VALIKKO
Kansikuvassa Antti-Ville Kärjä (vas.), Nina Öhman (kesk.) ja Janne Mäkelä (oik.). Kuva: Eija Lappi

Musiikintutkimusta ilman musiikkia?

RSS
Facebook
Twitter

Julkaistu 31.1.2020

Janne Mäkelä, Antti-Ville Kärjä & Nina Öhman

Musiikintutkimuksen asiantuntijat istahtivat keskustelemaan alan kapeasta julkisuuskuvasta ja moninaisesta luonteesta. Suomen etnomusikologisen seuran järjestämä tilaisuus pidettiin Helsingin kirjamessuilla Tiedekirjan osastolla 27.10.2019. Puolituntisen keskustelun vetäjänä toimi kulttuurihistorian tutkija Janne Mäkelä (JM) Taideyliopiston Sibelius-Akatemiasta. Muut osallistujat olivat professori Antti-Ville Kärjä (AVK) niin ikään Sibelius-Akatemiasta ja musiikkitieteen yliopistonlehtori Nina Öhman (NÖ) Helsingin yliopistosta.

 

JM: Sitkeän uskomuksen mukaan musiikintutkimus on salatiedettä, joka edellyttää syvällistä musiikinteorian ja nuottikirjoituksen ymmärtämistä. Suurin osa alan nykytutkimuksesta perustuu kuitenkin täysin muihin lähestymistapoihin. Viimeisen 30 vuoden aikana perinteinen suuntaus on jäänyt marginaaliin, hyvänä esimerkkinä Suomen etnomusikologisen seuran omat julkaisut. Esimerkiksi Etnomusikologian vuosikirjassa 2019 tällaisia artikkeleita ei ole yhtään. Nina Öhman, taidat olla meistä se täysiverisin etnomusikologi. Olet opiskellut ja valmistunut Yhdysvalloissa ja olet tutkinut gospelmusiikkia. Minkälaisesta näkökulmasta olet tutkinut esimerkiksi Aretha Franklinia, joka on juuri nyt ajankohtainen Amazing Grace -elokuvan myötä?

NÖ: Olen tutkinut Aretha Franklinin musiikkia kenttätyön kautta ja aiheena on ollut kuinka hänen uransa artistina liike-elämässä on lähtenyt kirkkokulttuurin kontekstista.

JM: Onko sinulla yhtään nuottianalyysia mukana tutkimuksessa?

NÖ: Kyllä on. Nuottianalyysi on hyödyllinen siinä mielessä, että pystyy havaitsemaan tiettyjä motiiveja ja jatkumia esityksessä. Mutta kuten kuka vain Aretha Franklinin musiikkia kuunnellessaan huomaa, hänen ilmaisunsa artistina on niin monimuotoista, että hän ikään kuin itse tekee siitä salatiedettä, johon ulkopuolinen ei välttämättä pääse käsiksi nuotinnoksella.

JM: Antti-Ville Kärjä, olet tutkinut paljon monikulttuurista ja kansallisia aiheita, hyvänä esimerkkinä Tango Suomessa, jota olit mukana toimittamassa. Mitä tutkit juuri nyt? Onko nuottianalyysia mukana?

AVK: Nyt on valmisteilla kirja, jossa käsitellään sitä, millainen menneisyys Suomen musiikille on luotu – ja siellä on nuottiesimerkkejä. Toki tarttuakseni sanaan ”teoria”: sanoit, ettei mennä teoria edellä; siinä kirjassa kyllä mennään teoria edellä, mutta ei musiikinteoria, vaan pikemminkin yhteiskunnallis-humanistinen teoria musiikkikulttuurista. Nuotit ovat käyttökelpoisia silloin, kun halutaan havainnollistaa jotakin musiikillista piirrettä. Siinä mielessä kysymys ei ole musiikkianalyyttisesta työstä niinkään, vaan siitä miten nuottiesimerkit tietynlaisena visuaalisena esittämisen tapana toimivat musiikillisten erityispiirteiden havainnollistamisessa – niille, jotka nuotteja ovat edes jossain määrin tottuneet lukemaan. Mutta nuotit eivät siinä mielessä kuitenkaan koskaan puhu puolestaan, niin kuin musiikillinen äänikään ei koskaan puhu puolestaan, vaan ne aina sekoittuvat käsitteellisiin, sanallistettavissa oleviin tulkintoihin, joissa puolestaan yhteiskuntateoria eri muodoissaan tulee mukaan.

