LEKTIO: HARMONIKKA JA MARTIN PAUL 1800-LUVUN KESKIEUROOPPALAISINA POPULAARIKULTTUURIN VAIKUTTAJINA

MuT Markku Lepistö on erikoistunut kansanmusiikkiin pääsoittimina sekä kromaattiset että diatoniset harmonikat.

Harmonikan asema ja suosio suomalaisessa musiikkielämässä on ollut aina hyvin vahva. Soittimen monipuolinen ohjelmisto on kattanut maassamme tällä vuosisadalla lähes kaikki musiikkityylit perinteisestä kansanmusiikista aina moderneihin taidemusiikkisuuntauksineen asti. Kattava opetusjärjestelmä lasten musiikkikoulutuksesta aina korkeakouluopintoihin saakka on ollut osaltaan luomassa tätä suomalaista harmonikkaihmettä, jota arvostetaan ja kunnioitetaan ympäri maailmaa.

Tämä valtava 1900-luvulla tapahtunut harmonikkakulttuurin kehitys Suomessa ei olisi kuitenkaan välttämättä tapahtunut, ellei sen taustalla olisi ollut pitkä historiallinen ja yhteiskuntaan kiinteästi liittyvä kehityskausi. Harmonikan kohdalla ja harmonikan onneksi 1800-luvulla kävi juuri näin ja soitin juurtui vahvasti suomalaiseen yhteiskuntaan ja musiikkielämään.

Soittimen tekniset innovaatiot sijoittuvat jo 1700-luvun loppupuolelle, jolloin sen perusperiaatteiden syntyyn vaikuttivat monet urkujen rakentamiseen liittyvät yhtäläisyydet. Esimerkkinä vaikkapa se, että äänentuottamiseen tarvittava ilmanpaine tuotetaan palkeilla ja ilmavirran kulkua ohjataan erilaisin koskettimin.

Soittimen varsinainen synty ajoitetaan kuitenkin 1800-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin, jolloin useat soitinrakentajat kehittivät vapaalehdykkäperiaatteella toimivia soittimia. Näistä keksinnöistä syntyivät niin harmonikka, kuin sen lähisoittimet harmoni ja huuliharppu.

Soittimen valmistus liittyi osaksi teollista tuotantoa jo 1820- ja 30-luvuilla, jolloin sitä alettiin valmistamaan esimerkiksi Saksassa, Itävallassa, Ranskassa, Venäjällä ja Italiassa. Myös varhaisimmat eurooppalaiset harmonikkakoulut julkaistiin Ranskassa ja Saksassa jo 1830-luvulla.

Harmonikan eurooppalaisen teollisen tuotannon historia odottaa kuitenkin edelleen perustutkimusta, sillä tehtaiden 1800-luvun tuotantomääriä ja -paikkoja koskevat kirjanpidot ja arkistot ovat suurelta osin joko hävinneet tai tiedot ovat pirstaloituneet pieniin yksityisiin ja julkisiin kokoelmiin ympäri Eurooppaa.

Myös Suomessa tai tarkemmin määritettynä Suomen suuriruhtinaskunnassa, harmonikan kehityskulun ja esimerkiksi ensimmäisten soittimien maahantulon ajoittaminen on ollut edellä mainituista tuotantotietojen puutteista johtuen erittäin vaikeaa ja lähdemateriaalin saatavuus on ollut hyvin heikkoa.

Harmonikka levisi Suomeen hitaasti ja varsin myöhäisessä vaiheessa verrattuna siihen teolliseen tuotantoon, joka alkoi Saksassa ja Venäjällä jo 1830-luvulla. Pelkästään soittimien rakentaminen ei olisi kuitenkaan riittänyt soittimen suosion nousuun, ellei siihen olisi liittynyt samalla muita yhteiskunnan suuria muutoksia. Kaupungistuminen ja teollistuminen synnyttivät kokonaan uuden elämäntavan, kun työ ja vapaa-aika eriytyivät toisistaan yhä selkeämmin. Tämä puolestaan synnytti tarpeen kokonaan uudelle populaarikulttuurille. Suomeen Keski-Euroopasta saapunut uudenlainen viihdytyskulttuuri loi mahdollisuuksia vähitellen myös uuden soittokoneen, harmonikan käytölle.

