”EN PIDÄ SIITÄKÄÄN ETTÄ NORJALAISET MATKUSTAVAT ETELÄÄN”: MAAHANMUUTTOASENTEET BLACK METAL- JA FOLK METAL -ALAKULTTUUREISSA SUOMESSA JA NORJASSA

Aila Mustamo, FT, kulttuuriantropologian yliopisto-opettaja Oulun yliopistossa

Black ja folk metal ovat metallimusiikin alagenrejä, joiden osaksi kansallismieliset teemat ovat vakiintuneet 1990-luvun puolivälin jälkeen. Viime vuosina kansallisuuden, maahanmuuton ja äärimmäisten poliittisten aatteiden, kuten kansallissosialismin, merkitys black metalissa on kasvanut varsinkin Suomessa samaa tahtia, kun näistä kysymyksistä on muutenkin tullut suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun näkyvimpiä jakolinjoja. Edelleen suorat kannanotot yksittäisiin poliittisiin kysymyksiin ovat silti harvinaisempia kuin monitulkintaiseen kansallisromanttiseen tai muinaisuskonnon symboliikkaan verhotut vihjaukset, joiden tulkinta jää alakulttuurissa pitkälti kuulijan vastuulle (vrt. Bossius 2003: 136).

Nämä kansallismielisyyden – jopa kansallissosialismin – kanssa leikittelevät alakulttuurit, etenkään black metal, eivät silti ole jäänyt täysin meneillään olevan maahanmuuttokeskustelun ulkopuolelle – ovathan kansallisen identiteetin ja kansakuntaan kuulumisen kysymykset oleellinen osa genreä. Black ja folk metal -alakulttuurien suhde valtakulttuurissa käytävään maahanmuutto- ja identiteettikeskusteluun on kuitenkin monimutkainen vyyhti keskenään ristiriitaisia merkityksiä. Se jäsentyy myös keskusteluun politiikan, rasismin, kulttuuriperinnön tai ylipäätään hyvän yhteiskunnan kaltaisista käsitteistä, jotka eivät ole järin yksiselitteisiä nekään.

Tämän artikkeli perustuu 21 suomalaisen ja 16 norjalaisen black- ja folkmetalistin haastatteluihin, jotka tein vuosina 2010–2012 väitöskirjaani (Mustamo 2016) varten. Aineistossa ei siis näy meneillään olevan pakolaiskriisin mahdolliset vaikutukset mielialoihin ja puhetapoihin alakulttuurin sisällä. Black ja folk metal -musiikki on artikkelissa sivuosassa, sillä keskityn muualla musiikkialakulttuureissa ilmaistuihin mielipiteisiin ja kannanottoihin. Haastattelemani henkilöt ovat yhtä naisfania lukuun ottamatta nuorehkoja (18–36-vuotiaita) miehiä. Hieman yli puolet heistä on muusikoita, loput puolestaan genren faneja tai muuten aktiivisesti sen parissa toimivia henkilöitä.

Black ja folk metal ovat metallimusiikin alagenrejä, joista etenkin black metaliin liittyy aktiviinen alakulttuuri. Osalle muusikoista ja faneista black metal merkitsee lähinnä hyvää musiikkia, mutta toiset yhdistävät siihen kokonaisvaltaisen elämäntavan ja maailmankatsomuksen. Black metal syntyi 1980-luvulla osana niin kutsuttua äärimetallia, jolle on tyypillistä aggressiivinen musiikki ja sopivaisuuden rajoja rikkovat sanoitukset. Maailmanmaineeseen genre ja alakulttuuri nousivat, kun 1990-luvun alussa norjalaiset blackmetalistit aiheuttivat valtavan huhupaniikin syyllistymällä henkirikoksiin ja kirkkorakennusten tuhopolttoihin (esim. Moynihan & Søderlind 2003). Tyypillisiä sanoitusten teemoja black metalissa ovat satanismi ja okkultismi, mutta myös ihmismielen synkeät puolet, yleinen nihilismi ja 1990-luvun puolivälistä alkaen kansanperinne, muinaisuskonnot ja luonto. Black metaliin kuuluu kansallissosialistinen siipi NSBM (national socialist black metal), joka jakaa voimakkaasti mielipiteitä black metal -alakulttuurinkin sisällä.

Folk metal on huomattavasti black metalia epämääräisempi genre, jota voi tässä yhteydessä pitää pikemmin tutkijan laatimana konstruktiona kuin aitona alakulttuurina. Haastattelemani folk metal -muusikon sanoin folk metal voi olla sekä ”mustaa synkistelyä” – black metalia kansanmusiikkivaikutteilla – että ”hilipatihippania”, eli perinteistä heavy metalia esimerkiksi pelimannimusiikilla höystettynä.

Epäpoliittinen alakulttuuri?

Perinteisesti metallimusiikin on ajateltu olevan epäpoliittista, ikään kuin muusta yhteiskunnasta erillään oleva saareke, vaikka siinä rakennetaan monenlaisia identiteettejä ja otetaan kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Metallialakulttuureissa politiikka yhdistetään poliittisiin instituutioihin, kuten puolueisiin, eikä arkielämän mielipidevaikuttamista pidetä poliittisena. (Kahn-Harris 2004, Scott 2013.) Etenkin black metalissa poliittista sitoutumista pidetty vieraana alakulttuurin hellimälle ajatukselle individualismista (Olson 2013: 149).

