”VASEMMAN SIERAIMEN PROFESSORIT” JA TUTKIMUKSEN POPULARISOINNIN TÄRKEYS

FM Lasse Lehtonen (Helsingin yliopisto) on Musiikin suunnan päätoimittaja, joka ei aina halua ymmärtää väkisin rakennettuja raja-aitoja tieteentekijöiden ja toimittajien välillä.

Olin taannoin kuuntelemassa suuren mediatalon tiedetoimituksen esimiehen puheenvuoroa, kun sieltä se taas tuli.

”Tutkijat tietävät usein vain omasta kapeasta tutkimusalueestaan, mutta eivät ymmärrä maailmaa sen ulkopuolella.”

Näitä omaan maailmaansa sulkeutuneita tonttuja kutsutaan kuulemma journalistipiireissä vitsikkäästi ”vasemman sieraimen professoreiksi”.

”Toimittajia tarvitaan sitten kontekstualisoimaan tietoa, jota tutkijat eivät osaa nähdä laajemmassa yhteydessä”, meille kerrottiin.

Huokasin syvään. Miksi tähän näkemykseen maailmasta mitään ymmärtämättömistä tutkijoista törmää nykyään niin hirveän usein?

Toimittajien hyödyllisyyttä tiedemaailmassa en kyseenalaista millään muotoa. Journalisteja tarvitaan tiedemaailman vahtikoiriksi – varsinkin silloin kun tutkittavalla aiheella ja mullistavalla tuloksella on laajempaa yhteiskunnallista merkitystä – ja etsimään uusia näkökulmia tutkimustiedon esittämiseen. Hyvällä toimittajalla on taatusti parempi vainu ja kyky tehdä tiedeaiheesta yleisesti tai kaupallisesti kiinnostava esittämällä se lukijaa lähellä olevassa kontekstissa. Samalla itse tutkimustuloskin tulee parhaimmillaan kuin vahingossa tunnetuksi.

Mutta selittäkää nyt joku: miksi tutkijan titteli vie tutkijalta yhtäkkiä ymmärryksen aivan kaikesta muusta kuin tutkimuskysymyksestään? Pahimpia ovat ilmeisesti professorit, nuo yliopiston käytävillä hiippailevat ylierikoistuneet hyypiöt, jotka leijuvat itsekseen sellaisissa ulottuvuuksissa etteivät muusta ymmärräkään kuin siitä omasta, mikroskooppisen kapeasta erikoisalastaan.

Kaikessa irvokkuudessaan näkemys voisi jopa naurattaa, ellei se vetäisi vakavaksi. Se, että kykenee käsittelemään ja ymmärtämään syvällisesti yhtään kapeaa siivua omasta erityisalastaan edellyttää ympäröivien ilmiöiden ja syy-seuraussuhteiden sekä niitä ympäröivien ilmiöiden ja syy-seuraussuhteiden sekä vähintään osittain myös niitäkin ympäröivien ilmiöiden ja syy-seuraussuhteiden perusteellista tuntemista ja ymmärtämistä. Ympäröivien syy-seuraussuhteiden tärkeys on oikeastaan loputtomiin laajeneva kehä. Lisäksi kai oletettavaa on, että tutkijalla on valmiiksi vähintäänkin keskitason yleissivistys.

Se on aika paljon enemmän kuin kapean alan tietoa. Se jos jokin on kontekstualisoimista.

”Konteksteja ymmärtämätön tutkija” on ajatuksena itse asiassa suurin piirtein yhtä naiivi ja älyllisesti epärehellinen kuin jos vaikkapa esittäisin tosissani, että toimittajat eivät osaa ajatella, vaan pelkästään kirjoittaa. Väite olisi tietysti loukkaava ja ylimielinen. Samaa ylimielisyyttä tutkijoita kohtaan osoittaa tiedetoimituksen esimies, jonka mukaan tutkijat eivät osaa kontekstualisoida tietoa.

Vasemmasta sieraimesta koko kehoon

En kuitenkaan kirjoita tätä kritisoidakseni mainitsemaani tiedetoimituksen esimiestä vaan nostaakseni esille kysymyksen: mitä asialle voisi tehdä? Sillä vaikka voi tuntua kohtuuttomalta että tutkijoiden pitäisi lähteä kaatamaan enimmäkseen epäoikeutettuja ja (nyky-)todellisuuteen perustumattomia mielikuvia, asian eteen ei taatusti tee kukaan muu puolestamme yhtään mitään.

Näkemys omaan maailmaansa sulkeutuneista, mikroskooppisen kapean alan asiantuntijoista ei nimittäin suinkaan ole harvinainen eikä se ole kovin uusikaan. Oikeastaan se on kyllästymiseen asti kulunut, läpikäyty ja kivikautinen, ja vielä vähän aikaa sitten kuvittelin sen olevan myös kuopattu. Jostain syystä siihen on törmännyt viime aikoina yhä useammin – oletettavasti osana laajempaa tiedevastaisen maailmankatsomuksen nousemista, vaikka tiedetoimittajilla ei tämän suuntauksen kanssa mitään tekemistä olekaan.

Näkemys on kuitenkin ongelmallinen paitsi tutkijan yksilöllisistä lähtökohdista myös laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Valtava reservi asiantuntemusta, tietoa ja ymmärrystä valuu hukkaan, jos tutkijoilta ei osata pyytää kuin satunnaisia kommentteja jostain todella kapeasta yksityiskohdasta, pahimmillaan vahvistamaan jo olemassa olevia näkemyksiä.

