VALIKKO
Photo: Thomas Mühl

Puhetta hiljaisuudesta: metaforat ja mielikuvat äänimaisemakuvauksissa

RSS
Facebook
Google+
http://musiikinsuunta.fi/2018/03/puhetta-hiljaisuudesta
Twitter
Share

 

Noora Hirvelä

FM Noora Hirvelä on Helsingin yliopistosta valmistunut folkloristi ja musiikkipedagogi.

 

 

“Hiljaisuudella on monta olemusta; se ei ole vain fyysistä hiljaisuutta,
äänen poissaolevuutta, vaan sillä on symbolisia ulottuvuuksia.”
(SKS KRA. HILJAISUUS 274. Nainen, syntymävuosi ei tiedossa)

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon kerätyn ”Suomalainen hiljaisuus” -kirjoituskilpailun tekstit sisältävät kuvauksia hiljaisen ääniympäristön kuuntelemisesta. Keruutekstit sisältävät myös esityksiä, jotka irtoavat ulkoisen ääniympäristön tarkkailusta ja kohdistuvat enemmän kokijan omiin aisteihin, tunteisiin, muistoihin ja mielikuviin. Teksti voi sisältää tällöin äänimaisemakokemusten lisäksi vaikkapa pohdintaa ihmissuhteista, kuolemasta, suhteesta luontoon, yhteydestä omaan sisimpään tai pyhyyden kosketuksesta. Joskus mielikuvien sanoittaminen ja kuvaannollinen kieli vievät lukijan huomion hyvinkin kauas alkuperäisestä aiheesta. Miten tällaista aineistoa voi lähestyä analyyttisesti niin, ettei oleellisia osia tule sivuutetuiksi? Ja miksi hiljaisuudesta puhuminen on niin latautunutta verrattuna muihin SKS:n äänimaisemia käsitteleviin aineistoihin? Näitä kysymyksiä pohdin pro gradu -tutkielmassani (Hirvelä 2017), joka käsitteli ”Suomalainen hiljaisuus” -keruukilpailun kuvaannollista kieltä.

Opinnäytteessäni tarkastelin äänimaisemakuvauksia folkloristin silmälasien läpi soveltaen niihin folkloristista kokemuskerronnan analyysiä. Käsittelin metaforisuutta kahdella tasolla. Ensin tarkastelin keruutekstien kuvaannollisia ilmauksia: aineistossani hiljaisuus esimerkiksi ”särkyy”, ”puhuu”, ”soi”, ”laskeutuu” tai ”kuristaa” (Hirvelä 2017: 59, 69–71, 76–80). Lisäksi käsittelin hiljaisuuteen liitettyjä mielikuvastoja ja abstraktimpaa metaforiikkaa, jossa hiljaisuuden käsite itsessään asetetaan jonkin muun asian metaforaksi. Kun hiljaisuus ”pysäyttää ajan ja avaa sen ikuisuuteen” tai kun hiljaisuuden kokemuksessa keskeistä onkin vaikkapa ”elämä itse läsnä kuiskeena”, on kyse hiljaisuudesta jonkin ihmistä suuremman metaforana (Hirvelä 2017: 66, 84–85). Hiljaisuus voi siis olla käsite tai kokemus, jota kuvattaessa käytetään metaforisia ilmauksia. Toisaalta hiljaisuus käsitteenä voi sinänsä asettua metaforaksi, jonka avulla kuvataan jotain aivan muuta asiaa: mielikuvia kuolemasta tai tuonpuoleisesta, pyhyyden kokemusta tai hiljaisuudessa saavutettua yhteyttä omaan itseen tai Jumalaan. Tässä artikkelissa kuvaan näitä tutkielmassani esiin nousseita abstrakteja ja assosiatiivisia tapoja puhua hiljaisuudesta (Hirvelä 2017: 82–95). Tarkastelen, millaisia ovat hiljaisuuteen liitettävät mielikuvat ja millä tavalla hiljaisuuden käsitettä käytetään metaforisesti.

 

Aineisto ja sen käsittely

Pro gradu -tutkielmani aineistona oli kirjoituskilpailuaineisto ”Suomalainen hiljaisuus / Att uppleva tystnad”, joka kerättiin vuosina 2011–2012 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon (nykyiseen SKS:n arkiston perinteen ja nykykulttuurin kokoelmaan) sekä Svenska Litteratursällskapin arkistoon. Keruun ideoi tutkija Outi Ampuja omaa tutkimustaan varten (ks. esim. Ampuja 2014; 2016). Keruuvastausten kielen metaforisuus ja hiljaisuudesta puhumisen mielikuvallisuus ja assosiatiivisuus kiinnittivät huomiotani jo ensiluennan yhteydessä; puheen tavat tuntuivat poikkeavan muiden SKS:n arkistoon tallennettujen äänimaisemia käsittelevien keruiden (Sata suomalaista äänimaisemaa ja Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat) teksteistä. Hiljaisuuden kohdalla keruuvastausten kieli oli muita useammin kuvaannollista, runollista sekä vahvasti mielikuvallista ja assosiatiivista. Tutkimukseni rajautui lopulta kuvaannollisen kielen tarkasteluun, joten valitsin tarkasteluni kohteeksi ne 20 suomenkielistä vastausta – 102 liuskaa tekstiä saatesivuineen – joista löysin hiljaisuuskokemuksiin liittyviä kuvaannollisia ilmauksia.

Henkilökohtaisista kokemuksista kirjoittamalla tuotettu aineisto on usein hyvin moninaista sisällöiltään, tyyleiltään ja muodoiltaan (ks. esim. Kaarlenkaski 2012: 25). Hiljaisuus-keruuseenkin lähetettiin proosamuotoisten tekstien lisäksi myös runomuotoisia vastauksia, katkelmia päiväkirjoista, muissa yhteyksissä aiemmin julkaistuja kolumneja, yksi laulun sanoitus sekä kuvia ja piirroksia. Sisällöllisesti keruutekstit, joissa syvennytään omaan kokemukseen, käsittelevät ulkoisten tapahtumien lisäksi myös vaihtelevassa määrin kokijan omia ajatuksia, tunteita, muistoja ja mielleyhtymiä. Kerronnan kohteena oleva asia voi vaihdella paljon yhdenkin vastauksen sisällä: hiljaisuudesta puhuttaessa puhutaan samalla esimerkiksi levosta, mielenrauhasta, ahdistuksesta, kuolemasta, vallankäytöstä ja sosiaalisista tilanteista. Hiljaisuuden käsitteleminen käsitteellisenä metaforana selittää kerronnan artikuloitumista edellä mainittuihin asioihin; näkökulma auttaa osaltaan ymmärtämään kokemuskerronnalle tyypillistä haarautumista eri suuntiin.