Blackmetalistien vastenmielisyys poliittisia instituutiota kohtaan ei ole ainoastaan tutkijoiden tulkintaa, vaan se nousee vahvasti esiin myös tekemistäni haastatteluista. Haastatteluissa toistuivat mielipiteet, että politiikka on ”aivan pelleilyä” tai että sen kanssa ei pitäisi olla missään tekemisissä. Monet näkivät, etteivät poliittiset kannanotot kuulu genreen. Joidenkin mukaan black metalin tarkoitus ei ole muuttaa yhteiskuntaa vaan pysyä siitä mahdollisimman etäällä. Näin ajatellen metallimusiikilla ei tietenkään pitäisi olla mitään tekemistä maahanmuuttopolitiikkaankaan. Kuuluuhan se ilmiselvästi virallisten poliittisten instituutioiden toimintaan.

Politiikan typistäminen muusta elämästä irralliseksi valtion ja kuntien asioiden hoitamiseksi ei ole harvinaista metallialakulttuurien ulkopuolellakaan. Kulttuurintutkimuksessa politiikka ymmärretään kuitenkin laveammin kamppailuksi merkityksistä. Merkityskamppailussa määritellään, mitä asioita yhteiskunnassa tehdään näkyviksi, ketkä voivat edustaa erilaisia yhteiskunnallisia ryhmiä ja mistä voidaan ylipäätään keskustella. (Rossi 2010: 262–263.)

Jos politiikka määritellään suppeasti esimerkiksi poliittisessa puolueessa tai luottamustehtävässä toimimiseksi, black ja folk metal ovat sangen epäpoliittisia alakulttuureita. Kuten esimerkiksi Scott (2013) toteaa, varsinkin black metal osallistuu kamppailuun merkityksistä. Alakulttuurin parissa pohditaan muun muassa kansallista menneisyyttä ja kansakuntaan kuulumista. Samalla osa alakulttuurin jäsenistä tulee joko tiedostaen tai tiedostamattaan sulkeneeksi kansakunnan ulkopuolelle esimerkiksi maahanmuuttajia – etenkin heitä, joiden ihonväri poikkeaa kovasti heidän omastaan. Ei ole harvinaista, että kapean politiikan määritelmän omaksunut musiikinystävä samassa haastattelussa julistaa sekä vastenmielisyyttään politiikkaa kohtaan että ottaa kantaa kulttuurintutkijan näkökulmasta selvästi poliittisiin kysymyksiin.

Politiikan välttelyn lisäksi tutkijoiden huomio on kohdistunut black metalin äärioikeistolaisiin vaikutteisiin (esim. Massa 1999, Johansen 1999, Goodrick-Clarke 2003, Tamminen 2004: 15–17, Dornbusch & Killguss 2005, Olson 2013). Ääripäiden mukaan metallimusiikki ei siis ota lainkaan kantaa poliittisiin kysymyksiin tai vaihtoehtoisesti vähintäänkin osa bändeistä on äärioikeistolaisia. Kun black metalin äärioikeistolaisenkin siiven suhtautumien maahanmuuttoon on monimutkaisempi kuin voisi kuvitella, kumpikaan näistä näkemyksistä ei vielä paljasta kovinkaan paljon siitä, millaisia asenteita alakulttuurissa loppujen lopuksi on.

Ehkä oireena kärjistyneestä yhteiskunnallisesta keskustelusta osa haastattelemistani blackmetalisteista on kuitenkin alkanut kyseenalaistaa alakulttuurissa jaettua epäpoliittisuuden ihannetta. Eräs heistä kommentoi, että ”black metaliin kuuluu politiikka, vaikka kuka sanoisi mitä”. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ”ideologisesti kantaaottavat sanoitukset” ovat hänen tuotannossaan korvanneet perinteisempiä black tai folk metalin teemoja. Muutama haastateltu piti black metalia mahdollisena – joskin tehottomana – keinona vaikuttaa yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Noin vuosituhannen vaihteesta black metalia kuunnellut informanttini muisteli, että tuolloin useimmat blackmetalistit kiusaantuivat esimerkiksi Burzumin Varg Vikernesin mielipiteistä, jotka olivat avoimen rasistisia ja kansallissosialismia ihannoivia. Nykyisin sellaiset asenteet taas ovat alakulttuurissa ”yllättävän yleisiä”. Niiden yleistymisen olivat ainakin kysyttäessä panneet merkille myös muut haastatellut. Syyksi asenteiden muutokseen he arvelivat globalisaatiota sekä maahanmuuton lisääntymistä ja sen aiheuttamia ongelmia yhteiskunnassa. Vaikka väitteet metallimusiikin epäpoliittisuudesta elävät edelleen ja eri mieltä olevatkin tunnistavat ne, yhteiskunnasta vetäytymisen rinnalle on noussut ajatus vähintäänkin samanlaisen musiikin kuuntelijoiden asenteisiin vaikuttamisesta ajankohtaisissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä.

