VALIKKO

Postkoloniaalinen teoria ja musiikintutkimus

RSS
Facebook
Twitter

Julkaistu 31.1.2020

FT Elina Seye on Suomen Akatemian rahoittama tutkijatohtori Helsingin yliopiston musiikkitieteen oppiaineessa.

 

FM Henri Pitkänen on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston musiikkitieteessä.

 

MuM Leena Lampinen on tohtorikoulutettava Taideyliopiston Sibelius-Akatemian DocMus-tohtorikoulussa.

 

 

Kuten muutkin teoreettiset viitekehykset, postkoloniaalinen teoria avautuu parhaiten uppoutumalla teksteihin, jotka lasketaan kyseisen teorian piiriin. Nykyajan hektisessä opiskelu- ja tutkimuskulttuurissa on kuitenkin vaikea löytää aikaa kaikkien kiinnostavien tutkimussuuntien perkaamiseen, ja siksi tämän artikkelin tarkoitus on tarjota katsaus postkoloniaaliseen teoriaan nimenomaan musiikintutkimuksen näkökulmasta. 

Yleiskatsauksia postkoloniaaliseen teoriaan on tarjolla useita, ja tämän tekstin pohjana on toiminut niistä erityisesti Jane Hiddlestonin (2014) Understanding Postcolonialism. Sen sijaan musiikintutkimuksen osalta ainoa löytämämme kokonaisesitys on Thomas Solomonin (2012) artikkeli ”Where is the Postcolonial in Ethnomusicology?”, joka otsikkonsa mukaisesti keskittyy etnomusikologiaan, mutta on rajauksensa puitteissa mainio lähtökohta aiheeseen tutustumiseen. Omassa katsauksessamme huomioimme muitakin kuin etnomusikologian alaan kuuluvia musiikkia käsitteleviä kirjoituksia ja pyrimme nostamaan esiin erityisesti suomalaisten musiikintutkijoiden tekemää tutkimusta. Koska postkoloniaalisen teorian kenttä on laaja ja moninainen, emme varmasti ole onnistuneet kartoittamaan kaikkea aiheesta kirjoitettua edes musiikintutkimuksen osalta. Lisäksi tutkimukset, joita käsittelemme tässä artikkelissa, ovat nekin vain valikoima löytämistämme lähteistä, mutta valikoinnista huolimatta lähdeluettelo on kasvanut kasvamistaan tekstin edetessä. Erityisesti musiikintutkimuksen osalta teksti painottuu näistä syistä omien kiinnostuksenkohteidemme mukaisesti Aasiaan, Afrikkaan ja Eurooppaan, vaikka esimerkiksi Karibian alueen musiikkien tutkimuksessa on yhtä lailla hyödynnetty postkoloniaalisia näkökulmia.

Mikä postkolonialismi? 

Käytämme tässä artikkelissa ensisijaisesti muotoilua postkoloniaalinen teoria tai ajattelu viittaamaan globaalien valtarakenteiden tarkastelua ja niiden purkamista (dekonstruktiota) käsitteleviin kirjoituksiin. Kyse ei siis ole mistään yhdestä teoriasta vaan ennemminkin laajemmasta joukosta monenlaista teoretisointia, jota yhdistää kolonialismin taustalla vaikuttavien ja siitä seuranneiden ajattelu- ja toimintamallien analysointi, varhaisimpia kirjoituksia myös poliittinen kolonialismin vastaisuus, antikolonialismi. Postkoloniaalinen-adjektiivia käytetään välillä ajallisena määreenä, viittauksena entisten siirtomaiden itsenäistymisen jälkeiseen aikaan, mutta kolonialismi ei ole vain menneisyyden ilmiö, vaan läsnä myös nykymaailman rakenteissa. Tässä yhteydessä emme kuitenkaan käsittele kolonialismin historiaa tai ryhdy erittelemään kolonialismin ja imperialismin eri muotoja, vaan olemme kiinnostuneita postkoloniaalisesta teoriasta ennemminkin laajempana kriittisenä näkökulmana ihmisryhmien välisiin erontekoihin ja niihin pohjautuviin valtarakenteisiin, jotka vaikuttavat musiikkiin siinä missä muuhunkin kulttuuriin. 

Suomalaisissa kirjoituksissa on usein suosittu muotoja jälkikolonialismi ja jälkikoloniaalinen post-etuliitteen sijaan. Epäilemme kuitenkin, että itsemme tapaan moni muukin etsii tietoa aiheesta ennemminkin post- kuin jälki-alkuisella hakusanalla, joten päädyimme lopulta suosimaan tätä muotoa. Suomenkielisissä teksteissä näkee joskus myös adjektiivimuotoa post- tai jälkikolonialistinen, mutta koska postkolonialismi ei ole varsinainen ”ismi” (vaikka tällaisiakin piirteitä siinä toki on), päädyimme englanninkielistä adjektiivia postcolonial myötäilevään muotoon postkoloniaalinen ilman pyrkimystä vetää adjektiivimuodon avulla rajaa entisten siirtomaiden postkoloniaalisen ajan ja postkoloniaalisen ajattelun välille (ks. esim. Kuortti 2007: 12) – englanniksi samaa eroa on joskus ilmaistu väliviivan avulla: post-colonial vs. postcolonial (Hiddleston 2009: 3, ks. myös Said 2011: 329; Hall 1996). 

Ehkä osin tästä postkoloniaalin kaksoismerkityksestä johtuen on viime vuosina on otettu aktiivisempaan käyttöön dekolonisaation käsite, jolla periaatteessa voidaan vastaavasti viitata sekä kolonisoitujen alueiden konkreettiseen vapauttamiseen että laajempien kolonialismiin kytkeytyvien rakenteiden purkamiseen, mutta termi joka tapauksessa painottaa vahvemmin postkoloniaaliselle teorialle keskeistä dekonstruktiota.

Postkoloniaalinen ajattelu ei itsessään ole uutta, ei edes musiikintutkimuksessa, mutta aihepiiri on tullut uudella tavalla ajankohtaiseksi viime vuosien yhteiskunnallisiin valtarakenteisiin liittyvien julkisten keskustelujen myötä, jotka ovat nostaneet esiin erityisesti ”rodun” merkitystä tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa, useimmiten intersektionaalisen feminismin lähtökohdista (esim. Ruskeat Tytöt -verkkojulkaisu). Maailmalla on näiden teemojen ohella käyty runsaasti keskustelua akateemisen maailman koloniaalisista rakenteista, joiden purkamista vaativat opiskelijaliikkeet ovat olleet aktiivisia erityisesti Etelä-Afrikassa ja Iso-Britanniassa (mm. Why is My Curriculum White?  ja Rhodes Must Fall [1] & [2]). Vastaavasti myös etnomusikologiassa on jo vuosien, ellei jopa vuosikymmenien, ajan käyty samaa keskustelua tarpeesta ottaa brittiläis-amerikkalaisen kulttuuripiirin ulkopuolella tehty tutkimus vakavasti ja huomioida tutkimuksen kohteena olevien yhteisöjen oikeudet omaan kulttuuriperintöönsä ja itseään koskevaan tietoon. Palaammekin jäljempänä kysymyksiin siitä, mitä kaikkea post- tai dekoloniaalinen etnomusikologia (tai laajemmin musiikintutkimus) on tähän asti tarkoittanut ja mitä muuta se mahdollisesti voisi olla.

Omat näkökulmamme valkoisina suomalaisina ja eurooppalaisen yliopistokoulutuksen saaneina musiikintutkijoina ovat tietenkin lähtökohtaisesti rajallisia. Olemme kuitenkin kaikki tehneet tutkimusta Suomen ja Euroopan ulkopuolella ja ehkä juuri siksi koemme postkoloniaalisen teorian tarpeelliseksi omalle tutkimuksellemme. Postkoloniaalisen teoretisoinnin tuottamat näkökulmat ovat kuitenkin lopulta olennaisia kenelle tahansa muullekin musiikintutkijalle, käyttipä niitä aktiivisesti tutkimuksensa lähtökohtana tai ei. Sekä musiikki että tutkimus ihmisten toimintana on aina yhteydessä kysymyksiin vallasta, eikä valtasuhteiden kriittisen tarkastelun tärkeyttä voine siksi liikaa korostaa. Tästä syystä haluamme jakaa pienen lukupiirimme työn tulokset muiden musiikintutkijoiden ja sellaisiksi aikovien kanssa.

