VALIKKO
Helmi1

Äänimaisematutkimuksen alkuvaiheet Suomessa 1989–1999: korvintodistajan kertomus

RSS
Facebook
Google+
http://musiikinsuunta.fi/2018/03/aanimaisematutkimuksen-alkuvaiheet
Twitter
Share

Helmi Järviluoma

Itä-Suomen yliopiston kulttuurintutkimuksen professori Helmi Järviluoma kuuluu suomalaisen äänimaisematutkimuksen pioneereihin. Hän johtaa tällä hetkellä Euroopan tutkimusneuvoston rahoittamaa SENSOTRA-projektia, jossa tutkitaan aistittujen elinympäristöjen muutoksia Ljubljanassa, Brightonissa ja Turussa.

 

Kolmekymmentä vuotta sitten sana äänimaisema oli suurelle osalle suomalaisia täysin tuntematon. Toki se oli tuttu niille, jotka olivat koulussa saaneet ilon törmätä Liisa Tenkun lasten kanssa tekemiin äänikokeiluihin ja omien äänimaisemien tekemiseen tai Tenkun ja Ellen Urhon uutta luoviin musiikin oppikirjoihin (ks. Kankkunen 2009). Myös 1970-luvun loppuvuosina äänitarkkailijaksi opiskelleet kuulleet termin opinnoissaan (esim. Koivumäki 2018). Äänimaisematutkimuksen alun ajankohta Suomessa riippuu tietenkin määritelmästä. Joku voi vaikkapa pitää J. Granötä (1930) äänimaisematutkimuksen perustajana (ks. Järviluoma 1998; Uimonen 2008).

Tätä esseetä kirjoittaessani, loppukesällä 2018, tilanne on se, että lähes päivittäin törmää valtamediassa äänimaisema-sanaan: sitä käyttävät paitsi alaan erikoistuneet myös aivan tavalliset toimittajat, jotka pitävät itsestään selvänä, että maijameikäläiset sanan ymmärtävät. Käännös on onnistunut. Äänimaiseman käsite tuo korvaamme oikealla tavoin subjektiivisuuden tai intersubjektiivisuuden: maisema ei ole mekaaninen kokoelma ympäristön piirteitä vaan mukana on yksilö tai yhteisö tulkitsemassa, kokemassa ääniä ja miksei myös niitä tuottamassa.

Kuulin sanan äänimaisema tai pikemminkin soundscape ensimmäistä kertaa yli kolmekymmentä vuotta sitten. Keskityn kirjoituksessani äänimaisematutkimuksen muisteltuun historiaan – ja muistelija olen tällä kertaa minä itse. Tieteen historioita syntyy myös ihmisten mielissä. Äänimaisematutkimuksen alkuvaiheista Suomessa ei ole mahdottomia määriä kirjoitettu, mutta jokaisella meistä asiaan sotkeutuneista lienee mielessään oma syntytarinansa.

Äänimaisematutkimuksen alku Suomessa kytkeytyy virkeään 1980-luvun etnomusikologiaan ja sen osana populaarimusiikin tutkimuksen nousuvaiheeseen vuosina 1986 ja 1987. Tuolloin suomalaiset populaarimusiikin tutkijat loivat innolla suhteita esimerkiksi Göteborgin yliopistoon, jossa toimi Jan Lingin johdolla monipuolisesti ja avaramielisesti musiikkia tutkineita musiikkisosiologeja, semiootikkoja ja musiikkietnologeja. Se oli sitä aikaa, kun somea ei ollut vielä keksitty. Etnomusikologit ja opiskelijat nousivat Philip Donnerin johdolla ihan oikeasti Ruotsin-koneeseen ja menivät katsomaan, millaisia aiheita Göteborgin musiikintutkijat oikein tutkivat.

Philip Taggin perustama IASPM-Norden oli tuolloin voimissaan. Keväällä 1987 Helsingissä järjestettiinkin populaarimusiikintutkimuksen ympärille seminaari. Suomen etnomusikologisen seuran tarmokas Tampereen osasto sai Taggin vierailemaan myös Tampereella. Muistan elävästi sen ahaa-elämyksen, jonka koin, kun kuuntelin Taggia. Hän kuvaili eloisasti, kuinka oli kysynyt pikkuiselta tyttäreltään, “kuinka bussi sanoo”. Tytär olikin sanonut ison hyrinän sijaan kovalla äänellä: puffff! Tagg kertoi ymmärtäneensä, että tyttärelle bussin merkittävin ääni jarrujen päästämä ilman ääni, joka osui suurin piirtein tytön korvien tasalle tämän istuessa rattaissa. Mikä mahtoi noin tieteellisesti ottaen olla tarinan opetus? Luennolla mainittiin sanat soundscape ja ljudlandskap, joiden merkityksellisyys ihmiselle sekä arkielämän äänten yhteydet musiikkiin ja musiikintutkimukseen nostettiin esiin valtavan innostuneesti – tietenkin semioottisen käsitteistön läpitunkemina. Tagg (1986/2018) on kirjoittanut aiheesta useita artikkeleita.

