jauss 1983). Edellä mainittujen seikkojen kuvailu auttaa luomaan mielikuvaa kohteesta. Nissisen Uusivirta on niin hyväkäytöksinen mediapersoona kuin syvämietteinen taiteilijakin. Rumban Lähde taas kontekstualisoi tekstinsä populaarimusiikinhistoriaan tehdyillä viittauksilla. Hän nostaa esille artisteja ja kappaleita, joihin Uusivirta levyllään hänen mukaansa viittaa joko tahallisesti tai tahattomasti.

Molempien kriitikoiden mukaan muihin artisteihin ja kappaleisiin viittaaminen on levyllä keskeisessä osassa. Soundin Nissinen nostaa viittausten käytön esille positiivisena, yhtenä levyn voimavaroista. Nissisen mukaan viittauksia käytetään nerokkaasti, tavalla, joka voisi esimerkiksi innostaa kuulijaa intertekstuaalisuuden etsimiseen. Rumban Lähteen tekemässä kontekstualisoinnissa taas on negatiivisempi sävy, hän näkee monien viittausten lähenevän paikoin jopa plagioinnin raja-aitoja.

Riston kakkosalbumi jopa mainitaan eron jälkeistä omaisuudenjakoa käsittelevässä Jenni-kappaleessa (”Aurinko aurinko plaa plaa plaa, kumpi sen nyt saa”), joka hakee muotonsa ja osan sointukulustaan The Velvet Undergroundin Femme Fatale -klassikosta. – – Monipuolisen albumin muita huomionarvoisia kappaleita ovat klassisen melodinen singlelohkaisu Nukketalo palaa, kraut-rockia ja U2:n Zooropaa yhdistelevä Uni sekä nätti slovari Sinä elät yksin, jossa haiskahtaa Uusivirran ilmeinen velka Don Huonojen runopoikarockille.
(Antti Lähde, Rumba 6/2010)

Olavi Uusivirta laulaa usein salaperäisistä tytöistä nimillä puhutellen. Tästä tulee helposti mieleen esimerkiksi Kauko Röyhkä ja Ville Leinonen. – – Oma lukunsa ovat lukuisat viittaukset. Levyn avaava Erika vihjaa jo nimellään Ville Leinosen debyyttilevyyn. The Velvet Underground -vaikutteinen Jenni puolestaan alkaa sanoilla ”Aurinko aurinko blaa blaa blaa/kumpi sen nyt ottaa saa” ja sen kertosäkeessä kuunnellaan jukeboksista Tehistä. Mystisessä Unessa puolestaan todetaan: ”Silloin tiesin, mä elän/vaikka huomenna olisin viljaa.”
(Sami Nissinen, Soundi 3/2010)

Katkelmista ilmenee, että molemmat kriitikot ovat poimineet Preerian lyriikoista ruodittavikseen hyvin samanlaisia viittauksia. Nissinen kuitenkin mainitsee viittaukset ikään kuin ohi mennen. Hän kirjoittaa, mitä musiikista tai sanoituksista on hänelle noussut mieleen, kun taas Lähde keskittyy alleviivaamaan viittausten olemassaoloa ja niiden mahdollista kyseenalaisuutta.

Kuten näissä Uusivirran Preeria-arvioissakin, populaarimusiikin arvioimisessa arvosteltavan kohteen vertaaminen muihin artisteihin, teoksiin, kappaleisiin tai tyylilajeihin nousee helposti huomaamattakin tekstin keskiöön. Tietysti artistin kytkeminen musiikin historialliseen jatkumoon toimii esimerkiksi kontekstoinnin tapana, mutta pahimmillaan se voi viedä huomiota pois itse arvosteltavasta kohteesta. Mutta onko musiikista mahdollista kirjoittaa ilman sen historian esiinnostamista? Etenkin populaarimusiikin arvioissa kohteen analysoiminen suhteessa sen sisältämiin viittauksiin on usein kiinteä osa arviota. ”Jotain uutta, jotain vanhaa”. Ehkä viittausten kiivas analysointi juontaa siihen, että haluamme ymmärtää uuden musiikin historiaa. Ehkä me osaamme löytää sen, mikä kenties on ”jotain uutta” ja persoonallista vasta, kun olemme tutkineet, mistä tutkittavan kohteen elementeistä voimme vetää suuntaviivoja menneisyyteen.