Kerronnan analyysini perustuu keruutekstien lähiluentaan, jossa yksittäisiä tekstejä ja niiden osia tulkitaan suhteessa laajempiin kokonaisuuksiin (Pöysä 2015: 7, 26). Jyrki Pöysän mukaan lähiluvussa olennainen useaan kertaan lukeminen tuo tulkintaan erilaisia näkökulmia: syventäviä, tarkentavia ja kiistäviäkin. Samalla siirrytään vähitellen yksityiskohtien tasolta tulkitsemaan asioita kokonaisrakenteen ja tekstin eri osien rinnastusten avulla. Omaa lähestymistapaani voidaan kuvata teoreettisesti informoiduksi lähiluvuksi, jossa erilaiset tarkastelun tasot – yksittäisten sanojen ja ilmaisujen tarkastelu, lausetaso ja tekstikokonaisuuden taso – liittyivät kiinteästi toisiinsa, eikä erillisistä analyysin vaiheista voi oikeastaan puhua. (Pöysä 2015: 30–33; 2010: 338–340.)

 

Mielikuvat

”Kuulen hiljaisuuden muodon ja hahmon, eri paikoissa ja tilanteissa erilaisen. Kuulen sen korvin, mutta myös näen mielikuvissa, sieluni silmin.”
(SKS KRA. HILJAISUUS 103. 2012. Nainen, s. 1954.)

Kokemuskerronnan mielikuvallisuus on avain analysoimieni tekstien tulkintaan. Se auttaa hahmottamaan aineistoni kerronnan moniulotteisuutta. Opinnäytteessäni pyrin paitsi analysoimaan kuvaannollisen kielen käyttöä, myös pohtimaan tekijöitä keruuvastausten vaihtelevien sisältöjen taustalla. Yksi vaikuttava tekijä vastausten moninaisuuden takana on nähdäkseni hiljaisuuden liittyminen vastaajien mielissä hyvin monenlaisiin eri mielikuvastoihin. Vaikka aineistoa kerättäessä onkin ollut tähtäimessä ensisijaisesti ulkoisen ääniympäristön kokemisen kartoittaminen (Ampuja 2014: 262), ovat vastaajat kertoneet paljon myös hiljaisuuteen liittyvistä mielikuvistaan. Ne taas vievät kerronnan välillä hyvin kauas konkreettisen ääniympäristön ja sen kokemisen kuvauksista. Joskus äänen kokemiseen todella näyttävät vaikuttavan enemmän mielikuvat ympäristöstä sekä opitut tavat tulkita ympäristöä, kuin itse kuuntelutapahtuma (Uimonen 2005: 40; Puromies 2016: 244, 250). Kirjoitetuissa hiljaisuuskokemuksissa esiintyvät mielikuvastot voidaan nähdä tapana käyttää hiljaisuuden käsitettä metaforisesti eli rinnastuksia luoden (Krappe 2007: 146).

Aineistoni mielikuvat liittyvät moniaistisiin hiljaisuuden elämyksiin, joista kerrotaan kuuloaistimusten lisäksi myös näkö-, haju- ja tuntoaistin välityksellä kokonaisvaltaisina tunnelmina. Aistit ovat yhteenkietoutuneita mielikuvissamme ja muistoissamme, sillä ne ovat sitä myös varsinaisen kokemisen hetkellä. Yksittäinen aistihavainto toimii siis ikään kuin väylänä useita aisteja yhdistävään muistoon kokemuksesta, tilanteesta ja tapahtumasta (Kaukio 2014: 211). Mielikuvien muodostaminen, mielikuvitus, on nähty myös olennaisena osana kaikkea inhimillistä ajattelua ylipäänsä. Mielikuvituksen avulla ihminen jäsentää kokemuksiaan ja antaa niille merkityksiä (Johnson 1987: 140–141, 168; Haapala 2015: 21–24).

Mielikuvat voivat olla henkilökohtaisia, mutta niitä voidaan lähestyä myös kulttuurisina ajattelun malleina – jaettuina mielikuvastoina eli mielikuvien verkostoina. Mielikuvituksen kollektiivinen ulottuvuus on nähty esimerkiksi tärkeänä osana historian käsittämistä sekä ylipäänsä yhteisöjä koossapitävänä voimana – yhteisenä pohjana, joka mahdollistaa jaetut merkityksenannot. Luovan mielikuvituksen ansiosta muutos yhteiskunnissa on ylipäänsä mahdollista, ja toisaalta juuri yhteiset mielikuvastot mahdollistavat ”kollektiivisen muistin” syntymisen. (Pezzoli-Olgiati 2015: 18–27.) Äänimaisema-aineistoja yhdessä vanhan arkistoaineiston kanssa tutkinut folkloristi Kati Kallio kuvailee jaetun ja yleisen suhdetta henkilökohtaiseen ja erityiseen kuitenkin moniulotteiseksi. Sinänsä pienet, arkiset ja merkityksettömiltäkin tuntuvat seikat voivat kantaa pitkiä, jopa myytteihin viittaavia ”mielikuvalaahuksia”, joihin viittaaminen on tehokas tapa välittää tunteita ja avata laajempia merkityksiä (Kallio 2017: 142–147, 162).

Seuraavaksi tarkastelen hiljaisuuden kokemiseen liittyvistä mielikuvista sellaisia, joissa hiljaisuus edustaa jonkinlaista arjen yläpuolelle nousemista, katkosta ”tavallisessa elämässä”. Seuraavat alaluvut käsittelevät tämän ilmiön kahta eri puolta: hiljaisuuden linkittymistä mielikuviin joko tuonpuoleisesta tai pyhästä. Nämä mielikuvastot liittyvät toisiinsa ja monissa vastauksissa niitä käsitelläänkin limittäin. Yleisellä tasolla molemmissa on kyse ylipäänsä arkielämästä irrottautumisesta, mutta kirjoittajien tulkinnat omasta kokemuksestaan ja niiden sanallistaminen vaihtelevat. Näissä teksteissä juuri hiljaisuuden mystinen, ikiaikaisuuteen tai pyhään liittyvä luonne on ladannut kokemuksen erityiseksi, muistettavaksi ja merkitykselliseksi.

