VALIKKO

Siirtomaavalta-ajan historiat – dekolonisoidut vuoropuhelut: tutkimusta musiikin avulla ja sen kautta

Julkaistu 28.2.2022

Kirjoittajat kuvissa vasemmalta oikealle Sergio Castrillón, Karen Lauwers, Esha Sil ja Josephine Hoegaerts

Esha Sil was a postdoctoral researcher, from January 2019 – December 2021, in the Department of Cultures, at the University of Helsinki, for the ERC-funded CALLIOPE project. Esha’s work reappraises the discursive production of South Asian and Bengali modernities, via a wide range of subject areas, including everyday language practices, creole narratives, folk literatures, memory and sound studies, post-Partition psychoanalysis, global capitalism, and vocal political cultures in nineteenth-century Bengal and Europe.

Sergio Castrillón holds a PhD in Musicology. His research focuses on contemporary music, experimentalism, noise, timbre, politics in art, philosophy in arts, and performance from both artistic research and musicological perspectives. During the years 2021 and 2022, he has been working on the project: “On The Edge of The Contour: A series of Experimental-Multi-Sonic performances and analysis-based texts created by means of Comprovisation” This artistic research project is supported by Kone Foundation.

Karen Lauwers is a postdoctoral researcher at the University of Helsinki’s Department of Cultures, where she is working on the French-Algerian axis of the CALLIOPE project. As a political historian, she has a broad interest in Western European parliamentary culture and colonial history, intersectional identities, and narratives of inclusion and exclusion.

Josephine Hoegaerts is Associate Professor of European Studies at the University of Helsinki and PI of the CALLIOPE project. Her research concerns the histories and legacies of vocal education, and their influence on articulations of power and identity.

 

Musiikista ja äänestä kirjoittaminen mielletään jopa petollisen vaikeaksi tehtäväksi. Sen on jotakuinkin dramaattisesti luonnehdittu olevan ”sama kuin käsittelisi arkkitehtuuria tanssin keinoin”. Roland Barthes on pukenut ajatuksensa tätä harkitumpaan asuun todeten, että ”kirjoittaessamme ihmisäänen ominaisuuksista olemme adjektiivien vankeja” (1972: 238–239). Yhtä kaikki useat tieteenalat painivat sen vaikeuden kanssa, joka liittyy tekstin analyyttisten ominaisuuksien soveltamiseen äänen kuvailuun.

Musikologiassa on löydetty omat ratkaisut niin nuotinnuksen kuin erikoissanastojen suhteen, samoin kuin useilla diagnostisemmin suuntautuneilla tieteenaloilla (esim. Bijsterveld 2019, Hui 2012). Kulttuuri- ja yhteiskuntahistorioitsijoille äänestä kirjoittamisen kysymys on vielä hieman hämärän peitossa: sen paremmin yleisö kuin tutkijoita kiinnostavat historialliset toimijatkaan eivät ole kovin valistuneita äänen litteroimisessa, kuvailemisessa ja ymmärtämisessä. Äänen sisällyttäminen osaksi tutkimusta edellyttää usein taitoja, joita joudutaan hakemaan yhteistyön kautta.

Tämän kirjoituksen aiheena oleva tutkimus ja äänite ovat syntyneet pyrkimyksestä saada historia ja ääni “keskustelemaan” keskenään representaation imperialistista historiaa käsittelevän monitieteellisen projektin kontekstissa. Arkisto- ja historiantutkimuksen menetelmiin sekä äänen tutkimuksesta lainattuihin analyysityökaluihin nojautuva projekti on enimmäkseen tekstipohjainen ja tekstiä tuottava. Haluamme kuitenkin kiinnittää huomiota myös monitieteellisen yhteistyön hedelmällisyyteen. Yhteistyö ei toimi ainoastaan äänestä kirjoittavien historioitsijoiden varassa vaan käsittelee historiallista aineistoa muusikon herkkyydellä. Sen vuoksi tämä kirjoitus ei ole äänestä kirjoittamisen vaan tekstin äänellistämisen tarina.

