JOHDANTO “TEMPPELEIDEN MUSIIKKIIN”

HuK Aleksi Haukka on musiikkitieteen opiskelija Helsingin yliopistosta.

Benito Jerónimo Feijoo Montenegro syntyi Casdemirossa Orensessa 8. lokakuuta 1676 ja kuoli 26. syyskuuta 1764 Oviedossa (Fernández González 2012: 12). Feijoo oli ensimmäisiä ja myös merkittävimpiä espanjalaisen valistuksen edustajia (Fernández González 2012: 12; Martín Moreno 1976: 40). Häntä pidetään myös yleisesti espanjalaisen esseen isänä (Bueno 2017: 95). Espanjalaiselle valistukselle on kuvaavaa, että Feijoo oli benediktiinimunkki; hänelle tiede ja uskonto eivät olleet kilpailijoita, vaan harmonian lähde (Delpy 1936: 111).

Feijoo oli vanhin perheensä kymmenestä sisaruksesta. Feijoo kuitenkin luopui esikoisoikeudestaan 14-vuotiaana ja lähti benediktiiniluostariin. Vuonna 1692 opinnot veivät hänet ensin kolmeksi vuodeksi Pontevedraan, sitten kolmeksi vuodeksi Salamancaan ja sen jälkeen Leóniin. Opintojen päätyttyä Feijoo opetti taiteita entisessä opinahjossaan, Salamancan Colegio de San Vicentessä. Hän palasi kotiseuduilleen Galiciaan San Juan de Poyon Colegio de Teologíaan vuonna 1708. Seuraavana vuonna 1709 Feijoo muutti Oviedoon, Colegio de San Vicenteen, jossa hän asui lopun elämäänsä. Colegio de San Vicentessa hän piti hallussaan vaihtelevia teologian professuureja ja muita virkoja aina vuoteen 1739 asti, jolloin hän jäi lopullisesti eläkkeelle. (Fernández González 2012: 13.)

Varsinaisen kirjallisen työnsä Feijoo aloitti kypsässä iässä, melkein 50-vuotiaana, kun lääkäri Martínezia puolustava Carta Apologética de la Medicina Escéptica, del doctor Martínez ilmestyi vuonna 1725 (Fernández González 2012: 14). Kirjoituksessa Feijoo hyökkää voimakkaasti ja ironisesti lääketiedettä vastaan siten, kuin sitä tavallisesti harjoitettiin (ks. Delpy 1936: 92). Vuonna 1726 ilmestyi ensimmäinen kappale Feijoon pääteoksesta, esseekokoelmasarjasta Teatro crítico universal (TC), joka ilmestyi yhdeksänä niteenä vuosien 1726–1740 aikana. Esseiden päämäärä oli käsitellä kaikenlaisia aiheita ja oikaista yleisiä virhekäsityksiä. Aiheiden laaja-alaisuus käy hyvin ilmi pelkästään tuomalla esiin joitakin otsikoita Teatro crítico universalin ensimmäisen kirjan kuudentoista esseen joukosta: ”Kansan ääni” (Voz del Pueblo), ”Hyve ja pahe” (Virtud y Vicio), ”Lääketiede” (Medicina), ”Menetelmä terveyden ylläpitämiseksi” (Régimen para conservar la salud), ”Kirjallisen ammatin puolustus” (Desagravio de la profesión literaria), ”Pyrstötähdet” (Cometas), ”Moderneja filosofeja vastaan” (Consectario contra Filósofos modernos), ”Naisten puolustus” (Defensa de las Mujeres) ja ”Temppeleiden musiikki” (Música de los Templos). Politiikkaa, filosofiaa, historiaa, yhteiskuntaa, matematiikkaa, rakkautta, tähtitiedettä, opetusta, estetiikkaa ja lääketiedettä: Feijoon esseissä käsitellään kaikkea maan ja taivaan välillä. Syy tähän oli myös käytännöllinen: monipuolisuuden päämäärä oli estää lukijoita kyllästymästä (Martín Moreno 1976: 45).