Teoreettiset lähtökohdat

Joskus postkoloniaalisen teorian ”pyhäksi kolminaisuudeksi” (Young 1995: 163, Thakur 2016: 33) tituleerattu kokonaisuus eli Edward Saidin, Homi Bhabhan ja Gayatri Chakravorty Spivakin tekstit ovat toimineet monien muiden tutkijoiden lähtökohtana ja tarjoavat siten keskeisen kanavan teorian sisälle. Niin ikään postkoloniaaliselle teorialle tärkeitä henkilöitä ovat muun muassa Frantz Fanon, Ngũgĩ wa Thiong’o ja Achille Mbembe sekä ranskankieliseen négritude-liikkeeseen luettavat kirjoittajat, kuten Aimé Cesaire ja Léopold Sédar Senghor. Maininnan arvoinen on lisäksi monille musiikintutkijoille tuttu Stuart Hall, ja ”mustaan musiikkiin” perehtyneet ovat varmasti törmänneet myös Paul Gilroyn nimeen. Näiden kirjoittajien ajatteluun ovat puolestaan vaikuttaneet postkoloniaalisen teorian kentän ulkopuolelta erityisesti Michel Foucault, Jacques Derrida, Gilles Deleuze ja Félix Guattari sekä marxilaiset teoriat, joiden kirjoituksista on mahdollista löytää lähtökohtia myös kolonialismin ja sen vaikutusten analyysiin. Teoreetikkojen listaa voisi jatkaa vielä pitkästikin, mutta jo yllä mainittujen kirjoittajien käsitteitä ja näkökulmia on jokseenkin mahdotonta vetää tiiviisti yhteen. Niissä on silti selkeitä yhtymäkohtia, joita pyrimme seuraavaksi hahmottelemaan. 

Saidin teosta Orientalism – Western Conceptions of the Orient (1978, suom. 2011) on pidetty akateemisen postkoloniaalisen teorian alkupisteenä (Thakur 2016: 37), kun taas tätä edeltäneet kirjoitukset, erityisesti Fanonin teokset (jonka kuuluisin teos Les Damnés de la Terre, engl. The Wretched of the Earth, julkaistiin 1961), kytkeytyvät usein konkreettisemmin antikolonialistiseen poliittiseen liikehdintään (ks. Hiddleston 2014: 25–26). Said analysoi länsimaisia diskursseja ”orientista” ja ”itämaalaisuudesta” – jolla viitataan ennen muuta Lähi-idän arabimaihin ja -kansoihin, joskus laajemminkin Aasiaan ja aasialaisuuteen – ja kritisoi niin mediaa kuin monia länsimaisia Lähi-idän tutkijoitakin vinoutuneista näkökulmista, jotka ovat johtaneet todellisuudesta irralliseen orientalismiin. Hän osoittaa, että orientalistinen diskurssi ”itämaalaisuudesta” ei kerro niinkään Lähi-idästä vaan ennen muuta länsimaisesta eurosentrisestä ajattelusta: ”Orientin avulla Eurooppa tai länsi on määritellyt itsensä orientin vastakuvaksi, -ideaksi, -persoonallisuudeksi ja kokemukseksi.” (Said 2011: 13.) Orientalismi onkin pohjimmiltaan akateemisen maailman oikeuttama vallankäytön väline ”idän” toiseuttamiseksi ja ulossulkemiseksi länsimaisen sivistyksen piiristä. 

Tästä päästäänkin postkoloniaalisen teorian ydinkäsitteeseen, Toiseen, jota käsittelevät tavalla tai toisella oikeastaan kaikki postkoloniaaliset teoreetikot. Vaikka termiä onkin käytetty moninaisissa tilanteissa niin psykoanalyysissa (Lacan 1977) kuin sukupuolesta kirjoitettaessa (de Beauvoir 1949), postkoloniaalisen teorian yhteydessä Toisella viitataan valtasuhteen alistetussa asemassa olevaan osapuoleen tai laajemmin ottaen siihen, joka poikkeaa (yleensä länsimaisen) valtakulttuurin normeista. Esimerkiksi dikotomiat länsi–itä, pohjoinen–etelä, Eurooppa–Afrikka edustavat kolonialismin leimaamia valta-asetelmia, joissa jälkimmäinen edustaa Toiseutta. Toiseuteen liittyy puolestaan jo edellä mainittu toiseuttaminen. Toiseuttaminen tapahtuu diskursseissa, joissa jokin toinen ihmisryhmä määritellään itsestä jollain perustavalla tavalla erilaiseksi, tai Sara Ahmedia (2000: 56) lainaten ”oudoksi” (strange): Toinen ei ole kuka tahansa toinen, vaan vieraaksi, tiettyyn ryhmään tai ympäristöön kuulumattomaksi tunnistettu. Tavallisia toiseuttamisen tapoja ovat esimerkiksi stereotypisointi ja rodullistaminen, joita muiden muassa Stuart Hall on käsitellyt lukuisissa identiteettikysymyksiä käsittelevissä kirjoituksissaan (esim. Hall 1999). 

Valtasuhteet ovat kuitenkin aina suhteellisia ja muuttuvia. Ahmed (2000: 11, 14 ym.) näkeekin postkoloniaalisen ajattelun sen uudelleentulkitsemisena, miten kolonialismi on toiminut eri aikoina – myös nykyisin – ja eri paikoissa, muuttuvissa olosuhteissa. Siten postkoloniaalisuutta on Ahmedin (2000: 14) mukaan mahdotonta ymmärtää yleisellä tasolla, vaan tarkasteluun on otettava erilaiset kohtaamiset eri ihmisten ja ihmisryhmien välillä. Yksinkertaisena esimerkkinä valtasuhteiden suhteellisuudesta voidaan ottaa Britannia ja Buganda (nykyisin osa Ugandan valtiota): vaikka Buganda oli Britannian siirtomaa ja siten Toinen suhteessa Britanniaan, se sai huomattavia etuja suhteessa naapurustossaan sijaitseviin muihin kolonisoituihin alueisiin, jolloin se tietystä näkökulmasta saattoi olla vahvempi osapuoli ja Toiseutta suhteessa Bugandaan edustaa jokin sitä alistetummassa asemassa oleva alue (ks. Pier 2017: 6).

Koska postkoloniaalinen teoria keskittyy koloniaalisten diskurssien ja valtasuhteiden dekonstruktioon, on luontevaa, että myös tutkijan (valta)positioon kiinnitetään huomiota. Näin tekee muiden muassa Gayatri Spivak, joka dekonstruoi koloniaalisia käytänteitä ja käsityksiä marxistisesta ja feministisestä viitekehyksestä käsin. Klassikoksi nousseessa artikkelissaan ”Can the subaltern speak?” Spivak (1988) kysyy, onko ylipäätään mahdollista käsitellä erityisen heikossa olevien ihmisten asemaa akateemisella kielellä; onko korkeasti koulutetulla ja siten etuoikeutetussa asemassa olevilla tutkijoilla mitään keinoja tavoittaa näiden ihmisten todellisuutta, kuulla heidän ääntään. Spivakin artikkelissa sana subaltern – termi suomennetaan yleensä alistetuksi – viittaa köyhiin intialaisiin naisiin, jotka ovat moninkertaisesti Toisia kolonialismin ja patriarkaatin vallan alla, ja näiden lisäksi vielä paikallisten eliittien sortamia. Siten kyse ei ole lopulta heidän kyvystään ”puhua”, vaan ennen kaikkea mahdottomuudesta saada ääntään kuuluviin. (Ks. myös Thakur 2016: 51–52; Ahmed 2000: 60–61.)

Päinvastoin kuin Said ja Spivak, Homi Bhabha ei keskity kirjoituksissaan mihinkään tiettyyn ihmisryhmään tai maantieteelliseen alueeseen, vaan tarkastelee kolonialistisia ajattelumalleja yleisemmällä tasolla. Esseekokoelmassaan The Location of Culture Bhabha (1994) käsittelee muun muassa kolonialismin tuottamaa hybridisyyttä, siirtomaavallan ja siirtomaan alkuperäisväestön kulttuurien kohtaamisista syntyneitä kulttuurin muotoja, joissa on piirteitä molemmista. Hybridisyys voidaan nähdä kolonialististen diskurssien vastakkainasettelun ja muuttumattomuuden haastajana: vastakkaisiksi nähtyjen osapuolien, kuten vaikkapa edellä mainitut länsi–itä, Eurooppa–Afrikka tai ehkä minä/me–Toinen, välillä oleva tila on se, mihin Bhabha kohdistaa huomionsa. Tähän kahden välillä olemiseen asettuu myös Bhabhan (1994: 54–56) tunnetuin käsite ”kolmas tila” (Third Space), kahden subjektin välinen ambivalentti tila, jossa kulttuurisia merkityksiä ja symboleita on mahdollista tulkita uusilla tavoilla. Samankaltaiseen uusille tulkinnoille avoimeen ja siten eettisesti kestävien kohtaamisten tilaan tuntuu viittaavan myös Ahmed (2000: 180–181) ajatuksellaan ”oudoista kohtaamisista” (strange encounters), joissa tutuksi oletettu voi osoittautua erilaiseksi kuin itse ja vieraaksi (Toiseksi) tunnistetun kanssa on mahdollista löytää jotain yhteistä. Näin niin Bhabha kuin Ahmed pyrkivät kolonialistisen ajattelumallien ja diskurssien analyysin lisäksi osoittamaan mahdollisuuksia uudenlaiselle ajattelulle.