Painoin sanan ”soundscape” tarkasti mieleeni ja asia jäi hautumaan. Tein IASPM-Nordenin pyynnöstä selvityksen silloisesta populaarimusiikintutkimuksen tilasta Suomessa (Järviluoma 1988), jolloin ensimmäisen alan väitöskirjan ilmestymistä vielä odoteltiin. Populaarimusiikin tutkimus Suomessa meni kuitenkin kohisten eteenpäin, ja ensimmäiset väitöskirjat ilmestyivät. Toimin Tampereen yliopiston kansanperinteen laitoksella sporadisesti pätkätöissä assistenttina vuosina 1986–1991. Erikoistutkija, uskontotieteilijä Päivikki Suojanen, tunnettu metodioppikirjoistaan, ja minä tartuimme toimeen ja uudistimme oppiaineen ”kansanperinne, erityisesti kansanmusiikki” opintosuunnitelmaa perin pohjin, tietenkin muiden laitoksen opettajien ja professorin suopealla myötävaikutuksella. Haikailen edelleenkin tuon OPS:in perään, joka on tuottanut kulttuurintutkimuksen ja sen lähialojen pariin varmasti ennätysmäärän tutkijoita. Putki sisälsi parhaimmillaan – tai pahimmillaan joidenkuiden mielestä – peräti seitsemän etnografisen tutkimuksen metodi-, arkistointi- ja kirjoittamiskurssia, jotka opiskelija suoritti ensimmäisten parin kolmen opintovuotensa aikana. Kaikki huipentui julkaistavan artikkelin kirjoittamiseen. Opiskelijoihin juurrutettiin heti alusta lähtien “hei, me osataan” -tunne; tutkimusprosessin eri vaiheet tulivat tutuksi paitsi teoriassa myös käytännössä.

Vuoden 1989 tienoilla tutkimusprosessiputken alkupäähän opiskelijoita olivat työntämässä Vesa Kurkela ja allekirjoittanut. Aihe piti taas keksiä. Uusi putki oli alkamassa. Hieman aiemmin olin sosiologian opinnoissani törmännyt Walter Benjamin -tutkija Taina Rajantiin, joka oli erittäin innostunut arkielämän kulttuurin, historian ja tiedostamattoman tutkija Michel de Certeausta. Rajanti halusi luoda yhteyksiä meihin etnografeihin, ja saikin kansanmusiikintutkijoista Sisko Luukkosen ja allekirjoittaneen kiinnostumaan. Muistan yhden ainoan kerran, jolloin decerteaulaisittain istuimme havainnoimassa arkipäivän käytäntöjä Linkosuon kahvilassa Hämeenkadulla kuin ranskalaiset situationistit konsanaan. Suunnitelmat olivat suuria, mutta urbaanietnografiamme hiipui alkumetreilleen, syystä tai toisesta.

Moni tamperelainen kansanmusiikintutkija opiskeli sivuaineena sosiologiaa. Niin tein minäkin, sillä sosiaaliantropologia yliopistoon tuli vasta sen jälkeen, kun olin sivuainevalinnan tehnyt 1970–80-lukujen vaihteessa. Valintaani vaikutti kovasti ainejärjestöaktiivi Hannu Saha, joka kertoi meille keltanokille, että kannattaa opiskella sosiologiaa: ”Sieltä saa metodeja.” Ja metodejahan sieltä sai! Löysin itseni kenties ainoana humanistina laadullisen tutkimuksen datapiiristä 1988–89 lähtien. Datapiiri vihkiytyi etnometodologisiin, “luonnollisia aineistoja” korostaviin menetelmiin ja ken siitä portista kävi, sai kaikki muut lähestymistavat heittää. Minustakin tuli etnometodologian saarnanainen, ryhdyin levittämään ilosanomaa.

Väitän, että suomalainen äänimaisematutkimus kehkeytyi 1980-luvun loppupuolella Tampereella uuden tehokkaan etnomusikologisen kenttätutkimusopintoputken, populaarimusiikin tutkimuksen ja etnometodologisen sosiologian hedelmällisenä ristisiitoksena. Ala olisi Suomeen rantautunut joka tapauksessa, ilman edellä mainittuja elementtejäkin, mutta myöhemmin.

 

Tampereen ääni -projektista Liedenpohjan navetoiden äänimaisemiin

Suomalaisilla etnomusikologeilla oli ollut jo heti alusta alkaen ollut tapana tehdä musiikkikulttuurin kenttätutkimuksia eri paikkakunnilla (Donner, Lahtinen, Lahtinen 1976; Kurkela 1982 jne.). Kurkelan kanssa päädyimme aluksi vähän samantapaiseen kenttätutkimukseen, mutta tällä kertaa sivuuttaisimme pienemmät kunnat ja kaupungit kuten Lammi, Jalasjärvi tai Varkaus, ja tutkisimme opiskelijoiden kanssa Suomen yhtä suurinta kaupunkia, Tamperetta. Etnometodologisen herätyksen saaneena perinteinen haastatteluvetoinen tutkimus tuntui minusta jotenkin vanhanaikaiselta. Luonnollista aineistoa sen olla pitää! Mikä olisikaan lyöttänyt paremmin yhteen kaupunkikulttuurin kenttätutkimuksen, havainnointipainotteisuuden ja jonkin tuoreen tuulahduksen etnomusikologiaan kuin ”soundscape”-tutkimuksen ajatus! Vesa ymmärsi heti yskän.

