VALIKKO
jazzia-jumalan-armosta

Jazzia Jumalan armosta. Juhani Aaltosen tarina.

RSS
Facebook
Google+
http://musiikinsuunta.fi/2018/02/jazzia-jumalan-armosta/
Twitter
Share

juhahenriksson

 

FT, DI Juha Henriksson on etnomusikologian dosentti, tietokirjailija ja Musiikkiarkiston johtaja.

 

Hannu Luntiala: Jazzia Jumalan armosta. Juhani Aaltosen tarina.
Aviador, 2017
243 sivua

Tenorisaksofonisti ja huilisti Juhani Aaltonen (s. 1935) on yksi suomalaisen jazzin keskeisistä muusikoista. Aaltonen on soittajana pitkälti itseoppinut, vaikka hän onkin opiskellut jonkin aikaa Sibelius-Akatemiassa ja Berklee College of Musicissa Bostonissa. Tärkeitä yhteistyökumppaneita vuosien varrella ovat olleet erityisesti Heikki Sarmanto, Edward Vesala ja Otto Donner.

Aaltonen oli UMO Jazz Orchestran perustajajäsen, mutta hän erosi yhtyeestä saatuaan 15-vuotisen taiteilija-apurahan vuonna 1986. Aaltonen on soittanut myös muun muassa Tasavallan presidentissä ja tuhansissa levytyssessioissa. Hän hallitsee laajan kirjon erilaisia musiikkityylejä, mutta erityisesti hänet tunnetaan tunteikkaana ja ilmaisuvoimaisena vapaan jazzin taitajana. Vaikka Aaltonen on jo yli 80-vuotias, hän esiintyy ja levyttää edelleen aktiivisesti.

Merkittävän ja monipuolisen uransa ansiosta Aaltonen ansaitsee ehdottomasti musiikillisen elämäkerran. Hannu Luntialan kirjoittama Jazzia Jumalan armosta – Juhani Aaltosen tarina ei kuitenkaan ole mikään tyypillinen elämäkerta. Kirjan takakannessa sana ”elämäkerta” onkin laitettu lainausmerkkeihin. Jazzia Jumalan armosta on enemmänkin kertomus kirjan tekemisen prosessista, sillä Aaltosen elämäntarinan ohella teos kertoo Luntialan omista ajatuksista, Aaltosen ja Luntialan haastattelusessioista ja jopa kirjan kustantajasta Vesa Tompurista.

Luntiala myös lainaa kirjassaan runoilija Jyrki Pellisen tekstejä, ja hän myös kirjoittaa tapaamisistaan Pellisen kanssa. Vaikka Pellinen on selvästi Luntialalle tärkeä henkilö ja hänen runonsa liittyvät niihin mielikuviin, joita Aaltosen musiikki Luntialassa herättää, Pellisen läsnäolo kirjassa ei ole mielestäni lukijan kannalta perusteltu ratkaisu.

Luntiala on kokenut kirjoittaja, jonka runoja ja novelleja on julkaistu useissa antologioissa ja lehdissä jo 1980-luvulta lähtien. Hänen ensimmäinen novellikokoelmansa Hommes julkaistiin vuonna 2006 ja esikoisromaani Viimeiset viestit seuraavana vuonna. Kaikkiaan Luntialalta on julkaistu viisi kaunokirjallista teosta. Jazzia Jumalan armosta on hänen ensimmäinen tietokirjansa.

Luntiala on sirotellut kirjaansa yli kolmekymmentä sivua kuvauksia Aaltosen levytyksistä. Luntiala ei analysoi Aaltosen musiikkia sen syvällisemmin, vaan teksti on enemmänkin tajunnanvirran omaista kuvausta niistä ajatuksista, joita Aaltosen levytykset ovat hänessä herättäneet.

Kirjan teksti perustuu suurelta osin Aaltosen haastatteluihin. Valitettavasti moni asia käsitellään turhan pintapuoleisesti. Luntiala tekee liian harvoin tarkentavia kysymyksiä, eikä hän myöskään sido haastatteluja olemassa olevaan musiikinhistoriankirjoitukseen, tausta-aineistoihin tai Aaltosen kollegoiden haastatteluihin. Vaikka kirjan teemana onkin Aaltosen suhde jazzmusiikkiin, esimerkiksi hänen studiomuusikkoudestaan olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän. Onhan Aaltonen ollut mukana peräti 3415 levytyksellä, millä hän nousee kaikkien aikojen studiomuusikkojen listalla sijalle 13. Kirjassa tämä tuhansien tuntien studiotyö kuitataan muutamalla maininnalla.

Kuvaava esimerkki tekstin niukkuudesta on kohta, jossa Luntiala kysyy Aaltoselta tämän uran ”kohokohdista, sattumuksista tai huikeista tarinoista”. Vastauksena on vain yksi lyhyt kappale (s. 51): ”Ossi Runteen keikat ja Euroviisut! 200…7! Olin niissä mukana ja se oli hieno kokemus. Viisuja toki harjoiteltiin etukäteen. Tärkeitä kapellimestareita olivat Runteen ohella Markku Johansson ja Olli Ahvenlahti. Ja Jorma Panula – hänen kanssaan piti osata kaikki ja heti. Ei skandaaleja ollut tai kuohuntaa. Muistan vain hyvät asiat.” Mitä kaikkea kiinnostavaa näistä muutamasta lauseesta olisi voinut saada irti, jos Luntiala olisi tehnyt tarkentavia kysymyksiä tai jos hän olisi taustoittanut enemmän Aaltosen puhetta?

Kirja paranee loppua kohden, ja Luntialan ja Aaltosen keskustelut muuttuvat syvällisemmiksi. Ainakin osasyynä saattaa olla se, että Luntialan oma tietämys on kasvanut haastatteluprosessin edetessä. Vaikka hän perehtyikin esimerkiksi Musiikkiarkiston aineistoihin ja Aaltosen levytystuotantoon ennen haastattelujen aloittamista, niin laajemmasta suomalaisen jazzin ja populaarimusiikin historian tuntemuksesta olisi uskoakseni ollut hyötyä. Myös Aaltosen kollegoiden haastattelut olisivat voineet tuoda kerrontaan uusia tasoja.

Jazzia Jumalan armosta jää valitettavasti kokonaisuutena raakileeksi. Parempaan lopputulokseen olisi vaadittu toisaalta tekstin tiivistämistä ja keskittymistä olennaiseen, toisaalta huolellisempaa ja monipuolisempaa taustatyötä. Teos olisi uskoakseni hyötynyt ammattitaitoisesta kustannustoimittamisesta. Valitettavasti sama puute tuntuu tänä päivänä vaivaavan melkein kaikkia muitakin musiikkia käsitteleviä tietoteoksia. Käytetäänkö nykyisin kustannustoimittamiseen enää lainkaan resursseja ja osaamista?

Nordic Trinity: ”Thelo” (2016). Juhani Aaltonen (tsax), Mikko Iivanainen (gtr), Klaus Suonsaari (dr).

**
Kansikuvan copyright: © Aviador.

 

LISÄÄ KOMMENTTI