Nuorten syrjäytymistä vai poliittista kulttuuria?

Alakulttuuritutkimuksessa lähin vertailukohta etenkin black metalin radikaalille siivelle löytyy rasistisesta skinhead-kulttuurista, jota on tutkittu sekä Suomessa (Puuronen 2001, Perho 2010) että Norjassa (Fangen 1999, Fangen & Carlsson 2013). Joensuun skinheadeja haastatellut nuorisotutkija Sini Perho huomauttaa, että muukalaisvastaisuutta voidaan pitää jopa sukupolvikapinan muotona. Nuoret kokevat, että maahanmuuttopuhe on korostanut monikulttuurisuuden ja maahanmuuton myönteisiä puolia. He asettuvat vastustamaan tätä normatiiviseksi koettua puhetapaa. Eri alakulttuureissa suhtaudutaan niin eri tavalla maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen, että muukalaisvastaisuudella voi myös identifioitua oman ryhmän jäseneksi ja erottua toisista. Osa asenteista perustuu alakulttuurin sisäiseen “liturgiseen puheeseen”, mutta osa nuorista pitää kuitenkin oikeanlaista ideologiaa tärkeämpänä kuin tyyliä itsessään. (Perho 2010.)

Blackmetalistien oletettuja muukalaisvastaisia mielipiteitä on selitetty merkkinä syrjäytymisestä ja muista yhteiskunnallisista ongelmista (esim. Bossius 2003: 132–135, Goodrick-Clarke 2003: 209–2010), mutta myös reaktiona kulttuurisen ympäristön muutokseen, jonka on koettu uhkaavan ”perinteistä” identiteettiä (Mørk 2002: 107−109, Goodridge-Clarke 2003: 193−194). En allekirjoita näkemystä yhteiskunnallisista ongelmista tai syrjäytymisestä mielipiteiden perimmäisenä syynä. Vaikka black metal -yhteisöönkin toki kuuluu monenlaisista ongelmista kärsiviä henkilöitä, kaikilla niitä ei kuitenkaan ole (vrt. Fangen 1999). Ylipäätään pidän alakulttuurin oman ajattelukyvyn vähättelynä heidän mielipiteidensä pelkistämistä jonkin ongelman seurauksiksi. Toisaalta voi pohtia, mahtaako olla olemassa yhtä “perinteistä” identiteettiä, jota nimenomaan globalisaatio ja maahanmuutto uhkaisivat. Rockmusiikkiin on aina kuulunut myös perinteisten identiteettien kyseenalaistaminen. Silti useampi haastattelemani suomalainen blackmetalisti selitti kansallismielisten teemojen yleistymistä black metalissa nimenomaan maahanmuuton ja sitä kommentoivan yhteiskunnallisen keskustelun ajankohtaisuudella.

Maahanmuuton vastaisia alakulttuureita on aiemmassa tutkimuksessa pidetty vastakulttuureina, minkä näkemyksen maahanmuuton vastustajat itsekin monesti jakavat. Niin sanotut maahanmuuttokriitikot pitävät itseään poliittisina toisinajattelijoina. Omasta mielestään he uskaltavat sanoa ääneen asioita, joista yhteiskunnan valtavirta vaikenee. (Esim. Keskinen, Rastas & Tuori 2009, Hannula 2011.) Tällainen näkemys saa tukea myös aineistostani. Myös metallimuusikkoja pidetään sananvapauden esitaistelijoina, jotka keskustelevat valtavirtayhteiskunnan silmissä epämiellyttävistä tai jopa kielletyistä aiheista. Black metal vapauttaa kuulijansa yhteiskunnan holhouksesta. Yhteiskuntaa voi myös provosoida ja järkyttää tuomalla voimakkaasti esiin valtavirtaa järkyttäviä asenteita. Haastattelemieni blackmetalistien mukaan nykyisinä poliittisesti korrekteina ja monikulttuurisina aikoina kansallistunnetta voidaan pitää ääriajatteluna, joka järkyttää yhteiskunnan valtavirtaa.

Vaikka vastahankaan asettuminen on osa niin sanotun maahanmuuttokriittisen alakulttuurin itseymmärrystä, voi kysyä, mitä tai ketä vastaan se oikeastaan asettuu. Niin sanottu uusnationalismi on jo vuosia yleistynyt useissa Euroopan maissa (esim. Gingrich 2006). Etenkin Suomessa kielteinen suhtautuminen maahanmuuttoon on yleistä poikien ja nuorten miesten keskuudessa (Suutarinen & Törmäkangas 2012: 74–78). On totta, että valtaosa suomalaisista suhtautuu varsin myönteisesti maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen (Puuronen 2011: 245–253), mutta 2000-luvulla kielteiset puhetavat ovat tulleet osaksi julkisen keskustelun valtavirtaa (Keskinen 2009, Puuronen 2011: 207–225). Norjassa julkisuudessa esitetyt asenteet ovat muuttuneet kielteisempään suuntaan jo 1990-luvun alussa (Gullestad 2004: 191–192, Andersson 2012). Maahanmuuton vastustus ei ole vain vastakulttuuria ja sukupolvikapinaa vaan myös osa muuallakin yhteiskunnassa olemassa olevaa poliittista kulttuuria. Etenkin nuorten miesten yhteisössä se saattaa olla jopa enemmistön ajattelutapa, jonka kyseenalaistaminen olisi tässä kontekstissa vähintään yhtä paljon vastakulttuuria.

