VALIKKO
9781472469236

Avaus koreomusikologiseen tutkimukseen

RSS
Facebook
Google+
http://musiikinsuunta.fi/2018/01/avaus-koreomusikologiseen-tutkimukseen/
Twitter
Share

seye_100

 

FT Elina Seye on afrikkalaisiin perinteisiin erikoistunut etnomusikologi ja tanssintutkija.

Mohd Anis Md Nor and Kendra Stepputat (toim.): Sounding the Dance, Moving the Music. Choreomusicological Perspectives on Maritime Southeast Asian Performing Arts
SOAS Musicology Series
Routledge, 2017
193 s.

Viime vuonna julkaistu artikkelikokoelma Sounding the Dance, Moving the Music tavoittelee vaihtoehtoista tapaa tarkastella Kaakkois-Aasian saaristoalueiden esitysperinteitä, joille – kuten kirjan otsikko vihjaa – on usein tyypillistä tanssin ja musiikin erottamaton yhteys. Monissa tapauksissa musiikkiin ja tanssiin kytkeytyy lisäksi draamallinen ilmaisu ja/tai tarinankerronta. Uudenlaisen lähestymistavan hakemisen motiivina on ennen muuta se, että länsimaisen taiteen jaotteluihin pohjautuvat taiteentutkimuksen alat eivät ole kirjan tekijöiden mukaan pystyneet käsittelemään näitä esitysperinteitä sellaisina kokonaisuuksina kuin niiden esittäjät taiteensa ymmärtävät, vaan tutkijan taustasta riippuen on keskitytty joko tanssiin tai musiikkiin.

Itseäni kiinnostavat nimenomaan kokoelman lupaamat ”koreomusikologiset” näkökulmat, enkä tunne Kaakkois-Aasian esitystaiteita niin hyvin, että voisin niiden käsittelyä edes arvioida syvällisemmin. Eri taiteenlajien kietoutuminen toisiinsa esityskokonaisuudessa ei kuitenkaan ole globaalisti harvinainen ilmiö, vaan erittäin tavallinen muun muassa itselleni tutummissa länsiafrikkalaisissa perinteissä. Siten on suorastaan outoa, ettei koreomusikologista eli musiikin- ja tanssintutkimuksen menetelmiä yhdistävää tutkimusalaa oikeastaan ole vieläkään olemassa, vaikka jotkut tutkijat ovat ottaneet askelia tähän suuntaan omissa kirjoituksissaan. Näin ollen tämä 14 artikkelin kokoelma on erittäin tervetullut avaus. Useita artikkeleita yhdistää lisäksi yhteiskunnallisten muutosten ja niihin kytkeytyvien esitysperinteiden muutosten tarkastelu, ja siten se tarjoaa Kaakkois-Aasian esitysperinteistä kiinnostuneille varmasti paljon enemmän arvokasta sisältöä kuin mihin tässä arviossa tartun.

Koreomusikologisia näkökulmia ajatellen kokoelman ensimmäiset kolme artikkelia ovat antoisimpia, sillä niissä on vahvemmin teoretisoiva ote, kun taas muut artikkelit lähinnä havainnollistavat musiikin ja tanssin tai liikkeen kietoutumista alueen moninaisissa esityslajeissa. Kirjan avaava, artikkelien aiheisiin johdatteleva Ricardo D. Trimillosin artikkeli esittelee kokoelman tutkimuksellisia lähtökohtia. Trimillos selventää, että tavoitteena ei ole ollut pelkästään etnomusikologian ja etnokoreologian (tai tanssiantropologian) rajan ylittäminen tai hälventäminen, vaan kirjoittajat ovat arvioineet kriittisesti aiempia tutkimustapoja ja -menetelmiä, niiden mahdollisesti etnosentrisiä lähtökohtia, sekä tutkimuksessa käytettyjä diskursseja.