Jos kolonialististen puhetapojen dekonstruktio on monien kirjoittajien tapa lähestyä dekolonisaatiota sen filosofisessa (ennemmin kuin poliittisessa) merkityksessä, se miten tämä ”ajattelun dekolonisaatio” käytännössä ilmenee tai mitä se vaatii esimerkiksi tutkijoilta – paitsi kolonialismin mekanismien ja vaikutusten analyysia – jää useimmissa postkoloniaalisen teorian klassikkoteksteissä vielä varsin abstraktille tasolle. Konkreettisemman esimerkin tarjoaa sen sijaan Ngũgĩ wa Thiong’on (1986) luennoista koottu kirja Decolonising the mind, josta käsite ”ajattelun dekolonisaatio” ilmeisesti on omaksuttu laajempaan käyttöön. Ngũgĩ wa Thiong’o puhuu omasta näkökulmastaan kenialaisena kirjailijana ja poimii esimerkkejä niin kotimaastaan kuin muista Afrikan maista. Hän korostaa kielen merkitystä ajattelun välineenä ja kulttuurin ”kantajana” (carrier of culture, Ngũgĩ 1986: 13) ja näkee siten afrikkalaisten kielten käyttämisen kirjallisuudessa olevan keino vapautua myös kolonialismin myötä omaksutuista eurosentrisistä näkökulmista. Kirjan esipuheessa hän ilmoittaakin, että aikoo jatkossa kirjoittaa vain kikujuksi ja swahiliksi aiemmin käyttämänsä englannin sijaan (Ngũgĩ 1986: xiv).

 

Postkoloniaalisen teorian keskeisiä tekstejä aikajanalla. Jo vakiintuneen kaanonin (ks. esim. Hiddleston 2014; Loomba 2007) lisäksi kuvaan on sisällytetty joitain musiikintutkimukselle relevanteiksi kokemiamme teoksia. Kuva: Henri Pitkänen 2020, CC BY 4.0

Postkoloniaalinen musiikintutkimus 

Musiikintutkimuksen ja postkoloniaalisen teorian risteyksiä kartoittaessa kirjallisuudesta alkaa hahmottua kaksi painopistettä: jotkut kirjoittajat käsittelevät ennen kaikkea postkoloniaalin ajan musiikkia, tarkastellen sitä, millä tavalla kolonialismia ja/tai sen vaikutuksia vastustetaan musiikin keinoin tai miten post/dekoloniaalinen ajattelu ilmenee musiikissa, toiset kirjoittajat taas ennemminkin hyödyntävät postkoloniaalista teoriaa tarkastelun kohteena olevan musiikin (uudelleen)tulkinnassa. Toki monissa tutkimuksissa yhdistyvät nämä molemmat lähestymistavat.

Sikäli kun postkoloniaalilla viitataan ajallisesti siirtomaiden itsenäistymisen jälkeisiin musiikkeihin, oivallisia esimerkkejä postkoloniaalin musiikin tutkimuksesta löytyy muun muassa Popular Music and Society lehden teemanumerosta “Popular Music and the Postcolonial”. Yhdessä numeron artikkelissa Anja Brunner (2017) käsittelee Kamerunin populaarimusiikkia itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä, vuosina 1960–1980. Itsevaltaisesti johdetussa maassa musiikki oli tärkeässä roolissa kansallisidentiteetin rakentamisessa, ja muusikoihin panostettiin taloudellisesti. Toisaalta vain hallinnolle myönteiset ja lojaalit esiintyjät pääsivät radioon, mikä oli muusikonuran kannalta elinehto. Brunner (2017: 39) pitää tätä esimerkkinä Achille Mbemben postkoloniaalisen hallinnon mallista: valta pidetään käsissä kolonisoijilta perittyjen väkivallan ja hierarkkisten (etenkin taloudellisten) rakenteiden avulla. Toisessa artikkelissa Seung-Ah Lee (2017) tarkastelee korealaista trot-musiikkia, joka perustuu japanilaiseen iskelmään enkaan. Trotin suosio jatkui pitkään Japanin vallasta vapautumisen jälkeenkin, eikä sitä onnistunut kunnolla tukahduttamaan edes hallinnon yritykset kitkeä musiikki, jossa oli liikaa “japanilaista väriä” (Lee 2017: 107). Lee tulkitsee tämän musiikin suosion Dennis Walderin termiä käyttäen “postkoloniaaliseksi nostalgiaksi”.

Toisaalta postkolonaaleiksi luonnehdittuja musiikinlajeja voi olla myös entisissä suurvalloissa ja toisaalta sellaisissakin paikoissa, jotka eivät asetu selkeästi kolonialismin osapuoliksi. Virginie Magnat (2017) tarkastelee Ranskan eteläisen alueen, Oksitanian, perinteisen musiikin elävöittämisliikettä (revival movement). Magnat katsoo, että alueellisen kulttuuriperinnön arvostuksen nousu 1970-luvulla kytkeytyy jatkumoksi siirtomaiden Ranskasta itsenäistymisen 1960-luvulla ja myöhempien vuosikymmenten globalisaationvastaisen liikehdinnän kanssa. Toisen kolonialismin suurvallan, Britannian, tilannetta puolestaan tarkastellaan panafrikkalaisesta ideologiasta ammentavan räppäri Akalan musiikin kautta (Williams 2017). 

Johann Kroier (2012: 146) tarkastelee maailmanmusiikki -ilmiötä (the world music “movement”), jonka hän katsoo syntyneen “postkoloniaalisen identiteetinetsinnän sivutuotteena”, moninaisten tekijöiden vaikutuksesta. Siksi “maailmanmusiikki” tulisi Kroierin (2012: 143) mukaan nähdä kokonaisuutena, jossa yhdistyvät useat vastakkaiset elementit ja tendenssit, kuten sopeutuminen ja vastarinta, hallinta ja kumouksellisuus sekä kulttuuristen merkitysten purkaminen ja uusien luominen. Monimutkaisuus ja ristiriitaisuus ovat ylipäätään piirteitä, jotka tuntuvat yhdistävän postkoloniaalisiksi luonnehdittuja musiikkeja ja kulttuureja. Siten postkoloniaalinen ajattelu haastaa työstämään käsitteitä ja niiden merkityksiä uudelleen. Esimerkiksi kansan- ja populaarimusiikin välinen raja ei välttämättä ole enää postkoloniaalisena aikana selvä (Kroier 2012: 148). Kofi Agawun (2003: xvii–xviii) mukaan postkoloniaalisen musiikintutkimuksen välttämättömiä lähtökohtia ovatkin epäloogisuuden ja hybridisyyden hyväksyminen, tiedonrakentamisen paikallisuus ja epävarmuus sekä eurooppalaisen intellektuaalisen hegemonian kyseenalaistaminen (ks. myös Kroier 2012: 160, 174, 180).

Selkeä postkoloniaaliseen teoriaan tukeutuva ja sitä musiikintutkimukseen soveltava näkökulma löytyy Agawun kirjoituksista, jotka tosin käsittelevät jossain määrin myös afrikkalaisen musiikin postkoloniaalisuutta, siis kolonialismin konkreettisia vaikutuksia afrikkalaisiin musiikkeihin. Painopiste on kuitenkin aiemman tutkimuksen postkoloniaalisessa kritiikissä: Agawu (2003) ruotii Representing African Music. Postcolonial Notes, Queries, Positions -kirjaksi kootuissa kirjoituksissaan aiempaa afrikkalaisen musiikin tutkimusta, jonka hän näkee perustuvan orientalismin tapaan Afrikan ja afrikkalaisten toiseuttamiseen ja siihen liittyvään erilaisuuden korostamiseen, ”länsimaisen” ja ”afrikkalaisen” musiikin väliseen vastakkainasetteluun (ks. Agawu 2003: 95). Tässä yhteydessä voisikin puhua Mudimben tapaan ”afrikanismista” (ks. Hiddleston 2014: 164). Agawu (2003: 55–70) käsittelee erityisen tarkkaan oman tutkimusalansa eli musiikinteorian ja musiikkianalyysin kysymyksiä, joissa hän näkee afrikkalaisen musiikin erilaisuuden korostamisen johtaneen erityisesti ”afrikkalaisen rytmin” keksimiseen, siis afrikkalaisen musiikin rytmisen monimutkaisuuden painottamiseen ja yliteoretisointiin. Yliteoretisoinnin tuotteena on syntynyt sitkeästi eläviä myyttejä, kuten teoriat afrikkalaisen musiikin polymetriikasta ja niin sanotuista ristirytmeistä (cross rhythms), joita Agawu (2003: 71–96) purkaa huolellisesti pisteliääseen tyyliinsä, huomauttaen muun muassa että ”afrikkalaisillakin on vain kaksi jalkaa” (s. 74). Toiseuttamisen oireena hän näkee myös monenlaisten rytminotaatioiden kehittämisen sen sijaan, että käytettäisiin länsimaista standardinotaatiota, joka on kyllä monin tavoin ongelmallinen, mutta kuitenkin ymmärrettävä muille tutkijoille (Agawu 2003: 52–53, 66).