Teatro crítico universalin jälkeen kirjallinen tuotanto jatkui kirjasarjalla Cartas eruditas, y curiosas (CE). Viisi vuosien 1742 ja 1760 välillä julkaistua kirjaa pitävät sisällään 163 Feijoon kirjettä. Aihepiiri pysyi yhtä laajana kuin TC:ssäkin. Sekä Teatro crítico universal että Cartas eruditas, y curiosas herättivät Espanjassa paljon keskustelua ja kiivaaksikin yltynyttä polemiikkia (Fernández González 2012: 41–44). Feijoolle totuus oli pakkomielle, eikä hänellä ollut tapana silotella eikä säästellä sanojaan (Marín Moreno 1976: 53). G. Delpy nimesi väitöskirjansa Feijoo et l’esprit européen (1936) kaksi ensimmäistä Feijoon tuotantoa käsittelevää lukua – ”L’esprit critique” ja ”L’esprit scientifique” – painottamaan tämän kriittistä ja tieteellistä asennetta. Ainoastaan teologiassa Feijoo, Canon periaatteen mukaisesti, hyväksyi auktoriteettiin vetoamiseen (ks. TC VII, XV ”Causas del Amor”, §. VII, 25.). Monet Feijoon lukijat ovat huomioineet hänen tyylinsä yksilöllisyyden ja persoonallisuuden (Fernández Gonzaléz 2012: 15). Feijoo itse kirjoittaa:

”Kaikki ovat huomanneet, että minun tyylini on minun, siinä on aina luonne, joka erottaa sen muista tyyleistä. — Jokaisella ihmisellä on oma luonteensa, joka erottaa sen ja tekee sen erottuvaksi, niille joilla on jonkin verran tuntemusta.” (Ks. emt.: 16.)

Tämän viimeisen ajatuksen lausuu myös 1700-luvun jälkipuolen valistusmies Gaspar Melchor de Jovellanos (1744–1811) eräässä kirjeessään: ”Hyvä ystäväni, luonto on antanut jokaiselle ihmiselle oman tyylin, samoin kuin ulkomuodon ja luonteen.” (Ems.)

Feijoo ja musiikki

Kaunotaiteista musiikilla oli erityinen sija Feijoon esseetuotannossa (Fernández Gonzaléz 2012: 40–41). Musiikkia erityisesti käsitteleviä kirjoituksia ovat ”Música de los Templos” (TC I, XIV, 1726), ”En respuesta a una objeción musical” (CE I, 23, 1742), ”Maravillas de la Música, y cotejo de la antigua con la moderna” (CE I, 44, 1742) ja ”El deleite de la Música, acompañado de la virtud hace en la tierra el noviciadio del cielo” (CE IV, 1, 1753). Viittauksia musiikkiin on muissa myös esseissä. Erityisesti on syytä mainita estetiikkaa käsittelevät esseet ”Razón del Gusto” (TC VI, XI) ja ”El no sé que” (TC VI, XII) vuodelta 1734.

1700-luvulla Espanjassa käytiin useita musiikkiin liittyviä polemiikkeja, ja niistä on varsin laaja esitys Historia de la música española -sarjan neljännessä, 1700-lukua käsittelevässä Antonio Martín Morenon kirjoittamassa osassa (2007). Eräs polemiikeista kehkeytyi Feijoon esseen ”Temppeleiden musiikki” seurauksena. Tässä esseessä Feijoo hyökkää uuden, italialaisen tyylin väärinkäyttöä vastaan ja arvostelee voimakkaasti espanjalaisia aikalaissäveltäjiään – paitsi Antonio de Literesiä (1673–1747), jota hän ylistää. Osansa saa moitteista saa myös viulujen käyttö kirkoissa (kappale 42).

