01.12.2016 8 min read 2/2016, 38.vuosikerta

IDOLIT 2000-LUVUN JAPANISSA: VERTAILUSSA IHMISIDOLI JA VIRTUAALINEN IDOLI

HuK Kia Kaartti on Itä-Aasian tutkimuksen opiskelija Helsingin yliopistosta.

Idolit ovat merkittävä osa japanilaista popkulttuuria ja musiikkiteollisuutta. Viime vuosina japanilainen, länsimaissakin suosiota kerännyt idolikulttuuri on saanut uusia piirteitä virtuaalisten idoleiden kasvaneen suosion myötä. Ihmisidolit eivät enää kilpaile pelkästään keskenään, vaan myös virtuaalisten idolien kanssa. Virtuaali-idoleiden suosio kuitenkin hämmästyttää usein muualla maailmassa, ja ihmiset pohtivatkin, miten kukaan voi ihailla idolia, joka ei ole todellinen.

Sana idoli (aidoru) viittaa Japanissa nuoriin tai ainakin nuorekkaisiin laulajiin, malleihin ja mediapersooniin, jotka ovat vahvasti tuotettuja ja mainostettuja. Idolit voivat olla mies- tai naispuolisia, eikä heidän oleteta olevan erityisen taitavia esimerkiksi laulamisessa tai tanssimisessa, vaikka he julkaisisivatkin musiikkia. (Galbraith & Karlin 2012: 2.) Virtuaalinen idoli sen sijaan on täysin tietokoneella luotu digitaalinen hahmo, jonka laulu luodaan nykyään useimmiten Vocaloid-teknologialla (Black 2012: 213, 223).

Idoli-ilmiö käynnistyi Japanissa 1970-luvun alussa, jolloin idoleita alettiin luoda massatuotantona TV-ohjelmissa (Galbraith & Karlin 2012: 5). Ilmiön kulta-aikaa oli kuitenkin vasta 1980-luku: lauluohjelmia, joissa idolit esiintyivät, näytettiin televisiossa parhaaseen katseluaikaan ja idolit alkoivat tuottaa merkittävästi rahaa (Matsutani 2009). Idoleita ja heidän esittämiään lauluja alettiin tuolloin käyttää myös mainoskampanjoissa luomaan ja vahvistamaan tuotteiden ja yritysten brändiä (Galbraith & Karlin 2012: 5). 1990-luvulla lauluohjelmien suosio alkoi hiipua, ja nuoret laulajat halusivat tulla tunnetuiksi oikeina artisteina eivätkä idoleina (Matsutani 2009).

Idoli-ilmiö on kuitenkin merkittävä vielä 2000-luvullakin. 1990-luvun lopulta lähtien CD-levyjen myynti Japanissa alkoi laskea, mutta monien idoliryhmien sinkkujulkaisut menestyvät yhä myynnillisesti. Idolit, kuten tyttöryhmä AKB48, ovat ikään kuin tulleet entistä lähemmäs fanejaan: ostamalla CD:n fanit saavat usein esimerkiksi mahdollisuuden päästä tapaamaan idoleitaan kasvotusten. (Galbraith & Karlin 2012: 20.) Idolit ovat yhä vahvasti läsnä japanilaisten jokapäiväisessä elämässä erilaisten tv-ohjelmien, mainosten, lehtien ja muiden medioiden kautta (emt.: 8–9).

Tässä esseessä vertailen ihmisidoleita ja virtuaalisia idoleita idoleiden tuottamisen sekä imagon ja idoleihin liittyvien mielikuvien kautta. Pohdin vertailun pohjalta, mikä virtuaali-idoleissa viehättää japanilaista yleisöä ja minkä takia niitäkin ”fanitetaan” ihmisidoleiden kaltaisina. Keskityn vertailussani sekä ihmis- että virtuaali-idoleiden tapauksessa lähinnä 2000-luvulla vallitsevaan idolikulttuuriin, sillä virtuaali-idolit ovat lähinnä 2000-luvun ilmiö.

Tärkein lähde tutkimukselleni on Idols and Celebrity in Japanese Media Culture -kirja (toim. Galbraith & Karlin 2012), joka sisältää useita japanilaisiin idoleihin liittyviä artikkeleita. Japanilaisesta idolikulttuurista tehty tutkimus on kuitenkin vielä varsin vähäistä, minkä vuoksi monet tätä esseetä varten käyttämistäni lähteistä ovat internet-artikkeleita.