Tässä yhteistyöprojektissa on siis etäännytty siitä perusasiasta, jota pidetään usein historian “harjoittamisen” – tai historioitsijana toimimisen – ydintehtävänä: arkistojen koluamisesta yksin ja hiljaisuudessa. Lukuisilla historiankursseilla, käsikirjoissa ja tieteellisissä tuotoksissa esitetään historioitsijan työn olevan enimmäkseen hiljaista ja yksinäistä (esim. Farge 1989, Steedman 2001). Kyky suunnistaa niin fyysisesti kuin henkisestikin epämukavissa arkistoissa tuntuu olevan historioitsijoiden killan jäsenyysriitti, asiakirjapyyntöjen kuiskatut koodit ja niiden tunteminen sen tunnussanoja. Etenkin siirtomaavalta-ajan arkistojen kohdalla tulee ymmärtää syvällisesti paitsi arkiston rakenne, säilyttämiskelpoisiksi katsottujen asiakirjojen alkuperä ja arkistossa vallitsevat järjestyksen ja hiljaisuuden muodot (Stoler 2009: 17–54), myös hiljainen tieto siitä, miten noihin siirtomaavalta-ajasta kertoviin tiedon pyhättöihin pääsee.

Tätä projektia varten valitsimme päinvastaisen tien: ilmaisuvoimaisen, jopa äänekkään yhteistyön, joka vaati jättämään tieteellisen historiankirjoituksen pölyiset arkistot ja hiljaiset kirjastot. Vaikka tämä lähestymistapa sotii asiakirjojen fyysisen, dokumentaarisen ja yhteiskunnallisen kontekstin sekä kronologisen aikasijoittuman huolellista huomioimista korostavia normeja vastaan, uskomme, että siirtomaavalta-ajan arkistojen järkyttäminen saattaa olla hedelmällistä juuri siksi, että valittu menetelmä viis veisaa länsimaisen “tieteellisen” historiankirjoituksen säännöistä. Eri tieteenaloja edustavien ja eri puolilta ”jälkikolonialistiseksi” kutsuttua maailmaa kotoisin olevien tieteentekijöiden ja muusikoiden kootut äänet voivat olla tarpeellisia ja tervetulleita työkaluja, sillä ne luovat särön historian dokumentoinnissa käytettyyn imperialistiseen logiikkaan eivätkä mukaudu siirtomaavalta-ajan arkiston ja siellä vallitsevan kunnioittavan hiljaisuuden instituutioon. Tässä kirjoituksessa esittelemme pääpiirteittäin yhteistyömme muodon sekä sen aineiston ja ääniharjoituksen, joista syntyi lopulta teos The Guts of the Atlas: eri tieteenalojen välisen yhteistyön ja komprovisaation, mutta ennen kaikkea yksinkertaisen vuoropuhelun tulos, erilaisten äänten ja vastaanottavien korvien yhteinen tila. The Guts of the Atlas, kuten myös tämä teksti, on syntynyt uuden ajan Ranskan poliittiseen kulttuuriin erikoistuneen historioitsijan Karen Lauwersin, Etelä-Aasian kirjallisuuden ja kulttuurin tutkijan Esha Silin, monitieteellisen äänitaiteilijan ja tutkijan Sergio Andrés Castrillón Arcilan sekä historioitsijan ja äänitutkijan Josephine Hoegaertsin yhteistyön tuloksena.