Juuri kysymys tutkijoiden käyttämistä diskursseista on monitahoinen ja varmasti pohtimisen arvoinen kaikille musiikin- ja tanssintutkijoille. Ensinnäkin kaakkoisaasialaisten perinteiden tutkimuksessa joudutaan Trimillosin mukaan tekemisiin vähintään neljänlaisten diskurssien kanssa: perinteen harjoittajien kulttuurinsisäinen diskurssi, kansallinen diskurssi, kansainvälinen (lähinnä englanninkielinen) diskurssi sekä tieteenalakohtainen akateeminen diskurssi. Toiseksi, Trimillos huomauttaa osuvasti, että ”tieteellisillä kuvauksilla on taipumus yksinkertaistaa esitysgenre niihin elementteihin, jotka on helpoin kuvata sanallisesti” (s. 9). Kuitenkaan esimerkiksi pelkän laulutekstin tarkastelu ei kerro paljoakaan esityksen merkitysulottuvuuksista.

Tältä pohjalta monet kirjoittajista ovat päätyneet ottamaan lähtökohdaksi ruumiillisuuden, joka on väistämättä esiintyjän toiminnan lähtökohtana, oli kyse sitten musiikista, tanssista, muunlaisesta liikkeestä tai näiden yhdistelmistä. Ruumiillisuuteen kytkeytyy myös Henry Spillerin esittämä teoria siitä, että hänen tutkimassaan sundalaisessa tanssiperinteessä (ja mahdollisesti muissakin samankaltaisissa Kaakkois-Aasian taidemuodoissa) sekä muusikoiden että tanssijoiden käyttämät rytmitavut olisivatkin soittamisen ja tanssimisen yhteinen lähtökohta eivätkä vain rummuilla soitettujen rytmikuvioiden jäljittelyä. Spiller esittää rytmitavut alkuperältään mantrojen kaltaisina rituaalisina elementteinä, joita toistamalla ihminen voi lähestyä henkimaailmaa, ja siten tanssi olisi toinen tapa tavoitella tätä yhteyttä yliluonnolliseen, musiikki puolestaan tapa tehdä kuuluvaksi tanssijan sisäistä maailmaa. Tätä teoriaa tukee hänen mielestään sundalaisen tanssin ”taktiilinen orientaatio”, perinteinen näkemys tanssista ennemminkin ruumiillisesti koettuna kuin visuaalisena taiteena. Vaikka teoria itsessään on spekulatiivinen, Spiller havainnollistaa esimerkeillään rytmitavujen yhteydet tanssiliikkeisiin selkeästi. Tämä uudenlainen lähestymistapa, joka huomioi myös puhuttujen tavujen intonaation, saattaa hyvinkin innostaa muita tutkijoita tarkastelemaan esimerkiksi sitä, mitä monien muidenkin tanssi- ja musiikkiperinteiden opiskelussa käytetyt rytmitavut oikeastaan opettavat tanssijalle tai soittajalle, mikä on niiden merkitys kyseisessä kulttuurissa ja perinteessä.

Kolmas teoreettisempi artikkeli keskittyy ennen kaikkea äänen ja liikkeen keskinäisistä suhteista käytetyn terminologian selkiyttämiseen ja erilaisten vuorovaikutussuhteiden määrittelyyn. Kendra Stepputat käyttää erilaisten vaihtoehtojen havainnollistamisessa esimerkkinä balilaista kecak-tanssidraamaa, jonka erilaisista toteutustavoista ja esityskokonaisuuden eri osista on löydettävissä lähes kaikki esitetyt suhdevaihtoehdot, vaikka lähes kaikki esiintyjistä tuottavat itse sekä ääntä että liikettä. Päinvastoin kuin Spiller, jonka analyysin lähtökohta on vahvasti ruumiillinen ja kulttuurisidonnainen, Stepputat pyrkii ennemminkin kulttuurista riippumattomiin analyyttisiin käsitteisiin ja tarkastelee tanssia ja liikettä ennemminkin visuaalisena kuin taktiilisena elementtinä. Mitään tiukkaa luokittelua ei artikkelissa esitetä, vaan Stepputat kartoittaa erilaisia vaihtoehtoja graafisen kuvan muodossa, jossa huomioidaan äänen ja liikkeen rakenteiden (improvisaatiosta kiinteään sävellykseen tai koreografiaan) sallimat mahdollisuudet vuorovaikutukseen sekä toisaalta kysymys siitä, kenellä on johtava rooli esityksessä.