Jossakin vaiheessa kenttätutkimusryhmämme kävi läpi (muitakin sai olla mukana) koko Tuning of the World -kirjan (Schafer 1977) luku luvulta siten, että opiskelijat tekivät kustakin kirjan luvusta suomenkielisiä referaatteja. Oli heti selvää, että opiskelijapari Marja-Leena Junttila ja Tiina Honkanen (1991) olivat eniten innostuneita äänimaiseman käsitteestä: he päätyivät tekemään kenttätutkimuksensa yhdestä Tampereen korttelista. Työryhmä Junttila ja Honkanen paitsi osallistui muita opiskelijoita aktiivisemmin käsitteiden kääntämiseen, myös suorastaan kehitteli uusia (esim. ”ääniohjus”). Kenttätyöryhmän muut osa-alueet olivat ehkä sittenkin hieman perinteisempää ja paikallista musiikkikulttuurintutkimusta – ravintoloiden imagosta ja niin edelleen.

Syksyllä 1990 minut valittiin uuden populaarimusiikin tutkimuksen instituutin eli Rytmi-instituutin johtajaksi Seinäjoelle. Aloitin keväällä 1991. Tampereen ääni -projektin Musiikin suunta -numeron valmistuminen hidastui laahaavaksi. Kuulin kuitenkin Philip Taggiltä, että R. Murray Schafer ei suinkaan ole vapiseva vanhus – näin usein alojemme guruista oletamme – vaan hän käy edelleen aktiivisesti ympäri maailmaa puhumassa ja pitämässä ear cleaning -työpajoja. Sain myös käsiini Schaferin osoitteen. Tästä alkoi kirjeenvaihto, joka on jatkunut – välillä hyvin harvakseltaan, mutta kuitenkin – aina noin vuoteen 2013 saakka, jolloin hän sairastui, eikä kirjeisiini enää tullut vastausta. Vuonna 1991 vastaus kuitenkin tuli, muodossa, jota en odottanut: kirjoitin kirjeen ja Schaferiltä tuli vastaukseksi kasetti, jolle hän oli rupatellut vastaukset ääneen, kauniilla rauhallisella tyylillä. Litteroin, karsin ja käänsin haastattelun Tampereen ääni -numeroon. (Järviluoma 1991.)

Schafer antoi mielellään itsestään luddiitin vaikutelman. 1990-luvun alussa tietokoneet ja sähköpostit eivät häntä hetkauttaneet, eivätkä oikeastaan sen jälkeenkään. Hän kertoi, että kyllä hänelle faksinkin voi lähettää: viereiseen kauppaan, josta hän silloin tällöin käy ne hakemassa. Hän harrasti käsin kirjoittamista taiteena, niinpä häneltä tuli aina kauniilla käsialalla, yleensä mustekynällä kirjoitettuja kirjeitä, joiden alla komeili uhkea nimikirjoitus. Schafer paljasti, että häntä ärsytti tavattomasti se, että ihmiset soittivat tai lähettivät fakseja (sähköposti ei ollut yleinen) pikaista vastausta pyytäen ja vain sen vuoksi, että he itse olivat pyyntöineen auttamattomasti myöhässä. Hänen olisi pitänyt keskeyttää se, mitä hän itse oli tekemässä ja ryhtyä touhuamaan. Siksi hän ei helposti paljastanut lankapuhelinnumeroaan, eikä kännykkää ollut vielä ”keksitty”. Niinpä hän myhäili partaansa ja sanoi, että hän tahallaan pitää itsestään yllä mielikuvaa, että häneen saa yhteyden vain oikeita kirjeitä lähettämällä. Tällöin hän voi lukea kirjeen kaikessa rauhassa, miettiä vastausta, vastata viikon sisällä ja kirje matkustaa eri kulkuvälineissä viikon toiselle puolen maapalloa. Täytyy myöntää, että itse sähköpostin kuristusotteeseen joutuneena kadehdin ja ihailen tällaista asennetta. Luulen, että tässä olisi lääke meitä monia piinaavaan jatkuvien keskeytysten, keskittymiskyvyttömyyden riesaan.