Agawu (2003: 171) tarjoaa uudenlaisen postkoloniaalisen musiikintutkimuksen lähtökohdaksi ”strategista samanlaisuutta” (strategic sameness, mahdollisesti Spivakin strategisen essentialismin käsitteestä inspiroituneena): tällä hän tarkoittaa sitä, että erilaisuuden koskaan tule olla tutkimuksen lähtökohtainen oletus. Tämä ei tarkoita erilaisuuden kieltämistä, sillä tutkimuksessa havaittujen eroavaisuuksien perusteltu käsittely on ehdottoman tarpeellista, mutta lähtöoletuksena erilaisuus johtaa helposti toiseuttaviin ja pahimmillaan juuri sellaisiin kuvitteellisiin väitteisiin (esim. Agawu 2003: 61–62, 163), joita Agawu, Said ja monet muutkin postkoloniaalista ajattelua edustavat kirjoittajat pyrkivät dekonstruoimaan. 

Kun Agawun kirjoitusten painopiste on Saidin tapaan toiseuttavien diskurssien dekonstruktiossa, Imani Sanga (2010a, 2010b, 2013) tukeutuu toisenlaisia postkoloniaalisia näkökulmia edustavien teoreetikkojen kuten Bhabhan, Mbemben, V. Y. Mudimben ja Kwasi Wiredun ajatteluun käsitellessään tansanialaista populaari- ja gospel-musiikkia. Sangan artikkeleissa tulee hyvin esille myös postkoloniaalisen Afrikan musiikkien monitahoisuus, jonka erittelyssä postkoloniaalisen teorian käsitteet ovat tarpeellisia. Tarkastellessaan tansanialaisen gospel-musiikin hybridisyyttä sekä muusikoiden ja yleisön suhtautumista siihen Sanga (2010a: 151) esimerkiksi toteaa, että toisaalta musiikin hybridisyys koetaan tervetulleeksi merkiksi globaalisuudesta, mutta toisaalta sen voidaan myös ajatella kuvastavan lännen hallintaa ja estävän paikallista luovuutta. Sanga (2010a: 152) kytkee tämän ristiriitaisen kokemuksen postkoloniaalisen tietoisuuden käsitteeseen (postcolonial consciousness). Postkoloniaalinen tietoisuus viittaa yksilön tietoisuuteen aiemmasta alistetusta asemasta ja toiseuden kokemuksista, mutta se sisältää myös pyrkimyksiä päästä eroon alisteisuudesta ja toiseudesta suhteessa aiempaan siirtomaavaltaan, mikä tekee käsitteestä monitahoisen ja jännitteisen. 

Postkoloniaalinen teoria suomalaisessa musiikintutkimuksessa

Vaikka Suomen tilanne on jokseenkin erilainen verrattuna entisiin siirtomaavaltoihin ja niiden ikeestä vapautuneisiin valtioihin, postkoloniaalinen teoria on monella tapaa relevantti myös täällä. Kuten Antti-Ville Kärjä (2013: 279) toteaa, “siirtomaa-ajalla syntyneet ajattelu- ja esitystavat ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat yhä myös Suomessa”. Kärjä onkin todennäköisesti eniten postkoloniaalista teoriaa hyödyntänyt suomalainen musiikintutkija, jonka jälkikoloniaaliset analyysit käsittelevät nimenomaan Suomea ja suomalaisuutta useasta näkökulmasta: aiheina ovat olleet muun muassa suomalaiseksi mielletyt elementit musiikissa (Kärjä 2005), musiikkivideoiden tavat rakentaa etnisyyttä (Kärjä 2007), jälkikoloniaaliset näkökulmat musiikin suomalaisuuteen ja monikulttuurisen Suomen musiikkeihin (Kärjä 2013) sekä ns. musta musiikki rodullistavissa diskursseissa (Kärjä 2019). Myös muiden suomalaisten musiikintutkijoiden eksplisiittisesti postkoloniaalisiksi määritellyt tutkimukset ovat käsitelleet Kärjän tapaan Suomea ja suomalaista musiikkia ja hyödyntäneet lähinnä Saidin mallin mukaista orientalismin analyysiä kirjoituksissaan. Esimerkiksi Liisamaija Hautsalo (2012; 2013) on pohtinut toiseutta ja sen representaatioita suomalaisessa oopperassa, ja Riitta Thiam (1999) on tarkastellut suomalaisten musiikintekijöiden tapaa omaksua ulkoeurooppalaisia musiikkivaikutteita.

Niin ikään jälkikoloniaalisia näkökulmia edustavat Kärjän artikkelit suomalaisista tanhuista Aotearoalla (ts. Uudessa-Seelannissa; Kärjä 2011) ja niiden borealismista (Kärjä 2016). Borealismi on Kristinn Schramin (2011) väitöskirjassaan esittelemä termi, joka kumpuaa orientalismista, mutta viittaa vastaavanlaiseen eksotisoivaan ja toiseuttavaan näkemykseen pohjoisesta, joka kohdistuu erityisesti pohjoisiin alkuperäiskansoihin kuten saamelaisiin, mutta kontekstista riippuen myös suomalaisiin ja suomalaisuuteen (Kärjä 2016; ks. myös Bohlmann 2017). Kärjän (2016) Auckland Finnish Society Dancers -ryhmään rajatusta aineistosta kumpuaakin useita Suomea eksotisoivia näkökulmia. Näistä tyypillisimmät liittyvät käsityksiin Uudesta-Seelannista käsin kaukaisen Suomen luonnon äärimmäisyydestä ja suomalaisen kulttuurin omalaatuisuudesta, jopa omituisuudesta. 

Vaikka postkolonialismiin viittaavat eksplisiittisesti verrattain harvat suomalaiset musiikintutkijat, postkoloniaalisen ajattelun teemat ovat kyllä esillä monien muidenkin kirjoituksissa, erityisesti intersektionaalisen feminismin näkökulmista sekä ylipäätään erilaisiin vähemmistöihin kuuluvia muusikoita ja/tai (anti)rasismia käsittelevissä tutkimuksissa. Erityisesti käsitykset ”roduista” kietoutuvat erottamattomasti kolonialismin mekanismeihin, joten ”rotua” ja rasismia tämän päivän konteksteissa käsittelevät tutkimukset voinee laskea jo aiheensa puolesta postkoloniaalin ajattelun piiriin riippumatta siitä, käyttävätkö tutkijat itse tätä termiä. Erityisesti afrikkalaistaustaisten muusikoiden ja muiden esiintyjien esiintymisiä suomalaisissa, valkoisuuden normin leimaamissa ympäristöissä onkin ollut suorastaan pakko tutkia ”rodun” näkökulmasta (rodun käsitteestä ks. esim. Rastas 2005). Tällaisista teksteistä mainittakoon Kärjän yllä mainittujen lisäksi Anna Rastaan ja Elina Seyen artikkelit Suomessa asuvista afrikkalaismuusikoista (Rastas & Seye 2016; 2011) ja musiikin avulla välitetyistä antirasistisista kannanotoista (Rastas & Seye 2019) sekä useat maahanmuuttajataustaisia hip hop -artisteja ja heidän tuotantoaan, erityisesti kappaleiden sanoituksia, analysoivat tekstit (esim. Kelekay 2019; Westinen 2018; 2017; Leppänen & Westinen 2017; Westinen & Lehtonen 2016). Maininnan arvoisia ovat lisäksi Taru Leppäsen (2019; 2017) Sonya Lindforsin Noble Savage -tanssiteosta (ml. sen musiikkia) feministisen uusmaterialismin ja Deleuzen ja Guattarin teorioiden näkökulmista tarkastelevat artikkelit, joissa nousee esiin myös Leppäsen aiemmissa kirjoituksissaan käsittelemä taidemusiikin valkoisuuden teema (esim. Leppänen 2015; 2000).

Myös julkisuudessakin toistuvasti esiin noussut keskustelu kulttuurisesta appropriaatiosta (cultural appropriation) – tai suomalaisittain osuvammin kulttuurisesta omimisesta – kytkeytyy koloniaalisiin valtarakenteisiin, sillä kulttuuriseksi omimiseksi ymmärretään vain sellainen vieraan kulttuurin hyväksikäyttö, jossa vahvemmassa asemassa olevan kulttuurin edustaja(t) esittävät tai hyödyntävät vähemmistöryhmän tai muuten heikommassa asemassa olevan kulttuurin elementtejä – tyypillisesti luvatta – tavoilla, jotka eivät ole lähtökulttuurin näkökulmasta hyväksyttäviä. Musiikkiin liittyen kulttuurisesta omimisesta on kirjoittanut Suomen kontekstissa ainakin Heidi Haapoja (2017), joka on tutkinut kalevalamittaista runolaulua ja ruotii artikkelissaan ”Omimista, lainaamista, hyväksikäyttöä, ylikulttuurista tulkintaa?” käsityksiä runolaulun suomalaisuudesta ja kysymystä siihen mahdollisesti liittyvistä kulttuurisen omimisen prosesseista inkeriläistä ”Oi Dai” -runosävelmää ja sen erilaisia versioita esimerkkinä käyttäen. Tämäkin esimerkkitapaus tuo esiin sitä, ettei kolonialististen rakenteiden muotoutuminen välttämättä vaadi yhteyttä varsinaiseen siirtomaapolitiikkaan, joten postkoloniaaliset näkökulmat voivat olla relevantteja kaikkien musiikkiperinteiden tutkimuksessa.