Teos on koostettu siirtomaavallan aikaisesta aineistosta: intialaisten ja algerialaisten laulajien ja muusikoiden esittämästä (lauletusta) musiikista, jota ovat nuotintaneet eurooppalaiset virkamiehet ja maahanmuuttajat.  Atlas pohjautuu kahteen sävelmään, jotka on julkaistu vuonna 1867 ilmestyneessä ”Kabylian kansanrunouden” antologiassa. Karen Lauwers on käyttänyt näitä ranskalaisen everstin Adolphe Hanoteaun keräämiä sävelmiä aineistona tutkiessaan ranskalaisten käsityksistä uutisten ja huhujen leviämisestä siirtomaavalta-ajan Algeriassa. Kuten Lauwersin tutkimus osoittaa, Algeriassa toimineet emämaan virkamiehet usein aliarvioivat tai ymmärsivät väärin maan alkuperäisväestön poliittisen toimijuuden lukuisat eri muodot. Poliittista – ja etenkin kapinallista – toimintaa koskevissa virallisissa selonteoissa jätettiin usein huomiotta tiedon levittämisen moninaiset suulliset keinot. Hanoteaun antologiassakaan ei täysin tiedosteta runosävelmien henkisyyden, runouden, politiikan, yhteisön ja uskonnon keskinäisten suhteiden kietoutuneisuutta. Eversti (1867: X) julisti halunneensa esitellä kokoelmassaan monipuolisesti erilaisia tyylejä ja teemoja, mutta ei pitänyt tarpeellisena sisällyttää siihen uskonnollista musiikkia, sillä melodiat olivat ”kovin ikävystyttäviä” ja sisältö ”yksinomaan islamilaista”, eikä länsivaltojen edustajilla siten ollut ”minkäänlaista mielenkiintoa kyseisiin kappaleisiin”. Siitä huolimatta ne runoilijat, jotka hän koki nimeltä mainitsemisen arvoisiksi, näyttävät olleen uskonnollisia merkkihenkilöitä. Aineistoa valikoidessaan Hanoteau siis irrotti joidenkin esiintyjien (meddahien) oletetun hengellisen merkityksen heidän yhteiskunnallis-poliittisesta pääomastaan. Vaikka Hanoteau (1867: VIII–IX) tunnusti meddahien kunnioitetun ja keskeisen aseman, hän aliarvioi heidän poliittisen merkityksensä ja pilkkasi kulttuuriin kuuluvaa tapaa maksaa heille esiintymiskorvauksia.     

Vaikuttaa siltä, että Hanoteau (1867: I–II; katso myös Goodman 2005: 100) oli kiinnostunut berberien ’todellisen hengen’  paljastamisesta, sellaisena kuin hän sen koki. Hanoteau oli kielitieteilijä ja käsitteli antologiassaan vain pintapuolisesti runojen sointia. Ranskan kielelle käännettyinä runot eittämättä menettivätkin alkuperäisen rytminsä. Valottaakseen perinteen akustista puolta eversti lisäsi runokokoelman loppuun kommentin Francisco Salvador-Danielilta, joka oli kirjoittanut arabialaista musiikkia, gregoriaanista kirkkolaulua ja Antiikin Kreikan teatteria vertailevan kirjan vuonna 1863.  Algerian Ecole Arabe -koulussa musiikkia opettava Salvador-Daniel (1863: 5; 1867: 460) päätyi samaan vertailuun myös Hanoteaun Kabylia-antologiaan kirjoittamassaan kommentissa. Huolimatta mahdollisista yhtäläisyyksistä Antiikin Kreikan kulttuuriin itämaiset melodiat kuulostivat Salvador-Danielin mukaan tottumattomiin (eurooppalaisiin) korviin ”kamalalta” tai jopa ”saatanalliselta meteliltä”.