Idolin tuottaminen

Idoleiden takana on yleensä suuri tuotantokoneisto, ja joidenkin mielestä idolit ovat jopa ylituotettuja. Japanin suosituimmat idolit kuuluvat yleensä jimushoon (suom. yhtiö), jonka tehtäviin kuuluu esimerkiksi aktiivisesti etsiä uusia esiintyjiä, valmentaa heitä tanssimisessa ja laulamisessa, järjestää konsertteja ja tv-esiintymisiä sekä tehdä sopimuksia levy-yhtiöiden kanssa. Tunnetuimpia idoleita luovia jimushoja ovat esimerkiksi Johnny & Associates, johon kuuluu vain miespuolisisia idoleja, ja Up Front Agency, jonka luotsaamat idolit ovat nuoria tyttöjä. (Marx 2012: 36–38.)

Idoliksi tullaan useimmiten koe-esiintymällä jimushoon (Covington 2014). Yksi esimerkki idoliryhmästä, johon voi päästä koe-esiintymisen kautta, on vuonna 1998 debytoinut tyttöryhmä Morning Musume, johon tuodaan jatkuvasti uusia jäseniä vanhojen ”valmistuessa” eli jättäessä ryhmän (Stevens 2008: 59). Vahvasta tuottamisesta kertoo se, että jimushot eivät välttämättä edes etsi todella lahjakkaita ja valmiita esiintyjiä koe-esiintymisvaiheessa. Esimerkiksi Morning Musumen tuottaja Tsunku kertoo kirjassaan valitsevansa ryhmään mieluummin tyttöjä, jotka eivät ole luonnostaan kauniita tai lahjakkaita. Tähän on useita eri syitä. Tuottajan mukaan tällainen tyttö yrittää kovemmin ja on helpommin lähestyttävä, mutta samalla hänellä on enemmän kasvunvaraa, eikä hän vastustele tuottamista. (Galbraith 2012: 192.) Jimushot siis kiinnittävät huomiota tyttöjen ja poikien tuotettavuuteen: mitä helpommin idoliksi pyrkivä nuori on muokattavissa, sitä potentiaalisempi hän on yhtiöiden silmissä.

Ihmisidolit ovat siis vahvasti tuotettuja, mutta luonnollisesti virtuaali-idoleiden tapauksessa tuottaminen on viety vielä korkeammalle tasolle. Ihmisidolit ikään kuin muokataan valmiista, olemassa olevasta ihmisestä ja tämän persoonasta, mutta virtuaali-idolit ovat ulkonäöstä lähtien täysin jonkun toisen luomia. Virtuaalisten idoleiden ääni luodaan nykyään yleensä Yamahan vuonna 2004 julkaisemalla Vocaloid-syntetisaattoriohjelmalla, joka käyttää valmiiksi äänitettyjen äänteiden kirjastoja luomaan ja säveltämään lauluja, joita kukaan ei todellisuudessa ole laulanut (Black 2012: 222). Ulkonäöltään virtuaali-idolit ovat tietokoneella luotuja ja animoituja hahmoja. Esimerkiksi Hatsune Miku, yksi Japanin suosituimmista virtuaali-idoleista, näyttää suurine silmineen ja sinisine hiuksineen aivan japanilaiselta sarjakuvahahmolta (kuva 1). Miku sai alkunsa, kun se luotiin maskotiksi Vocaloid-ohjelman parissa työskentelevälle Crypton Future Media -yritykselle: Miku on 16-vuotias, 158 cm pitkä ja 42 kg painava tyttö. Faneilleen Miku esiintyy hologrammin muodossa. (Verini 2012.)

Kuva 1: Virtuaali-idoli Hatsune Miku. © Crypton.