Kurkelan ja allekirjoittaneen toimittama Tampereen ääni, Musiikin suunnan äänimaisematutkimuksen erikoisnumero sai oikein hyvän vastaanoton. Seuraavaksi piti vain saada Schafer Suomeen. Kun Tagg vielä vakuutti, ettei Schafer kuuluisuudestaan huolimatta karsasta kotimajoitusta, vaadi limusiinia tai punaista mattoa, uskalsin kutsua hänet pitämään ear cleaning -kurssia Rytmi-instituuttiin. Samalla järjestimme Seinäjoella joulukuussa 1991 First Nordic Seminar on Soundscape Studies -konferenssin, joka oli menestys. Ehdin kuitenkin tässä välissä jo palata Tampereen yliopiston leipiin, joten Schaferin vierailu jakautui Tampereen yliopiston, sen Virtain kenttätutkimusaseman sekä Seinäjoen eli Rytmi-instituutin välille. Schafer saapui silloisen vaimonsa Jeanin kanssa. Vierailun huipennus tapahtui Lapissa, jonne olin vienyt hänet lomalle kuukkelien keskelle, veljeni mökille. Hän kirjoittaa tästä muistelmissaan, erityisesti ikimuistoisesta kolarista. Poliisin susikoira kuulemma haukkui koko matkamme ajan poliisiauton takaosassa, Kemijärveltä Rovaniemelle.

Kuva First Nordic Seminar on Soundscape Studies -tapahtumasta. Oik. Philip Tagg, keskellä R. Murray Schafer ja vas. Schaferin tuolloinen vaimo Jean Elliott (1992).

Kuva 1: First Nordic Seminar on Soundscape Studies -tapahtumasta. Oik. Philip Tagg, keskellä R. Murray Schafer ja vas. Schaferin tuolloinen vaimo Jean Elliott (1991).

Ear cleaning -kurssit olivat ennen kokemattoman luovuuden ilotulitusta, yliopiston kuulokulmasta koettuna. Parhaita Schaferin Suomessa pitämistä kursseista – niitä hän tosiaan on ehtinyt pitää useita – olivat juuri nämä pitkät, useamman päivän kurssit, joilla ehdittiin syventyä vaikkapa draaman tekemiseen pelkkien äänten avulla. Schafer muisti aina käynneillään valittaa ja murehtia sitä, ettei hyvän alun, World Soundscape -projektin jälkeen ollut oikein syntynyt kunnollista tutkimusta. Sitä kaivattaisiin.

Seminaarissa, joka pidettiin Virtain kenttätutkimusasemalla, puhuivat Schaferin lisäksi esimerkiksi Ola Stockfelt, Philip Tagg ja norjalainen Even Ruud, joka oli aiemmin kirjoittanut äänimaisemasta. Myös Tampereen ääni -projekti tuli esiteltyä, Marja-Leena Junttilan ja allekirjoittaneen esitelmässä. Seminaarin tuotoksia painettiin muutamaa vuotta myöhemmin kirjassa Soundscapes: Essays on Vroom and Moo (Järviluoma 1994) täydennettynä esimerkiksi Virtain Liedenpohjan tutkimuksilla; kirjaan teki äänimaisematutkimuksen bibliografian Tampereen opiskelija Pia Alanne. Virtain ja Liedenpohjan kenttätyöstä ilmestyi hieman eri artikkelein kirja myös suomeksi – Musiikkimaailmoja ja äänimaisemia Virroilta: Virtain kuulokulma (Järviluoma 1995).

 

Hypermedia-hypeä

Vuonna 1992–1993 tamperelainen äänimaisemaryhmä kokosi Äänimaisemia-hypermediaa (1994). Nykyisen nuoren opiskelijan on varmaan vaikea ymmärtää, miksi Tampereelle perustetun tuoreen Hypermedialaboratorion tuolloinen johtaja Klaus Oesch oli niin innostunut uudentyyppisestä CD:stä, CD-ROM:ista, johon oli mahdollista yhdistää verkkomaiseksi kokonaisuudeksi erilaisia ”huoneita”. Hypermedia oli hypertekstin laajennus, johon saattoi lisätä tekstin lisäksi muuta mediaa, kuten kuvia, ääntä videokuvaa ja animaatioita. Äänet saattoivat olla paitsi äänitehosteita ja puhetta myös musiikkia. Tietokonehan oli tuohon aikaan useimmille yliopistolaisillekin pelkästään kirjoituskone. Ja jos konetta käynnistäessä kirjoitti yhdenkin kirjaimen väärin, kone ei suinkaan automaattisesti sitä korjannut vaan lakkasi toimimasta. Piti olla tarkkana! Suomessa kun Internet alkoi levitä laajempaan tietoisuuteen vuoden 1993 tienoilla, jolloin EUnet Finland alkoi myydä Internet-yhteyksiä myös kotitalouksille. Samana vuonna maailmalla kehitettiin ensimmäinen graafinen WWW-selain Mosaic.

Nuori äänimaisemakenttätyötä tehnyt opiskelija Marja-Leena Junttila oli törmännyt opinnoissaan Klaus Oeschiin, joka teki meille ohittamattoman tarjouksen. Hän oli saanut Opetusministeriöltä rahaa Hypermedian ABC -romin tekemiseen – nyt vain tarvittiin sisältöä. Marja-Leena ja tiedotusopin opiskelija – aiemmin äänitarkkailijaksi YLE:stä valmistunut – Jouni Kenttämies olivat avainhenkilöitä yhteistyössä Oeschin kanssa. Loimme opiskelijaryhmän, jonka avulla Äänimaisemia-aiheinen sisältökokonaisuus suunniteltiin. Silmissä kiilui Oeschin lupaama ruhtinaallinen 10 000 markan palkkio; tämän jaoimme CD-romin valmistuttua kristillisesti tasan – paitsi Junttila, joka meille muille tuntemattomiksi jääneistä syistä irtisanoutui projektista ennen sen valmistumista ja pyysi poistamaan jo valmiiksi saamansa osuudet.