Hanoteaun viehtymys paikalliseen runouteen yhdistettynä Salvador-Danielin nuotinnuksiin viidestätoista sävelmästä tarjoaa kuitenkin muutakin kuin siirtomaaisäntien kuulokuvan 1800-luvun puolivälin Algeriasta. Kokoelma antaa vihjeen vokalisaation tärkeydestä runojen painon ja merkityksen kannalta, olipa se kuinka vinoutunutta tai vääristynyttä tahansa. Salvador-Daniel (1863: 6) kuvasi (taputuksen tai erikokoisten rumpujen synnyttämän) “rytmisen harmonian” olevan luonteenomaista arabialaiselle ja kabylialaiselle musiikille, mutta syytti niitä molempia melodisen harmonian puutteesta. Hänen orientalistin kuulonsa ohjasi häntä kabylialaisten runosävelmien nuotinnustyössä. Lopputulos kertoo vähintään yhtä paljon ranskalaisesta solmisaatio-opetuksesta kuin berberien musiikista. Kyseessä on loppujen lopuksi valvovan tahon tuottama dokumentti, jossa algerialaiset äänet on liitetty länsimaisiin kuuntelun, notaation, instrumentaation ja harmonisoinnin käytäntöihin. Aluetta valvovan ja sen rauhaa turvaavan sotilasvirkamiehen mukanaolo paljastaa dokumenttien kurinpidollisen luonteen – juuri tältä siirtomaavalta kuulosti sen harjoittajille 1800-luvun Algeriassa.

The Guts” -komprovisaation pohjaksi valittiin myös kaksi runosävelmää intialaisista nuotinnuksista. Näillä on erilainen siirtomaavaltatausta, koska ne ovat osa Esha Silin tutkimusta Etelä-Aasian äänimaiseman ja vokaalisuuden “kreolisaation” tavoista.

Nuottikokoelman on toimittanut William Hamilton Bird, ja se on julkaistu Kalkutassa vuonna 1789 nimellä The Oriental Miscellany.  Bird oli ammattimuusikko, joka oli asunut Intiassa noin vuodesta 1770 lähtien (Woolley ja Chapman 2012: 3). Hänen seurapiireissään nautittiin Kolkatan kukoistavista “porvarishuvituksista”, jotka keräsivät yhteen paikallisia esiintyjiä, kuten nautch-tanssityttöjä tai kurtisaaneja, jotka osasivat ”laulaa, tanssia ja lausua runoja”. Näin hän tutustui kuuluisan pohjoisintialaisen kurtisaanin Khanum Janin lauluihin (Schofield 2018 a ja b; Cook 2016: 21) sekä useisiin eurooppalaisiin siirtolaisiin: valtion virkamiesten ja kauppiaiden perheisiin, kauppakomppanian upseereihin ja kaltaisiinsa eurooppalaisiin muusikoihin, jotka ainakin hetken kykenivät elättämään itsensä siirtomaissa (Cook 2016: 13-14, 16-17; Woolley ja Chapman 2012: 1-3).

Birdin korva ei ollut siirtomaaisännän korva, joka pyrki löytämään piilomerkityksiä tai paljastamaan poliittisia juonia, vaan cembalonsoittajan korva, jonka tehtävä oli tuoda salonkien eleganssia (takaisin) Bengalin varakkaiden länsimaisten ja paikalliseen eliittiin kuuluvien perheiden elämään. Sitä vastoin hänen “Hindustanin suosituimpien sävelmien” kokoelmansa välitti myöhemmin (vahvasti toimitetun) kuulokuvan Intiasta Isoon-Britanniaan. The Oriental Miscellany on läpeensä kosmopoliittinen dokumentti, jonka kokosi Intiassa asuva irlantilainen muusikko ja joka julkaistiin uudelleen Dublinissa tämän kuoleman jälkeen (Woolley ja Chapman 2012: 3). Teos todistaa myös Birdin kultivoituneiden ja kulttuurista kiinnostuneiden, Bengalissa ja Pohjois-Intiassa asuvien eurooppalaisten muodostamasta tuttavapiiristä, johon kuuluivat muun muassa Warren Hastings, Intian ensimmäinen kenraalikuvernööri, jolle ”The Oriental Miscellany oli omistettu” (Bird 1789; Woolley ja Chapman 2012: 1), sekä Sophia Plowden, hyvin verkostoituneen Itä-Intian kauppakomppanian upseerin vaimo ja innokas harrastelijamuusikko (Schofield 2018 a ja b).