”Mitä täydellisin poptähti”? Huomioita Uusivirran artistiudesta

Kritiikki piirtää aina osaltaan laajempaa kuvaa, kuin että se puhuisi vain musiikista. Se maalaa samalla ajatuksia ja odotuksia musiikin takana olevasta persoonasta ja henkilöstä – taiteilijasta. Muun muassa Martta Heikkilä (2014: 124) on todennut taidekritiikin asiakeskeisyyden merkityksen muuttuneen ja havainnut, että tämän tilalle ovat entistä vahvemmin nousseet juuri persoonat. Tekijä taiteen takana kiinnostaa. Jo klassisen musiikin romantiikan aikakaudelta tuttu nerokultti onkin vahvasti esillä etenkin tämän päivän populaarimusiikissa. Taiteilijasta tulee herkästi keskipiste, jolloin hänen tekemänsä taide jää sivuosaan. Tällainen taiteen tarkastelu edustaa siirtymää pois autonomisesta taidekäsityksestä, jonka mukaan taiteen tulisi itsessään olla tärkeää ja keskipiste. Nerokultin vaikutuksen alaisena itse teos joutuu helposti tyytymään sivurooliin tekijän paistatellessa valokeilassa. Artistiuden ja persoonan esille tuominen on havaittavissa myös Soundin ja Rumban arvioissa. Nissinen tuo Uusivirran artistipersoonaa huomattavasti enemmän esille kuin Lähde, jonka tekstistä Uusivirran persoona hahmottuu lähinnä melko huomaamattomina mainintoina tai ”rivien välistä”.

Koska tekijyyden merkitys on nykypäivän taiteessa keskeistä, on kiinnostavaa, että myös Nissinen nostaa esille sen, että vaikka jokin henkilö ei persoonana puhuttelisi, voidaan tämän musiikkia pitää kuitenkin edistyksellisenä. Nissinen kirjoittaa, että rockyleisölle Uusivirta saattaa edustaa ”opportunistista mediapersoonaa”, mutta toteaa samalla Uusivirran olevan ”mitä täydellisin poptähti”. Preeriaa koskevassa tekstissään Nissinen nivoo Uusivirran artistiuden ja musiikintekijyyden yhteen toteamalla, että ”Preeria-levyltä on vaikea aistia minkäänlaista epäröintiä tai haparointia miellyttämisenhalun ja artistisuuden välillä”. Nissinen puhuu Uusivirrasta muun muassa ”tunteellisena ja spontaanina taiteilijana” ja ”naiivina nerona”. Tämä uudelleenluo Uusivirran kenties olemassaolevaa artistikuvaa syvämietteisenä popmuusikkona. Mielikuvien luominen taas liittyy musiikkikritiikin ominaisuuteen musiikkielämän ylläpitäjänä, sillä esimerkiksi juuri kritiikit luovat mielikuvia ja odotuksia artisteista (Välimäki 2012: 179). Joko tiedostaen tai tiedostamattaan Nissinen luo tekstiinsä Uusivirrasta tietynlaisen artistikuvan, taiteilijan muotokuvan.

Olavi Uusivirta laulaa usein salaperäisistä tytöistä nimillä puhutellen. – – Tällainen on omiaan vahvistamaan Uusivirran mainetta tunteellisena ja spontaanina taiteilijana – -. – – Keskellä levyä tuleva Johann Sebastian Bachin preludi BMV 846 sekä Ave Marian uskonnollinen kuvasto ja retoriikka luovat vahvaa kontrastia tekstien arkiseen pintarakenteeseen. Tästä huolimatta Uusivirta uskaltaa olla myös naiivi, ”nero, joka haluaa päästä tanssimaan”.
(Sami Nissinen, Soundi 3/2010)

Lähteen viittauksen artistipersoonaan taas eivät ole niinkään suoria, vaikka niitä on tekstistä löydettävissä. Lähteen kritiikki keskittyy arkisempiin seikkoihin persoonasta ja artistiudesta, ja tuo niitä vain melko hienoisesti esille.