Helpoin vastaus olisi toki sulkeutua koko keskustelun ulkopuolelle ja keskittyä tärkeimpään eli itse tutkimukseen, mutta se taas vahvistaisi mielikuvaa entisestään, tai oikeastaan lopulta osoittaisi sen todeksi. Kun tutkijoiden ja ”muun maailman” välille rakentuu muuri, sen läpäisyyn toimittajat ovat jo välttämättömyys – eikä se ole terve lähtökohta tieteen tai mediankaan kannalta, sillä toimittajat väkisin katsovat asioita aina hieman eri näkökulmasta kuin tutkijat. Nämä ongelmat on myös tunnistettu: niitä käsitellyt jo 1990-luvulla tieteen ja median toisistaan poikkeavia lähtökohtia vertaillen esimerkiksi Shortland & Gregory (1991). Peters (2013) taas on tuonut esille, kuinka tieteen ja median suhteita on kuvattu esimerkiksi sanoilla ”distance”, ”gap”, ”barrier”, ”fence”, ”oil and water” ja ”creative tension”. Ei siis kuulosta erityisen hyvältä lähtökohdalta.

Tiedemaailma ja media sekä niiden välinen rajapinta ovat kuitenkin kaikki murroksessa. Tutkimukset median ja tieteen suhteista osoittavat, että raja on itse asiassa hyvinkin häilyvä – ja se lienee muuttumassa entuudestaan varsinkin nuoren tutkija- ja toimittajasukupolven myötä. Nuorten tutkijoiden on esimerkiksi huomattu viestivän aktiivisesti sosiaalisessa mediassa omasta tutkimuksestaan ja tämän tuovan heille enimmäkseen myönteistä huomiota; sitä paitsi medianäkyvyys ylipäänsä koetaan enimmäkseen positiivisena asiana tiedeyhteisössä, olivatpa lähtökohdat kuinka erilaisia tahansa (esim. Peters 2014). Yliopistoyhteisö on sekin havahtunut medianäkyvyyden, avoimen julkaisemisen ja tieteen yleistajuistamisen tärkeyteen. Yleistajuisesta julkaisemisesta ja aktiivisesta yhteiskunnallisesta osallistumisesta on tehty viime aikoina yhä vahvemmin painotettuja mittareita myös apuraha- ja työpaikkahauissa (esim. Tachibana 2017).

Oikeastaan voisikin ehkä kärjistää, että tieteen popularisoiminen ei ole enää ”ylimääräinen” vaan jopa oleellinen osa tutkijan tehtäviä. Mutta samalla sitä voi pitää tärkeämpänäkin tehtävänä kuin vain yhtenä yhteisön sanelemana välttämättömyytenä, jolla voidaan kerätä pisteitä virantäyttöön. Tieteellisen tiedon arvoista tinkimätön tutkimuksen yleistajuistaminen – ja nimenomaan tinkimättömyys on ensiarvoisen tärkeää, sillä popularisoimisen ei tulisi typistyä pikkuhauskojen, tutkimusta epämääräisesti sivuavien 160 merkin mittaisten pinnallisten viestien rääkymiseksi sosiaalisessa mediassa – on kuitenkin suuri palvelus paitsi tiedeyhteisölle, myös itse tieteelliselle ajattelulle ja yhteiskunnallekin. Siksi se on ainakin askel, josta on helppo aloittaa.

Loputtomiin lähtökohta ei toki kanna. Monet kantavat huolta siitä, riittääkö esimerkiksi tietokirjoille tai edes asiantuntijablogeille lukijoita nykypäivänä. Mutta juuri tämä onkin ehkä sitä kontekstualisointia, johon tarvitaan toimittajia: minä en nimittäin ole koskaan halunnut kyseenalaistaa heidän taitoaan kontekstualisoida tietoa – ainakaan laatulehtien palveluksessa. Päinvastoin: tiedemaailmassa heitä tarvitaan yhtä lailla kuin yhteiskunnassa laajemminkin.

Olin muuten taannoin kuuntelemassa toisessa tilaisuudessa myös mittavan määrän tiedonjulkistuspalkintoja keränneen professori Kari Enqvistin puheenvuoroa tutkimuksen popularisoimisesta. Enqvist piti huonona lähtökohtana popularisoimiselle sitä, että kokee tämän jotenkin tarpeelliseksi tai välttämättömäksi yhteiskunnan suuntaan. Vaikka en itse tätä Enqvistin näkemystä allekirjoitakaan, hänellä oli kuitenkin tarjota tilalle parempaa motivaatiota: oma kiinnostus ja intohimo tutkimusaihetta kohtaan ja halu jakaa edes palanen tuota kiinnostusta ja intohimoa myös muulle maailmalle.

Tämä on lähtökohta, johon kenen tahansa tutkijan on varmasti helppo yhtyä.

Lähteet

Peters, Hans Peter 2013. ”Gap between science and media revisited: Scientists as public communicators”. Proceedings of the National Academy of Sciences 110. Internet-lähde: http://www.pnas.org/content/110/Supplement_3/14102.full (tarkistettu 27.2.2017).

Peters, Hans Peter 2014. ”The two cultures. Scientists and journalists, not an outdated relationship”. MÈTODE Science Studies Journal 4: 163–169.

Shortland Michael & Jane Gregory 1991. Communicating Science: A handbook. London: Longman Scientific.

Tachibana, Chris 2017. ”New tools for measuring academic performance”. Science. Internet-lähde: http://www.sciencemag.org/careers/features/2017/02/new-tools-measuring-academic-performance (tarkistettu 26.2.2017).