Kuten Hanoteaun algerialaisten laulujen kokoelmakin, Birdin nuotinnukset onnistuvat hämärtämään hindustanilaisesiintyjiä ja esityksiä lähes yhtä paljon kuin esittelemään ja säilyttämään. The Oriental Miscellany on saanut runsaasti huomiota niin musikologeilta kuin muusikoiltakin: Nicholas Cook luonnehtii Birdin nuotintamia – tai oikeammin säveltämiä – “hindustanilaisia sävelmiä” pikemminkin “kulttuurienvälisen kohtaamisen jäljiksi” kuin intialaisen musiikin nuotinnuksiksi (Cook 2016: 14). Jane Chapmanin tulkinta ja esitys “Hindustanin sävelmistä” vuonna 2015 (Signum Classics, SIGD415, https://signumrecords.com/product/the-oriental-miscellany/SIGCD415/) todennäköisesti nojaa samanlaiseen luentaan ja korostaa cembalon monitulkintaisuutta ja aistillisuutta sen luodessa värähtelevän rungon näille “kulttuurien kohtaamisen jäljille” ja uurtaessa uuden kohtaamistarinan Birdin nuotinnusten muodostamiin uriin.

Tässä yhteydessä kannattaa kuitenkin mainita, että intialaisten sävelmien nuotintaminen 1700-luvun lopulla, kuten Chapman ja Andrew Woolley huomauttavat (2012: 1), “johti eräänlaiseen lingua francan turmeltumiseen, jossa – – yritykset käyttää tunnistettavia länsimaisen musiikin muotokäytäntöjä [hindustanilaisten] sävelmien rakenteellisena runkona johtivat tuloksiin, jotka koettelivat länsimaisen musiikin kielen ’eheyttä’ ja mahdollisesti heijastelivat yritystä vangita musiikin useita eri puolia, mukaan lukien melodian muodon, rakenteen ja mahdollisesti jopa sointivärin.” (2012: 1)

Tällaisten eurooppalaisen ja intialaisen klassisen musiikin epäselvien kytkösten jäljet on tunnistanut myös Katherine Butler Schofield (2018 a), joka analysoi Birdin cembalonuotinnuksia yhdessä Sophia Plowdeninin hindustanilaisten sävelmien partituurikokoelman kanssa. Schofield väittää: “Erillään tarkasteltuina Birdin ja Plowdenin nuotinnuksiin sopii se ilmiselvä tulkinta, että ne ovat olleet kolonialistista väkivaltaa intialaista kulttuuria kohtaan”. (2018 a.) Jos nuotinnuksia kuitenkin tarkastellaan Birdin ja Plowdenin 1700-luvun lopun eurooppalaisten ja intialaisten väliseen musiikilliseen kohtaamiseen pohjautuvan lähdeaineiston valossa, “musiikin synnyttämä keskinäisen läheisyyden tarina näyttäytyy monitahoisempana ja moraalisesti epävarmempana”, Schofield päättää pohdintansa. (2018 a.) Neljään sävelmään perustuva Sergio Castrillónin komprovisaatio laajentaa siirtomaaisäntien ja -alamaisten välisen läheisyyden tilaa entisestään, korva viritettynä sellon moninaisten sointien kulttuurienvälisen vuorovaikutuksen voimalle. Sello on ”klassinen” länsimainen soitin, mutta mahdollisesti myös paletti, jolla voidaan maalata myös toisenlaisia, jälkikolonialistisia ääniä.  

Hankkeen lopputuloksena syntyi teos, The Guts of The Atlas, joka on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on nimeltään “Atlas”. Klassisella sellolla esitetty osa koostuu osioista “Atlas I”, joka pohjautuu sävelmään nimeltä DADDA-ALI, ja “Atlas II”, jonka innoittajana on sävelmä SIBI-REBBI (Salvador-Daniel 1867: 465). Toinen osa, preparoidulla sellolla esitetty “Guts”, sisältää osiot “Gut I” ja “Gut II”. Osan päämelodian muodostavat sävelmät THE GUT ja MUTRU BE KHOOSH NUWA BEGO (Bird 1789: 1, 7).