Uusivirta osaa miellyttää, kun hän sille päälle sattuu, mutta hyvin usein hän ottaa musiikissaan ja teksteissään mielettömiä riskejä. – – Raikkaan ja omaperäisen kuuloinen Preeria soi 1980-luvun synteettisen jälkipunkin, 1990-luvun eeppisen suomirockin sekä Ville Leinosen ja Riston kaltaisten 2000-luvun persoonallisuuksien musiikillisessa kolmiossa. – – Preeria tuntuu puoliväliinsä asti siltä suomalaisen rockin klassikolta, jollainen 26-vuotiaan Uusivirran rahkeissa epäilemättä piilee.
(Antti Lähde, Rumba 6/2010)

Lähteen mukaan Uusivirta tietää, kuinka miellyttää yleisöä, mutta toteaa, ettei Uusivirta jää mukavuusalueelleen, vaan ottaa Lähteen tekstissä kuvaileman ”Puberteetti”-kappaleen kaltaisia riskejä. Vaikka Lähde ei näe Preeriaa mestariteoksena, tuo hän tekstissään kuitenkin esille Uusivirrassa ja tämän persoonassaan artistina ja musiikintekijänä näkemänsä potentiaalin.

Lyyrisiä täysosumia, vaivaannuttavia huteja ja jotain siltä väliltä

Suomen kielellä laulavien artistien musiikissa sanoitukset ovat lähes aina tarkimman suurennuslasin alla. Arvioissa ruoditaan tekstien oivaltavuutta, omaperäisyyttä, ja kenties niiden puutetta. Ensimmäisen, nuivia arvioita saaneen Nuoruustangon (2003) jälkeen Uusivirta on alettu nähdä varteenotettavana sanoittajana ja hänen viimeisin albuminsa, Olavi (2016) palkittiin tämän vuoden alussa Emma-patsaalla vuoden parhaasta rock-albumista. Voidaan siis todeta, että ainakin tällä hetkellä Uusivirta on kiinteä ja arvostettu osa suomalaisen populaarimusiikin nykyisyyttä.

Uusivirran sanoituksiin arvioissaan keskittyvät myös Nissinen ja Lähde. Soundin Sami Nissinen luo Uusivirrasta kuvan taitavana sanoittajana. Nissinen näkee Uusivirran lahjakkaana kielenkäyttäjänä, joka yllättävine sanavalintoineen ja tekstien rytmityksineen kykenee tavoittamaan jotain, mitä moni sanoittaja kenties yrittää ilmaista, mutta ei välttämättä koskaan onnistu yrityksessään. Nissinen suorastaan ylistää Uusivirran taitavuutta ja neroutta kirjoittajana, sillä tekstin loppupuolella hän toteaa, että huolimatta monimutkaisistakin kielikuvista ja vertauksista, sanoitukset eivät sorru yliyrittämiseen.

Uusivirta hallitsee suomen kielen lyyrisyyden suvereenisti. Hänellä on taitoa luoda teksteihinsä jännitettä taitavilla, draamallisilla rytmityksillä ja sanavalinnoilla. Toki hänen kappaleissaan on paljon tuttua rock-romantiikkaa, mutta juuri kun kuuntelija bongaa tavanomaisuuden, tekee tekstittäjä yllättävän siirtoliikkeen ja näkökulmanvaihdoksen. – – Kuitenkaan tekstejä ja musiikkia ei leimaa näppärän kikkailun, yliyrittämisen tai itsekorostuksen maku. Tekotaiteelliset manööverit eivät ole saastuttaneet ilmaisua. Syvyys ja substanssi löytyy itse teoksista.
(Sami Nissinen, Soundi 3/2010)

Nissinen ottaa kritiikissään vahvasti esille Uusivirran sanoitukset ja näkee ne kekseliään taidokkaina. Vähäistäkään kritiikkiä sanoituksia kohtaan ei ole havaittavissa. Lähde taas suhtautuu Uusivirran sanoituksiin suuremmalla kriittisyydellä. Hän myös keskittyy sanoituspuoleen kritiikissään huomattavasti Nissistä vähemmän ja kirjoittaa vasta arvostelun viimeisessä kappaleessa Preerian teksteistä ja Uusivirrasta sanoittajana. Vaikka Lähde toteaa, että albumilta löytyy ”lyyrisiä täysosumia”, ei hän kuitenkaan puhu Uusivirrasta sanoittajanerona, kuten Nissinen. Lähteen mukaan Uusivirran sanoituksiin mahtuu sekä onnistumisia että vaivaannuttavia huteja, minkä Lähde tosin toteaa olevan osa artistin vetovoimaisuutta musiikintekijänä.