Teollisen massatuotannon myötä harmonikan hankinta oli entistä helpompaa. Hankintamahdollisuuksia lisäsi soittimen edullinen hinta ja laaja myyntiverkosto. Soittimia oli saatavissa varsinaisten soitinliikkeiden lisäksi myös useista kirja- tai sekatavarakaupoista. Harmonikkamyynnin keskuksiksi nousivat suurimmat kaupungit Helsinki, Tampere, Turku, Pori, Kuopio ja Viipuri, mutta soittimia oli saatavana myös useilta pienemmiltä paikkakunnilta kuten vaikkapa Tammisaaresta, Tyrväältä, Kristiinankaupungista tai vaikkapa Ilmajoelta. Harmonikan suosiota lisäsi epäilemättä myös soittimen matala aloituskynnys.

Kuva 1: Melanin musiikkikaupan kuvailmoitus. Nya Pressen 29.08.1891.

1870-luvulta lähtien maamme viihdetarjonta monipuolistui ja kotimaisten muusikoiden lisäksi Suomessa kiersi vuosittain kymmeniä ulkomaisia taiteilijaseurueita, joiden instrumenttivalikoimaan kuului usein myös harmonikka. Tuolta ajalta löytyivät myös ensimmäiset maininnat suomalaisista harmonikkaesityksistä. Varsinaiseksi harmonikan pioneeritaitelijaksi ja 1800-luvun harmonikkahistorian tärkeimmäksi henkilöksi nostan kuitenkin vain yhden nimen ja se on Martin Paul.

Historiallisessa kontekstissa saksalais-tanskalais-ruotsalaista Paulia voidaan pitää osittain vain osana vuosisadan lopun kasvavaa ulkomaista populaarimusiikin esiintyjäkaartia, mutta meidän ajastamme tarkasteltuna näen hänet ensimmäisen polven siirtolaisena ja harmonikkataitelijana, joka teki Suomessa mittavan konsertoivan harmonikansoittajan uran yhdistäen siihen laajamittaisen pedagogisen toiminnan, joka sisälsi harmonikkakursseja eri puolella maata ja myös ensimmäisen suomalaisen harmonikkakoulun julkaisun vuonna 1885.

1800-luvun lopulla yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset heijastuivat myös harmonikasta käytävään keskusteluun. Ensinnäkin harmonikka ja tavallisen kansan sillä soittama musiikki edusti monin tavoin vääränlaista kansanomaisuutta, jota sivistyneenä itseään pitävät ihmiset eivät hyväksyneet. Soittotapahtumat liittyivät myös usein varsin kyseenalaisiin yhteyksiin, kuten tanssimiseen tai markkinahumuun, jota alkoholi vielä siivitti. Harmonikan maine yleisenä renkutussoittimena oli syntynyt.

Toisaalta kansanperinteen tutkijoiden ja -kerääjien silmissä harmonikka nähtiin kansanmusiikin yksinkertaistajana ja turmelijana. Siinä tutkijat olivat osittain myös oikeassa. Harmonikan äänten rajallisuus vaikutti epäilemättä siihen, että monet sävelmät saivat yksinkertaistetun muodon ilman merkittävää kromaattisuutta tai perinteistä koristelua. Tämän kansanperinteen tutkijoitakin vaivanneen näköalattomuuden seurauksena 1800-luvun harmonikkaperinne jäi valitettavasti lähes kokonaan tallentamatta kerjääjien keskittyessä heidän aitoina pitämiinsä kansansoittimiin kuten kanteleisiin, viuluihin ja klarinetteihin.