Ennen Feijoon ”Temppeleiden musiikkia” musiikkipolemiikkia oli Espanjassa käyty eräästä Sebastián Durónin, Real Capillan kapellimestarin, käyttämästä dissonanssista (Martín Moreno 1976: 36–37). Tämä kuitenkin oli pientä verrattuna suureen polemiikkiin, jonka sytykkeenä oli katalonialaisen säveltäjän Francisco Vallsin Scala Aretina –messun (1702) eräs dissonanssi. Varsinainen polemiikin aihe oli musiikin olemus ja säännöt (tai ehkä pikemminkin lait). Kiista alkoi varsinaisesti vuonna 1716, jolloin palencalainen urkuri Joaquín Martínez de la Roca hyökkäsi Vallsia vastaan sanoen, että musiikki koostuu yleisistä säännöistä, joita rikkomalla musiikin olemus tuhoutuu. Valls, joka itse oli maltillinen traditionalisti, puolustautui vastaamalla, että musiikki, kuten muutkin taidot ja tieteet, täydellistyi päivä päivältä. Kirjalliseen ajatustenvaihtoon osallistui lopulta ainakin 55 espanjalaista kapellimestaria. (Martín Moreno 1976: 298; Martín Moreno 2007: 417–418.) Kiistaan osallistuneet muusikot jakautuivat yleisesti kahteen leiriin: traditiosta voimakkaasti kiinni pitäviin ja niihin, jotka pitivät muutosta musiikin luontoon kuuluvana (Martín Moreno 1976: 36).

Feijoon kirjoitus ei näin ollut aivan ennenkuulumaton Espanjan musiikkielämässä. Martín Moreno (1976: 193) on huomioinut – kuten myös Feijoon aikalaiset – että eräiltä kohdin Feijoon kritiikki on vastaavaa kuin aikaisemmassa Pedro Paris y Royon kirjoituksessa Memorial sobre la música de los Templos. Martín Morenon (ems.) mukaan Paris y Royon kirjoitus on ”melkein kuin malli” Feijoon esseelle.

Eikä ole lainaan yllättävää, että ”Temppeleiden musiikki” synnytti polemiikkia kuten vuonna 1726 julkaistu Teatro crítico ylipäänsä (Martín Moreno 1976: 189–191). Väittely erilaisista aiheista oli karakteristista 1700-luvun alkupuoliskon Espanjalle (emt.: 189); ”jokainen ryhtyy kriitikoksi, eikä kukaan ole turvassa titteleidensä tai virkojensa vuoksi”, Martín Moreno kirjoittaa tästä ajasta (emt.: 235). Kun muusikoiden arvostelija oli vieläpä ilmeisesti itseoppinut ei-muusikko, niin sitä suuremmalla syyllä syytöksiin oli vastattava (emt.: 64, 192). Ensimmäiset kirjoitukset puolesta ja vastaan ilmestyivät jo samana vuonna (emt.: 201). Ensimmäinen vastaus tuli Eustaquio Cerbellón de la Veralta, Real Capillan muusikolta. Se oli 63-sivuinen vuoropuhelu, johon osallistuu kolme aktoria Terpasto, Niciato ja Asiodoro. Kaksi ensimmäistä tulee kysymään Asiodoron mielipidettä Teatro crítico universalista. (Ks. emt.: 202, 206.) Asiodoron suulla esitettyjä ajatuksia ovat muun muassa, että kaikki iloinen musiikki ei ole teatraalista – Feijoolle vakavuus oli keskeinen ominaisuus kirkkomusiikissa – että sävelet kuuluvat vain korvalle eivät ymmärrykselle, että viulut eivät sinänsä ole sopimattomia ja että maku on musiikin tärkein objekti tai päämäärä (ks. emt.: 207–209).