Sanoittajana Uusivirta on rohkea ja häpeilemätön. Jokaista lyyristä täysosumaa (”otsasi kolisee maailmanpyörän korin kaiteisiin”) kohden levyltä löytyy vaivaannuttava huti (”rakkauden valtatiellä tiesulut”), ja juuri siinä arvaamattomuudessa piilee suuri osa Uusivirran viehätyksestä.
(Antti Lähde, Rumba 6/2010)

Vaikka Lähde ei vielä nostakaan Uusivirtaa sanoituksineen suurten taiteilijoiden joukkoon, on hän vaikuttunut artistin tarjoamasta yllätyksellisyydestä ja rohkeudesta, jolla Uusivirta tekstien kirjoittamiseen suhtautuu.

Kuten albumin sanoituksistakin, Nissinen löytää lähes ainoastaan positiivisia seikkoja myös Preerian sävellyksistä. Nissisen mukaan albumi ankkuroituu 1980-luvun uusromanttiseen dekadenssiin, mutta kuulostaa soitin- ja soundivalintoineen silti raikkaalta ja nykyaikaiselta. Sävellyksiin liittyy Nissisen ainoa, vaikka sekin enemmän vain sivuhuomautuksellinen kritiikki koko arvostelussa; hänen mukaan ”Puberteetti”-niminen kappale kärsii hakevuudesta, minkä hän kappaleen nimen huomioiden toteaa voivan olla myös tietoinen tyylivalinta.

– – sointia ei voi millään kutsua kuivakaksi retrofiilistelyksi. Etenkin kappaleiden rytminen dynamiikka ja vahvassa roolissa olevat syntetisaattorit tuovat musiikin tähän päivään. – – Säveltäjänä Uusivirta pystyy vaivattomasti soljuviin kappaleisiin, joiden kertosäkeessä on lähes poikkeuksetta euforisen nostattava moodi. Taitava soinnuttelu ja kiehtovat välikkeet estävät suureellisimpiakin kappaleita latistumasta. Yksittäisiä huippukohtia on jopa vaikea nostaa esiin, kun kokonaisuus on kauttaaltaan niin vahva. – – Kappaleen eeppinen krautrock -poljento sovittuu loppusointuisiin riimeihin ja kansanlaulumaiseen melodiaan upeasti.- – Lauluista ainoastaan Puberteetti kärsii hakevuudesta ja turhautumisesta, mutta toisaalta tämäkin voidaan mieltää tyylivalinnaksi.
(Sami Nissinen, Soundi 3/2010)

Lähde taas käsittelee levyn sointia pääasiassa muiden artistien kautta. Hän tekee monia musiikillisia vertauksia muihin artisteihin ja yhtyeisiin ja luo näin kuvaa Preerian musiikillisesta sisällöstä. Hän muodostaa lukijalle käsityksen Uusivirran sävellyksistä vertailemalla niitä niin populaarimusiikin historiaan kuin nykyisyyteenkin, rinnastaen levyn soinnin muun muassa Riston ja Ville Leinosen kaltaisiin artisteihin.

Raikkaan ja omaperäisen kuuloinen Preeria soi 1980-luvun synteettisen jälkipunkin, 1990-luvun eeppisen suomirockin sekä Ville Leinosen ja Riston kaltaisten 2000-luvun persoonallisuuksien musiikillisessa kolmiossa. – – Leinoseen viittaa puolestaan nimellään levyn avauskappale Erika, joka Kuolleen kaupungin ohella jytisee kuin suomalaisen postpunkin unohdetut klassikot Stupido Recordsin tuoreella Eilisen jälkeen -kokoelmalla.
(Antti Lähde, Rumba 6/2010)