JM: Oletko koskaan tehnyt ihan tiukkaa nuottianalyysia.

AVK: Enpä oikeastaan.

JM: Olen itse kulttuurihistorian tutkija. Minulla itselläni ei ole minkäänlaisia musiikkitieteen opintoja, mutta se ei ole estänyt minua opettamasta musiikkitieteen opiskelijoita ja osallistumasta musiikkitieteen konferensseihin. Viimeisimmässä kirjassani Nubbenin levyt käsittelen levykeräilyn historiaa 1900-luvun Suomessa, 60 vuoden ajalta. Näen asian niin, että olen historioitsija, joka on kiinnostunut musiikkiaiheista. Tuossa kirjassa on analyysia psykologisesta ja kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta: Millaista oli levykeräily Suomessa niukkuuden aikana ja myöhemmin? Tämä meidän edustamamme Suomen etnomusikologinen seura näkee musiikin kulttuurisena ilmiönä, ja artikkelikokoelma Musiikki kulttuurina (2013) on siitä hyvä esimerkki. Mitkä ovat tällä hetkellä kolme merkittävintä musiikintutkimuksen suuntausta Suomessa?

AVK: Kolme… Yhtäältä olen ilokseni havainnut, että kulttuurisesta tai etnomusikologisesta lähestymistavasta on tullut valtavirtaa tänä päivänä puhuttiinpa sitten minkälaisesta musiikintutkimuksesta tahansa, olipa repertuaari mikä tahansa, olipa lähtökohta historiallinen tai nykypäivään kiinnittyvä. Siellä on sosiaali- ja kulttuuritieteellinen lähestymistapa mukana. Tähän liittyen lempimääritelmäni musiikista tulee etnomusikologi John Blackingilta (1973) ”äänellisesti organisoituneena ihmisyytenä”, jolloin taustalla on ihmisyys kaikessa monimutkaisuudessaan ja se ääni, mikä musiikkiin sitten yhdistetään, ilmentää tätä. Tämä ajatus vaikuttaa olevan jo aika lailla valtavirtaa ja hyväksytty. Vielä reilu parikymmentä vuotta sitten asia ei ollut ollenkaan näin, silloin kun itse aloitin opintojani. Suomessa tällainen lähestymistapa on erityisesti yliopistojen musiikkitieteen oppiaineissa ja Taideyliopiston musiikintutkimuksen toiminnassa. Näiden rinnalla keskeinen yksikkö Suomessa on Jyväskylän yliopiston musiikin laitos, jossa puolestaan on luonnontieteellisempi, kognitiivis-psykologinen lähestymistapa. Se perustuu paljolti erilaisille mittauksille, ihan aivosähkökäyristä lähtien tai nimenomaan niihin tukeutuen, sekä muihin isoihin, määrällisiin aineistoihin. Se on toinen keskeinen juonne tällä hetkellä ja kolmantena erottaisin sen, mistä puhutaan usein soveltavana musiikintutkimuksena. Suomessa on esimerkiksi aloittanut toimintansa vähän aikaa sitten ryhmä tai rekisteröitynyt yhdistys, joka määrittelee alansa aktivistiseksi musiikintutkimukseksi eli millä tavalla musiikintutkimus saadaan mahdollisimman suoraan mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan ja ehkä jopa päätöksentekoon. Soveltavan musiikintutkimuksen erillinen juonne on vielä Taideyliopistossa korostuva taiteellinen tutkimus eli miten tutkimuksellinen, käsitteellistämiseen nojaava intressi saadaan kiedottua mukaan musiikilliseen ja muutenkin taiteelliseen ilmaisuun. Tämä on erityisesti Taideyliopiston edustama mutta myös jossain määrin nouseva trendi musiikintutkimuksessa.