CD-romista tuli hieno. Oli jotakin aivan uutta klikkailla linkkejä, päästä erilaisiin tiloihin ja aikoihin, alkumerestä radion tuloon suomalaisiin koteihin 1920-luvulla, ja kuunnella aiheeseen liittyviä ääniä. Kuten tuon ajan eläneet varmaan muistavat, CD-rom-vaihe jäi aika lyhyeksi juuri sen vuoksi, että WWW-selaimet ja Internet kehittyivät ja yleistyivät huimaa vauhtia. Levy oli lisäksi tehty niin, että se sekoitti perin pohjin osan tietokoneista, joilla sitä yritettiin aukaista. Esimerkiksi Kaustisen Kansanmusiikki-instituutin tuonnottainen johtaja Hannu Saha halusi ehdottomasti rompun, mutta ei ollut kovin tyytyväinen, kun se avaamisen jälkeen oli rikkonut koneen – tuskinpa opiskelijoiden hieno työ näkyi ja kuului millään tavoin. Eittämättä erittäin opettavainen kokemus koko ahkeralle työryhmälle.

 

Lisää, laajempia ja pikkuhiljaa kansainvälisempiä projekteja

En aivan tarkkaan muista, missä vaiheessa tamperelaiseen äänimaisemaryhmäämme liittyi TAMK:n äänilehtori Ari Koivumäki. Koivumäki ainakin lähetti yhden oman ammattikorkeaopiskelijansa Liedenpohjan kenttätyöretkelle. Alkoiko kaikki siitä? Kuunnelman äänidramaturgiasta lisensiaatintutkielman laatinut Koivumäki, vanha äänitarkkailija, oli mukana luomassa yhteyksiä YLE:n Hämeen alueradioon, jonne teimme Virtain Liedenpohjan tutkimuksesta radio-ohjelman. Myöhemmin olemme tehneet lukemattomia projekteja yhdessä Koivumäen ja TAMK:n kanssa. Yksi niistä oli Tampereen äänitapahtuma 13.5.1994, jonka tapahtumapaikkana oli Tammerkosken partaan Falls-ravintola Kehräsaaressa ja sen pihamaa sekä Niagara-elokuvateatteri, jossa esitettiin Noora Vikmanin ja Marja-Leena Junttilan multimediateos Seitsemisen luonnonpuistosta. Ravintolassa käytiin opettavainen paneelikeskustelu Tampereen äänimaisemista. Olimme luomassa kontakteja Tampereen teknilliseen korkeakouluun, ja mukana oli professori Jere Maula. Muistan ikuisesti, kuinka valitin (asuin Laukontorin reunalla) kosken partaalla sijaitsevan kartonkitehtaan ääniä. Melkein joka yö heräsin siihen, että rekka saapui tehtaalle, pudotti tukkeja metalliseen ränniin, joka oli lähes torin reunalla, ja herätti aamuyöllä uniset kaupunkilaiset. Maula tarjosi toisenlaisen kuulokulman. Hän sanoi, että äänihän on niin oleellinen osa kaupungin historiaa, se on harvinainen ja tajusin Maulan puhuessa, että niinhän se – tukkien räminä metalliseen kouruun oli tamperelainen äänimaamerkki, se oli kaupungin identiteetille merkityksellinen ja suorastaan suojeltava ääni. Korkeakoulun arkkitehtiopiskelijoiden kanssa tehdyistä hankkeista hienoin oli Tampereen päiväkotien äänimaisemamuotoilukokeilu (Vikman et al. 1994).

Samaan tapahtumaan oli kutsuttu kahden äänitaiteilijan, Juha Valkeapään ja Jaakko Nousiaisen duo kesken. Heidän ideanaan oli esittää tapahtumassa ääniteos, joka saa kuulijan höristämään korviaan – mitä ihmettä nyt tapahtuu ja kuuluu? Mutta ennen kuin kuulija ehtii ymmärtää, mikä ääni on, se on jo historiaa. Valkeapää ja Nousiainen piiloutuivat Fallsin tiskin taakse vilkkaana iltana. He pitivät siellä merkillistä ääntä, ja kun asiakkaiden tuoppi pysähtyi kourassa ilmaan heidän kummastellessaan, ääni loppui. Tuoppi jatkoi nousuaan huulille ja asiakkaat palasivat rupattelussaan siihen, mihin olivat jääneet. Hetken päästä taiteilijat poistuivat muina miehinä tiskin alta. Siinä se taideteos. Hieman me järjestäjät pohdimme, että “tästäkö me maksoimme?”. Kyllä. Maksoimme. Ja se kannatti. Samaan aikaan Arin opiskelijat olivat asennelleet Fallsin pihalle huomaamattomia kovaäänisiä, niistä kuului schaferilaisittain “skitsofonisia”, paikkaan kuulumattomia luonnonääniä. Arille oli ja on tyypillistä, että hän halusi aina olla mukana teknologian eturintamassa. Koivumäki ja hänen opiskelijansa olivat myöhemmin mukana niin Viron setukaisten tutkimuksessa, Acoustic Environments in Change -tutkimuksessa kuin Sata suomalaista äänimaisemaa -projekteissakin.