Näiden neljän sävelmän sointivärin, melodian ja harmonian analysointia seurasi komprovisaation keinoin toteutettu luomisprosessi, johon kuului sävelmien versiointi ja modernin elektroakustisen äänimaiseman asettaminen rinnakkain vanhan ei-länsimaisen perinteen kanssa (Bhagwati 2013: 1) sointiväri-ilmiöitä hyödyntäen (Castrillón 2019: 24–32). Komprovisaatiomenetelmä oli seuraavanlainen: Ensiksi elektroninen media, joka koostui alkuperäisten sävelmien melodioihin pohjautuvasta esiäänitetystä sello- ja cembaloaineistosta, yhdistettiin yliohjauksilla, kuten äänenkylläisyyden lisäämisellä ja korkeiden äänten rakeistamisella, käsiteltyihin äänitasoihin. Sitten aineistoon miksattiin digitaalisyntetisaattoreilla soitettuja taustoja ja surinaa.

Tämä osa oli sävelletty. Se äänitettiin ja rekisteröitiin pysyväksi nauhaksi elektroakustisen äänimaiseman aikaansaamiseksi ja toimi esittäjän äänipartituurina.

Sello, joka on osittain sooloinstrumentin roolissa mutta myös osa äänimaisemaa, esittelee kunkin sävelmän päämelodiat teeman ja variaatioiden muodossa. Melodiat voidaan soittaa ulkomuistista tai partituuria seuraten, ja niitä voidaan transponoida eri oktaavien välillä kunkin kappaleen koko keston ajan. Toisin sanoen sello paitsi esittää improvisaatio-osuuden kaikissa kappaleissa sooloinstrumenttina, myös lisää akustista kudelmaa elektroniseen taustaan.

Teoksen sointia kehitetään niin taustanauhalla kuin sellollakin lisäten sointivärillisiä modulaatioita, polyfonioita ja merkityksen muutoksia (Castrillón 2019: 26–32) sävelmien melodioihin. Koko komprovisaatiomenetelmä esittää nämä sointivärilliset variaatiot  Kabylian ja Hindustanin luonnonäänien representaatioina vahvistetun sellon ja elektronisen median luomassa kuvitteellisessa äänimaisemassa. Melodioiden päälle on lisätty esimerkiksi sellolla ja syntetisaattorilla tuotettuja hiekan, tuulen ja meren sekä öisten lintujen ja hyönteisten ääniä. Ne synnyttävät sointivärillisen kontrapunktin, joka ilmentää sävellyksen ja improvisaation jatkuvaa vuoropuhelua. Lisäksi sekä elektronisesti tuotetut äänet että sello antavat instrumentaalisen dekonstruktion ja uudelleensoitinnuksen (Castrillón 2019: 30–32) kautta uuden merkityksen joillekin Kabylian ja Hindustanin perinteisten ja nykyaikaisten musiikillisten ilmaisujen elementeille, kuten naiskuorolaululle, The Oriental Miscellany -kokoelman tulkinnoille ja uudelle pop-musiikille.

Kappaleen komprovisaatiollinen luonne ja sen sointivärin kehitys asettavat myös tiettyjä esityksellisiä vaatimuksia ja haasteita, kuten täsmällisen muodollisen ja soinnillisen vuoropuhelun rakentaminen tietynlaisen vapauden rajoissa ja tulkinnan tyylin valitseminen sen mukaan, halutaanko teos esittää henkilökohtaista identiteettiä korostavalla vai klassisella tavalla. Teoksen tulkinnan muutokset ovat siten mahdollisia jokaisessa esityksessä ja äänityksessä. Se myös kutsuu sellistiä tutkimaan erilaisia esitystapoja.