JM: Ovatko opiskelijat kuinka hyvin tietoisia erilaisista musiikintutkimuksen suuntauksista?

NÖ: Kyllä ovat. Meillä alkaa juuri Johdatus musiikintutkimukseen -kurssi jolla käsitellään Antti-Villen mainitsemia suuntauksia. Opiskelijat ovat hyvin kiinostuneita tutkimaan musiikkia, myös ne opiskelijat jotka tulevat muilta aloilta. Muissakin aineissa tutkitaan musiikkia ja ei välttämättä edes käytetä nuotteja, mutta kirjoitetaan väitöskirjoja joissa on musiikillisia esimerkkejä. Huomaan, että opiskelijat ovat kiinnostuneita populaarikulttuurissa tapahtuvista asioista ja niissä musiikki on usein tärkeä elementti. Haluaisin vielä lisätä soveltavaa etnomusikologiaa koskevan pointin. Maailmalla, varsinkin Yhdysvalloissa jossa olen toiminut aika paljon, “nouseva merkki” on se, että tehdään yhteistyötutkimusta yhteisöjen kanssa. Niissä ei välttämättä tunneta nuotintamista, mutta yhteisöt haluavat yhdessä yliopiston kanssa tehdä tutkimusta, kertoa omasta kulttuuristaan ja analysoida niitä asioita yhdessä. Tämä on tärkeä tilaisuus musiikintutkimukselle, jossa ei välttämättä juuri nuotteja tarvita, vaan voidaan yhteistyön kautta kehittää muita tapoja kirjoittaa musiikista.

JM: Minkälaisista yhteisöistä on kyse? Tai mitä ne voisivat olla Suomessa?

NÖ: Esimerkkinä omasta työstäni, tein Philadephiassa yhteistyötä afrikkalaisamerikkalaisen muslimiyhteisön kanssa. Yhteisöllä on myös koulu.  Teimme hip hop -musiikkia käsittelevän projektin yhteisön teini-ikäisten jäsenien kanssa. Tuottamassamme multimediaprojektissa esiteltiin mitä mieltä he ovat hip hop -musiikista ja miten se yhdistyy uskonnon kanssa yhteisön nuorten jokapäiväisessä elämässä. Huomasin, että projekti oli transformatiivinen yliopisto-opiskelijoille sekä yhteisön jäsenille, koska siinä yliopisto-opiskelijat pääsivät tutustumaan yhteisöön, joka ei välttämättä ole kovin näkyvä yliopistossa ja toisaalta yhteisö on [maantieteellisesti] lähellä yliopistoa, mutta sen jäsenet eivät ole muuten kovin paljon tekemisissä yliopiston kanssa.

JM: Mitä tämä voisi olla Suomessa?

NÖ: Minulla on ajatus siihenkin.

JM: Okei, anna palaa!

NÖ: Olen keskustellut jonkin verran Suomen somalialaistaustaisten yhteisöjen kanssa, ja niissä on tullut esille, että usein tutkimustyössä käsitellään niin sanottuja ongelmakohtia. Toisaalta jos ajatellaan taiteita tutkimuskohteina, ne voisivat tarjota yhteistyötilaisuuksia, joissa puhutaan asioista jotka yhdistävät tai jotka voivat toimia dialogina sekä suomalaisten somalialaistaustaisten yhteisöjen, että muiden suomalaisten yhteisöjen välillä. 

JM: Antti-Ville Kärjä, sinulla on ollut monikulttuurinen näkökulma ja olet tehnyt yhteistyötä afrikkalaisperäisten yhteisöjen kanssa. Miten musiikista puhutaan näissä yhteistyökuvioissa?

AVK: Sujuvasti.

JM: Ei tarvita nuottikirjoitusta siihen väliin?

AVK: Ei. Nuottikirjoituksella puhuminen on muutenkin hieman hankalaa. Se on graafinen esityssysteemi. Tähän liittyen jäin miettimään alun esittelyä ja Nina Öhmania puhdasverisenä etnomusikologina. Suomessa puhdasveriset etnomusikologit ovat harvassa sen takia, että täällä ei enää ole yhtäkään oppiainetta, josta voisi valmistua nimenomaan etnomusikologiksi.