Kolmantena mielenkiintoisena ja aiemmin käsittelemättömänä yhteiskunnallisena ilmiönä tutkimuksessani nousi esiin 1800-luvun lopulla harmonikan liittäminen negatiivisessa valossa Suomen emämaahan Venäjään. Venäläisvastaisuuden nousun aiheuttivat tuolloin moninaiset venäläistämistoimet, jotka käynnistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaa kohti. Tämä venäläisvastaisuus nousi esille monissa lehdistössä julkaistuissa harmonikkaa koskevissa kirjoituksissa. Harmonikan kohdalla rinnastus oli osittain ristiriitaista, sillä Suomeen tuodut soittimet olivat kuitenkin ennen kaikkea saksalaisen soitinrakennusteollisuuden tuotteita ja soittimilla soitettiin pääosin saksalaista ja muuta keskieurooppalaista alkuperää olevaa musiikkia.

Harmonikan vastustajista suurimpana ja yhtenäisimpänä joukkojärjestönä voidaan mainita nuorisoseuraliike, jonka yhdeksi toiminta-aatteeksi nousi nuorison suojeleminen siveettömiltä ja turmelevilta harrastuksilta. Nuorison tapa viettää vapaa-aikaa tanssien haitarin tahdissa ei epäilemättä sopinut kovin hyvin tähän Nuorisoseurojen ajamaan ideologiakuvaan. Lisäksi harmonikkaa pidettiin syypäänä maakuntien musiikkiharrastuksen rappioon. Entisajan pelimannit olivat hylänneet esi-isiensä perinnön ja tuoneet tilalle harmonikan.

Harmonikan varhaishistorian tutkiminen 1850-luvulta 1900-luvun alkuun on ollut haastavaa ja mielenkiintoista. Erityisen haastavaksi aiheen teki se, että aikaisempia tutkimuksia 1800-luvun harmonikkahistoriasta ei ollut saatavilla. Tämän tutkimuksen edetessä kävi yhä selvemmin esille se, kuinka vähän 1800-luvun rahvaan harrastamasta harmonikansoitosta oikeastaan tiedetään. Henkilöhistorian tasolla talonpoikaisväestön harrastama harmonikansoitto on pirstaloitunut satojen paikkakuntahistorioiden ja -arkistojen joukkoon.

Tutkimustyöni yhteenvetona rohkenen väittää, että harmonikan ensimmäinen kulta-aika ajoittui jo 1890-luvulle, mikä poikkeaa siitä yleisestä käsityksestä, mihin aikaisemmin on viitattu. Tuolloin harmonikan kulta-aikana on pidetty lähinnä 1930-lukua tai sotien jälkeistä aikaa 1950-luvun alussa.

Taiteellinen tohtorintutkintoni sisälsi edellä lyhyesti selostamani kirjallisen tutkimustyön lisäksi myös viisi eri konserttikokonaisuutta, jotka esitin vuosina 2011–2016. Taiteellisessa kokonaisuudessani keskityin diatonisiin, vaihtoäänisiin 1-, 2,5- sekä 3-rivisiin harmonikkoihin ja niiden mahdollisuuksiin toisaalta historiallisen, 1800-luvun populaarimusiikin ja toisaalta uusien omien sävellyksien esittämiseen. Vaikka kromaattinen viisirivinen harmonikka on omassa soittohistoriassani ollut aina hyvin tärkeässä osassa, tämän tutkintoprosessin yhteydessä minua kiehtoi enemmän pienten harmonikkojen diatonisuus ja vaihtoäänisyys. Myös soittimien suora historiallinen yhteys 1800-luvun populaarimusiikkiin oli erityisen kiinnostavaa. Esittävissä kokoonpanoissa halusin keskittyä sooloesitysten lisäksi pieniin duo- tai triokokoonpanoihin.