Etnomusikologian postkoloniaalinen potentiaali 

Kun lukee postkoloniaalisen teorian globaalien valtarakenteiden kritiikkiä ja pyrkii suhteuttamaan sitä musiikintutkimuksen ja erityisesti etnomusikologian kenttään, huomio kiinnittyy pian siihen, että etnomusikologisissa tutkimuksissa ja niistä käydyistä keskusteluissa on pohdittu monia postkoloniaaliselle teorialle keskeisiä teemoja huomattavasti useammin kuin mitä etnomusikologit ovat suoranaisesti hyödyntäneet postkoloniaalista teoriaa kirjoituksissaan. Vaikka aihe ei siis olekaan varsinaisesti uusi etnomusikologiassa, ja muun muassa yllä mainitut tutkijat ovat hyödyntäneet postkoloniaalista teoriaa analyyseissään, laajempi keskustelu etnomusikologian dekolonisaatiosta on käynnistynyt vasta viitisen vuotta sitten (ks. erit. SEM 2016).

Thomas Solomon väittää artikkelissaan ”Where is the postcolonial in ethnomusicology?” (2012), että etnomusikologialla on ”ainutlaatuiset mahdollisuudet tuoda postkoloniaaliseen tutkimukseen vahvemmin ruumiillisia ja kokemuksellisia näkökulmia” ja siten myös potentiaalia osallistua postkoloniaaliseen erojen teoretisointiin (Solomon 2012: 217, 224). Solomon (2012: 217) näkee nimenomaan – koloniaalisista juuristaan kritisoidusta kulttuuriantropologiasta etnomusikologiaan omaksutun – pitkäkestoisen kenttätyön ja siihen tyypillisesti sisältyvän paikallisen kielen taidon yhdeksi etnomusikologian vahvuudeksi postkoloniaalisesta näkökulmasta. Toisaalta hän painottaa sitä, että juuri musiikki merkityksiä rakentavana ja ruumiillisena ilmaisuna tarjoaa ainutlaatuisen lähtökohdan tarkastella koloniaalisten ja postkoloniaalisten subjektien kokemuksia.

Kenttätyötä voisikin ajatella antropologian perinnön koloniaalisesta painolastista huolimatta ainakin potentiaalisena ”kolmantena tilana” (Bhabhan third space -käsitettä lainaten), sillä tutkija joutuu väistämättä neuvottelemaan niin kenttänsä rajoista ja työskentelytavoistaan kuin varsinaisesta tutkimuskohteesta ja sen merkityksistä niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa tutkimusta tehdään. Tämä neuvottelu avaa parhaassa tapauksessa mahdollisuuksia uudenlaisille, kolonialismin leimaamista valta-asetelmista irtautuville tulkinnoille ja teoretisoinneille. Ylipäätään tutkijan ja kentän kohtaamisissa valtasuhteet eivät ole koskaan yksinkertaisia tai varsinkaan yksisuuntaisia (ks. esim. Grau 1999), mikä on erityisen helppo ymmärtää muun muassa tapauksissa, joissa etnomusikologi osana kenttätyötään opiskelee paikallisen asiantuntijan johdolla soittamaan tai laulamaan tutkimaansa musiikkia, asettuen näin oppilaan asemaan (ks. myös Moisala & Seye 2013: 36).

Mahdollisia tutkijan ja tutkittavien välisiin valtasuhteisiin liittyviä ongelmia ei myöskään voi ratkaista sillä, että kukin tutkisi vain ”omaa” kulttuuriaan. Tätä nykyisinkin usein toistettua ajatusta kommentoi muun muassa Marcia Herndon (1993) jo 1990-luvun alussa, päätyen siihen, ettei tutkija oikeastaan koskaan voi olla täydellisesti minkään kulttuurin sisäpuolinen, sillä vähintään tutkijuus itsessään erottaa tutkijan kentän muista toimijoista, muttei täysin ulkopuolinenkaan, sillä kenttätyö kytkee tutkijan osaksi kentän sosiaalisia verkostoja (ks. myös Moisala & Seye 2013: 33–34; Kisliuk 1997: 27, 32, 43). Vaikka tutkijan oma kulttuuritausta ei ole lainkaan merkityksetön seikka tutkimuksen kannalta ja etnomusikologienkin joukkoon kaivataan lisää moninaisuutta, ei tutkijan kuuluminen tai kuulumattomuus tutkimuksen kohteena olevaan yhteisöön ole tutkimuksen laatua – eikä oletettavasti myöskään tutkimuksen mahdollista (post/de)koloniaalisuutta – suoraviivaisesti määräävä tekijä. Esimerkiksi Agawu (2003: 58 ym.) toteaa, että Afrikan toiseuttamiseen suhteessa Eurooppaan tai länsimaihin ovat syyllistyneet yhtä lailla afrikkalaissyntyiset kuin länsimaiset tutkijat. Siksi Agawu (2003: xiv, 45, 196–197) painottaakin, että tutkimuksen arvioinnin tulee aina perustua tutkijan esittämiin argumentteihin, ei hänen taustaansa tai esimerkiksi kenttätyön kestoon. 

Etnomusikologian maanläheisen, musiikillisten käytäntöjen havainnointiin pohjaavan ja kulttuurin sisäisten näkökulmien ymmärtämiseen pyrkivän tutkimustavan ohella tieteenalan ”postkoloniaalisen potentiaalin” voi nähdä ilmenevän myös jatkuvana oman toiminnan kriittisenä tarkasteluna. Etnomusikologiaa on usein leimannut voimakas itsekriittisyys, joka on kohdistunut muun muassa etnografisen kirjoittamisen tapoihin tuottaa representaatioita tutkimuksen kohteena olevista ihmisistä ja heidän toiminnastaan sekä tietenkin musiikista. Siksi etnomusikologit tyypillisesti reflektoivat kirjoituksissaan omaa tutkijanpositiotaan ja suhteitaan kenttäänsä, pohtien myös tutkimukseen vaikuttavia valtasuhteita. Lisäksi jotkut ovat pyrkineet rikkomaan tieteellisen kirjoittamisen konventioita esimerkiksi kentän moniäänisyyttä korostamalla, osallistamalla yhteistyökumppaneitaan kirjoittamisprosessiin, autoetnografisella otteella ja/tai turvautumalla tavanomaisesta etnografisesta proosasta poikkeaviin esitystapoihin joko tekstimuodossa tai jotain muuta mediaa hyödyntäen (esim. Järviluoma 2013: 105–109; MacKinlay 2012; Kisliuk 1997; ks. myös Rouch 2003). Postkoloniaalisen ajattelun kannalta tutkimuksen esitysmuotoa olennaisempaa lienee kuitenkin tutkijan eettinen asenne suhteissaan tutkimuksen yhteistyökumppaneihin ja heidän rooliinsa tietävinä subjekteina (esim. Ahmed 2000: 74; Moisala 2009: 18–19), ottaapa tältä osin lähtökohdaksi sitten Agawun samanlaisuuden oletuksen tai Ahmedin ”outojen kohtaamisten” arvaamattomuuden. 

Toisaalta voi ajatella Zoe Sherinianin (2016: 358) tapaan jopa niin, että ”kaikki etnomusikologit ovat aktivisteja ja puolestapuhujia”. Vaikka tämä on melko varmasti liian idealistinen käsitys etnomusikologeista, on toki totta, että suurin osa etnomusikologisesta tutkimuksesta kohdistuu edelleen ei-länsimaisiin ja erilaisten vähemmistöryhmien musiikkeihin. Siten jo tutkimus itsessään voi vaikuttaa sekä jonkin musiikkiperinteen säilymiseen että tehdä sitä ja musiikkia harjoittavaa yhteisöä laajemmin tunnetuksi, millä voi joskus olla suurikin merkitys heikossa asemassa oleville ihmisryhmille. Suurin osa nykyetnomusikologeista huomioikin jo lähtökohtaisesti esimerkiksi sen, että tutkimusta varten kootut aineistot tallennetaan niin, että ne ovat myös tutkimuksen kohteena olevien ihmisten saavutettavissa. Käynnissä on myös useita hankkeita, joiden yhtenä tavoitteena on vanhojen arkistoaineistojen palauttaminen (tai kotiuttaminen, engl. repatriation) yhteisöille, joiden (ehkä jo edesmenneiden) jäsenien laulua, soittoa tai puhetta on tallennettu, tai ainakin tallenteiden saattaminen näiden yhteisöjen ulottuville (esim. Brown et al. 2019; Treloyn & Emberly 2013, myös Nambi ya Nzinambi/From Archive to Artist kilpailu; Kahunde 2012; Songs of Western Arnhem Land Australia -kokoelma).