Lähteen tavassa ruotia sävellystä voi olla kyse kontekstualisoinnista, mutta luultavasti myös siitä, että ideoiden mahdollinen alkuperäislähde halutaan nostaa korostetusti esille. Uusivirtaa tuntemattomalle lukijalle muihin kirjoittajan mukaan samankaltaisiin yhtyeisiin ja artisteihin vertaaminen luo ymmärryksen horisontin, jonka avulla lukijan on helppo saada edes jonkinlainen käsitys albumin musiikista kuulematta sitä. Toisaalta Lähteen tapa verrata Uusivirran sävellyksiä yksinomaan vain toisiin samankaltaisiin artisteihin vie jokseenkin arvoa itse Uusivirran musiikilta, sillä kritiikistä jää päällimmäisenä mieleen, mihin artisteihin ja yhtyeisiin Uusivirran musiikki Lähteen kokemuksen mukaan assosioituu, eivätkä niinkään Uusivirran mahdolliset omat ansiot säveltäjänä.

Preerian rajaton avaruus – lopulta kaikki on suhteellista

Kahden eri albumikritiikin vertaileminen samasta kohteesta mahdollistaa mielipiteiden moninaisuuden hahmottamisen ja kritiikin subjektiivisen luonteen konkreettisesti. On kiinnostavaa huomata, kuinka samoihin asioihin kaksi kriitikkoa voi tarttua täysin eri näkökulmista. Kirjoittajat liikkuvat kuin seikkailijat ”preerian aavoilla” – kumpikin kokoaa merkitysten aavikolta palasia, joiden avulla muodostaa oman tulkintansa kohteesta. Toisen mukaan jokin seikka albumissa tekee siitä mestariteoksen ja toiselle juuri tämä seikka on se, minkä takia levy ei nouse arvostelumenestykseksi. Kahden populaarimusiikkilehden arvioita samasta kohteesta tutkaillessa voi tehdä myös havainnon ”mielipiteiden kategoriasta”, johon aiemmin tekstissäni viittasin; yksittäisen ihmisen mielipide voi muuttua laajemmaksi kategoriaksi. Tässä tapauksessa kahden yksittäisen ihmisen mielipiteet nousevat heidän edustamansa median mielipiteiksi arvioitavasta levystä. Nissinen ja Lähde edustavat Soundin ja Rumban arvosteluita Uusivirran Preeria-albumista.

Nissinen ja Lähde kirjoittavat samasta albumista hyvin eri tavoin. Kiinnostavaa on se, kuinka samanlaisia huomioita molemmat kriitikot albumista tekevät, ja kuinka eri tavoin he huomioitaan tulkitsevat. Jo lähtökohtaisesti arvioissa lähdetään liikkeelle eri suunnista Nissisen pitäessä Preeriaa Uusivirran todellisen taiteilijuuden näytteenä ja Lähteen kirjoittaessa, että klassikkoalbumiin kykenevä Uusivirta ei kuitenkaan vielä Preerian myötä tarjoile uransa merkkiteosta. Nissisen mukaan levyllä olevat runsaat viittaukset muihin musiikillisiin teksteihin (niin sanoituksellisesti kuin musiikillisestikin) ovat mielenkiintoinen ja taidokkaasti käytetty rikkaus, kun taas Lähteen mukaan liikutaan kenties jo plagioinnin rajapinnalla.

Kriitikot luovat myös erilaista artistikuvaa Uusivirrasta. Nissisen mukaan kyseessä on suomen kielen lyyrisyyden taitavasti hallitseva rock-romantikko, joka on sopivasti naiivi ja sopivasti tosissaan. Nissinen piirtää kuvaa syvämietteisestä taiteilijasta, joka osaa yllättää kuulijansa, mutta joka ei kuitenkaan sorru yliyrittämisen kiroihin. Lähde taas hahmottaa Uusivirrasta kuvaa jokseenkin ristiriitaisena muusikkona, jonka taituruuden hän kritiikissään tunnustaa. Lähteen mukaan Uusivirta on musiikintekijänä rohkea ja häpeilemätön riskinottaja, jolla ”on pokkaa” tehdä erikoisempiakin ratkaisuja musiikissaan. Lähde kuitenkin harmittelee sitä, ettei Preeria hänen mukaansa nouse edellisen Minä olen hullu -albumin (2008) tasolle, ja että lyyristen täysosumien joukkoon on hänen mukaansa nyt osunut myös vaivaannuttavia huteja. Preeria kärsii Lähteen mukaan juuri eheydenpuutteesta, mikä edellisellä albumilla oli hänen arvionsa mukaan saavutettu.