Myös muut kokoelman artikkeli havainnollistavat Kaakkois-Aasian esitysperinteiden monimuotoisuutta sekä musiikin ja tanssin suhteita lähestyen aihetta erilaisista näkökulmista. Tarkastelun lähtökohtana ovat joissakin artikkeleissa tietyn kulttuurin sisäiset diskurssit, toisissa taas tukeudutaan ennemminkin perinteisempään musiikki- ja liikeanalyysiin. Esimerkiksi Made Hood tarkastelee balilaisten taiteilijoiden puheessa toistuvaa energian käsitettä ja sen ilmenemistä balilaisessa tanssissa ja gamelan-musiikissa sekä tämän energian merkitystä tanssijoiden ja muusikoiden vuorovaikutuksen kannalta. Patricia Matusky puolestaan analysoi malesialaisen varjonukketeatterin nukkejen ja nukkemestarin liikkeitä suhteessa esitystä säestävään musiikkiin, ja Tan Sooi Beng käsittelee samaan tapaan Malesian kiinalaisväestön lohikäärmetanssiesitysten kollektiivisesti tuotettuja liikkeitä ja lohikäärmeen liikehdintää säestävää musiikkia. Molemmissa korostuu esittäjien pitkän harjoittelun kautta kertynyt ammattitaito ja erityisesti muusikoiden kyky reagoida välittömästi liikkeessä tapahtuviin muutoksiin.

Mainittakoon vielä lyhyesti kirjan kaksi viimeistä artikkelia, kirjoittajinaan Lawrence Ross ja Birgit Abels, joissa liike ymmärretään hieman toisella tapaa kuin (vain) tietyssä esitystilanteessa tapahtuvana liikkeenä. Kyse on molemmissa tapauksissa laajalla alueella saaristossa ja rannikoilla asuvista vähemmistöryhmistä, joiden perinteistä elämäntapaa leimaa merellä liikkuminen ja joiden perinteisissä juhlissa erilaiset kulkueet ovat keskeisessä asemassa. Ehkä juuri liikkuvasta elämäntavasta johtuen käsitellyt musiikkiperinteet näyttäytyvät artikkeleissa joustavina: soittimia saatetaan korvata toisilla ja lauluja on omaksuttu eri aikoina eri lähteistä, mutta musiikkiperinne on säilyttänyt ominaispiirteensä ja erityisesti vanhemmissa rituaaleissa korostuu edelleen musiikin säestämä liikkuminen paikasta toiseen.

Sounding the Dance, Moving the Music on vajaan parinsadan sivun mittaansa ja verrattain tiukasti rajattuun aihepiiriinsä nähden huikean monipuolinen artikkelikokoelma. Artikkelien näkökulmien uutuusarvoa suhteessa aiempaan Kaakkois-Aasian esitysperinteiden tutkimukseen en osaa arvioida, mutta vähintäänkin ne vakuuttavat lukijan siitä, että musiikin ja tanssin tai liikkeen keskinäiset suhteet ovat jo tällä maantieteellisellä alueella moninaiset ja niissä riittää tutkittavaa vielä pitkäksi aikaa, koko muusta maailmasta puhumattakaan. Samoin käy selväksi, että musiikin ja tanssin suhteen tarkastelussa on vielä runsaasti tilaa uusille näkökulmille, teorioille ja analyysimenetelmille. Tämä kokoelma on siten yksi merkittävä etappi jatkossa toivottavasti laajenevalla koreomusikologisen tutkimuksen polulla.

**
Arvion kansikuva: teoksen kansikuva. © Routledge

LISÄÄ KOMMENTTI