Idean ja innoituksen taiteellisen työskentelyni historialliseen osuuteen loi jo edellä mainitussa kirjallisessa työssäni tutkimani Martin Paul ja hänen sanomalehdistössä ilmoittamansa konserttiohjelmistot. Nämä sanomalehdistöstä löytyvät konserttiohjelmat toivat päivänvaloon kokonaan uutta tietoa siitä varhaisesta 1800-luvun harmonikkaohjelmistosta, jota Paul esitti.

Hänen ohjelmistonsa koostui pääosin muodikkaasta eurooppalaisesta salonkimusiikista sekä ajan henkeen tyypillisesti kuuluvista suomalaisista ja ruotsalaisista kansansävelmistä. Tyypillistä Paulin ohjelmistoa olivat myös pikkukappaleet ja potpurit 1800-luvun suosikkioopperoista ja opereteista, kuten esimerkiksi tässä lektiossa ensimmäisenä numerona esittämäni potpuri saksalaisen Friedrich von Flotowin oopperasta Martha. Muita Paulin ohjelmistossa olevia oopperakatkelmia olivat mm. italialaisen Vincenzo Bellinin ooppera Norma tai ranskalaisen Robert Blanquettin koominen ooppera Cornevillen kellot.

Taiteellisen työni historiallisessa osuudessa halusin myös tutkia mahdollisuuksia näiden sävellysten esittämiseen kaikkein pienimmällä ja äänialaltaan suppeimmalla, eli yksirivisellä harmonikalla. Kyseinen harmonikkamalli kuului myös Martin Paulin soitinvalikoimaan, mutta todisteita siitä, käyttikö hän soitinta omissa konserteissaan, ei ole löytynyt. Taiteellisen vapauden nimissä otin kuitenkin yksirivisen harmonikan käyttöön omassa työssäni.

Video 1: Ääninäyte ensimmäisestä jatkotutkintokonsertistani 21.12.2011.

Näiden mielestäni merkittävien uusien harmonikan historiallisten ohjelmistotietojen lisäksi oma taiteellinen työskentelyni keskittyi laajalti oman musiikin luomiseen ja esittämiseen. Työni keskiössä oli uusien sävellystapojen löytäminen sekä oman sävelkielen kehittäminen ja monipuolistaminen. Osa tutkintokonserttieni sävellystyöstä pohjautui selkeästi vaihtoäänisten harmonikkojen soittimellisuuteen, mutta toisaalta pidin tärkeänä säveltää musiikkia, joka ylittäisi sekä soitin- että genrerajat.

Esimerkkeinä voisin mainita ensinnä toisen jatkotutkintokonserttini vuonna 2013, josta kuulimme äsken näytteen trion esittämänä. Sen ohjelmisto koostui uusista sävellyksistä yksiriviselle harmonikalle sovitettuna pianolle ja mandoliinille. Konsertissa käyttämäni yksirivisen harmonikan bassopuoli oli lisäksi modifioitu siten, että soittimen perinteiset toonika–dominantti-asteet oli mahdollista saada sekä veto- että työntöpalkeilla. Kokonaisuutena säveltämäni musiikki oli hyvin kamarimusiikillista ja sävelkieli lyyristä, joka toi yksirivisen harmonikan kokonaan toisenlaiseen valoon ja uudenlaisena instrumenttina.

Video 2: Ääninäyte toisesta jatkotutkintokonsertistani 26.11.2013.