Kuten todettua, usein pohditaan, onko yksittäisten ihmisten mielipiteillä ja arvioilla lopulta laajempaa, henkilökohtaisen tason ylittävää merkitystä. Martta Heikkilä toteaa kuitenkin, että vaikka kritiikki on aina yhden ihmisen mielipide, tällä mielipiteellä kuitenkin yhteiskunnallinen tausta, sillä konventiot ovat yhteiskunnan tuottamia järjestelmiä (Heikkilä 2014: 113). Tällä viittaan siihen, että jokainen kriitikko arvioi kritiikkinsä kohdetta omasta kulttuuristaan ja yhteiskunnastaan käsin. Tällöin kritiikki ei enää ole ainoastaan yhden ihmisen mielipide, vaan se ilmentää näin laajemmin sitä, millaisessa yhteiskunnassa ja millaisten arvojen ja normien keskellä me elämme; millaisessa maailmassa arvosteltava teos elää. Tällaisen kontekstin hahmottaminen on tärkeää, sillä se muovaa auttamattomasti sitä, mitä, miksi ja miten kritisoimme ja arvotamme.

Loppujen lopuksi kritiikki ”ei perustu oikean asiatiedon välittämiseen vaan tiedon ohella myös mielikuviin ja vaikutelmiin” (Heikkilä 2014: 114). Kritiikillä voisikin katsoa olevan tarkoitus tiedon tarjoamisen ohella myös viihdyttää lukijaa. Mielikuvien luomisen lisäksi kritiikki luo lukijalle herkästi myös asenteita kritisoitavasta kohteesta. Tätä tehtävää toteuttavat kritiikeissään sekä Nissinen että Lähde. He kirjoittavat esille sen, miten he kokevat Uusivirran artistina ja musiikintekijänä, millaisena he näkevät arvioitavan albumin ja sen, miten tämä albumi suhteutuu osaksi Uusivirran uraa. He kirjoittavat esille tulkinnan, jonka he ovat arvosteltavasta kohteesta ja sen tekijästä muodostaneet. Lukijan tehtäväksi jää ”keskustella” tekstin kanssa. Olenko samaa mieltä kuin Nissinen tai Lähde? Miksi, ja miksi kenties en? Julkinen puhe musiikista saa jatkoa.

Lähteet

Tutkimusaineisto

Lähde, Antti 2010. “Olavi Uusivirta: Preeria – Vielä ei ole mestariteoksen aika”. Rumba 6/2010. Internet-lähde: http://www.rumba.fi/arviot/olavi-uusivirta-preeria-%E2%80%93-viela-ei-ole-mestariteoksen-aika/ (tarkistettu 21.6.2017)

Nissinen, Sami 2010. “Olavi Uusivirta: Preeria”. Soundi 3/2010. Internet-lähde: http://www.soundi.fi/levyarviot/olavi-uusivirta-preeria/ (tarkistettu 21.6.2017)

Kirjallisuus

Heikkilä, Martta 2014. ”Teoksen ja sanan välissä: Mitä haluamme taidekritiikiltä?” Teoksessa Alaston totuus taiteesta. Toim. Sini Mononen. Helsinki: Into, 113–132.

Jauss, Hans Robert 1983. Toward an aesthetic of reception. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Mattlar, Mikko 2015. ”Ei mitä hyvänsä rilutusta” – Populaarimusiikin tie legitiimiksi kulttuuriksi Helsingin Sanomissa 1950-1982. Musiikkitieteen alan väitöskirja. Helsinki: Jazz & Pop –arkisto.

Välimäki, Susanna 2012. ”Musiikkikritiikki: kuulokokemuksen sanallistamista ja merkitysten avaamista.” Teoksessa Taidekritiikin perusteet. Toim. Martta Heikkilä. Helsinki: Gaudeamus, 178–208.