VALIKKO

Kirja-arvio: Gjermund Kolltveitin ja Riitta Rainion vuonna 2020 toimittama teos The Archaeology of Sound, Acoustics and Music. Julkaisija: ICTM Study Group on Music Archaeology, Vol. 3. Ekho Verlag, Berlin.

Julkaistu 28.2.2022

Elina Hytönen-Ng on filosofian tohtori ja etnomusikologiaan erikoistunut kulttuurintutkija. Hänellä on dosentuuri etnomusikologiasto Turun yliopistosta. Hän on erikoistunut musiikillisten kokemusten tutkimiseen ja esiintymispaikkojen tutkimiseen modernin jazzin parissa. Tämän lisäksi hän on tutkinut musiikillisia kokemuksia nykyshamanismiin liittyen. Hän on ollut vierailevana tutkijana uransa aikana muun muassa musiikin tiedekunnassa Oxfordin yliopistossa ja King’s Collegessa Lontoossa. Tällä hetkellä hän on vastuullinen johtaja Koneen Säätiön rahoittamassa kolmivuotisessa (2021-2024) projektissa, jossa keskitytään itkuvirsiperinteeseen nykypäivän suomalaisessa yhteiskunnassa.

Teos alkaa johdanto ja esittelyluvulla, josta löytyy viisi alalukua. En käsittele näitä johdannon alalukuja tässä tarkemmin, mutta totean vain että ne avaavat sitä prosessia mikä on johtanut kokoelman kirjoittamiseen. Johdannon alaluvuissa nousee esille myös se, että kirja on kirjoitettu Cajsa Lundin kunniaksi. Lundia voidaan pitää pohjoismaisen musiikkiarkeologian pioneerina, ja monet kirjoittajista ovat olleet hänen oppilaitaan. Kirjassa itsessään on johdannon jälkeen yhteensä 13 alalukua, jotka esittelen alla lyhyesti. Tarkastelen tässä muutamia artikkeleita hieman tarkemmin toisten jäädessä vähäisemmälle huomiolle.

Kirjan ensimmäisenä tekstinä on Rupert Till:n artikkeli “Sound Archaeology and the Soudscapes”, joka käsittelee laajasti eri ääniarkeologian eri projekteja. Ensimmäisenä Till tarkastelee Saksan Hohle Felsin luolasta löytynyttä huilua ja muun muassa 3D tulostamisen tarjoamia mahdollisuuksia rekonstruktioiden tekemiselle. Samalla Till pohtii, mikä on empiirisen tieteen ja sivistyneen arvauksen ero tai miten käytetty materiaali, esimerkiksi linnun luu, vaikuttaa instrumentin ääneen. Hän tarkastelee myös äänen ja musiikin suhdetta, mutta huomauttaa oivaltavasti, että vaikka emme tietäisikään onko instrumentilla tuotettu ääni juuri oikeanlainen, ei tämä perinteisissä yhteisöissä ollut välttämättä merkityksellistä. Toimijan ja toiminnan sosio-kulttuurinen konteksti on ollut useimmiten merkityksellisempää kuin äänen sävelkorkeus, mikä voi länsimaisen musiikkikasvatuksen näkökulmasta olla vaikeaa ymmärtää. Tämä nostaakin esille musiikki käsitteen ongelmallisuuden musiikkiarkeologian yhteydessä. Till tarkastelee artikkelissaan myös projektiaan, jossa tutkimusryhmä tarkasteli viittä eri luolaa Espanjassa. Hän toteaa että, suoralta kädeltä ei voi todeta, että luolien maalauksien paikat olisi valittu tilojen akustiikan vuoksi, mutta jonkinlainen suhde akustiikan ja luolamaalausten paikkojen välillä on. Tämä osaltaan osoittaa akustisen tutkimuksen tärkeyttä.