Huoli rodun ja kulttuurin tulevaisuudesta

Vaikka epäpoliittisuuden ihanne näkyy tekemissäni aineistoissa ja vain harva haastateltu tarjosi ensimmäisenä konkreettisia ehdotuksia yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisemiseksi, haastatteluissa esitettiin myös suoria kannanottoja maahanmuuttoon. Onko näillä mielipiteillä kuitenkaan mitään tekemistä itse alakulttuurien kanssa vai ovatko ne vain heijastusta laajemmasta nuorten miesten kulttuurista tai niin sanotusta maahanmuuttokriittisestä alakulttuurista? Otetaan esimerkiksi norjalainen black metal -muusikko, jota on syytetty äärioikeistolaisista mielipiteistä. Black metalin individualismiin vedoten hän kieltäytyi tunnustautumasta äärioikeistolaisuuden tai minkään muunkaan poliittisen aatteen kannattajaksi, mutta myönsi monien ajatuksiensa olevan linjassa sen kanssa.

Vastustan monikulttuurisuutta ja suurisuuntaista maahanmuuttoa, oikeastaan molemmin päin. En pidä siitäkään, että norjalaiset matkustavat etelään esimerkiksi asettuakseen asumaan Espanjaan ja vaikuttaakseen espanjalaisiin samoin kuin ulkomaalaiset tulevat tänne. En usko, että kaksi erilaista kulttuuria voi elää rinnakkain. Toisesta tulee toisen osa. Monikulttuurisuus on hyvin luonnoton ajattelutapa, ja on suuria konflikteja, jotka moni kieltää julkisuudessa. (”Magne”, norjalainen black metal -muusikko, haastattelu tehty 2011.)

Samankaltaisia ajatuksia esitetään tietenkin myös black metal -alakulttuurin ulkopuolella. Norjalainen muusikko kuitenkin perusteli mielipiteitään osana black metalin ajattelutapaa, joka ylipäätään pyrkii kyseenalaistamaan valtakulttuurin humaaneja arvoja. Black metal edustaa epäinhimillisyyttä, eikä siinä tarvitse ajatella muukalaisten oikeuksia valita itse asuinpaikkansa. On sinänsä huomionarvoista, että kyseinen muusikko oli norjalaisista ainoa, joka ilmaisi mielipiteensä näin suoraan. Hänen huomionsa nykyisen norjalaisen black metalin valtavirran poliittisesta korrektiudesta lienee oikeansuuntainen.

Sen sijaan suomalaisessa aineistossa on enemmän esimerkkejä konkreettisista maahanmuuttopoliittisista kommenteista. Tutkimuksen alkuvaiheessa vuonna 2010 haastattelemani nuori suomalainen blackmetalisti piti aivan ilmeisenä, että osalla Suomen black metal- ja nsbm-yhteisöstä on yhteyksiä esimerkiksi tuolloin ajankohtaiseen Muutos2011-puolueeseen ja muihin maahanmuuttopolitiikkaa kritisoiviin ryhmiin. Ongelmallisimpana hän piti sitä, etteivät edes samanmieliset tee keskenään yhteistyötä vaan pyrkivät ”lyttäämään” kaikki ideat. Toivottavana reaktiona hän piti poliittista osallistumista ja huonona tapauksena esimerkiksi polttopullojen heittämistä vastaanottokeskukseen, vaikkei vielä tuolloin ollut tiedossa, että sellaista olisi Suomessa tapahtunut. Toisin kuin monet muut haastatellut, hän ei pitänyt poliittisissa instituutioissa toimista vieraana black metalin ajatusmaailman kannalta, vaan hänen mielestään se oli suorastaan toivottava lopputulos kantaaottavan musiikin kuuntelusta. Itse hän kertoi kiinnostuneensa maahanmuutosta nimenomaan black metal -alakulttuurissa toimimisen kautta.

Totta kai periaatteessa siihen poliittiseen toimintaan, vaikka ajatellaan nyt nationalistista poliittista toimintaa, niin totta kai siihen voi löytää ittensä muutakin kautta, mutta itsellä varmaan henkilökohtaisesti se on hyvin pitkälti musiikista kuitenkin aika paljon löydetty noita ajatuksia. Siis totta kai ideologia tai oma ajatusmaailma muodostetaan ite, mutta totta kai niitä virikkeitä saa sitten musiikista siihen. Varmaan mä en olis kiinnostunu koko asiasta koskaan, jos mä en olis sitä musiikkia sitten kuunnellu. (”Arttu”, suomalainen black metal -fani, haastattelu tehty 2010.)