Suomessa yksi esimerkki vähemmistön musiikin näkyväksi tekemisestä on Marko Jousteen (2011) inarinsaamelaista musiikkia käsittelevä väitöskirja, jonka avulla omaleimaista mutta lähes kokonaan unohdettua inarinsaamelaista musiikkikulttuuria on tehty tunnetuksi ja ryhdytty elvyttämään. Sittemmin Jouste on ollut vastuussa muun muassa Suomen Akatemian rahoittamasta Kolttasaamelainen muistipankki hankkeesta (2016–18), jonka tavoitteena oli koota ja järjestää kolttasaamelaisia koskevia arkistoaineistoja sekä hyödyntää näitä arkistoaineistoja kolttasaamelaisen kulttuurin elvyttämiseen esimerkiksi kouluissa. Tämän projektin voikin luokitella soveltavaksi etnomusikologiaksi, sillä siihen kuuluu olennaisena osana käytännön kulttuurityö yhteistyössä useiden eri kolttasaamelaisia edustavien tahojen kanssa.

Varsin laajaksi kentäksi kasvaneen soveltavan etnomusikologian perusajatuksena on etnomusikologisen tiedon ja tutkimuksen soveltaminen nimenomaan yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen ja/tai yhteiskunnallisesti heikossa asemassa olevien ihmisten tukemiseen (ks. esim. Harrison & Pettan 2010; Harrison 2014), mikä voi tarkoittaa esimerkiksi juuri edellä mainittujen kaltaisia alkuperäiskansojen kulttuuria tukevia hankkeita. Soveltavan tutkimuksen lähtökohtana onkin tyypillisesti tutkijan neuvottelu tietyn ihmisryhmän tai yhteisön kanssa siitä, millä tavalla tutkimushanke voisi hyödyttää heitä, jolloin myös tarve kolonialististen rakenteiden tarkasteluun ja purkamiseen voi nousta keskeiseksi (esim. MacKinlay 2015; Sardo 2018). Dekolonisaatio onkin lähes itsestäänselvästi osa soveltavan etnomusikologian tavoitteita, sillä soveltavan etnomusikologian moninaisia projekteja yhdistävä tekijä on ennen muuta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ihmisoikeuksien edistäminen – tai tätäkin laajemmin ilmaistuna tutkimuksen yhteiskunnallinen vastuullisuus. (Yleiskatsaus soveltavaan etnomusikologiaan esim. Titon & Pettan 2016; ks. myös Musiikin suunta 4/2010–1/2011: Soveltava etnomusikologia.)

Mitä (muuta) post/dekoloniaalinen musiikintutkimus voisi olla?

Vaikka etnomusikologialla ilmiselvästi on omanlaistaan postkoloniaalista potentiaalia, postkoloniaalisen teorian potentiaalia ei vielä ole hyödynnetty kovinkaan laajasti musiikintutkimuksessa. Jäimmekin pohtimaan, mitä muuta kuin edellä esitettyjä päälinjoja post- tai dekoloniaalinen musiikintutkimus voisi olla ja mitä voisivat olla seuraavat askeleet musiikintutkimuksen dekolonisoinnissa. Kaiken kaikkiaan postkoloniaalista teoretisointia näyttäisi koloniaalisten rakenteiden dekonstruoinnin lisäksi yhdistävän perustavanlaatuinen ajatus tiedon moninaisuudesta ja siihen kytkeytyvä ”ajattelun dekolonisaation” tavoite, johon jo viitattiin yllä Ngũgĩ wa Thiong’on klassikkotekstin esittelyssä. Kyse on siten pohjimmiltaan länsimaisiin instituutioihin (ja siten myös kolonialismiin) kytkeytyvän tiedon käsitteen uudelleentulkinnasta (ks. esim. Viveiros de Castro 2019: 186–190 ym.; Mignolo 2007).

Konkreettiset ehdotukset, miten ajattelun dekolonisaation tavoite olisi saavutettavissa, ovat toistaiseksi kuitenkin keskittyneet lähinnä keskusteluun eri kielten ja eritaustaisten tutkijoiden asemasta ja tasavertaisuudesta akateemisessa maailmassa sekä edellä esiteltyjen kaltaisiin paikallisia (musiikki)yhteisöjä tukeviin hankkeisiin. Mutta kun puhutaan nimenomaan ajattelun dekolonisaatiosta, sen voisi olettaa tarkoittavan tällaisten konkreettisten toimenpiteiden lisäksi jonkinlaisia ajattelu- ja toimintatapojen muutoksia, siis ehkä uudenlaisia teorioita ja tutkimusmenetelmiä. Esimerkiksi antropologiassa onkin jo alettu puhua ”ontologisesta käänteestä”, jonka seurauksena tutkimuskenttien paikallinen tieto ja paikalliset käsitteet on otettu aiempaa vakavammin tutkimuksen lähtökohdaksi (esim. Holbraad & Pedersen 2017).

Paikallisten käsitteiden käyttö on toki ennestään hyvinkin tuttua etnomusikologeille, mutta varsinaiset teoreettiset käsitteet on silti useimmiten poimittu länsimaisista lähteistä. Jonkinlaisia askelia paikallisen terminologian hyödyntämiseen on ollut kuitenkin havaittavissa viime aikoina esimerkiksi Jousteen esitelmässä ”Juoiggus – luohti – livđe – leu’dd – Suomen saamelaisiin perinnemusiikkeihin liittyvä terminologia ja esittämissäännöstöt” kevään 2019 Suomen musiikintutkijoiden symposiumissa. Esitelmässään Jouste paitsi kritisoi saamelaismusiikin toiseuttavaa yleistämistä otsikon ”joiku” alle myös avasi, miten eri saamelaisryhmien lauluperinteet eroavat lopulta varsin huomattavasti toisistaan. Paikallisten käsitteiden tunteminen on siis myös musiikkianalyysin kannalta olennaista, sillä käytetyt termit ohjaavat jo musiikin kuuntelemista ja sitäkin enemmän analyysiä. Terminologian korjaamisen ei siis tulisi jäädä vain pinnalliseksi paikallisten termien esittelyksi vaan myös vaikuttaa tutkimuksen metodologiaan.

Metodologioiden uudistamiseen viittaa myös Solomonin (2012: 235) ajatus ”postkoloniaalisilla korvilla kuuntelemisesta” (listening with postkolonial ears), joka vertautuu kirjallisuudentutkimuksessa tehtyihin postkoloniaalisiin uudelleenluentoihin. Uudelleenkuunteleminen voi toki tarkoittaa sentapaista musiikin orientalististen keinojen analyysia tai musiikin avulla ilmaistun postkoloniaalisen todellisuuden tulkintaa kuin mitä useat musiikintutkijat ovat jo tehneet, mutta kyse voisi ehkä olla syvällisemmin uudenlaisista tavoista analysoida ja tulkita musiikkia ja musiikillista toimintaa. Yksi mahdollinen lähtökohta tällaiselle ”postkoloniaaliselle kuuntelemiselle” on Pirkko Moisalan johtaman tutkimusryhmän Deleuzen ja Guattarin teoretisointien pohjalta kehittelemä ajatus ”musikoinnin huomaamisesta” (noticing musicking, Moisala ym. 2016; 2014; ks. myös Moisala ym. 2017), joka ohjaa tutkijan huomion tietyssä hetkessä ilmeneviin moninaisiin toimijuuksiin ja erilaisten musiikkiin vaikuttavien tekijöiden välisiin suhteisiin, ja näiden kaikkien risteämisistä syntyviin merkityksenantoihin. Musikoinnin huomaaminen mahdollistaa näin ollen Bhabhan kolmannen tilan tai Ahmedin outojen kohtaamisten tapaan uudenlaiset, aiemmista oletuksista irtautuvat tulkinnat. Kyse ei kuitenkaan ole varsinaisesta tutkimusmetodista vaan ennemminkin lähestymistavasta tai periaatteesta, joka avaa tilaa tiedon moninaisuudelle.