JM: Se on totta. Se poistui juuri Tampereen yliopiston opetusohjelmasta.

AVK: Kun opiskelin Helsingissä, siellä oli etnomusikologian linja, ja siten identifioidun etnomusikologiaan hyvinkin vahvasti. Näin ollen kysymykset kulttuurisesta moninaisuudesta ja erilaisten kulttuuristen arvojärjestelmien yhteensopivuudesta tai sopimattomuudesta ovat jatkuvasti läsnä, mikä liittyy kysymykseen monikulttuurisuudesta. Kun nykyään musiikintutkimuksen eri aloilla – kuten esimerkiksi hiphoptutkimuksessa  – on tultu lähelle aiemmin musiikkitieteelliseen norsunluutorniin ehkä suljettuja lähestymistapoja, on ilmiö tervetullut, mutta samalla olen havainnut siinä tietynlaisen pyörän uudelleenkeksimisen riskin. Etnomusikologiassa jo vuosikymmeniä käsitellyistä asioista – toki usein suhteessa kaukaisiin perinneyhteisöihin eikä niinkään länsimaisiin urbaaneihin elinympäristöihin – olisi paljon opittavaa tai hyödynnettävää ilman, että asiaa tarvitse miettiä alusta lähtien kokonaan uudestaan. Sama pätee jossain määrin ajatukseen aktivistisesta musiikintutkimuksesta: kansainvälisen, UNESCOonkin yhteyksissä olevan etnomusikologisen International Council for Traditional Music -tutkimusjärjestön päämääriin on listattu rauhan rakentaminen. Jos se ei ole aktivismia, minä en tiedä mikä on.

JM: Selvä. Entä mitä te ajattelette… Tai lähdetäänpä siitä, että musiikkitiede instituutiona on Suomessa jonkinlaisessa kriisissä, etnomusikologiaakaan ei voi enää pääaineena opiskella. Sen sijaan musiikintutkimus näyttää voivan hyvin. Toisaalta törmään edelleen kollegoihin, vaikkapa sosiologeihin tai historioitsijoihin, jotka sanovat, että musiikin tutkiminen voisi kiinnostaa, mutta “koska en ole opiskellut musiikkia, niin en oikein voi kirjoittaa siitä.” Mitä tällaisille tyypeille tulisi vastata?

NÖ: Ehdotan, että ei tarvitse pelätä musiikkia. Musiikkia voi kuunnella ja katsella (jos kyseessä on visuaalinen materiaali) ja löytää siitä niitä jatkumia, motiiveja ja elementtejä, joita ei tarvitse nuoteilla merkitä; niitä voi kuvailla toisin tavoin. Eli ei ole pakollista käyttää länsimaisen taidemusiikin työkaluja, vaan maailmalta voi löytää muita musiikinkirjoitustyökaluja tai voi kirjoittaa siitä musiikin aspektista, joka puhuttelee itseä, mutta joka ei ole välttämättä säveliin liittyvä.

AVK: Minusta musiikkitieteen opintoja pitäisi markkinoida muuallakin kuin musiikkilukioissa tai opistoissa. Se on suurin syy siihen, miksi oppiala on sellaisessa ahdingossa kuin se on. Ihmiset on jo ehdollistettu tietyntyyppiselle musiikin ymmärtämisen tavalle. Etnomusikologiaa voi puolestani luonnehtia niin, että olennaista ei ole kysyä ”miten musiikkia pitäisi ymmärtää”, vaan ”miten musiikkia ylipäänsä ymmärretään” – eri tavoin, eri tilanteissa, ja miten eri ihmiset siihen suhtautuvat. Törmäsin tähän toistuvasti aikaisemmin työskennellessäni enemmän audiovisuaalisen median parissa. Erityisesti mediatutkijoiden kanssa keskustellessani törmäsin ajatukseen ”minä en ymmärrä mitään musiikista.” Mielipide muuttui nopeasti, kun heiltä kysyi ”etkö sitten kuuntele musiikkia”, kaikki kun kuitenkin kuuntelevat musiikkia. ”Miksi sitten kuuntelet musiikkia, ellet ymmärrä siitä mitään?” Tällöin paljastui, että lausuma ymmärtämättömyydestä liittyi nuotteihin tai musiikinteoriaan. Se taas ei ole mikään este tutkia musiikkia.