Eräs haastattelemani black metal -fani piti black metalia, etenkin nsbm-musiikkia, tärkeänä keinona nuorison ”herättämiseksi todellisuuteen”, eli siihen, että nykymaailmassa ”nekrut ja jutkut” uhkaavat suomalaisuutta ja valkoista rotua ja Eurooppa on pian ”mulattien kuralammikko”. Tässä työssä alakulttuurien väliset erot ovat vähemmän tärkeitä kuin oikeanlainen ajatusmaailma. Jos tavoitteena on pelastaa rotu kuolemalta, ei ole väliä, onko tukka pitkä vai lyhyt, eli kuuluvatko samalla asialla olevat henkilöt black metal- vai esimerkiksi skinhead-kulttuuriin. Toisen haastatellun mukaan blackmetalistit ovatkin saaneet skineiltä kiitosta ”aktiivisesta aatteessa mukanaolosta”, eli yhteyksiä alakulttuurien välillä on. Tosin jälkimmäinen haastateltu epäili, ettei monikaan edes nsbm-bändien keikoille osallistuvista metallimusiikin kuuntelijoista loppujen lopuksi pidä toimintaansa poliittisena kannanottona.

Kuten norjalaisten matkustelua vastustanut norjalainen blackmetalisti, myös eräs maahanmuuton vastaisia mielipiteitä esittänyt suomalainen blackmetalisti korosti, ettei hän hyväksy edes ”sinisilmäisten vaaleatukkaisten arjalaisten” maahanmuuttoa, jos nämä yrittävät tulla hyväksikäyttämään suomalaista yhteiskuntaa. Se on varsin ristiriitaista, koska aiemmin haastattelussa hän oli korostanut black metalin yhteiskunnanvastaista luonnetta. Miksi järjestelmän hyväksikäytöstä pitäisi olla huolissaan, jos ei lähtökohtaisesti hyväksy koko järjestelmää? Vaikka maahanmuuttoa vastustavat mielipiteet esitettäisiin black metal -alakulttuurin kontekstissa, niissä heijastuu pikemminkin muualla yhteiskunnassa käytävä, sosiaaliturvan hyväksikäyttöä korostava keskustelu kuin black metalille tyypillinen ajatusmaailma. Sen sijaan avoimesti rasistinen kielenkäyttö ja huoli valkoisen rodun kohtalosta ovat asioita, joita poliittisen keskustelun valtavirrassa ei kovin usein tohdita tuoda julki.

Valkoisen rodun kohtalon lisäksi black- ja myös folkmetalisteja huolettaa suomalaisen kulttuurin tulevaisuus. Tähän huoleen yhtyvät myös norjalaiset haastatellut. Kulttuuria eivät uhkaa ainoastaan ulkopuolelta tulleet vaikutteet, vaan myös maanmiehet, jotka eivät ymmärrä oman kulttuuriperintönsä arvoa. Black ja folk metalin yksi päämäärä voi olla muinaisuuden revitalisaatio tässä ajassa.

Meidän kulttuuriperintömme on kuolemassa, koska suurin osa kansasta nykyään ei tunne sitä tai tajua, että meillä oikeastaan on sellainen. [–] Toivon, että ihmiset tulevat tietoisemmiksi oikeasta kulttuuriperinnöstään, niin että he osaavat paremmin suhtautua norjalaiseen etniseen identiteettiinsä ja olla ylpeitä siitä. (”Eivind”, norjalainen black metal -muusikko, haastattelu tehty 2010.)

Edellä siteerattu norjalainen muusikko selittää norjalaisen kulttuurin aliarvostusta toisen maailmansodan natsimiehityksellä ja sen aiheuttamalla heikolla kansallisella itsetunnolla. Koska natsit käyttivät muinaissymboleita, muinaissymbolit on sodan jälkeen yhdistetty kansallissosialismin hirmutöihin ja niistä on pyritty eroon. Selitys ei ole välttämättä kovin kaukaa haettu, vaan Norjassa tällainen assosiaatio on historiallisista syistä varsin yleinen ja kenties myös yksi syy muinaisten symboleiden suosioon rajojen rikkomiseen pyrkivässä alakulttuurissa (Mustamo 2016: 69–70, 76–77).

Kulttuuriperinnön vaalimisen ei tietenkään tarvitse suuntautua mitään ihmisryhmää vastaan, eikä se ole välttämättä tietoisesti sellaiseksi tarkoitettukaan. Herää kuitenkin kysymys, mitä on ”oikea” kulttuuriperintö ja miten etniseen identiteettiin pitäisi suhtautua. Kenellä on oikeus määritellä kulttuuriperintö ja identiteetti? Pääsevätkö kaikki osalliseksi niistä?

Stolcken (1995) mukaan maahanmuuttopuheessa viitataan vain harvoin suoraan rotuun tai ihonväriin. Sen sijaan monet ovat huolissaan juuri kulttuuri-identiteeteistä, joita muut kulttuurit uhkaavat. Ihmisten ajatellaan olevan luonnostaan jonkin kulttuurin kantajia, joten kulttuurien sekoittuminen uhkaa luonnonjärjestystä. Black- ja folkmetalistit toistavat käsityksiä luonnollisista kulttuureista, jotka voivat turmeltua toisten kulttuurien vaikutuksesta. Vaikka toisten kulttuurien arvo tunnustettaisiinkin, kulttuurien odotetaan pysyvän erillään toisistaan.