Kysymykseksi jää vielä, mitä ajattelun dekolonisaatio tarkoittaa tieteellisen kirjoittamisen kannalta, tarvitaanko myös uudenlaisia tapoja tutkimustiedon välittämiseen? Vaikka musiikintutkijatkin ovat jo pitkään esittäneet tutkimustuloksiaan muunkinlaisissa muodoissa kuin kirjoina ja artikkeleina, ja tehneet myös kokeiluja erilaisilla tavoilla kirjoittaa, ei tieteellisen artikkelin valta-asema tutkimustulosten raportoimisen muotona näytä horjuvan. Sen sijaan postkoloniaalisten teoreetikkojen kirjoitukset ovat huomattavan usein varsin monimutkaisia, ja tuntuvat joissain tapauksissa myös pyörivän ydinajatustensa ympärillä tarpeettomankin pitkästi, mikä saattaa kertoa vaikeudesta ilmaista länsimaiselle ajattelulle vieraita asioita länsimaisessa akateemisessa maailmassa vakiintuneessa formaatissa – esimerkiksi Spivakin hankalasti avautuvaa kirjoitustyyliä on puolustettu nimenomaan postkoloniaalisena kirjoittamisena (Thakur 2016: 51–52). Vaikka nykyinen postkoloniaalinen maailma onkin monitahoinen kaikessa ylirajaisuudessaan ja hybridisyydessään, voisi kuitenkin toivoa, ettei tieteellisten esitystapojen tarvitsisi olla kovin vaikeaselkoisia, vaan voitaisiin jatkossakin löytää tapoja kertoa niin maailman kuin musiikkien monimuotoisuudesta ymmärrettävästi.

Lähteet

Agawu, V. Kofi 2003. Representing African Music: Postcolonial Notes, Queries, Positions. New York: Routledge

Ahmed, Sara 2000. Strange encounters: Embodied others in post-coloniality. London: Routledge.

Bhabha, Homi K. 1994. The Location of Culture. London: Routledge.

Bohlman, Philip V. 2017. “Musical Borealism: Nordic Music and European History.” The Oxford Handbook of Popular Music in the Nordic Countries, toim. Fabian Holt & Antti-Ville Kärjä. Oxford University Press. DOI:10.1093/oxfordhb/9780190603908.013.2

Brown, Reuben; Manmurulu, David; Manmurulu, Jenny &  O’Keeffe, Isabel 2019. ”Dialogues with the Archives: Arrarrkpi Responses to Recordings as Part of the Living Song Tradition of Manyardi.” Preservation, Digital Technology & Culture. 47(3-4): 102–114. doi:10.1515/pdtc-2018-0021

Brunner, Anja 2017. “Popular Music and the Young Postcolonial State of Cameroon, 1960–1980”. Popular Music and Society 40 (1): 37–48.

Gilroy, Paul 1995. The Black Atlantic: Modernity and Double Consciousness. 2nd impr. 1995. London: Verso.

Grau, Andrée 1999. ”Fieldwork, Politics, and Power.” Dance in the Field. Theory, Methods and Issues in Dance Ethnography, toim. Theresa J. Buckland. London: Palgrave Macmillan, 163–174.

Haapoja, Heidi 2017. ”Omimista, lainaamista, hyväksikäyttöä, ylikulttuurista tulkintaa? Kulttuurisen appropriaation käsite, suomalainen kansanmusiikki ja kalevalamittainen runolaulu.” Musiikin suunta 1/2017. http://musiikinsuunta.fi/2017/01/omimista-lainaamista-hyvaksikayttoa/ 

Hall, Stuart 1996. “When was ‘the Post-colonial’? Thinking at the Limit.” The Postcolonial Question. Common Skies, Divided Horizons, toim. Iain Chambers ja Lidia Curti. London: Routledge, 242–260.

Hall, Stuart 1999. Identiteetti. Suom. ja toim. Mikko Lehtonen ja Juha Herkman. Tampere: Vastapaino.

Harrison, Klisala 2014. ”The Second Wave of Applied Ethnomusicology.” MUSICultures 41(2): 15–33.

Harrison, Klisala & Pettan, Svanibor 2010. ”Introduction.” Applied Ethnomusicology: Historical and Contemporary Approaches, toim. Klisala Harrison, Elizabeth Mackinlay & Svanibor Pettan. Newcastle Upon Tyne: Cambridge Scholars Publishing, 1–20.

Hautsalo, Liisamaija 2012. “Toiset oopperassa Kaarle-kuninkaan metsästys. Postkolonialistinen analyysi markkinakohtauksen juutalaisrepresentaatiosta.” Musiikki 3–4/2012: 48–87.

Hautsalo, Liisamaija 2013. “Lappologinen orientti Launiksen Aslak Hetassa.” Musiikki 1/2013: 8–32.

Herndon, Marcia 1993. ”Insiders, Outsiders: Knowing Our Limits, Limiting Our Knowing.” The World of Music 35(1): 63–80.

Hiddleston, Jane 2014. Understanding Postcolonialism. London: Routledge.

Holbraad, Martin & Pedersen, Morten Axel (toim.) 2017. The Ontological Turn: An Anthropological Exposition. Cambridge: Cambridge University Press.

Jouste, Marko 2011. Tullâčalmaaš kirdâččij ’tulisilmillä lenteli’. Inarinsaamelainen 1900-luvun alun musiikkikulttuuri paikallisen perinteen ja ympäröivien kulttuurien vuorovaikutuksessa. Tampere: Tampere University Press.

Järviluoma, Helmi 2013. ”Etnomusikologia ja etnografinen kirjoittaminen.” Musiikki kulttuurina, toim. Pirkko Moisala & Elina Seye. Helsinki: Suomen Etnomusikologinen Seura, 97–118.

Kahunde, Samuel 2012. “Repatriating Archival Sound Recordings to Revive Traditions: The Role of the Klaus Wachsmann Recordings in the Revival of the Royal Music of Bunyoro-Kitara, Uganda.” Ethnomusicology Forum 21(2): 197–219. 

Kelekay, Jasmine Linnea 2019. “Too Dark to Support the Lions, But Light Enough for the Frontlines”: Negotiating Race, Place, and Nation in Afro-Finnish Hip Hop.” Open Cultural Studies 3(1). Published Online: 13 May 2019, https://doi.org/10.1515/culture-2019-0033 

Kisliuk, Michelle 1997. “(Un)doing Fieldwork: Sharing Songs, Sharing Lives.” Shadows in the Field. New Perspectives for Fieldwork in Ethnomusicology, toim. Gregory F. Barz & Timothy J. Cooley. New York & Oxford: Oxford University Press, 23–44.

Kroier, Johann 2012. “Music, Global History, and Postcoloniality.” International Review of the Aesthetics and Sociology of Music 43(1), 139–186.

Kuortti, Joel 2007. “Jälkikoloniaalisia käännöksiä.” Kolonialismin jäljet. Keskustat, periferiat ja Suomi, toim. Joel Kuortti, Mikko Lehtonen & Olli Löytty. Helsinki: Gaudeamus, 11–26.

Kärjä, Antti-Ville 2019. “Music at the Black Baltic Sea” Open Cultural Studies 3: 373–385. https://doi.org/10.1515/culture-2019-0032

Kärjä, Antti-Ville 2016. ”Aoteroan tanhu ja ironinen borealismi.” Musiikin suunta 1/2016. http://musiikinsuunta.fi/2016/01/aotearoan-tanhu-ja-ironinen-borealismi/

Kärjä, Antti-Ville 2013. ”Musiikkia jälkikoloniaalisesta Suomesta.” Musiikki kulttuurina, toim. Pirkko Moisala & Elina Seye. Helsinki: Suomen etnomusikologinen seura, 277–297.

Kärjä, Antti-Ville 2011. ”Aotearoan tanhu.” Musiikin suunta 4/2011: 37–52.

Kärjä, Antti-Ville 2007. ”Sinivalkosaundeja mustavalkokuvin. Suomalaiset musiikkivideot ja turvallinen toiseus.” Kolonialismin jäljet. Keskustat, periferiat ja Suomi, toim. Joel Kuortti, Mikko Lehtonen & Olli Löytty. Helsinki: Gaudeamus, 190–208.

Kärjä, Antti-Ville 2005. ”Varmuuden vuoksi omana sovituksena” – Kansallisen identiteetin rakentuminen 1950- ja 1960-luvun taitteen suomalaisten elokuvien populaarimusiikillisissa esityksissä. Turku: K & H.

Lacan, Jacques 1977. Écrits: A Selection. New York: Norton.

Lee, Seung-Ah 2017. “Decolonizing Korean Popular Music: The ‘Japanese Color’ Dispute over Trot”. Popular Music and Society 40 (1): 102–110.

Leppänen, Sirpa & Westinen, Elina 2017. ”Migrant Rap in the Periphery. Performing Politics of Belonging.” AILA Review 30: Meaning-Making in the Periphery, 1–26. 

Leppänen, Taru 2019. “Two and a Thousand Tiny Races in Sonya Lindfors’s Dance Performance ‘Noble Savage’” darkmatter 10. Published online: 31 Jan 2019. http://www.darkmatter101.org/site/2019/01/31/two-and-a-thousand-tiny-races-in-sonya-lindfors%e2%80%99s-dance-performance-noble-savage/

Leppänen, Taru 2017. “Tuhansia pieniä rotuja Sonya Lindforsin Noble Savagessa.” Kulttuurintutkimus 2–3/2017: 17–26.