Frances Gill tarkastelee artikkelissaan “Ears to the Ground” musiikkiarkeologian kehitystä. Cajsa Lundin jalanjäljissä Gill toteaa, että tutkimuksessa tulisi keskittyä siihen mitä on saattanut olla sen sijaan, että painotetaan sitä mikä tiedämme olleen. Gill tarkastelee myös Lundin jaottelua esineiden musiikillisen tarkoituksen yhteydessä. Liukuva jaottelu alkaa selkeistä äänen tuottamisen välineistä ja päätyy esineisiin, joilla on voitu tuottaa ääntä, mutta joiden tarkoitus on ollut alun perin kuitenkin joku muu. Vaikka jaottelua on kritisoitu siitä, että eri ryhmiin voidaan laittaa mitä vain, osoittaa se kuitenkin jatkokehittelyn mahdollisuuksia.

Gill nostaa tekstissään ohimennen esille myös Cajsa Lundin vanhan ajatuksen siitä miten erilaisia arkeologisia esineitä on pyritty käyttämään myös osana erilaisia nationalistisia ajatuksia ja ideologioita. Tästä varoittavana esimerkkinä Lund on maininnut miten pronssisia torvia (engl. lur) käytettiin hyväksi natsi-Saksan propagandassa. Tieteellisisä löydöksiä voidaan siis käyttää ennalta-arvaamattomissa yhteyksissä. Gill miettii myös arkeologian mieskeskeisyyttä ja sitä, miten se on vaikuttanut niihin tapoihin miten (ääni)arkeologiaa tehdään.

Gill myös huomauttaa siitä, miten meitä ympäröivä luonto muuttuu ja esimerkiksi Norjan vuonojen sulavat jäätiköt muuttavat alueen alueenäänimaisemaa pysyvästi. Nämä muutokset näkyvät hyvin, kun esimerkiksi  tarkastelemme jostakin vuonosta otettuja valokuvia vuosikymmenien aikana. Täysin objektiivista tulokulmaa siihen, minkälainen jonkin alueen äänimaisema on ollut aiemmin, ei siis voida löytää. Tästä voidaan luoda vain erilaisia rekonstruktioita tietokoneella. Tämä ilmiö toki jo tunnetaan Suomen kohdalla missä osa kalliomaalauksista on jäätikön sulamisen ja veden korkeuden vaihteluiden takia korkealla kalliolla.

Artikkelinsa loppupuolella Gill tarkastelee lähemmin kahta omaa projektiaan. Näistä ensimmäinen koskee Saksasta löydettyjä myöhäispaleoliittisen kauden – eli noin 50.000 ja 12.000 vuoden päähän nykyhetkestä – huiluja, ja niiden rekonstruktiota. Toinen esimerkki käsittelee rautakauden aikaista rengaslinnoitusta Öölannissa Ruotsissa. Tutkimusprojektien tarkempi käsittely ja niissä käytettyjen audiovisuaalisten sovellusten aukaiseminen tekstissä avaa aineistoon erilaisen näkökulman.

Kirjan kolmannessa artikkelissa “The Rommelpot of the Neatherlands as a Case Study in Cajsa Lund’s Probability Groups” Annemies Tamboer tarkastelee Cajsa Lundin viisijakoista määritelmää arkeologisten esineiden mahdollisesta musiikillisesta käytöstä. Tamboerin artikkeli siis käsittelee jo kirjassa aiemmin esiteltyä jaottelua tarkemmin konkretisoiden käsittelyä keskiaikaisen Alankomaista  löydettävän keraamisen rommelpot soittimen kautta. Nimi voitaisiin suomentaa karkeasti melupotaksi. Kyseinen soitinta ei ollut alun perin tehty soittimeksi, mutta siitä voitiin kuitenkin luoda musiikillinen soitin kiristämällä ruukun suulle kireä kalvo, esimerkiksi sian virtsarakko. Rommelpot toimii oivallisena esimerkkinä siitä, miten arkiset esineet voivat saada musiikilliset käytön ja vaihtaa paikkaa Lundin todennäköisyyskategoriasta toiseen. Arkeologisissa kaivauksissa löydetyistä esineistä merkit tästä monikäyttöisyydestä kuitenkin puuttuvat. Orgaanisena aineena potan suulle viritetty rakko, joka muutti soittimen rummuksi, ei säily ja tieto tästä on säilynyt vain keskiaikaisten maalausten kautta.