Hatsune Mikua ei kuitenkaan tietoisesti luotu tähdeksi samoin kuin ihmisidoleita. Cryptonin toimitusjohtaja Hiroyuki Itō keksi luoda söpön idolihahmon markkinoimaan Vocaloid-teknologialla toimivaa ohjelmaansa ja vetoamaan varsinkin nuorempaan yleisöön. Hän teki yhteistyötä Kei-nimisen kuvittajan kanssa, joka suunnitteli Mikun ulkonäön. Mikun suosio yllätti Itōn täysin. (Verini 2012.) Nykyaikainen virtuaali-idoli siis luotiin alun perin myymään jotakin muuta tuotetta, kun taas todelliset idolit muokataan ikään kuin olemaan itse myytävä tuote.

Virtuaali-idoleiden tuottamisessa on vielä eräs piirre, joka erottaa ne ihmisidoleista: virtuaalisten idoleiden tuottamiseen osallistuvat myös itse fanit. Suurin osa Hatsune Mikun musiikkivideoista on fanien tekemiä, ja internetissä on suuret määrät Mikusta tehtyä fanitaidetta. Fanit voivat myös tehdä lauluja Vocaloid-ohjelmalla ostettuaan sen. Cryptonilla on kuitenkin lisensiointisopimus, jonka ansiosta Mikulle lauluja säveltävät tuottajat voivat käyttää Mikua omassa tuotannossaan maksamatta rojaltimaksuja. Tavalliseen lisenssisopimukseen siirrytään vasta silloin, kun tuottaja alkaa saada luomuksestaan huomattavan määrän taloudellista voittoa. (Rao 2014.)

Virtuaalisen idolin viehätys johtuu siis osittain siitä, että fani voi itse päättää, minkälainen hänen virtuaali-idolinsa loppujen lopuksi on. Black (2012: 224) väittääkin, että Mikun suosio perustuu selvästi siihen, että hänestä voi tulla fanin ”oma”. Fani voi tuottaa idolilleen musiikkia ja videoita, mikä voi saada hänet tuntemaan läheisemmäksi idolinsa kanssa, mutta myös tuntemaan suurempaa yhteenkuuluvuutta muiden virtuaali-idolin tuottajien eli fanien kanssa. Yleensä ihmisidolit ovat kokonaan muiden tahojen tuottamia, mutta virtuaali-idolien tapauksessa fanit voivat osallistua tuottamiseen ja näin myös tuntea ylpeyttä siitä, että idoli on tietynlainen heidän oman kontribuutionsa ansiosta.

Idolin imago ja mielikuvat

Galbraithin (2012: 186) mukaan faneilla, jotka eivät yleensä koskaan edes tapaa idoliaan, on tapana pelkistää idolinsa vain mielikuvaksi. Tämä mielikuva yhdistetään muihin mediassa välitettyihin mielikuviin, ja yhdessä mielikuvat johtavat aina toisiin mielikuviin, eivät ”oikeaan” ihmiseen. Tämän lisäksi Galbraith (ems.) toteaa, että Japanissa idolit ja fiktiiviset hahmot kuuluvat samaan konseptuaaliseen tilaan, mikä vahvistaa ajatusta siitä, ettei idoleita nähdä niin sanotusti todellisina ihmisinä.

Kuva 2: Virtuaalinen laajentuu ihmismaailmaan: japanilainen cosplay-harrastaja Hatsune Mikun roolissa. © Danny Choo. Lähde: Wikimedia Commons.

Oikeastaan fanit siis ihastuvat idoleissa, ainakin osittain, itse luomaansa mielikuvaan, joka perustuu alun perin idolin imagoon eli julkisuuskuvaan. Yleensä etenkin naispuolisten idoleiden kuuluu olla julkisuuskuvaltaan siveitä ja turmeltumattomia. Tämä mielikuva siveydestä seuraa idolia myös tämän yksityiselämään: useimmiten idoleita kielletään muodostamasta romanttisia suhteita vastakkaiseen sukupuoleen, jotta illuusio puhtaudesta säilyisi. (Wharfe 2014.) Myös tupakan polttaminen ja alkoholin juominen voivat olla haitaksi idolin imagolle, ja esimerkiksi naisidoli Ai Kago sai potkut yhtiöstään, kun jäi useasti kiinni tupakan poltosta. Toisaalta puhdasta imagoa vaalitaan myös siksi, ettei vahingoitettaisi sponsoreiden, idolin mainostamien brändien tai jimushon mainetta. (Galbraith & Karlin 2012: 8, 28).