Tällä välin asiat olivat tiivistyneet ja kehittyneet Tampereella. Virtain Liedenpohjan kenttätyötä oli valmistelteltu ja tehty aivan vastaavalla monikurssisella menetelmällä kuin Tampereen ääntäkin. Ja taas kirjoittajista saatiin esiin oivia tutkijoita! Aivan äänimaisematutkimuksen klassikkona voidaan pitää Maru Pöyskön (1994) ”Aspects of Soundscapes in Cowsheds”; myöhemmin kirjastoalalle siirtynyt Maru kirjoitti Peltosen nimellä vielä kirjastojen äänimaisemasta ensimmäiseen (ja toistaiseksi viimeiseksi jääneeseen) Yearbook of Soundscape Studies -kirjaan, jonka toimitin Schaferin kanssa vuonna 1998. Liedenpohjan kenttätyön pohjalta debytoi äänimaisematutkijana ja lanseerasi mainion ”kuulokulman” käsitteen myös nykyinen Itä-Suomen yliopiston yliopistonlehtori Noora Vikman (1994). Uusia äänimaisemasta ja melusta kiinnostuneita opiskelijoita oli todellakin ilmaantunut – graduun saakka heistä jatkoivat ainakin Mika Saikkonen (1995), Heikki Uimonen (1998) ja Noora Vikman (1998); ensimmäiset äänimaisematutkimusväitöskirjat kirjoittivat Uimonen (2005) ja Vikman (2007).

World Forum for Acoustic Ecology oli perustettu vuonna 1993, Suomesta perustavassa kokouksessa oli läsnä vain äänitaiteilija Simo Alitalo Turusta. Pikkuhiljaa kuitenkin 1990-luvun puolivälistä lähtien oli allekirjoittaneellekin alkanut syntyä kontakteja muihinkin maailman akustisiin ekologeihin kuin Schaferiin. Olin mukana valmistelemassa Tukholman WFAE-konferenssia kansainvälisessä kokouksessa vuonna 1996 Henrik Karlssonin johdolla, kokoustimme Tukholmassa. Japanin äänimaisematutkimuksen pitkäaikainen puuhanainen Keiko Torigoe kävi Tampereella minua tapaamassa kesällä 1996; tämän seurauksena tapasimme uudelleen Tokiossa kesällä 1997. Torigoen luovuus teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Keiko kuuluu suomalais-japanilaiseen Design Forumiin, ja tässäkin roolissa käy silloin tällöin Suomessa. Keiko ja Japanin iso äänimaisemayhdistys oli järjestänyt japanilaisten merkityksellisten äänimaisemien keruuprojektin Sata japanilaista äänimaisemaa, jonka tuloksia Keiko erityisen innostavasti esitteli kesällä 1998 Tukholmassa WFAE:n konferenssissa. Sieltä idea jäi itämään minun ja kongressissa olleen Simo Alitalon mieleen: voisikohan tällaisen projektin toteuttaa myös Suomessa? Tukholmassa olivat paikalla ”kaikki”. Schafer, Hildegard Westerkamp, Justin Winkler sekä tietysti intomielinen Royal Swedish Music Academyn tutkimuspäällikkö Henrik Karlsson, joka toimi Ruotsissa nimenomaan äänimaisematutkimuksen asianajajana ja melun vastustajana seuraavan kymmenen vuoden ajan täydellä teholla ennen eläköitymistään. Olin mukana ns. ”Listening Conscience” -ryhmässä, jonka tehtävänä oli kuunnella konferenssissa ihmisten mielipiteitä siitä, miten seminaari onnistui. Konferenssi oli tärkeä kontaktien kannalta. Siellä oikeastaan ensi kertaa tutustuin myös Alitaloon, joka oli tehnyt yhteistyötä WFAE:n porukoiden kanssa pitkään. Myöhemmin Simo ja Tuike Alitalosta tuli tärkeitä yhteistyökumppaneita uusissa projekteissa.

Sitä ennen, vuoden 1997 tienoilla, hain ja sain rahaa Suomen kulttuurirahastolta Tampere Biennalen 1998 yhteydessä järjestettyyn monitaiteiseen opiskelijoiden ja ammattilaisten ääni-, runo- ja kuvataidekokonaisuuteen Siirtymiä – Transitions. Raha käytettiin pääasiassa kahden taiteilijan, äänitaiteilija Petri Kuljuntaustan ja kuvataiteilija Kimmo Miettisen työhön, mutta tuloksena syntyi sekä yliopiston että ammattikorkeakoulun opiskelijoiden kiintoisia taideluomia Tampere-talolle, konservatoriolle ja kaupungille. Niistä laajin oli Gruppo Peukalon (Teemu Elo, Lotta Skaffari, Heikki Uimonen, Noora Vikman) Työväen liikkeet -installaatio, jossa opiskelijat äänittivät Tampere-talon henkilökunnan työn ääniä ja rakensivat niistä äänitaidetta.