Aiemmin kansakunnan erityisyyttä korostettiin vertailussa naapurimaiden asukkaiden kanssa. Kun Pohjoismaihin on muuttanut uusia etnisiä ryhmiä, kansakunnan jäsenyys ei ole enää itsestään selvää, vaan on jouduttu pohtimaan, edellyttääkö se esimerkiksi kulttuuristen käytäntöjen omaksumista tai vaaleaa ihonväriä. Vaikka ihonvärin sijaan käytetään kulttuurin käsitettä, käytännössä liian tumma ihonväri tai vaikkapa islaminusko toiseuttavat pysyvästi. (Gordon 2001, Gullestad 2004: 191–194, Vassenden 2010, McIntosh 2015.) Vaikka huoli kulttuuriperinnöstä ei suoranaisesti ota kantaa mihinkään ihmisryhmään, se liittyy ajattelutapaan, joka jo lähtökohtaisesti syrjäyttää esimerkiksi maahanmuuttajia kansakunnan jäsenyydestä.

Tervetuloa skeneen

Black metalissakaan kaikki eivät hyväksy maahanmuuttajavastaisia puhetapoja. Osalla haastattelemistani muusikoista on myös sukujuuria nykyisen asuinmaan ulkopuolella. Sekä Suomessa että Norjassa black metal -yhteisössä toimii arvostettuja muusikoita, joiden ihonväri on tummempi kuin keskivertokansalaisella. Vaikka rasismia ja syrjiviä asenteita on, ne eivät kuitenkaan estä yksilöitä elämästä alakulttuurissa. Aineistossani on suunnilleen yhtä yleistä väittää, että mitään muukalaisvastaisia teemoja ei yhteisössä ole tai että kukaan yhteisön jäsen ei pidä ulkomaalaisista. Tarkkaan ottaen nämä väitteet eivät voi olla yhtä aikaa totta, mutta kuitenkin ne voivat olla tarpeeksi totta yhteisön toiminnan kannalta. Yleisesti ottaen pienissä yhteisöissä pyritään neutralisoimaan ristiriitoja, ja on tärkeämpää pystyä elämään yhdessä toisten kanssa kuin voittaa väittely todellisuuden olemuksesta (ks. Borofsky 1990, Barrett 1984: 145–194).

Black metalissa yleisin vastalause maahanmuuton vastaisia mielipiteitä kohtaan perustuu siihen, etteivät sellaiset kannanotot vain kuulu genreen. Jotkut ovat jopa huolissaan genren tulevaisuudesta, jos siihen aletaan yhdistää äärioikeistolaisia mielipiteitä. Sen aineistossani kukaan blackmetalisti ei perustellut näiden kannanottojen vahingollisuutta sillä, että ne olisivat vastoin hänen tai ympäröivän yhteiskunnan arvoja tai muuten eettisesti väärin. Niiden rinnalle ei pyritty tuomaan kilpailevia käsityksiä esimerkiksi etnisyydestä tai kansakunnan jäsenyydestä.

Sen sijaan osa haastattelemistani suomalaisista folkmetalisteista asettui aktiivisesti vastustamaan heidän mielestään liian pitkälle menevää kansallismielisyyttä. Yksi heistä kertoi pyrkivänsä ajattelemaan ”tasa-arvoisesti” ja ”järkevästi”. Joiltakin muusikoilta kysyin myös, pystyisivätkö maahanmuuttajataustaiset muusikot tekemään suomalaista folk metalia. Liberaalit folkmetalistit eivät nähneet sille mitään estettä, jos folk metal muuten sattuisi kiinnostamaan. Haastattelemani muusikko pohti pitkään ulkomaanmatkojensa ja ulkomaalaisten bändien vaikutusta siihen, että hän kiinnostui suomalaisesta kansanperinteestä. Hän myös innostui ajatuksesta, että esimerkiksi somalitaustainen muusikko alkaisi tehdä Kalevala-aiheista metallimusiikkia.

Niin no mä näkisin sen mielenkiintosena sitten et jos niinku yhdistäis vaikka niinku somalialaisia vaikutteita niin sehän vois olla hurjaa. Niinku jotain paikallisia [somalialaisia] omia instrumentteja ja jos nyt niinku tyyppi sit asuu Suomessa ja jotenkin tuntee suomalaisia ja suomalaista kulttuuria niin sehän vois olla aika kovakin yhdistelmä. (”Harri”, suomalainen folk metal -muusikko, haastattelu tehty 2010.)

Rajusti yleistäen voidaan siis sanoa, että siinä missä black metal on huolissaan yhdestä ja ainoasta kulttuuriperinnöstä, folk metal näkee kansanperinteen muuttuvana. Ulkolaiset vaikutteet eivät voi uhata sitä.