Idolin puhdas imago on välttämätön japanilaisessa idolibisneksessä siksi, että idolit eivät myy vain musiikkia, vaan myös fantasioita. Idolin on pidettävä yllä miellyttävää imagoa, jottei hän pettäisi faneja, jotka kokevat tuntevansa idolin henkilökohtaisesti (Galbraith & Karlin 2012: 8). Esimerkiksi Minami Minegishi, Japanin suosituimman tyttöryhmän AKB48:n jäsen, jäi kiinni siitä, että vietti yön poikaystävänsä luona. Tämän jälkeen hänet alennettiin ryhmässä harjoittelijan (trainee) tasolle. Lisäksi Minegishi ajeli hiuksensa lyhyiksi katumuksen merkkinä ja julkaisi ryhmän virallisella Youtube-kanavalla videon, jossa pyysi anteeksi ajattelemattomuuttaan. (Martin 2013.) Idoleiden katsotaan siis pettävän faniensa odotukset, kun heidän inhimillinen puolensa, jonka kaikki kuitenkin oikeasti tietävät olevan olemassa, paljastuu ja tulee julkisuuteen.

Viattomasta ja puhtaasta idolista on myös helpompi unelmoida. Koska idolit nähdään ikään kuin fiktiivisinä hahmoina, heidät on helpompi kuvitella juuri sellaisina kuin fanit haluavat heidän olevan. Nagaike (2012: 107) toteaa, että Johnny & Associates -yhtiöön kuuluvien miesidoleiden faneilla on tapana luoda omia henkilökohtaisia tarinoitaan ihailemistaan idoleista, ja nämä tarinat perustuvat illuusioon siitä, että fanit ovat läheisiä oman idolinsa kanssa. Jos idoli siis tiettävästi seurustelee, fanin luomat fantasiat esimerkiksi naimisiinmenosta idolinsa kanssa kariutuvat.

Virtuaali-idolit ovat sen sijaan oikeasti fiktiivisiä hahmoja, joten fani pystyy luomaan idolinsa imagon ja tarinan kokonaan itse. Hatsune Mikun luoneen Cryptonin toimitusjohtaja Itō onkin sanonut, ettei kokenut tarpeelliseksi luoda virtuaali-idolille minkäänlaista taustatarinaa, koska arvasi, että mahdollisen suosion myötä fanit loisivat tarinan itse (Verini 2012). Itōn mukaan Miku on kuin tyhjä kangas, jolle fanit voivat heijastaa omat tunteensa (ks. Rao 2014). Vaikka oikeissa idoliryhmissä onkin usein paljon jäseniä, jotta jokaiselle fanille löytyy ryhmästä joku, johon samastua ja jota ihailla (Galbraith 2012), loppujen lopuksi on helpompaa samastua idoliin, jonka on luonut täysin omanlaisekseen.

Koska virtuaalinen idoli on fiktiivinen, sillä ei myöskään ole inhimillisiä tarpeita. Tästä johtuen se ei voi pettää viattoman imagonsa luomia odotuksia: virtuaali-idoli ei voi ikinä luoda ”skandaalia”, jonka vuoksi fanin idolin ympärille luomat fantasiat voisivat särkyä. Elävää idolia ei koskaan voi kontrolloida täysvaltaisesti, ja hän jää aina jollakin tavalla etäiseksi faneistaan. Virtuaalisen idolin tapauksessa mikään idolin osa ei ole fanin saavuttamattomissa, mikä mahdollistaa läheisemmän suhteen muodostumisen fanin ja tämän idolin välille (Black 2012).

Johtopäätökset

Luonnollisesti perinteisen idolin ja virtuaalisen idolin selvin ero on se, että virtuaali-idoli ei ole todellinen ihminen. Toisaalta on syytä pohtia, onko ihmisidolikaan täysin todellinen: yleisölle näkyvä osa julkisuuden henkilön persoonasta on useimmiten ainakin osittain tietoisesti luotu ja keinotekoinen. Idolin jimusholle ja idolille itselleen on kannattavinta luoda idolipersoona, joka myy idolia parhaiten esiintyjänä sponsoreille ja yrityksille.