Vuonna 1999 käynnistyi Suomen Akustisen Ekologian Seuran toiminta täydellä teholla. Turussa voimat yhdistyivät Simo ja Tuike Alitalon sekä allekirjoittaneen kanssa. Ideoimme porukan, joille kutsu perustavaan kokoukseen lähetettiin. Monista mukana olleista muistan runoilija Markku Innon, Radioateljeen tuottaja Harri Huhtamäen ja Heikki Uimosen. Kokouksessa oli mukana myös alkava musiikkitieteen opiskelija Meri Kytö, joka ”pääsi” heti hallituksen sihteeriksi, allekirjoittanut ensimmäiseksi puheenjohtajaksi ja Simo varapuheenjohtajaksi. Merille pitäisi antaa kunniamerkki yli kaksikymmenvuotisesta toiminnasta seuran hyväksi. Itselleni kuusi vuotta puheenjohtajana oli riittävä ponnistus – tosin sinä aikana saimme seurassa vedettyä läpi yhden onnistuneimmista projekteista, joissa koskaan olen ollut mukana: Sata suomalaista äänimaisemaa.

Tohtoroiduttuani vuonna 1997 olin alkanut vakavissani hakea laajaa rahoitusta äänimaisematutkimuksen projektiin. Ensin onnistuin saamaan kolmivuotisen äänimaisema-aiheisen tutkijatohtorirahoituksen Suomen Akatemialta ja tämän rahoituksen turvin pistin alulle Acoustic Environments in Change -projektin rahoituksen hakemisen. Esiretki ja suunnittelukokous pidettiin Bissingen an der Teckissä, joka oli yksi WSP:n tutkimasta viidestä eurooppalaisesta kylästä. Paikalla oli useita alkuperäisen projektin jäseniä – mukana siis Schafer ja Albert Mayr sekä Keski-Euroopan äänimaisematutkimusseuran jäseniä, Justin Winkler, tuolloisen Soundscape Newsletterin päätoimittaja sekä Hans Ulrich Werner, arkkitehtuurin ja musiikin tutkija Catharina Dyrssen Göteborgista, Heikki Uimonen ja Noora Vikman. Bissingenin kenttätutkimus aloitettiin jo tuolloin. Rahoitus projektille tuli 1999 ja niinpä keväällä 2000 ei startannut Volkswagenin kleinbussi, kuten kanadalaisilla tutkijoilla neljännesvuosisata aiemmin, vaan junat, lentokoneet ja Peugeot-merkkinen vanha henkilöauto, joilla suuntasimme kylästä kylään suurin piirtein samassa järjestyksessä kuin WSP-projekti. Suunnittelukokous muuten nauhoitettiin ja litteroitiin, minkä lisäksi AEC-projektin alkuvaiheet on selostettu aika tarkkaan Acoustic Environments in Change -kirjassa (Järviluoma et. al 2009).

Projektissa oli mukana perustutkijaryhmänä etnomusikologeja, mutta myös arkkitehtuurin tutkijoita, humanistisia maantieteilijöitä, sosiologeja, etnologeja, mediatutkijoita, media- ja ympäristötaiteilijoita sekä äänitaiteilijoita ja säveltäjiä. Vain suloinen ennalta tietämättömyys siitä, miten haastavaa on vetää laajaa kansainvälistä tieteiden- ja taiteidenvälisen projektia, mahdollisti AEC-projektin. Mutta näistä projekteista sitten lisää äänimaisemamuistelmieni osassa kaksi, joka käsittelee Milleniumin jälkeistä aikaa.

 

Kirjallisuus
Donner, Philip, Lahtinen, Pirkko & Lahtinen, Matti (toim.) 1976. Aktiivinen musiikinharrastus suomalaisessa maalaiskunnassa. Raportti etnomusikologisesta kenttätutkimuksesta. Musiikki 1–2.

Granö, J. G. 1930. Puhdas maantiede. Helsinki: WSOY. (Alkup. Reine Geographie.)

Honkanen, Tiina & Junttila, Marja-Leena 1991. ”Äänimaisemia Tampereen keskustan liikekorttelissa.” Musiikin suunta 1, vol. 13, 5–22.

Järviluoma, Helmi 1988. Research on popular music in Finland. Working Papers SF-2. Göteborg: IASPM-Norden.

Järviluoma, Helmi 1991. ”Äänimaisematyö taiteena ja tieteenä. R. Murray Schaferin haastattelu.” Musiikin suunta 1, vol. 13, 57–69.

Järviluoma, Helmi 1998. ”Briefly mentioned: J. Granö’s ‘Pure Geography’ now available in English”. Yearbook of Soundscape Studies, Vol. 1 ”Northern Soundscapes”. Toim. Murray R. Schafer & Helmi Järviluoma) Tampere: Univ. of Tampere Dept. of Folk Tradition Publ. 27.