 

Tuonpuoleisen mielikuvat

Aineistoni 20 vastaajasta seitsemän kuvaa hiljaisuuden kokemustaan liittämällä siihen mielikuvia tuonpuoleisesta – kuolemanjälkeisestä tilasta, elämän tai näkyvän maailman vastakohdasta. Huomattavaa on, että tällainen hiljaisuuspuhe on aineistossani miltei yksinomaan positiivista; kuoleman- ja tyhjyydenpelon tilalla on kristillissävytteinen nöyrä ja melko seesteinen suhtautuminen elämän päättymiseen: ”Enää en tunne pelkoa, on vain rauhallinen, unenomainen tietoisuus jostain tulevasta, jota ei voi vielä nähdä, mutta jonka kerran aavistaa saavuttavansa” (SKS KRA. HILJAISUUS 616–617. 2012. Nainen, s. 1952).

Ylipäänsä aineistoni viittauksissa ovat nähtävissä ajattomuuden, ikiaikaisuuden ja ylisukupolvisuuden määreet, joihin on helppo suhtautua myönteisesti. Ilmaisut, kuten ”ikuinen”, ”loppumaton”, ”päättymätön” ja ”lopullinen” liittävät hiljaisuuden inhimillisen ajan ulkopuolella olevaan ja ajattomuuteen. Hiljaisuus edustaa jotain ihmistä suurempaa tai ihmiselämän tavoittamatonta esimerkiksi ilmaisuissa, joissa se ”tulee jostain todella kaukaa” (SKS KRA. HILJAISUUS 48. Nainen, s. 1983), ”availee portteja ikuisuuteen, hiljaisuuden luvattuun maahan” (SKS KRA. HILJAISUUS 617. 2012. Nainen, s. 1952) tai ”pysäyttää ajan ja avaa sen ikuisuuteen” (SKS KRA. HILJAISUUS 103. 2012. Nainen, s. 1954). Eräs vastaaja kuvaa kuolemaa ”loppumattoman” ja ”päättymättömän” hiljaisuuden tuojana. Tämä kuolemaa käsittelevä liuska on jopa otsikoitu sanoilla ”IKUINEN HILJAISUUS” (SKS KRA. HILJAISUUS 11. 2012. Nainen, s. 1927.) Ikuisuuteen viittaavien ilmaisujen rinnalla käytetään myös muita metaforia, jotka vahvistavat hiljaisuuden liittymistä nimenomaan elämän jälkeiseen tilaan eli tuonpuoleiseen: ”Matka kohti auringonlaskunmaata, kohti lopullista hiljaisuutta, on jo liki 60:n vuoden pituinen” (SKS KRA. HILJAISUUS 616. 2012. Nainen, s. 1952).

Joissakin teksteissä ikiaikaisuuden ajatus ilmenee kuvauksena, jossa hiljaisuus mahdollistaa yhteyden kokemisen edellisiin sukupolviin:

Kuulen vereni kohinan. Se ei ole kosken kohinaa, vaan alkuääntä, hyvin pientä ja tulee hyvin kaukaa. Sen kuulee vain täällä. Se on elämän ääntä sukupolvien takaa. Minulla ei ole sen kanssa paljonkaan tekemistä. Siinä on kevyt rytmi, en saa sekoittaa sitä. Se kertoo, että tällä polulla äiti. Ja isä. Ja isoisä. Ja isoisänisä. (SKS KRA. HILJAISUUS 336. 2012. Nainen, s. 1944.)

Hiihtoretki hämärässä metsässä sai erään vastaajan kokemaan yhteyttä lapsena kuolleeseen veljeensä:

Mielessäni ajattelin rakkaaksi tullutta joululaulua pienen pirtin portaille lennähtäneestä varpusesta. Lintuhan tuli luokseni tuomaan terveisiä enkeleiden maasta. Päättelin mielessäni, että joulu on vauvana kuolleen pikkuveljeni, Pauli Matiaksen, ja minun yhteinen hiljainen muistoilta. (SKS KRA. HILJAISUUS 637. 2012. Nainen, s. 1941.)

Yhteistä edellisille vastauksille on kokemusten sijoittuminen luonnonympäristöön, joka on paitsi hiljainen, myös hämärä ja sellaisena ehkä potentiaalinen arkitodellisuuden rajat ylittäville mielikuville (Lindfors 2011: 88–99, 125–130). Luontoon liittyvä diskurssi näyttää muutenkin lainautuvan sujuvasti myös hiljaisuuspuheeseen: esimerkiksi Kirsi Laurénin tarkastelemasta suoluontoon liittyvästä kokemuskerronnasta on löydettävissä hyvin samankaltaista puhetta elämän ääristä ja ikiaikaisuudesta nimenomaan voimaannuttavana kokemuksena (Laurén 2006: 195).

Kiinnostavaa on, että tällaisia samankaltaisia tuonpuoleisuuden määreitä on nähty myös vanhassa kansanrunoudessa. Hiljaisuus käsitteenä ei kuitenkaan asetu työhöni valikoituneen aineiston perusteella kansanrunoudessa esiintyvien tuonpuoleisen mielikuvien kanssa aivan samaan malliin. Esimerkiksi hiljaisuuden kokemuskuvauksista puuttuu se pahojen henkien, vainajien ja petoeläinten muodostamaa uhka, joka on oleellinen osa tuonpuoleisuuden kuvastoa kansanrunoudessa (Tarkka 1994). Sen sijaan ikiaikaisuus ja ajattomuus ovat myös kansanrunoudessa positiivisia määreitä. Ikiaikaisuus on esimerkiksi Väinämöiseen yhdistetty piirre, ja ajattomuudella viitataan menneiden sukupolvien tietoon ja sukupolvien ketjuun jatkumona, jonka toinen pää on tuonpuoleisuudessa ja toinen tässä maailmassa (Tarkka 2015: 23–30; 2005: 302–304).

Ikiaikaisuuden, sukupolvien ketjun ja edesmenneisiin läheisiin koetun yhteyden lisäksi tuonpuoleinen on aineistossani läsnä konkreettisena paikkana. Toistuva paikka hiljaisuuden kokemuksille, joissa käsitellään aivan suorasanaisesti kuolemaa, ovat hautausmaat. Hiljaisuuden kuvauksissa hautausmailla on kahdenlainen rooli. Puistomaisena ääniympäristönä ne ovat todella verraten hiljaisia paikkoja ja tarjoavat näin hiljaiseen kuulokokemukseen sopivan ympäristön. Toisaalta hautausmailla kuolemaan liittyvät tunteet, muistot ja mielikuvat ovat kokijoiden mielissä vahvasti läsnä. Hiljaisuuskerronnassa mielikuvat hiljaisuudesta yhdistyvät mielikuviin kuolemasta, jossa ihminen lakkaa kuulemasta (elämän) ääniä.

