MUSIIKKIESITYS: NŌKAN-HUILU KIETOI YLEISÖN MYYTTISEEN PILVIHARSOON

Fil. yo, tietoliikennetekniikan DI Markku Hainari on musiikkitieteen opiskelija Helsingin yliopistosta.

Japani-päivänä 30.10.2016 Annantalossa esiintyi nōkan-huilisti Kumiko Nonaka soittaen omia sävellyksiään. Ennen esitystä Nonaka kertoi, miten huilua käytetään nō-teatteriesityksissä ja miten hän taas käyttää sitä omissa sävellyksissään. Lasse Lehtonen toimi esitelmän tulkkina.

Kuulimme, miten japanilainen virtuoosihuilisti voi nykypäivänä poiketa perinteestä ja käyttää nōkania ilmaisuvoimaisena soolosoittimena, ilman ōtsuzumi– ja kotsuzumi– tai taiko-rumpujen säestystä. Jokin näistä perinteisistä lyömäsoittimista on nō-teatteriesityksissä huolehtimassa rytmistä, kun naamioitunut roolihahmo liikkuu lavalla hitaasti. Nō-teatterin musiikkia ei aina mielletäkään ”musiikiksi” omassa kontekstissaan. Nō-teatterissa musiikinkin on oltava pelkistettyä tunteiden ilmaisultaan, koska näyttelijöillä naamio useimmiten peittää ilmeet. Nō-teatterin ainut melodiasoitin on nōkan-huilu, jota soitetaan taustalla, niin että huilisti on osittain pimennossa lavalla, kun esiintyjät näyttelevät valokeilassa. Huilua ei tuoda esityksissä esille, vaan se on pelkkä äänellinen elementti ja näin ollen esteettisesti olennainen repliikkien monotoniselle lausumiselle, osana näytelmän juonen kehittelyä. Hishigi on korvia särkevän äänekkäästi soitettava nuotti, jonka tehtävänä on tahdittaa päänäyttelijän sisääntuloa. Sen sanotaan jopa havahduttavan jumalolennotkin.

Soittoesityksen alusta alkaen saimme yleisössä kokea monia tunteita, jotka konsertin aikana kehittyivät lempeästä hyväilystä iholla väreitä pintaan tuoviksi kiihkeiksi tuntemuksiksi. Nonakan sooloesitystä ei todellakaan oltu tarkoitettu taustalla, hämärässä valaistuksessa soitettavaksi, pelkistetyksi melodiaksi. Pimennetyssä katsomossa tunnelma oli jännittynyt, eivätkä vanhempiensa mukana tulleet lapset tahtoneet pysyä yleisön joukossa paikoillaan. Salin himmennetyssä valaistuksessa hennolta näyttänyt Nonaka sai erinomaisesti hallittua sooloesityksensä, vaikkei esityksen aikana täydellistä hiljaisuutta ollutkaan. Huilistina hän teki minuun vahvan vaikutuksen esiintyessään, vaikka olen harjaantunut kuuntelemaan erilaisten huilistien soittoa. Länsimaisen orkesterihuilun ja pikkolohuilun soittajana olen tottunut seuraamaan melodioita, jotka soivat korkealta ja kovaa. Tämä esitys poikkesi monella tapaa aiemmin kuulemistani huilusooloista. Korkeat hishigi-äänet olivat suorastaan viiltävän teräviä sävyltään. Rauhoittuessaan maalailemaan pitkiä puhalluslinjoja Nonaka piti intensiteetin yllä eikä päästänyt yleisöään helpolla. Jos yleisön tarkkaavaisuus toisinaan hetkeksi herpaantuikin, se otettiin pian käsittelyyn maagisen antaumuksellisella hehkulla, joka heijastui soittajan sormenpäistä hänen taikoessaan sävellyksiinsä palavaa intohimoa.

Kumiko Nonakan valmistautuminen esittämiensä kappaleiden alussa oli todella huolellista. Siitä heijastui antaumuksellinen omistautuminen koko suoritukseen tavalla, johon en länsimaisen huilun soittajana pystynyt löytämään vertailukohdetta. Epäsuorasti se muistutti ehkä hieman teeseremoniaa, jossa kaikki liikkeet ovat tarkkaan harkittuja. Nonaka otti ryhdikkään asennon ja nosti huilun hallitusti, hitain liikkein. Hän asetti sen sirosti kaksin käsin, puhallusaukon kohdalta vasemman käden sormenpäillä ja ulostuloaukon päästä oikeankäden sormenpäillä pidellen, tarkasti poikittain paikalleen. Kun vasemman käden sormet olivat huulia hipaisten asettaneet puhallusaukon juuri tarkalleen alahuulen alle, sormenpäät liukuivat oikealle, kohti sormitusaukkoja ja sijoittuivat oikeille paikoilleen, samalla kun oikean käden sormenpäät liukuivat ilman ulostuloaukon päästä vasemmalle. Kaikki sormet asettuivat kuin huomaamatta rei’ille. Tämän jälkeen alkoi kuulua soittoa ensin hiljaisena puhalluksena kuin hieman arastellen, mutta pian kuitenkin voimistuen ja räjähtäen sitten täyteen kukoistukseensa soittimen ilmaisuvoiman tuodessa esille korkean vihellyksenomaisen äänen kaikki eri sävyjen vivahteet.

Musiikin semiotiikkaan perehtyneenä tunnistin Kumiko Nonakan soitosta merkkejä, jotka toivat minulle mieleen Japanin myytit kuin heijastuksenomaisesti historiallisiin tarustoihinsa kytkeytyen. Mielikuvitukseni heräsi esityksen jälkeen ja aloin miettiä mitähän voisi olla tuon lumoavan äänimaailman synnyttäneen tarinan takana. Kotona luin Encyclopædia Britannican internet-versiosta kuvaukset klassisesta tekstistä Nihon shokista vuodelta 712 jaa., joka koostuu 30 kappaleesta. Sen ensimmäisessä osassa kuvataan monia muinaisia Japanin myyttejä ja legendoja, jotka ovat tärkeä osa shintolaista ajattelua. Vuonna 720 valmistuneen Kojiki-kronikan kuvausta lukiessani löysin Nonakan huilusooloihin sopivan tarinan, joka vastasi esityksestä saamaani melodista mielikuvaa. Vaikken tiennytkään tarkemmin Nonakan sävellyksiin kietoutuneista myyttisistä hahmoista, ne yhdistyivät mielessäni kuin itsestään.

Tarina kertoo legendaarisen kahdennentoista hallitsijan Keikōn pojasta Yamato Takerusta, jonka ansiota oletetaan olevan Yamato-dynastian (Japanin nykyisen keisarisuvun esi-isien) laajentumisen ennen ajanlaskumme alkua. Tarinan mukaan hän vietteli naiseksi naamioituneena kaksi pahaa aavistamatonta Kumaso-taistelijaa omaksi kunniakseen järjestetyn juhlan aikana. Kun soturit olivat juovuksissa, hän ovelasti surmasi heidät. Sitten hän leikkasi ihmeellisellä Kusanagi-miekallaan palavan ruohon, jonka Ainu-heimolaiset olivat sytyttäneet, ja pakeni. Legenda kertoo Yamaton seikkailujen päättyneen Tagi-valtakunnan alueelle. Siellä hänen kohtalokseen koitui vakava sairastuminen. Myytin mukaan hän muuttui valkeaksi kahlaajalinnuksi ja lensi pilviharson läpi kadoten maailmasta.

**

Artikkelin kansikuva: Kumiko Nonaka esiintymässä Annantalolla 30.10.2016. Kuva: Kuniko Shimomura.