Tämän esimerkin kautta Tamboer nostaa esille myös sen, että esihistoriassa ihmisillä on ollut todennäköisesti erilaiset musiikilliset arvot. Kun moderni ihminen tekee päätelmän siitä, että jokin ääni on epävireinen, on arvosteluun vaikuttanut nykyiset arvosteluasteikot. Samainen ilmiöhän on nähtävissä myös ongelmissa nuotintaa länsimaiselle nuottikirjoitukselle esimerkiksi mikrointervalleja sisältävää musiikkia, jonka länsimaisen musiikkikoulutuksen saanut ihminen voisi tulkita epävireiseksi. Modernit käsityksemme  värittävät kaikkia tekemiämme päätelmiä.

Graeme Lawsonin artikkeli “The Mammoth in the Room – Did Musical Necessity Drive Innovation in Ancient Technology?” tarkastelee antiikin musiikillisia instrumentteja ja niihin liittyvää teknologiaa. Hän toteaa tämän kentän ongelmaksi sen, että tutkimuksessa keskitytään lopputuotteisiin samalla kun tuotannosta, tai sen vaiheista, ei ole löydettävissä useinkaan jälkiä. Joitakin merkkejä kuitenkin löytyy. Esimerkiksi Britanniasta on löydetty suurten kirkon kellojen tuottamiseen liittyviä sulattamoja. Usein saatavilla olevat tiedot ovat kuitenkin hyvin hajanaisia. Toisena ongelmana on se, että instrumenttia käyttävän muusikon piti usein itse virittää soittimensa esityksen yhteydessä.  Arkeologisilta kaivauksilta löytyneet luuhuilujen viimeistelemättömät kappaleet viittaavat omalta osaltaan instrumenttien laajaan levinneisyyteen, mutta myös siihen miten niitä käytettiin ja viritettiin. Lawson nostaa esille myös sen, että vaikka suurin osa arkeologeista suhtautuu myönteisesti “musiikki arkeologiaan”, ei oppiaineen opintoja kuitenkaan ole vielä kovin kiinteästi otettu osaksi arkeologian opintoja. Sinällään tähän mielenkiintoiseen artikkeliin on jäänyt hienoista viimeistelemättömyyttä.

Stefan Hagel käsittelee artikkelissaan “The Birth of European Music from the Spirit of the Lyre” sitä miten länsimainen notaatio on kehittynyt ja miten keskiaikana käytettävät instrumentit ovat osaltaan vaikuttaneet tämän päivän käsityksiin musiikista ja musiikinteoriasta. Esimerkki-instrumenttina Hagel käyttää harppua ja sen rajoitteita.

Timo Leisiö tarkastelee artikkelissaan “The North Germanic Lyre and the Baltic Psaltery” sitä miten kuusikielinen saksalainen lyyra ja Itämeren itäisellä rannikolta löytyvä viisikielinen psalttari aktivoivat kuulohermoja. Kuten otsikkokin jo lupaa, Leisiö pyrkii löytämään neurologisen selityksen sille miksi nämä kaksi instrumentit viritetään eri tavoin. Leisiö rakentaa perustelunsa pitkälti Gerald Langnerin teorioille ja sille, miten kuulohermomme aktivoituvat musiikkia kuullessamme. Artikkelinsa lopussa Leisiö pohtii mielenkiintoisesti myös etymologisesti rumpua, saameksi kannus, ja kantele sanojen yhteistä taustaa.