Suurta hiljaisuutta tunnen aina myös hautausmaalla ja vanhempieni haudalla.. käsin kosketeltava hiljaisuus.. mielen täyttää nöyryys ja tunne, kuinka hauras onkaan ihminen ja kun kuolema tulee, tulee myös hiljaisuus! (SKS KRA. HILJAISUUS 589. 2012. Nainen, s. 1957.)

Toinen vastaaja käsittelee ajatusta kuolemasta ”hiljaisuusvaelluksillaan” eri hautausmaille, joissa ”hiljaisuus on käsin kosketeltavaa”:

Ehkä kaikkein vaikuttavin hiljaisuuden maa on auennut eteeni Pariisissa, Du Père-Lachaisen kalmiston kätköissä. Siellä pelko kaiken olevaisen katoavaisuudesta hävisi silmäillessäni vuosisatoja sitten haudattujen kuuluisuuksien muistokiviä. [–] Samanlaisia, syvän rauhan tuovia hiljaisuusvaelluksia, olen tehnyt myös synnyinkuntani Sysmän kainalossa lepäävällä Otamon kylähautausmaalle, jonka multiin minut aikanaan kätketään omieni joukkoon. (SKS KRA. HILJAISUUS 616-617. 2012. Nainen, s. 1952.)

Yhdelle vastaajalle hiljaisuus merkitsee kuitenkin nimenomaan läheisten kuoleman aiheuttamaa mielen pohjalle jäänyttä surua, ”elämän tosi hiljaisuutta”, tavallisen elämän keskellä:

Mutta minun kotonani oli kuolema kolme kertaa vieraana ennen neljättätoista ikävuottani. Ja siinä minäkin sain oppia vakavuutta ja elämän tosi hiljaisuutta ennen kuin varsinaiset lapsuuden leikit olivat loppuneet. Unohtuuko hiljaisuus ja mitä se oikeastaan on? Sinä voit nähdä kasvoni hymyilemässä, mutta minun sisimpäni on vaiti. Minun sydämeni lyö eri tahtiin menemisen ja melunkin keskellä. (SKS KRA. HILJAISUUS 332. 2012. Nainen, s. 1928.)

Kuoleman metaforana hiljaisuus liittyy siis ennen kaikkea ajattomuuden ja ikuisuuden mielikuviin sekä hautausmaiden synnyttämiin assosiaatioihin.

 

Pyhä hiljaisuus

Hiljaisuuden kokemus rinnastuu aineistossani myös pyhyyden kokemiseen. Uskontotieteilijä Veikko Anttonen painottaa pyhän kokemisessa myös metaforan ja mielikuvien osuutta. Hänen mukaansa jonkin asian pyhyys perustuu mielikuvien avulla luotuun metaforiseen suhteeseen pyhyyden ja pyhyyttä välittävän objektin välillä. (Anttonen 1996: 33–34.) Anttonen jatkaa:

Kristillisissä länsimaissa kriteeristö, jota sovelletaan jonkin asian, ilmiön tai kokemuksen pyhäksi luokittamiseen, perustuu paitsi tulkintaan kontekstin ja symbolien ‘pyhyydestä’, myös sellaisiin ominaisuuksiin kuin sanoinkuvaamattomuus, tyyneys, hartaus, rauha, kauneus, puhtaus, kirkkaus sekä tunne ajattomuudesta, paikattomuudesta ja ruumiittomuudesta. Nämä toimivat hyvinä esimerkkeinä ominaisuuksista, jotka määrittävät pyhän kategoriaa. (Anttonen 1996: 34.)

Tällaisessa laveassa merkityksessä ne hiljaisuuskokemusten herättämät mielikuvat ajattomuudesta tai ikiaikaisuudesta, joita edellisessä luvussa käsiteltiin, edustavat myös kokemuksen pyhää aspektia. Tyyneys, hartaus, rauha ja kauneus ovat läpi aineistoni kantavia keskeisiä mielikuvia, joita hiljaisuuteen liitetään. Hiljaisuuden pyhyys näyttäytyy aineistossani myös asettamalla se vastakkain äänen tai melun kanssa. Tällöin ääni – tai se, mitä kulloinkin kutsutaan meluksi – asettuu metaforaksi arkiselle, maalliselle ja jokapäiväiselle, kun taas hiljaisuus metaforana kuvaa pyhää, erityistä ja yksityistä kokemusta. Aineistoni tekstien mukaan hiljaisuus mahdollistaa sellaisten merkityksellisten asioiden kuulemisen, jotka yleensä jäävät arjen äänien alle. Tällä tavalla puhutaan paitsi ympäristön konkreettisista äänistä, myös kuvaannollisesti oman sisimmän tai Jumalan äänestä. Seuraavaksi tarkastelen, millä tavoin hiljaisuus näyttäytyy aineistossani pyhänä ja miten se asetetaan vastakohdaksi profaanille äänelle ja melulle. Vaikka hiljaisuus ei olekaan yksinomaan näiden vastakohta (ks. Uimonen 2014), aineistossa tällainen puhunta on selvästi näkyvissä.

Hiljaisuuden pyhyyteen ja äänen inhimillisyyteen tai maallisuuteen löytyy mielenkiintoinen historiallinen yhtymäkohta rituaalisesta äänenkäytöstä. Musiikkiarkeologi Riitta Rainio on tutkinut kansanperinneaineistoja 1600-luvulta 1960-luvulle etsien tietoja akustisesta kommunikaatiosta kansanomaisissa riiteissä. Hän kiinnittää huomiota niin kutsuttuihin hiljaisiin juhliin: tapaan viettää tiettyjä, pääsääntöisesti talvikauteen sijoittuvia juhlia täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Tällöin kaiken kovaa ääntä aiheuttavan työn, esimerkiksi rakentamisen tai pellavan loukuttamisen, tekeminen oli kiellettyä. Joskus myös hiljaisemmat työt, kuten kehrääminen, leipominen tai lattian lakaiseminen, jopa puhuminen oli kiellettyä. Hiljaisuuden tavoittelun äärimmäisyyttä kuvaa se, että saranoihin, ovenpieliin ja kynnyksiin saatettiin kääriä riepuja, jotteivt ne narisisi. Äänen lisäksi rautaisten teräkalujen ja tulen käyttö oli kiellettyä, sillä ne liittyivät keväisiin meluriitteihin. Rainion mukaan hiljaisten juhlien viettäminen liittyy kansankulttuurin kaksijakoiseen maailmankuvaan, jossa kesäkauden aikana ihmisillä ja karjalla oli oikeus käyttää metsä-, pelto- ja laidunalueita, mutta talvikauden aikana ne kuuluivat villieläimille. Vuorottelujärjestelmän toteutuminen varmistettiin rituaaleilla, joissa melu ja hiljaisuus olivat tärkeitä kommunikaatiokeinoja. Tuonpuoleisen kanssa kommunikoitiin äärimmäisten äänisignaalien avulla; pitämällä mahdollisimman suurta melua kevätriiteissä, jolloin ihminen valtasi karjalleen tilaa tuonpuoleisilta voimilta ja toisaalta kunnioittamalla samaisia voimia hiljaisten juhlien aikana. Hiljaisina juhlapäivinä vainajien henkien uskottiin liikkuvan ihmisten keskuudessa. Täydellisellä hiljaisuudella varmistettiin, etteivät henget tällöin häiriintyneet tai loukkaantuneet. Sillä ilmoitettiin, että nyt oli tuonpuoleisen vuoro ”olla äänessä” ja ihmisen vuoro kuunnella enteitä. (Rainio 2005.)