Lopuksi

Black metalilla on alagenre, jonka kuvittelisi olevan mitä innokkain ottamaan kantaa maahanmuuttokeskusteluun. Tarkoitan tietysti kansallissosialistista black metalia eli nsbm:ää. On totta, että tekemissäni haastatteluissa nsbm:stä innostuneet muusikot ja fanit esittivät myös rasistisia ja monikulttuurisuuden vastaisia näkemyksiä. Edes he eivät silti nostaneet maahanmuuttoa tai monikulttuurisuutta esiin ensimmäisenä huolenaiheena. Useimmat ottivat kantaa maahanmuuttoon vasta erikseen kysyttäessä, silloinkin hiukan haluttomasti. Pikemminkin näiden haastateltujen huoli kohdistui yleisellä tasolla kansakunnan henkiseen tilaan.

Kuten 1930-luvun fasistiälykköjen ajatuksia tutkinut Tarmo Kunnas (2013) on todennut, rasismi oli fasistisissa ideologioissa vain yksi asia muiden joukossa. Fasismit saivat käyttövoimansa myös elämän taianomaisuuden katoamisesta ja esimerkiksi kapitalismin ja kommunismin vastustuksesta. Fasismeissa oli myös lumovoimaa, jota on vaikea selittää pelkillä järkisyillä. Mielestäni etenkin black metalissa ja vähemmän radikaalissa muodossa myös folk metalissa on paljon samaa. Sen kapina kohdistuu nykyaikaan, jota alakulttuurin keskuudessa pidetään usein sieluttomana, pinnallisena ja materiaalisena (ks. Mustamo 2016: 60–63). Globalisaatio ja maahanmuutto ovat vastustamisen arvoisia osana nykyaikaa.

Metallialakulttuureissa esiintyvää ääriajattelua ei voida johtaa suoraan nuorten miesten syrjäytymisestä tai muista helpoista selityksistä. Pikemminkin se on seurausta siitä, ettei ”suvaitsevainen” valtavirtakulttuuri pysty tyydyttämään kaikkien yhteiskunnassamme elävien nuorten miesten elämän merkityksellisyyden nälkää. Tuovatko äärimmäiset ajatukset hiukan elämän taianomaisuutta takaisin? Väitettäni black metalista pikemminkin liberaalin nyky-yhteiskunnan kuin ensisijaisesti maahanmuuton vastaisuudesta tukevat myös alakulttuurin yllättävät liittolaiset. Viime aikoina kansallismielisiä black metal -keikkoja on järjestetty eräässä maahanmuuttajataustaisen yrittäjän omistamassa ravintolassa. Jos maahanmuuttajat olisivat black metalin ensisijainen vihollinen, tämä olisi hiukan epätodennäköistä.

On silti ilmeistä, että maahanmuuton vastainen poliittinen kulttuuri on vaikuttanut ajattelutapoihin, myös black metal -alakulttuurin sisällä. Toisaalta kansallismieliset ajatukset nousivat pintaan black metalissa jo vuosia ennen kuin suomalaisen politiikan valtavirrassa. Jossain määrin niiden voidaan nähdä ennakoineen valtavirtakulttuurin muutosta. Vaikuttavatko musiikkialakulttuurissa uusinnetut ajatukset alakulttuurin piirissä toimivien ihmisten ajatteluun? Mitä ilmeisimmin vaikuttavat, mutta eivät deterministisesti. Black- ja folkmetalistit eivät omaksu alakulttuurinsa asenteita ilman kritiikkiä. Alakulttuureilla ei ole virallisia mielipiteitä, vaan niistä käydään jatkuvaa keskustelua ja merkityskamppailua sekä alakulttuurin sisällä että sen ja valtakulttuurin välillä.

Lähteet

Haastattelut

21 suomalaisen ja 16 norjalaisen black ja folk metal -muusikon tai -fanin haastattelut 2010–2012. Aineisto kirjoittajan hallussa.

Kirjallisuus

Andersson, M. 2012. The debate about multicultural Norway before and after 22 July 2011. Identities 19: 4: 418–427.

Barrett, S.T. 1984. The Rebirth of Anthropological Theory. Toronto/Buffalo/London: University of Toronto Press.

Borofsky, R. 1990. Making History. Pukapukan and Antropological Construction of Knowledge. Cambridge: Cambridge University Press.

Bossius, T. 2003. Med framtiden i backspegeln. Black metal- och transkulturen. Ungdomar, musik och religion i en senmodern värld. Göteborg: Daidalos.

Dornbusch, C. & Killguss, H. 2005. Unheilige Allianzen. Black Metal zwischen Satanismus, Heidentum und Neonazismus. Hamburg und Münster: Unrast-Verlag.

Fangen, K. 1999. On the Margins of Life: Life Stories of Racial Nationalists. Acta Sosiologica Vol 42, 357−373.

Fangen, K. & Carlsson, Y. 2013. Right-Wing Extremism in Norway: Prevention and Intervention. Teoksessa Melzer R & Serafin S (ed.) Right-Wing Extremism in Europe. Country analyses, Counter-strategies and labour-market oriented Exit-strategies. Berliini: Friedrich-Ebert-Stiftung, 327–357.

Gingrich, A. 2006. Neo-nationalism and the reconfiguration of Europe. Social Anthropology 14: 2, 195–217.