Teoksen ensiesityksessä kuultiin sello-osuuden moderninsävyinen tulkinta, kun taas äänite (johon on linkki tuonnempana) sisältää tätä henkilökohtaisemman, kulttuurisiin, maantieteellisiin ja ”taiteellisen identiteetin” elementteihin perustuvan tulkinnan. Nämä elementit ilmentävät Castrillónin tämänhetkisiä teknisiä ja soinnillisia lähestymistapoja sellonsoittoon, jotka on kehitetty perinteiselle sellolle ja hänen itse muovaamalleen sellolle. Toisin sanoen klassiset, modernit, kokeelliset, algerialaiset, intialaiset ja eteläamerikkalaiset äänet elävät rinta rinnan, sekoittuvat ja kommentoivat toisiaan. Lopputuloksena on taideteos, joka edustaa yhtä aikaa kaikkia näitä elementtejä ja taustoja sellon avulla.

Teos osoittaa, kuinka sekä komprovisaatioita että teoksen monisävyistä sointia voidaan käyttää: 
1. kokeellisina luovina prosesseina
2. perinteisestä poikkeavan nuotinnuksen tai partituurinkirjoituksen työkaluina
3. kokeellisten ja moniäänisten kappaleiden analysointimenetelminä.

Niiden sävellyksellisten ja esityksellisten tavoitteiden ydin laajenee monikäyttöisiksi työkaluiksi, joita voidaan käyttää erilaisiin luoviin ja analyyttisiin tarkoituksiin. The Guts of The Atlas katsoo ja heijastaa ruumiillistumisen ja kulttuurienvälisen vuoropuhelun paradigmoja sointiväriin ja komprovisoimiseen perustuvan musiikillisen analyysin ja luomisprosessin kautta. 

Kuuntele The Guts of the Atlas

The Guts of The Atlas on komprovisoitu “kuvitteellinen äänimaisema” vahvistetulle sellolle ja elektroniselle medialle. Teoksen on tilannut Helsingin yliopiston kulttuurien tutkimuksen ohjelman CALLIOPE-tutkimusprojekti.  Teoksen ensiesitys toteutettiin videosuoratoistona CALLIOPE-tutkimusprojektin kansainvälisessä konferenssissa Speaking as the ‘Other’ 12. toukokuuta 2021 kello 18, ja teos julkaistiin tutkimusmateriaalina helsinkiläisessä kokeelliseen musiikkiin ja äänitaiteeseen keskittyvässä ART FIRST RECORDS -levy-yhtiössä 18. kesäkuuta 2021. Teoksen ensiesityksestä ja äänityksestä vastasi Sergio Castrillón. Tätä projektia, johon kuuluu sekä suoratoistettu live-esitys että äänitejulkaisu, on tukenut Euroopan tutkimusneuvosto (ERC:n aloitusapuraha 2017) ja Koneen Säätiö. Esha Silin tutkimus William Hamilton Birdin The Oriental Miscellany -kokoelmasta toteutettiin CALLIOPE-projektille hänen työskennellessään vierailevana tutkijana Lontoon King’s Collegessa vuosina 2019–2020.

The Guts of The Atlas -teoksen voi kuunnella seuraavien linkkien kautta:

https://vokkolainen.wordpress.com/art-first-records/

https://www.facebook.com/Art-First-Records-1891144761113950/

https://www.youtube.com/watch?v=Fw9OKTuyKHY

Teoksen kaikki ääniyksityiskohdat huomioiva, immersiivinen kuuntelukokemus edellyttää kuulokkeiden tai laajan äänentaajuuden omaavan äänentoistojärjestelmän käyttöä. Jotta kuuntelukokemuksessa toteutuisi ”kuvitteellisen äänimaiseman” idea, teos kannattaa kuunnella elektroakustisen musiikin konserttiolosuhteita muistuttavassa pimeässä ja hiljaisessa tilassa.

Lähdeviitteet

Barthes, Roland 1982. “Le Grain de la Voix” in L’obvie et l’obtus. Pariisi: Éditions Seuil, 1992, 236–245.