Täysin fiktiivinen virtuaali-idoli on kuitenkin ihmisidolia helpommin kontrolloitavissa. Fani pystyy luomaan tälle haluamansa persoonan ja taustatarinan. Ihmisidolin inhimillinen puoli tekee tästä virtuaalista idolia arvaamattomamman: fanit saattavat pettyä, jos puhtaina ja viattomina pidetty idolit paljastavat inhimillisen puolensa. Ihmisidoli on myös aina faniensa saavuttamattomissa, kun taas virtuaali-idoli tunnetaan läheiseksi siksi, että sen tuotantoprosessiin pystytään osallistumaan.

Virtuaalinen idoli ei voi koskaan pettää faninsa odotuksia, sillä hän ei ole inhimillinen tai itsenäinen olento. Tämän lisäksi virtuaaliseen idoliin pystyy muodostamaan läheisemmän suhteen, kuin etäiseksi jäävään ihmisidoliin, ja sen voi todellisesta ihmisestä poiketen omistaa. Kaiken tämän perusteella väitän siis, että virtuaali-idoleita ihaillaan juuri siitä syystä, etteivät ne ole todellisia ihmisiä.

Lähteet

Black, Daniel 2012. ”The Virtual Idol: Producing and Consuming Digital Femininity”. Idols and Celebrity in Japanese Media Culture. Toim. Galbraith, Patrick W. & Jason G. Karlin. New York: Palgrave McMillan, 209–228.

Covington Abigail 2014. ”Unraveling a fantasy: A beginner’s guide to Japanese idol pop”. A.V. Club. http://www.avclub.com/article/unraveling-fantasy-beginners-guide-japanese-idol-p-206896 (tarkistettu 23.3.2015).

Galbraith, Patrick W. 2012. ”Idols: The Image of Desire in Japanese Consumer Capitalism”. Idols and Celebrity in Japanese Media Culture. Toim. Galbraith, Patrick W. & Jason G. Karlin. New York: Palgrave McMillan, s. 185–208.

Galbraith, Patrick W. & Jason G. Karlin 2012. ”Introduction: The Mirror of Idols

and Celebrity.” Idols and Celebrity in Japanese Media Culture. Toim. Galbraith, Patrick W. & Jason G. Karlin. New York: Palgrave McMillan, 1–34.

Martin, Ian 2013. ”AKB48 member’s ‘penance’ shows flaws in idol culture”. The Japan Times. http://www.japantimes.co.jp/culture/2013/02/01/music/akb48-members-penance-shows-flaws-in-idol-culture/#.VRa7n-6sUbx (tarkistettu 28.3.2015).

Marx, David W. 2012. ”The Jimusho System: Understanding the Production Logic of the Japanese Entertainment Industry”. Idols and Celebrity in Japanese Media Culture. Toim. Galbraith, Patrick W. & Jason G. Karlin. New York: Palgrave McMillan, 35–55.

Matsutani, Minoru 2009. ”Pop ‘idol’ phenomenon fades into dispersion”. The Japan Times.

http://www.japantimes.co.jp/news/2009/08/25/news/pop-idol-phenomenon-fades-into-dispersion/#.V_OXmeiLTb2 (tarkistettu 1.10.2015).

Nagaike, Kazumi 2012. ”Johnny’s Idols as Icons: Female Desires to Fantasize and Consume Male Idol Images”. Idols and Celebrity in Japanese Media Culture. Toim. Galbraith, Patrick W. & Jason G. Karlin. New York: Palgrave McMillan, 97–112.

Rao, Mallika 2014. ”Meet Hatsune Miku, The Sensational Japanese Pop Star Who Doesn’t Really Exist”. The Huffington Post. http://www.huffingtonpost.com/2014/10/08/hatsune-miku-letterman_n_5956420.html (tarkistettu 26.3.2015).

Stevens, Carolyn S. 2008: Japanese Popular Music: Culture, Authenticity and Power. New York: Routledge.

Verini, James 2012. ”How Virtual Pop Star Hatsune Miku Blew Up in Japan”. Wired. http://www.wired.com/2012/10/mf-japan-pop-star-hatsune-miku/ (tarkistettu 26.3.2015).

Wharfe, Chris 2014. ”The twisted world of Japanese idol culture”. The News Hub. https://www.the-newshub.com/arts-and-culture/the-twisted-world-of-japanese-idol-culture (tarkistettu 28.3.2015).