Goodrick-Clarke, N. 2003. Black Sun. Aryan Cults, Esoteric Nazism and the Politics of Identity. New York: New York University Press.

Gordon, T. 2001. Kuka voi olla suomalainen? – erot ja yhteisyys ”muihin” nuorten miesten ja naisten rakentamana. Nuorisotutkimus Vol. 19: 1, 25–38.

Gullestad, M. 2004. Blind Slaves of Our Prejudices: Debating Culture and Race in Norway. Ethnos Vol. 69: 2, 177−203.

Hannula, M. 2011. Maassa maan tavalla. Maahanmuuttokritiikin lyhyt historia. Helsinki: Otava.

Johansen, S. 1999. Between Hitler and Satan: Norwegian Black Metal as a Spearhead for Racial Hatred. Teoksessa Burghart D (toim.) Soundtracks to the White Revolution. White Supremacist Assaults in Youth Music Subcultures. Chigaco: Center for New Community, 65–67.

Kahn-Harris, K. 2004. The “failure” of youth culture. Reflexivity, music and politics in the black metal scene. European Journal of Cultural Studies Vol. 7: 1, 95–111.

Keskinen, S. 2009. Pelkkiä ongelmia? Maahanmuutto poliittisen keskustelun kohteena. Teoksessa Keskinen, S, Rastas, A & Tuori, S (toim.) En ole rasisti, mutta… Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä. Tampere: Vastapaino, 33−46.

Keskinen, S., Rastas, A. & Tuori, S. 2009. Johdanto. Teoksessa Keskinen S, Rastas A & Tuori S (toim.) En ole rasisti, mutta… Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä. Tampere: Vastapaino, 7–21.

Kunnas, T. 2013. Fasimin lumous Eurooppalainen älymystö Hitlerin ja Mussolinin politiikan tukijana. Helsinki: Into Kustannus.

Massa, J. 1999. Unholy Alliance. The National Socialist Black Metal Underground. Teoksessa Burghar,t D. (toim.) Soundtracks to the White Revolution. White Supremacist Assaults in Youth Music Subcultures. Chigaco: Center for New Community, 49–64.

McIntosh L. 2015. Impossible presence: race, nation and cultural politics of ”being Norwegian”. Ethnic and Racial Studies 38: 2, 309–325.

Moynihan, M. & Søderlind, D. 2003. Lords of Chaos. The Bloody Rise of the Satanic Metal Underground. Los Angeles: Feral House.

Mustamo, A. 2016. ”Yö, metsä, aika ennen kristinuskoa”. Kotimaan ja kansakunnan representaatiot black metalissa ja folk metalissa Suomessa ja Norjassa. Acta Universitatis Ouluensis, Series B Humaniora B 140.

Mørk, G. 2002, Drømmer om fortiden – minner for fremtiden. Norsk black metals norrøne orientering 1990–1995. Universitetet i Tromsø. Julkaisematon maisterintutkielma.

Olson, B.H . 2013. Voice of our blood. National Socialist discourses in black metal. Teoksessa Hjelm, T., Kahn-Harris, K. & LeVine, M. (toim.) Heavy Metal. Controversies and countercultures. Sheffield/Bristol: Equinox, 136–151.

Perho, S., 2010. Rasistisuus nuorten yhteisöissä. Tutkimus vuosituhannen vaihteen Joensuusta. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto.

Puuronen, V. (toim.), 2001. Valkoisen vallan lähettiläät. Rasismin arki ja arjen rasismi. Tampere: Vastapaino.

Puuronen, V. 2011. Rasistinen Suomi. Helsinki: Gaudeamus.

Rossi, L-M. 2010. Esityksiä, edustamisia ja eroja: Representaatio on politiikkaa. Teoksessa Knuuttila T. & Lehtinen A.P. (toim.) Representaatio. Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi. Helsinki: Gaudeamus, 261–275.

Scott, N. 2013. Heavy metal and the defeating threat of the apolitical. Teoksessa Hjelm, T, Kahn-Harris, K. & LeVine, M (toim.) Heavy Metal. Controversies and countercultures. Sheffield/Bristol: Equinox, 228–243.

Stolcke, V. 1995. Talking Culture. New Boundaries, New Rhetorics of Exclusion in Europe. Current Anthropology Vol. 36: 1, 1–24.

Suutarinen S. & Törmäkangas K. 2012. Nuorten koulukokemukset, tiedollinen osaaminen ja valmius laittomaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Teoksessa Kuparinen P. & Siisiäinen M. (toim.). Kodista ja kiinnostuksesta se lähtee. Suomalaisnuorten kansalaispätevyys ja yhteiskunnalliset asenteet. Jyväskylän yliopisto: Koulutuksen tutkimuslaitos, 69–92.

Tamminen T. 2004. Pahan viehätys. Natsismin ja terrorin lähteillä. Helsinki: Otava.

Vassenden, A. 2010. Untagling the different components of Norwegianness. Nations and Nationalism Vol. 16: 4, 734–752.

**

Artikkelin kansikuva: rlanvin via Foter.com / CC BY-NC-SA