Kaksi seuraavaa lukua avautuvat lukijalle hieman edellisiä artikkeleita helpommin. Anders Söderberg tarkastelee omassa artikkelissaan ”A Handful of String Instrument Finds from Medieval Sigtuna, Sweden” ruotsalaista keskiaikaisen Sigtunan kaupunkia, jota voidaan pitää ensimmäisenä yrityksenä luoda Ruotsiin kristitty kuningaskunta. Monikulttuurisessa ympäristössä oli linkkejä niin idässä oleviin slaavilaisiin ryhmiin kuin länteen ja etelään Saksaan ja Englantiin. Kaupungin arkeologisissa kaivauksissa on löytynyt niin luuhuiluja kuin metallisia kelloja sekä metallisia kieliä. Söderberg keskittyy tekstissään kuitenkin tarkastelemaan viritys avaimia (engl. tuning key), joita kaivauksissa on löytynyt useita. Nämä sarvista tehdyt objektit osoittavat osaltaan sen, että kaupungissa oli käytössä kielisoittimia, vaikka nämä eivät materiaaliensa takia olekaan säilyneet. Kirjoitusten perusteella on voitu päätellä, että ainakin yhtä näistä on käytetty “harpun” virittämiseen. Tosin tutkijat eivät tiedä minkälaisesta harpusta on ollut kyse.

Dorota Poplawska, Andrzej Janowski ja Stanislaw Mazurek tarkastelevat omassa artikkelissaan “Music Archaeology in Wolin, Poland” 1000 luvun alun aikana rakennettua satamaa, joka oli käytössä noin sadan vuoden ajan. Kaivauksissa löytyneen kappaleen käyttötarkoitus ei ole suoraan selvää, sillä kappale on selkeästi osa jotain kokonaisuutta, joka ei ole säilynyt. Tarkasteluissaan tutkijat toteavat, että kappale on selkeästi jonkin kielisoittimen äänilauta, eli soittimen resonanssia tuottava osio. He käyvät lävitse eri soittimia ja niiden rakenteita vertaillen niitä omaan löydökseensä ja toteavat lopulta, että löydös on ollut todennäköisesti osa jousisoitinta, mahdollisesti avainviulua (ruotsiksi nyckelharpa).

Simon Wyatt on tutkinut omassa artikkelissaan “TRB Drums and Rituals of Transformation” esihistoriallisten keramiikkarumpujen käytön muuttumista. Noin vuosien 4100 ja 2700 eaa. välisenä aikana rumpuja käytettiin kuoleman ja siirtymien yhteydestä sekä tulen teon yhteydessä. Muutos käyttöyhteydessä tapahtui pysyvämmän asumisen yleistyessä, jolloin myös kuparisten esineiden käyttö rummun yhteydessä väheni. Kahden ajanjakson välissä on havaittavissa muutoksia rumpujen koristelussa sen lisäksi että rumpujen löytöpaikat siirtyivät hautapaikoista asutuksen yhteyteen. Wyatt ehdottaa myös tulkintaa jossa rummun ja kuparin läheinen yhteys olisi selitettävissä kuparin muuntumisprosessilla, joka on nähtävissä samanlaisena muuttumisena kuin kuolema. Vakituisemman asutuksen luota löytyneet rummut ovat osittain menettämässä tätä muuttumisen merkkaajan asemaa, jota kuparin työstäminen ja kuolema edustivat aiemmin.

Raquel Jiménez Pasalodos ja Riitta Rainio tarkastelevat artikkelissaan “Missing Membranophones?” rumpuja ja niiden osien puuttumista arkeologisista löydöistä. Vaikka rummuista ei löydy arkeologisissa aineistoissa suoria viittauksia, on jotain pääteltävissä rumpuihin liittyvien esineistöjen perusteella. Siinä missä itse rumpu on maatunut, on luusta tehty rumpukapula kestänyt aikaa paremmin. Tutkijat vertaavat eurooppalaisissa arkeologisissa löydöksissä esiintyneitä esihistoriallisia sarvista työstettyjä objekteja saamelaisten ja Siperian shamaanien 1000 luvun ja 1900 luvun välisenä aikana käyttämiin rumpukapuloihin. Jiménez Pasalodos ja Rainio toteavat tutkimuksessaan, että rumpukapuloihin käytettiin sarven kovinta ydintä vaikka rumpukapulat olivatkin eri muotoisia. Kapulan lyömiseen tarkoitetussa päässä on usein selkeitä jälkiä käytöstä. Tutkimuksissa kävi myös ilmi, että Skandinaviassa tehdyt mesoliittiset löydökset näyttäisivät liian painavilta ja kömpelöiltä verrattaessa saatavilla olevaan etnografiseen aineistoon. Varsinaisia liitoksia etnografisen ja arkeologisen aineiston välillä ei siis voi tehdä.