Järviluoma, Helmi (toim.) 1995. Musiikkimaailmoja ja äänimaisemia – Virtain kuulokulma. Tampere: Tampereen yliopisto, Kansanperinteen laitos, J20.

Järviluoma, Helmi (toim.) 1994. Soundscapes: Essays on Vroom and Moo. Tampere: Department of Folk Tradition, Publications 19; Institute of Rhythm Music, Publications A2.

Järviluoma, Helmi, Kytö, Meri, Truax, Barry, Uimonen, Heikki & Vikman, Noora (toim.) Acoustic Environments in Change and Five Village Soundscapes. TAMK University of Applied Sciences. Series A. Research papers 13. University of Joensuu, Faculty of Humanities, Studies in Literature and Culture 14.

Kankkunen, Olli-Taavetti 2009. Vihreä Viserryskone – uusi ääni 1970-luvun suomalaisessa musiikkikasvatuksessa. Musiikkikasvatus 12/1 36–59.

Koivumäki, Ari 2018. Maiseman äänittäminen. Äänimaisematutkimus äänisuunnittelun tukena. Helsinki: Aalto-yliopisto.

Kurkela, Vesa (toim.) 1982. Tutkielmia jalasjärveläisestä haitarinsoitosta. Helsinki: HY:n musiikkitieteen laitos.

Peltonen, Maru 1998. ”On the Soundscapes of Two Public Libraries in Helsinki”. Yearbook of Soundscape Studies, Vol. 1 ”Northern Soundscapes”. Toim. Murray R. Schafer & Helmi Järviluoma) Tampere: Univ. of Tampere Dept. of Folk Tradition Publ. 27.

Pöyskö, Maru 1994. ”Aspects of Soundscapes in Cowsheds.” Soundscapes: Essays on Vroom and Moo. Toim. Helmi Järviluoma. Tampere: Department of Folk Tradition, Publications 19; Institute of Rhythm Music, Publications A2.

Saikkonen, Mika 1995. Kaikuja Baabelin tornista: kohti ääniympäristön kulttuurianalyysia. Tampereen yliopiston sosiologian laitos. Painamaton pro gradu -tutkielma.

Schafer, R. Murray 1977. Tuning of the World. New York: Alfred A. Knopf.

Tagg, Philip 1986/2018. Philip Tagg. “Reading Sounds or an Essay on Sounds, Music, Knowledge, Rock & Society”. URL: http://tagg.org/articles/readsound.html (tarkistettu 29.8.2018).

Uimonen, Heikki 1999. Ja radiosta kuuluu rokkeja! Radion merkitys työpaikan äänimaisemassa. Pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto.

Uimonen, Heikki 2005. Ääntä kohti. Ääniympäristön kuuntelu, muutos ja merkitys. Acta Universitatis Tamperensis 1110. Tampere: Tampereen yliopisto

Uimonen, Heikki 2008. “Pure Geographer. Observations on J.G.Granö and Soundscape Studies”. Soundscape. The Journal for Acoustic Ecology. Pioneers, Pathfinders and Earcleaners. 2008, vol 8, nr.1.

Vikman, Noora 1994. “Tones in the Soundscape. Listeners’ Listenpoint”. Soundscapes – Essays on Vroom and Moo. Toim. Helmi Järviluoma.Tampere: Kansanperinteen laitos, julkaisuja n:o 19, Rytmi-instituutin julkaisuja A2, 90–106.

Vikman, Noora 1998. Akustisen ekologian ekologiset diskurssit. Internet-keskustelun analyysi. Pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto.

Vikman, Noora 2007. Eletty ääniympäristö. Pohjoisitalialaisen Cembran kylän kuulokulmat muutoksessa. Acta Universitatis Tamperensis 1271. Tampere: Tampere University Press.

Vikman Noora, Koskinen, Pauliina ja Saikkonen, Mika 1994. Kirkunaa, suhinaa, tuhinaa. (Päiväkodin äänimaisemasta). Aamulehti 12.5.

Äänimaisemia-hypermedia 1994. Hyperaapinen CD-rom. Toim. Klaus Oesch). Helsinki: Opetushallitus. Työryhmä: Helmi Järviluoma (johtaja), Jouni Kenttämies (tekninen toteutus), Maru Pöyskö, Noora Vikman, Katja Riihola, Päivi Ylitalo & Kristiina Mäki-Välkkilä.

***

Kiitokset:
Tämä kirjoitus on saanut rahoitusta ERC AdG 2015 -projektilta Sensory Transformations and Transgenerational Environmental Relationships in Europe, 1950-2020 osana EU:n Horizon 2020 Research and Innovation -ohjelmaa (GA No 694893).

Helmi Järviluoman kuva: Jefynne Gimpel.

Kansikuva: R. Murray Schafer vetää ear cleaning -työpajaa Seinäjoella (1992). Kuvassa myös osallistuja Maru Pöyskö. Kuva: Helmi Järviluoma.

 

LISÄÄ KOMMENTTI