Kansanperinneaineistojen lisäksi hiljaisuus ja pyhä liittyvät yhteen myös kristillisessä perinteessä, kuten kaikissa suurissa uskonnoissa. Voi olla, että Rainion kuvaaman kaksijakoisen maailmankuvan rituaalinen toteutus näkyy vielä nykyäänkin ”hiljentymisessä” tiettyjen juhlapäivien viettoon, varsinkin kun hiljaisuuden yhteyttä pyhyyteen vakiinnutettiin vuosisatojen ajan myös erilaisissa luostarielämän käytännöissä (ks. Immonen 2015). Hiljaisuudella mietiskelynä, yksinäisyyteen vetäytymisenä ja aktiivisena hakeutumisena hengelliseen yhteyteen on pitkä historia; ulkoisen hiljaisuuden tehtävänä oli mahdollistaa sisäinen hiljaisuus ja siinä saavutettava kommunikaatio pyhän, Jumalan, kanssa. Ihmisten puhe ja maailmasta lähtevät äänet estivät tämän kommunikaation tapahtumista. Sisäisen hiljaisuuden tavoittelu voi tapahtua luostarissa tai retriitissä, rukouksen tai paaston avulla, mutta myös luonnossa oleskelemalla ja sen kauneuteen syventymällä (Gothóni & Gothóni 2014; Ampuja 2014).

Hiljentymisen konnotaatio pyhyyden äärelle asettumisena on nähtävissä yhdeksässä aineistoni vastauksessa. Viittausten taustana voi nähdä sekä vanhaan kansanuskoon että kristilliseen traditioon liittyvät ajatusmallit. Eräs retriitin hiljaisuutta kuvaava teksti asettaa kristillistä retoriikkaa myötäillen vastakkain toisaalta Jumalan ääneen verrattavan ”hiljaisuuden alkuvirran” ja toisaalta inhimilliset äänet:

Siinä pimeässä aloin kuulla, miten jossain syvällä virtasi Jumalan oman hiljaisuuden virta – valtava, nopea, väkevä. Se on hiljaisuuden alkuvirta, jota kuunnellessa ympäristön pienet äänet – ihmisten tulemiset ja menemiset, kolinat ja kahinat – ovat merkityksetöntä pintakuohua. Hiljaisuuden virran äärellä ei millään muulla ole väliä. (SKS KRA. HILJAISUUS 104. 2012. Nainen, s. 1954.)

Keskeiseksi tässä hiljaisuuskokemuksessa nousee pyhyyden kuvaannollinen ”kuunteleminen”. Sen rinnalla konkreettiseen ääniympäristöön kuuluvat ihmisten aiheuttamat ”kolinat ja kahinat” jäävät toissijaisiksi. Hiljaisuudesta puhuminen on antanut mahdollisuuden sanoittaa pyhän ja maallisen eroa.Kristinuskoon liittyvä hiljaisuuden traditio – kirkon hiljaisuus tai rukoukseen hiljentyminen – tarjoaakin joillekin vastaajille tärkeän hiljaisuuden kokemuksen muodon.

Hiljaisuudellakin on olemassa kohtuullisuus. Tarvitsen sitä joka päivä heti aamutuimaan. Rukoukseen hiljentyminen on tärkeä hetki päivän alkaessa. Hiljaa kuiskaan pyyntöni Taivaan Isälle. Kirkossa hiljennyn ihan määrätyn pylvään vierellä istun kuuntelemassa samalla hiljentyen sielussani. (SKS KRA. HILJAISUUS 333. Nainen, s. 1928.)

Kristillinen viitekehys voi myös tarjota raamit kokemuksen sanoittamiselle, vaikkei ihminen muuten kokisikaan olevansa uskonnollinen.

Hiljaisuus, se on äärimmäisen kaunis ja rauhoittava sana, melkein kuin äiti, meille suomalaisille pyhä. [–] Hiljaisuus on ollut ennen kaikkea tutkimusmatka oman itseni sisimpään, merkillinen mysteeri, jonka sisäistettyäni olen oppinut tunnistamaan Luojan pyhyyden lähelläni, ollut armollisempi itselleni ja kanssaeläjille. Marjamaillani tai syksyisessä sienimetsässä vaeltaessani, yksin itseni kanssa ja täydellisessä aivojen lepotilassa, koen olevani kuin kirkossa, lähellä Jumalaa, elämän antajaa ja olen silloin äärettömän onnellinen, vapaa maallisista kahleista. Nämä pyhyyskokemukset eivät avaudu samalla tavalla arjen tohinassa, enhän edes tunne itseäni erityisen uskovaksi. (SKS KRA. HILJAISUUS 616. 2012. Nainen, s. 1952.)

Joskus erityiset, pyhänä koetut hetket jäävät mieleen niin voimakkaina, että ne voidaan muistoissa jollain tavalla saavuttaa myös myöhemmin, arkisen elämän keskellä. Eräs vastaaja esimerkiksi kuvaa retriitin hiljaisuudessa saavutettua ”pyhää oloa”, jossa äänet koetaan aivan uudella tavalla ja joka säilyy vielä hänen palattuaan tavalliseen arkeen:

Koen hiljaisuutta joskus vaikka ympärilläni tapahtuu asioita. Tärkeintä itselleni on sisäisen hiljaisuuden saavuttaminen. Minulle hiljaisuus onkin pyhää oloa. — Tuon retriittikokemuksen jälkeinen paluupäivä tavalliseen arkeen oli yksi ihmeellisistä kokemuksista jonka elävästi muistan varmasti pitkään. Palasin äänten maailmaan, siis ympäristöstä nousevien äänten, ja puheen maailmaan, mutta sisälläni soi ja pysyi hiljaisuus. Kuin ympärilläni kaikki olisi jatkanut kulkuaan, mutta minä itse kuljin hitaammalla, levollisella rytmillä, ja kaikki sanat tuntuivat liian suurilta sanottaviksi tai kuultaviksi. (SKS KRA. HILJAISUUS 47. 2012. Nainen, s. 1983.)