Johan Purser tarkastelee artikkelissaan “Beyond the Carnyx” skottilaista musiikkiarkeologiaa. Purser aloittaa artikkelinsa toteamalla, ettei Skotlannissa ole yhtään arkeologisen koulutuksen omaavaa musiikkitieteilijää tai arkeologia, jolla olisi myös musiikillinen koulutus. Tähän monitieteellisen koulutuksen puutteeseen Purset yrittää vastata artikkelissaan. Häntoteaa oppiaineen pitkälti puuttuvan Skotlannista samoin kuin keskitetyn paikan jonne löydöt tallennettaisiin. Vaikka musiikkiarkeologiaan lukeutuvia arkeologisia löytöjä tehdään, ei tietotaito välttämättä aina riitä musiikillisten esineiden oikeanlaiseen tunnistamiseen.

Kirjan toiseksi viimeisessä artikkelissa “Ornamental and Structural Details on the Surface of the Bronze Age Lurs” Joachim Schween tarkastelee Pohjois-Euroopasta löydettyjä vaskisia puhallinsoittimia tai ’torvia’ ja niiden koristeluja, joita käytettiin uskonnollisten seremonioiden aikana. Schween lähestyy Lur –torvia uudesta näkökulmasta tarkastelleen torven putken koristeluita. Schween on jakanut soittimen koristelut viiteen eri kategoriaan. Ensimmäisessä pinnassa näkyy selkeästi metallin työstämisen jäljet. Toisessa kategoriassa on havaittavissa soittimen pitkäaikainen käyttö. Kolmannessa kategoriassa on nähtävissä soittimeen kiinnitettävien organisten materiaalien yhdistämisestä johtuneet jäljet. Neljäs kategoria pitää sisällään poikkeukselliset ja ei-teknologiset jäljet torven putkessa. Viidennessä kategoriassa ovat putken päättävän lautasen erityiset ei-teknologiset koristelut.

Koko kirjan päättää Cajsa Lundin artikkeli “In the Mind of a Music Archaeologist”, joka on käytännössä Lundin Linnaeus yliopiston symposiumissa pitämä esitelmä, jossa Lund esittelee historiallisen vilkaisun musiikkiarkeologiaan. Hän tarkastelee oman uransa kautta niitä vaiheita, joita musiikkiarkeologia on käynyt lävitse. Tämä laaja yleiskuva antaa pienessä sivumäärässä hyvän näkymän musiikkiarkeologian historiaan.

Kirja kokonaisuutena antaa mielekkään katsauksen Skandinaviassa ja Pohjoisessa Euroopassa tehtävään akustiseen arkeologiaan. Siinä missä osa artikkeleista avautuu tieteenalaa paremmin tuntemattomalle hieman kankeasti, oli kirjan kokonaisuus kuitenkin hieno kutsu tutustua aihealueeseen tarkemmin. Kirjan pohjalta on myös helppo lähteä etsimään lisälähteitä. Eri projektien ja tutkimusten käsittelemät aiheet avaavat mielenkiintoisen ikkunan arkeologian, etnomusikologian ja perinteentutkimuksen risteyskohtaan, josta tieteenalallamme sisäisissä keskusteluissa kuullaan liian harvoin.

Arvion kansikuva: The Archaeology of Sound, Acoustics and Music -teoksen kansi. © ICTM & Ekho Verlag, Berlin.

LISÄÄ KOMMENTTI