Leppänen, Taru 2015. “The west and the rest of classical music: Asian musicians in the Finnish media coverage of the 1995 Jean Sibelius Violin Competition.” European Journal of Cultural Studies 18(1): 19–34.

Leppänen, Taru 2000. Viulisti, musiikki ja identiteetti. Sibelius-viulukilpailu suomalaisessa mediassa 1995. Helsinki: Suomen Etnomusikologinen Seura.

Loomba, Ania 2002. Colonialism-postcolonialism. London & New York: Routledge.

Mackinlay, Elizabeth 2015.  “Decolonization and Applied Ethnomusicology: ’Story-ing’ the Personal-Political-Possible in Our Work.” The Oxford Handbook of Applied Ethnomusicology. Oxford University Press. DOI: 10.1093/oxfordhb/9780199351701.013.14 

MacKinlay, Elizabeth 2012. ”Decolonising Australian Ethnomusicology through Autoethnography: A Retelling of Pandora’s Story.” Creative Approaches to Research 5(1), 3–14. 

Magnat, Virginie 2017. “Occitan Music Revitalization as Radical Cultural Activism: From Postcolonial Regionalism to Altermondialisation”. Popular Music and Society 40 (1): 61–74.

Mignolo, Walter D. 2007. “DELINKING. The rhetoric of modernity, the logic of coloniality and the grammar of de-coloniality.” Cultural Studies 21(2–3): 449–514. DOI: 10.1080/09502380601162647

Moisala, Pirkko 2009. “Musiikkikulttuurisia kohtaamisia marginaaleissa.” Musiikin suunta 4/2009: 12–21

Moisala, Pirkko; Leppänen, Taru; Tiainen, Milla & Väätäinen, Hanna (toim.) 2017. Musical Encounters with Deleuze and Guattari. New York: Bloomsbury Academic.

Moisala, Pirkko; Leppänen, Taru; Tiainen, Milla & Väätäinen, Hanna 2016. ”Musiikin prosessuaalisen huomaaminen: Deleuzen ja Guattarin inspiroimia musiikkietnografisia tutkimuksia.” Musiikki 45(3–4): 12–33.

Moisala, Pirkko; Leppänen, Taru; Tiainen, Milla & Väätäinen, Hanna 2014. “Noticing Musical Becomings: Deleuzian and Guattarian Approaches to Ethnographic Studies of Musicking.” Current Musicology 98: 71–93.

Moisala, Pirkko & Seye, Elina 2013. ”Musiikintutkija ihmisten keskellä – etnomusikologinen kenttätyö.” Musiikki kulttuurina, toim. Pirkko Moisala & Elina Seye. Helsinki: Suomen Etnomusikologinen Seura, 29–55.

Ngũgĩ wa Thiong’o 1986. Decolonising the mind: The politics of language in African literature. London: Currey.

Pier, David 2017. ”Song for a King’s Exile: Royalism and Popular Music in Postcolonial Uganda.” Popular Music and Society 40(1): 5–21. 

Rastas, Anna 2005. ”Rasismi. Oppeja, asenteita, toimintaa ja seurauksia.” Suomalainen vieraskirja. Kuinka käsitellä monikulttuurisuutta, toim. Anna Rastas, Laura Huttunen & Olli Löytty. Tampere: Vastapaino, 69–116.

Rastas, Anna & Seye, Elina 2019. ”Music and anti-racism: musicians’ involvement in anti-racist spaces.” Popular Music and Society 42(5): 592–610. Published online: 22 Oct 2018, https://doi.org/10.1080/03007766.2018.1526527 

Rastas, Anna & Seye, Elina 2016. ”Music as a site for Africanness and diaspora cultures: African musicians in the white landscape of Finland.” African and Black Diaspora: An International Journal 9(1): 82–95. Published online: 24 Jul 2015, https://doi.org/10.1080/17528631.2015.1055652 

Rastas, Anna & Seye, Elina 2011. ”Ammattina afrikkalaismuusikko.” Musiikin suunta 4/2011: 22–36. 

Rouch, Jean. 2003 [1973]. “The Camera and the Man.” Ciné-Ethnography, toim. Steven Feld. Minneapolis, London: University of Minnesota Press, 28–46.

Said, Edward W. 1979. Orientalism. New York: Vintage Books.

Said, Edward W. 2011. Orientalismi. Suom. Kati Pitkänen ja Joel Kuortti. Helsinki: Gaudeamus.

Sanga, Imani 2013. “The Limits and Ambivalences of Postcolonial Consciousness in Mbunga’s Church Law and Bantu Music.” Yearbook for Traditional Music 45: 125–141.

Sanga, Imani 2010a. “The Practice and Politics of Hybrid Soundscapes in Muziki wa Injili in Dar es Salaam, Tanzania.” Journal of African Cultural Studies 22(2): 145–156.

Sanga, Imani 2010b. “Postcolonial Cosmopolitan Music in Dar es Salaam: Dr. Remmy Ongala and the Traveling Sounds.” African Studies Review 53(3): 61–76.

Sardo, Susana 2018. ”Shared Research Practices on and about Music: Toward Decolonising Colonial Ethnomusicology.” Making Music, Making Society, toim. Josep Martí, & Sara Revilla Gútiez. Newcastle: Cambridge Scholars Publishing, 217–238.

SEM (Society for Ethnomusicology) 2016. SEM Student News 12(2): Decolonizing Ethnomusicology, toim. Davin Rosenberg.

Schram, Kristinn 2011. Borealism. Folkloristic Perspectives on Transnational Performances and the Exoticism of the North. Väitöskirja. University of Edinburgh.

Sherinian, Zoe 2016. “Activist Ethnomusicology and Marginalized Music of South Asia.” The Oxford Handbook of Applied Ethnomusicology, toim. Svanibor Pettan & Jeff Todd Titon. Oxford Handbooks Online, DOI: 10.1093/oxfordhb/9780199351701.013.26, 348–376. 

Solomon, Thomas 2012. “Where is the Postcolonial in Ethnomusicology?”  Ethnomusicology in East Africa. Perspectives from Uganda and Beyond, toim. Sylvia Nannyonga Tamusuza ja Thomas Solomon. Kampala: Fountain Publishers, 216–251.

Spivak, Gayatri Chakravorty 1988. ”Can the Subaltern Speak?” Marxism and the Interpretation of Culture, toim. Lawrence Grossberg & Cary Nelson. Urbana: University of Illinois Press, 271–313.

Titon, Jeff Todd & Pettan, Svanibor 2016. ”An Introduction to Applied Ethnomusicology.” The Oxford Handbook of Applied Ethnomusicology, toim. Svanibor Pettan & Jeff Todd Titon. Oxford Handbooks Online, DOI: 10.1093/oxfordhb/9780199351701.013.26

Thakur, Gautam Basu 2016. Postcolonial Theory and Avatar. New York: Bloomsbury Academic.

Thiam, Riitta 1999. “Orientalismikriittinen ja postkolonialistinen näkökulma suomalaiseen musiikkiin.” Musiikki 4/1999: 391–415.

Treloyn, Sally & Emberly, Andrea 2013. ”Sustaining Traditions: Ethnomusicological Collections, Access and Sustainability in Australia.” Musicology Australia 35(2): 159–177.

Viveiros de Castro 2019. Kannibaalimetafysiikka. Aineksia poststrukturalistiseen antropologiaan. [Alkuteos: Metafísicas Canibais. Elementos para uma antropologia pós-estural (2009).] Suom. Eetu Viren. Helsinki: Tutkijaliitto.

Westinen, Elina 2018. ”’Who’s Afraid of the Dark?’: The Ironic Self-Stereotype of the Ethnic Other in Finnish Rap Music.” The Sociolinguistics of Hip-Hop as Critical Conscience: Dissatisfaction and Dissent, edited by Andrew S. Ross & Damian J. Rivers, Springer International Publishing, 131–61.

Westinen, Elina 2017. ”’Still Alive, Nigga’: Multi-Semiotic Constructions of Self as Other in Finnish Rap Music Videos.” Social Media Discourse, (Dis)identifications and Diversities, toim. Sirpa Leppänen, Elina Westinen & Samu Kytölä. London: Routledge, 335–360.

Westinen, Elina & Lehtonen, Sanna 2016. ”Mustan miehen etninen toiseus ja vastapuhe suomalaisessa populaarimusiikissa.” Kulttuurintutkimus 34(1): 15–28.

Williams, Justin A. 2017. “Rapping Postcoloniality: Akala’s ‘The Thieves Banquet’ and Neocolonial Critique”. Popular Music and Society 40 (1): 89–101.

Young, Robert C. J. 1995. Colonial Desire. Hybridity in Theory, Culture and Race. London: Routledge.

 

**

Kannen taustakuva: Henri Pitkänen 2020, CC BY 4.0