JM: Vaikkapa musiikkimediaa tai musiikkimedian historiaa tutkiakseen ei tarvitse välttämättä musiikintutkimuksen teoriaa. Se voi kyllä tuoda siihen mielenkiintoisen lisän. Minulla olisi tässä vielä yksi aihealue, eli tässä ollaan muutaman kerran mainittu aktivistinen musiikintutkimus. Helsingin Sanomissa on keskusteltu klassisen musiikin esityskäytänteistä ja sananparsista. Musiikintutkija Juha Torvinen nosti aiheen esille (19.10.2019 HS Mielipide) ja on saanut paljon tulikivenkatkuista palautetta. Torvinen väitti, että klassisen musiikin kulttuuri on rakentunut epätasa-arvolle ja sorrolle. Miten tällaista keskustelua voisi lähestyä musiikintutkimuksen näkökulmasta? Voin antaa ensimmäisen esimerkin: Minua kiinnostaa se, että aina kun klassisesta musiikista keskustellaan mielipidepalstoilla, niin keskustelu kääntyy koskemaan laatua, esteettistä näkökulmaa, vaikka tässäkin tapauksessa keskustelu lähti liikkeelle ihan toisesta näkökulmasta.

NÖ: Ensiksi hatunnosto Juha Torviselle. Mielestäni artikkeli on todella taidokkaasti ja hyvin argumentoitu. Se, että hän on saanut niin paljon palautetta osoittaa, että hän on onnistunut herättämään keskustelua ja sen puolesta hänen työnsä on siinä tehty. Jatkossa pitäisi alkaa vielä enemmän tarkastelemaan rakenteita, joiden puitteissa nämä epätasa-arvoisuudet ovat muodostuneet. Tietenkin myös pitäisi tutkia historiaa, instituutionaalisia käytäntöjä ja jopa sitä hiljaista tietoa joka instituutioissa vaikuttaa epätasa-arvoiseen tilanteeseen.

JM: Antti-Ville Kärjä, mitä mieltä Helsingin Sanomien “klassinen musiikki sucks” -keskustelusta?

AVK: Siihenkö se meni? Ei se haise, tai ”ime”, sen enempää kuin mikään muukaan musiikinlaji. Tässä jälleen olisin muistuttanut ihmisiä etnomusikologisesta kirjallisuudesta jo 1970-luvulta lähtien. Musiikin tai minkä tahansa kulttuurisen ilmaisun laadusta keskustelu on universaali piirre ihmisyhteisöissä. Ihmisillä on tarve tehdä ero hyvän ja huonon välille. Se ei tarkoita, että jokin tietty piirre tai systeemi – musiikillinen tai muu – olisi loppujen lopuksi parempi. Tietyissä olosuhteissa tietyt ilmiöt koetaan paremmaksi kuin toiset. Tämä on myös rakennekysymys. Yhtä lailla kuin klassisen musiikin puolella on etnomusikologiassa ja musiikintutkimuksen oppiaineissa syytä katsoa peiliin ja miettiä, mikä niiden sukupuolijakauma ja etnisyysjakauma on: minkä näköistä porukkaa siellä kulkee? Kyllä se hyvin kalpeanaamaista on tällä hetkellä ja vuosien saatossa on ollut. Siinä mielessä tieteenalat, klassinen musiikki ja eurooppalainen taide yleensä ovat erottamaton osa laajaa, historiallista kolonialistista perintöä. Siellä on paljonkin purettavaa. Se, miksi tietyllä hetkellä tietyt musiikilliset käytännöt nostetaan jalustalle ja toiset pyritään ehkä unohtamaan, on tärkeää pitää mielessä. Se, mitä meillä tällä hetkellä on levylistoilla, on kaikkea muuta kuin sattumaa.

JM: Tähän on hyvä päättää. Kiitos keskustelijoille ja kiitos myös yleisölle mielenkiinnosta.