Toisaalla samassa vastauksessa kirjoittaja kuvaa Lapin vaelluksen aikana koettua hiljaisuutta, ja jälleen ihmisen aiheuttamat äänet merkitsevät profaania verrattuna hiljaisuuden pyhyyteen.

Se hiljaisuus oli niin suurta pyhyyden oloa, niin suurta hiljaisuutta että sitä on vaikea kuvata. Se oli raikasta ja kirkasta, se oli puhaltavaa humisevaa, tuota Lapille ominaista kaukaa avarasta hiljaisuudesta kantautuvaa huminaa, joka tuo viestiä siitä, että muu maailma äänineen on kaukana, ja tässä olen vain minä hiljaisuuden kanssa, joka puhaltaa sieluuni saakka. Hiljaisuutta etsin siis enemmän kuin mitään. Se on minulle yksi arvokkaimmista asioista, suurta pyhyyden oloa. (SKS KRA. HILJAISUUS 48. 2012. Nainen, s. 1983.)

Hiljaisuuden kokemuksessa tavoitellaan jotain arjen yläpuolella olevaa. Mielikuvissa hiljaisuus yhdistyy toisinaan johonkin salaperäiseen ja selittämättömään, elämän perimmäisiin kysymyksiin. Tällaista hiljaisuuden mysteeriluonnetta kuvaa myös seuraava vastaaja:

Hiljaisuudella on monta olemusta; se ei ole vain fyysistä hiljaisuutta, äänen poissaolevuutta, vaan sillä on symbolisia ulottuvuuksia. [–] Itselleni hiljaisuus on pakopaikka. Se on kuin pyhyys, joka vastannee uskonnollista kokemusta. Se on arvoitus, salainen paikka, jossa perimmäiset kysymykset odottelevat ajattelijaansa. [–] Mikä kumma halu meillä onkaan irtaantua omasta erillisyydestä, tullaksemme osaksi jotakin mitä tavanomaisesti käsittelemme abstraktiona. Se on jonkinlainen muutos, ajatuksen matka, pyrkimys muovata arkikokemuksemme maailmaa, taivuttaa mielen mahdollisuuksia. Hiljaisuus on yksi väline tehdä tuo ajatusmatka. (SKS KRA. HILJAISUUS 274. 2012. Nainen, syntymävuosi ei tiedossa.)

Uskontotieteilijä Mircea Eliaden mukaan pyhäksi voivat muodostua erityisen henkilökohtaisen merkityksen saaneet paikat, joissa ihmiselle on näyttäytynyt ”todellisuus, joka on laadultaan toisenlainen kuin hänen arkipäivän todellisuutensa” (Eliade 2003: 46). Eliaden mukaan luonnon kokeminen pyhänä, sen salaperäisyys ja lumoavuus ovat muistumia aikaisemmin pääsääntöisesti vallinneesta asennoitumisesta luontoon (mts. 173).

Laveimmillaan hiljaisuuden pyhyys onkin mahdollisuutta kokea jotain, joka asettuu toiseksi suhteessa kaikkeen arkielämän pinnallisuuteen. ”Ateistinkin hiljaisuuteen kuuluu pyhyys”, huomauttaa yksi vastaaja suorasukaisesti (SKS KRA. HILJAISUUS 288. Mies, s. 1970). Toisen vastaajan luovat metaforat maallisesta hälystä alleviivaavat myös hiljaisuuden pyhyyttä ja melun maallisuutta:

”Ole tehokas, osta, myy, juokse henkesi edestä, syö oikein, osallistu äänestä, tykkää…”, maailmamme on täynnä melua, hälyä ja vaatimuksia, jotka rikkovat jotain ainutkertaista ja pyhää sisällämme. (SKS KRA. HILJAISUUS 568. Nainen, s. 1952.)

Tässä vastauksessa kirjoittaja kuvaa myös, kuinka hiljaisuuden kokemuksessa voi ”pudottaa pois näitä näkyvän maailman äänekkäitä riitasointuja, sillä niiden alla on se vaatimaton puuovi, jonka takana hiljaisuus on” (SKS KRA. HILJAISUUS 568. Nainen, s. 1952). Metafora ovesta toistuu muutamissa muissakin aineistoni vastauksissa. Yhteistä niille on, että hiljaisuus ”avaa oven” toisenlaiseen, arkisesta erottuvaan maailmaan tai olotilaan. Kahdessa tällaisessa vastauksessa korostuu hiljaisuus jonakin, joka on myös sanoista vapaa, sanoilla tavoittamaton:

Hiljaisuus – jo sana itsessään avaa oven maailmaan, jossa vapaudun sanoista. — Hiljaisuus ei ole äänetön, mutta se on lepoa puheesta, melusta, kiireestä. (SKS KRA. HILJAISUUS 524. 2012. Nainen, s. 1954.)

Mitä hiljaisuus lopulta on? Voin ajatella paikkoja mistä olen sen löytänyt, hakea aikaa ja muotoa, mutta sen tarkempi määritelmä tuntuu pakenevan, olevan aina askeleen edellä ajatustani. Hiljaisuudesta on vaikea kirjoittaa, sillä se visusti piilottelee syvintä olemustaan jossakin, minne sanoilla ei ole pääsyä. Kokemuksen sisällön kuvaileminen on mahdottoman vaikeaa jopa itsellekin. Kokemus jää jonnekin sanallisen kuvailun, kielellisen ajattelun tuolle puolen. Ludwig Wittgensteinin sanoin: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava”. (SKS KRA. HILJAISUUS 275. 2012. Nainen, syntymävuosi ei tiedossa.)

Ajatus ”todellisesta” maailmasta sanojen tuolla puolen ei ole uusi, ja vaikka oma tutkimukseni ei tavoittelekaan sellaista todellisuutta, aineistoni vastaajien teksteissä kaiho siihen on olemassa. Se sopii yhteen myös sen Eliaden ajatuksen kanssa, jonka mukaan pyhyys on viime kädessä tarkoittanut ”perimmäistä todellisuutta” (Eliade 2003: 35). Sanattomuuden tai sanojen ”tuolla puolen” olevan kautta hahmottuu niin ikään se hiljaisuuden pyhyys, joka on ollut keskeistä esimerkiksi kveekareiden hiljaisuuden harjoittamisessa tai taolaisuudessa (ks. Alhonsaari 1993; Koivunen 2000: 30–31).