Toisena esimerkkinä haluan mainita viimeisen jatkotutkintokonserttini yhdessä kanttori ja urkutaiteilija Juha Salmesvuoren kanssa. Historiallisessa kontekstissa se toi yhteen kaksi saman aikakauden soitinta, mutta kuitenkin täysin uudenlaisessa yhteydessä. Historiallisesta sukulaisuudesta huolimatta kokoonpano oli uusi, sillä vastaavanlaisia diatonisen harmonikan ja urkujen kokonaisia konserttikokonaisuuksia ei ole aikaisemmin toteutettu. Tämän konserttikokonaisuuden yhteydessä halusin säveltää kokonaan uutta musiikkia diatoniselle kolmeriviselle harmonikalle ja uruille. Konsertin merkittävimmäksi teokseksi nousi uusi viisiosainen teossarja, jossa yhdistyivät sekä länsimaisen taidemusiikkiperinteen kaltaiset melodiat ja harmoniarakenteet, mutta myös välillä hyvin kansanmusiikinomaiset sävelkulut.

Tutkinnon myötä olen löytänyt itselleni uusia sävellystekniikoita, joista tärkein yksittäinen löytöni on ollut säveltäminen improvisoinnin kautta. Omaan improvisoinnin sävelkieleen on sekoittunut elementtejä itselleni tärkeimmistä musiikinlajeista eli kansanmusiikista ja länsimaisesta taidemusiikista. Vaikka esitin kaikki jatkotutkintokonsertit vaihtoäänisillä harmonikoilla, tärkeänä apuvälineenä omassa sävellystyössäni on ollut koko ajan viisirivinen harmonikka.

Video 3. Ääninäyte kolmannesta jatkotutkintokonsertistani 26.05.2014.

Konserttikokonaisuuksien esityskokoonpanoissa keskityin sooloesitysten lisäksi duo- ja triokokoonpanoihin. Halusin syventyä niihin kommunikointimuotoihin, mitkä syntyvät kahden tai kolmen muusikon kohtaamisissa. Omat kokemukseni taiteellisen työni edetessä ja eri muusikoiden kanssa toimiessani vahvistivat sitä käsitystä, että pienryhmämusisoinnissa yksittäisen muusikon käytettävissä oleva tila on merkittävästi suurempi verrattuna isompiin kokoonpanoihin. Tällöin taiteilijoiden vuorovaikutus- ja kommunikointitaidot nousevat entistä tärkeämpään rooliin. Näistä havainnoinneista olisi ollut mielenkiintoista myös kirjoittaa jotain, mutta työni rajaamisen vuoksi niiden kirjaaminen jäi toteutumatta.

Tämän tutkinnon myötä oma tietämykseni harmonikan historiasta laajeni kokonaan uudelle vuosisadalle ja löysin soittimen suomalaiseen, 1800-luvun historiaan merkittävästi uutta perustietoa. Myös esittävän säveltaiteen näkökulmasta lähestyen löysin tulevaan taiteelliseen työhöni uuden historiallisesta lähtökohdista lähtevän keskieurooppalaisen ulottuvuuden. Tämä yhdistettynä edelleen jatkuvaan omaan sävellys- ja esittämistyöhön tulee antamaan itselleni mielenkiintoisen ja haastavan sisällön tulevien vuosien työskentelyyn.

**

Lepistön kansanmusiikin alaan kuuluva tohtorintutkinto Harmonikan vapaat lehdykät -
 diatoniset harmonikat historiallisen ja uuden musiikin instrumentteina tarkistettiin 16.9.2016 Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa. Kirjallisen työn tarkastivat dosentti Marko Tikka ja FT Olli Heikkinen. Taiteelliset opinnäytteet arvioi lautakunta Vesa Kurkela (pj), Matti Rantanen, Heikki Laitinen, Hannu Saha. Tarkastustilaisuuden valvojana toimi professori Kristiina Ilmonen.

Lepistön tohtorintutkintoon liittyvä kirjallinen työn on ladattavissa kokonaisuudessaan Sibelius-Akatemian e-thesis-kokoelmasta: http://ethesis.siba.fi/files/lepisto_kirjallinen_tyo_2016.pdf

**

Artikkelin kansikuva: Martin Paul. Kuvausvuosi ei tiedossa. Soitin on kuvakulmasta johtuen käännetty väärinpäin. Kuva Martin Paulin jälkeläisten yksityisarkistosta.