Bhagwati, Sandeep 2013a. “Comprovisation — Concepts and Techniques”, teoksessa Henrik Frisk ja Stefan Östersjö (ohj.), (Re) Thinking Improvisation: Artistic explorations and conceptual writing. Jatko-opintoihin liittyvä tutkimus taiteen, musiikin ja teatterin koulutusohjelmassa. Malmön Musiikkiakatemia, Lundin yliopisto, 2013.

Bijsterveld, Karin 2019. Sonic Skills. Listening for Knowledge in Science, Medicine and Engineering (1920s–Present). Lontoo: Palgrave Macmillan.

Bird, William Hamilton 1789. The Oriental Miscellany; Being a Collection of the Most Favourite Airs of Hindoostan, Complied and Adapted for the Harpsichord, &c. Kalkutta: Joseph Cooper.

Castrillón Arcila, Sergio Andrés 2019. New Timbral Directions in the Contemporary Cello Repertoire. Helsingin yliopisto, humanistinen tiedekunta, filosofian, taiteiden ja yhteiskunnan tutkimuksen tohtoriohjelma, musikologian aihepiiri. Unigrafia.

Chapman, Jane 2015. The Oriental Miscellany: Airs of Hindustan. Middlesex: Signum Classics, SIGD415. https://signumrecords.com/product/the-oriental-miscellany/SIGCD415/ [vierailtu 18.6.2021].  

Cook, Nicholas [2007] 2016. “Encountering the Other, Redefining the Self: Hindostannie Airs: Haydn’s Folksong Settings and the ‘Common Practice’ Style.” Music and Orientalism in the British Empire, 1780s–1940s: Portrayal of the East. Toim. Martin Clayton ja Bennett Zon. Abingdon/ New York: Routledge, 13–37.

Farge, Arlette 1989. Le goût de l’archive. Pariisi: Éditions Seuil. 

Goodman, Jane E. 2005. Berber Culture on the World Stage: From Village to Video. Bloomington: Indiana University Press.

Hanoteau, Adolphe 1867. Poésies populaires de la Kabylie du Jurjura: texte kabyle et traduction. Pariisi: Imprimerie Impériale.

Hui, Alexandra 2012. The Psychophysical Ear: Musical Experiments, Experimental Sounds, 1840–1910. Boston: MIT Press.  

Salvador-Daniel, Francisco 1863. La musique arabe, ses rapports avec la musique grecque et le chant grégorien. Alger: Bastide.

——— 1867. “Notice sur la musique kabyle.” Poésies populaires de la Kabylie du Jurjura: texte kabyle et traduction, Adolphe Hanoteau. Pariisi: Imprimerie Impériale, 459–71.                                                       

Schofield, Katherine Butler 2018 a. “The Courtesan and the Memsahib: Khanum Jan Meets Sophia Plowden at the 18C Court of Lucknow.” https://soundcloud.com/user-513302522/the-courtesan-and-the-memsahib-khanum-jan-meets-sophia-plowden-at-the-18c-court-of-lucknow%20 [vierailtu 18.6.2021].

——— 2018 b. “Sophia Plowden, Khanum Jan, and Hindustani Airs.” https://blogs.bl.uk/asian-and-african/2018/06/sophia-plowden-khanum-jan-and-hindustani-airs.html [vierailtu 18.6.2021].   

Steedman, Carolyn 2001. Dust. The Archive and Cultural History. New York: Rutgers University Press.

Stoler, Ann Laura 2009. Along the Archival Grain. Epistemic Anxieties and Colonial Common Sense. Princeton/Oxford: Princeton University Press.

Woolley, Andrew ja Jane Chapman 2012. “‘Wild but pleasing when understood’: William Hamilton Bird and the ‘Hindoostanni air.'” Grove Forumissa, Lontoon Royal College of Music -oppilaitoksessa pidetty esitelmä. https://www.academia.edu/1755676/_Wild_but_pleasing_when_understood_William_Hamilton_Bird_and_the_Hindoostanni_air_ [vierailtu 18.6.2021].                                                                                                                                                                                                                                   

LISÄÄ KOMMENTTI