 

Lopuksi

Kirjoituskilpailun vastausten lähilukuun perustuva analyysi osoittaa, että hiljaisuuteen liitetään toistuvasti mielikuvia tuonpuoleisesta ja pyhyydestä. Nämä mielikuvakentät liittyvät toisiinsa, sillä niissä molemmissa on jollain tavalla kyse ”arjen toiseudesta” – vastapoolista kaikelle tavalliselle ja maalliselle. Hiljaisuuden käsite on tällöin otettu metaforiseen käyttöön, jolloin sillä viitataan muuhunkin kuin hiljaiseen ääniympäristöön. Tuonpuoleiseen ja kuolemaan liittyvät mielikuvat ovat aineistossani positiivisia: niissä korostuvat ikiaikaisuuden ja sukupolvien jatkumon teemat. Näiltä osin hiljaisuuden mielikuvastoilla näyttää olevan yhteys esimoderneihin, kalevalamittaisesta kansanrunoudesta, taioista ja riiteistä löydettyihin tuonpuoleisen hahmottamisen tapoihin. Äänen asettaminen elämän metaforaksi ja hiljaisuuden liittäminen sen puuttumiseen ovat osa tätä samaa mielikuvien verkostoa.

Äänen ja hiljaisuuden asettaminen vastakkain näkyy myös tavassa, jolla hiljaisuus kytketään pyhän kokemukseen. Tällöin ääni ja melu edustavat inhimillistä ja profaania, hiljaisuus taas sanojen tavoittamattomissa olevaa ja pyhää. Ajatusmallit näyttävät samankaltaisilta vanhojen riittikäytäntöjen taustalla vaikuttavien ajatusten kanssa, ja myös kristillinen retoriikka on useissa vastauksissa läsnä. Pyhään liittyvissä teksteissä hiljaisuuden kokemuksessa näyttää olevan keskeistä sen mahdollistama yhteys omaan itseen tai johonkin itseä suurempaan, kuten luontoon tai Jumalaan. Hiljaisuuden pyhyys näyttäytyy analysoimissani teksteissä laajasti ottaen eräänlaisena arjen vastakohtana, ja se liittyy hiljaisen ääniympäristön arvostamiseen ”henkireikätilana” (Aura & Horelli & Korpela 1997: 65; Ampuja 2016: 82–85). Joskus tavassa rinnastaa hiljaisuus pyhyyteen korostuu mielikuvien mysteeriluonne: hiljaisuus kuvataan salaperäiseksi, selittämättömäksi ja sanoilla tavoittamattomaksi. Vaikka hiljaisuuteen liittyykin mielikuvia pyhyydestä, ei se kuitenkaan ole ainoa äänellinen tapa merkitä pyhää. Myös rituaalinen melu tai erityinen äänenkäyttö, esimerkiksi rummutus, joiku tai kirkonkellot ovat toimineet tällaisina pyhän merkkeinä (Rainio & Äikäs & Lahelma & Lassfolk 2017; Rainio 2005; Schafer 2003: 26–28).

Hiljaisuuden kokemisen tarkasteleminen kuvaannollisen kielen ja siihen liittyvien mielikuvien kautta auttaa ymmärtämään kokemuskerronnan moniulotteisuutta. Ymmärrys kerronnan taipumuksesta viitata metaforien avulla erilaisiin mielikuvien verkostoihin selittää osaltaan sitä, millä tavoin konkreettisen ääniympäristön kokemisesta kertominen kääntyy niin helposti kerronnaksi jostain aivan muusta. Hiljaisuuden kokemuksista kertominen hahmottuukin eräänlaiseksi kiasmaksi, risteyskohdaksi, jossa kohtaavat erilaiset henkilökohtaiset ja jaetut mielikuvat, muistot, aistivaikutelmat ja toisaalta kielenkäyttöön vakiintuneet metaforat (ks. myös Puromies 2016: 244). Hiljaisuuden kokemuksessa mielen sisäiset muistot, tunteet, ajatukset ja mielikuvat kohtaavat ulkoisen äänimaailman tarkkailun, keholliset aistimukset ja havainnot.

 

Lähteet:

 

Arkistolähteet

”Suomalainen hiljaisuus” -kirjoituskilpailuaineisto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. 2012.

 

Kirjallisuus

Aaltonen, Maria 2006. ”Tystnadens ljudlandskap”. Sata suomalaista äänimaisemaa.Toim. Helmi Järviluoma, Ari Koivumäki, Meri Kytö & Heikki Uimonen. Helsinki: SKS, 68–80.

Alhonsaari, Antti 1993. Kveekarien usko ja hiljaisuuden kokemus. Studia missiologica et oecumenica Fennica 57. Helsinki: Luther-Agricola-Seura.

Anttonen, Veikko 1996. Ihmisen ja maan rajat. ‘Pyhä’ kulttuurisena kategoriana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 646. Helsinki: SKS.

Ampuja, Outi 2014. ”Luonnon rauha – mitä se on ja mistä sitä löytyy?” Huutoja hiljaisuuteen. Ihminen ääniympäristössä. Toim. Outi Ampuja & Miikka Peltomaa. Helsinki: Gaudeamus, 260–273.

Ampuja, Outi 2016. ”Tulkintoja hiljaisuuden merkityksestä”. Äänimaisemissa. Toim. Helmi Järviluoma & Ulla Piela. Kalevalaseuran vuosikirja 95. Helsinki: SKS, 73–98.

Aura, Seppo & Horelli, Liisa & Korpela, Kalevi 1997. Ympäristöpsykologian perusteet. Porvoo: WSOY.

Eliade, Mircea 2003. Pyhä ja profaani [alkuteos Das Heilige und das Profane]. Suom. Teuvo Laitila. Helsinki: Loki-Kirjat.

Gothóni, Raili & Gothóni, René 2014. ”Hiljaisuus uskonnossa. Athosvuoren luostareista retriittien rauhaan”. Huutoja hiljaisuuteen. Ihminen ääniympäristössä. Toim. Outi Ampuja & Miikka Peltomaa. Helsinki: Gaudeamus, 275–291.

Haapala, Arto 2015. ”Mitä on esteettinen hyvinvointi?” Ympäristö, estetiikka ja hyvinvointi. Toim. Arto Haapala, Kalle Puolakka & Tarja Rannisto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1417. Helsinki: SKS, 19–39.

Hirvelä, Noora 2017. Hiljaisuuden metaforiikka. ”Suomalainen hiljaisuus” -keruuaineiston kuvaannollisen kielen analyysi. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, folkloristiikka. URL: http://urn.fi/URN:NBN:fi:hulib-201712015784

Immonen, Teemu 2015. ”Sydämen hiljaisuus keskiaikaisessa luostarimeditaatiossa”. Hiljaisuudenkulttuurihistoria. Toim. Marjo Kaartinen. Cultural History – Kulttuurihistoria 12. Turku: Turun yliopisto, 23–41.