Jo pian Cerbellónin kirjoituksen jälkeen ilmestyi urkuri Fray José Madarian kirjoitus, jossa hän hyökkää Cerbellónia vastaan ja puolustaa Feijoota ja hänen musiikillista perehtyneisyyttään (Martín Moreno 1976: 214–215). Tähän puolestaan vastasi José Gutierrez kirjoituksella, jossa hän myös pyrki rauhoittelemaan keskustelua (emt.: 216–217). Nämä olivat vain Madridissa julkaistuja polemiikkeja. Esimerkiksi Salamancassa viulisti Juan Francisco de Corominas oli 1726 joulukuussa julkaissut kirjoituksen, jossa hän vastusti Feijoon ajatuksia esimerkiksi viuluista ja kromaattisuudesta. Corominas nostaa aikalaissäveltäjistä Antonio de Literesin rinnalle Joseph de Torresin (1670–1738), José de San Juanin (k. 1747), José de Nebran (1702–1768; on tosin myös mahdollista, että Madaria tarkoittaa jotakuta toista Nebran muusikkosuvun jäsentä), Juan Serqueiran (k. 1726, tekstissä kirjoitusasu Sequeira) ja italialaisista Corellin, Albinonin ja Vivaldin. (Ks. emt.: 219–227.) Yhteensä polemiikkiin osallistui ainakin 14 eri kirjoittajaa, eikä mielipiteitä puolin ja toisin ole varmaankaan tarpeen esitellä tämän enempää. Aina kysymys ei suinkaan ollut mieltäylentävästä keskustelusta. Voisi sanoa, että vihapuhettakin esiintyi. (Ks. esim. emt.: 244, 246–247.)

”Temppeleiden musiikki” ja muut Feijoon musiikkikirjoitukset vaikuttivat huomattavaan määrään espanjalaisia teoreetikoita – olivat nämä teoreetikot sitten ”progressiivisia” tai ”konservatiivisia” – joiden ei voi sanoa varsinaisesti ottaneen osaa polemiikkiin (Martín Moreno 1976: 274, 315, 341). Paavi Benedictus XIV:n Annus qui -ensyklikassa (1749) Feijooseen viitataan musiikin yhteydessä kolme kertaa myönteiseen sävyyn (emt.: 270–271). Martín Morenon mukaan (emt.: 67) tämän ensyklikan ilmestymisen seurauksena Feijoo vetää takaisin sanojaan viuluista kirkossa neljännessä Cartas eruditas, y curiosas -kirjan (1753) esipuheessa. Ensyklikassa kun viulut sallitaan (ks. emt.: 272).

Käännöstyötä varten on tarkasteltu Vaquette d’Hermilly ranskankielistä käännöstä vuodelta 1746. Kiitän Grisell Macdonel-Kvistiä avusta eräiden vaikeatulkintaisten kohtien kanssa.

Jatka tästä Feijoon esseen “Temppeleiden musiikki” käännökseen.

Kirjallisuutta:
Benito Jerónimo Feijoon esseetuotantoa on luettavissa internetissä osoitteesta: http://www.filosofia.org/feijoo.htm.

Lähteet

Bueno, Gustavo 2017 [1964]. ”Sobre el concepto de ’ensayo’”. El padre Feijoo y su siglo. Ponencias y comunicaciones presentadas al simposio celebrado en la Universidad de Oviedo del 28 de septiembre al 5 de octubre de 1964, I (1966): 89–112. Internet-lähde: http://www.filosofia.org/aut/gbm/1964ensa.htm (tarkistettu 14.2.2017).

Delpy, Gaspar 1936. Feijoo et l’Esprit Européen. Pariisi: Librairie Hachette.

Fernández González, Ángel-Raimundo, 2012 [1980]. ”Introducción”. Teoksessa Teatro Crítico Universal, kirj. Benito Jerónimo Feijoo, toim. Fernández González, Ángel-Raimundo. Madrid: Cátedra, 9–50.

Martín Moreno, Antonio, 1976. El Padre Feijoo Y Las Ideologias Musicales Del XVIII En Espana. Espanja: Instituto de Estudios Orensanos Padre Feijoo.

Martín Moreno, Antonio, 2007 [1985]. Siglo XVIII. Historia de La Música Española 4. Madrid: Alianza Editorial.

**

Artikkelin kansikuva: Juan Bernabé Palominon (1692–1777) näkemys Feijoosta. Lähde: Wikimedia Commons.