Johnson, Mark 1987. The Body in the Mind. The Bodily Basis of Meaning, Imagination, and Reason. Chicago & London: University of Chicago Press.

Kaarlenkaski, Taija 2012. Kertomuksia lehmästä. Tutkimus ihmisen ja kotieläimen kulttuurisen suhteen rakentumisesta. Kultaneito IX. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.

Kallio, Kati 2017. ”Toiston mieli ja pitkät juuret: Pääskyset, lehmät ja ukonilma maaseutumaiseman muutoksen kuvauksissa”. Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat. Toim. Heikki Uimonen, Meri Kytö & Kaisa Ruohonen. Tampere: Tampere University Press, 141–166. URL: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0382-2

Krappe, Johanna 2007. ”Monimerkityksinen metafora”. Lentävä hevonen. Välineitä runoanalyysiin. Toim. Siru Kainulainen, Kaisu Kesonen & Karoliina Lummaa. Tampere: Vastapaino, 145–165.

Kaukio, Virpi 2014. ”Tuoksussa ympäristön tarina”. Ympäristömytologia. Toim. Seppo Knuuttila & Ulla Piela. Kalevalaseuran vuosikirja 93. Helsinki: SKS, 202–218.

Koivunen, Hannele 2000: Hiljainen tieto. 3. painos. Helsinki: Otava.

Laurén, Kirsi 2006. ”Miltä suot tuntuvat? Luonnonpaikat mielikuvina”. Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. Toim. Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen & Ulla Piela. Kalevalaseuran vuosikirja 85. Helsinki: SKS, 83–92.

Lindfors, Antti 2011. Valon politiikkaa, pimeyden poetiikkaa. Suomalaisten pimeyskokemusten ja -kertomusten etnografinen analyysi. Julkaisematon pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, folkloristiikka.

Pezzoli-Olgiati, Daria 2015. “Religion in Cultural Imaginary. Setting the Scene”. Religion in Cultural Imaginary. Explorations in Visual and Material Practices. Ed. Daria Pezzoli-Olgiati. Religion – Wirtschaft – Politik, Band 13. Zürich & Baden-Baden: Pano Verlag / Nomos Verlagsgesellchaft, 9–38.

Puromies, Laura 2016. ”Kiukaan sihahdus, kuikan ujellus. Saunomisen ääniä menneisyydestä nykyhetkeen”. Äänimaisemissa. Toim. Helmi Järviluoma & Ulla Piela. Kalevalaseuran vuosikirja 95. Helsinki: SKS, 243–257.

Pöysä, Jyrki 2010. ”Lähiluku vaeltavana käsitteenä ja tieteidenvälisenä metodina”. Vaeltavat metodit. Toim. Jyrki Pöysä, Helmi Järviluoma & Sinikka Vakimo. Kultaneito VIII. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, 331–360.

Pöysä, Jyrki 2015. Lähiluvun tieto. Näkökulmia kirjoitetun muistelukerronnan tutkimukseen. Kultaneito XVII. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.

Rainio, Riitta 2005. ”’Mikält kellot kuuluut, sikält pahat pajetkoot!’ Akustinen kommunikaatio suomalaisissa kansanomaisissa riiteissä”. Kuultava menneisyys. Suomalaista äänimaiseman historiaa. Toim. Outi Ampuja & Kaarina Kilpiö. Historia mirabilis 3. Turku: Turun historiallinen yhdistys, 280–303.

Rainio, Riitta & Tiina Äikäs & Antti Lahelma & Kai Lassfolk 2017. ”Nauravat kalliot. Pohjois-Suomen pyhien paikkojen kaikututkimus”. Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat. Toim. Heikki Uimonen, Meri Kytö & Kaisa Ruohonen. Tampere: Tampere University Press, 167–199. URL: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0382-2

Ruohonen, Kaisa 2017. ”Äänimaisema yhteisöllisyyden, kritiikin ja vallankäytön välikappaleena sanomalehden teksteissä”. Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat. Toim. Heikki Uimonen, Meri Kytö & Kaisa Ruohonen. Tampere: Tampere University Press, 53–80. URL: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0382-2

Schafer, Murray 2003.”Open Ears”. The Auditory Culture Reader. Eds. Michael Bull & Les Back. Oxford & New York: Berg, 25­­­–39.

Tarkka, Lotte 1994. ”Metsolan merkki – metsän olento ja kuva vienalaisrunostossa”. Metsä ja metsänviljaa. Toim. Pekka Laaksonen & Sirkka-Liisa Mettomäki. Kalevalaseuran vuosikirja 73. Helsinki: SKS, 56–102.

Tarkka, Lotte 2005. Rajarahvaan laulu. Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821–1921. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1033. Helsinki: SKS.

Tarkka, Lotte 2015. ”Picturing the Otherworld: Imagination in the Study of Oral Poetry”. RMN Newsletter. The Retrospective Methods Network Newsletter. Between Text and Practice. Mythology, Religion and Research. Eds. Frog & Karina Lukin. Folklore Studies, Dept. of Philosophy, History, Culture and Art Studies. University of Helsinki, Helsinki, pp. 17–33. URL: https://www.helsinki.fi/sites/default/files/atoms/files/rmn_10_2015.pdf (tarkistettu 6.8.2018).

Uimonen, Heikki 2005. Ääntä kohti. Ääniympäristön kuuntelu, muutos ja merkitys. Acta Universitatis Tamperensis 1110. Tampere: Tampere University Press. URL: http://urn.fi/urn:isbn:951-44-6442-7

Uimonen, Heikki 2006. ”Meluisat ja mieluisat. Ääniympäristön veto ja vastenmielisyys”. Sata suomalaista äänimaisemaa.Toim. Helmi Järviluoma, Ari Koivumäki, Meri Kytö & Heikki Uimonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 55–67.

Uimonen, Heikki 2014. ”Hiljaisuuden ja melun tekstit – äänimaiseman kulttuurinen rakentuminen”. Huutoja hiljaisuuteen. Ihminen ääniympäristössä. Toim. Outi Ampuja & Miikka Peltomaa. Helsinki: Gaudeamus, 304–327.

Vikman, Noora 2003. ”Hiljaisuus vaatii pohkeita. Etnografisella vaelluksella kulttuuriseen taukoon”. Kulttuurintutkimus 20 (2): 17–25.

***

Kuvituskuva: Pixabay.com / Thomas Mühl

LISÄÄ KOMMENTTI