VALIKKO
taikokansi

Taiko-rummut ja sukupuoliroolit Japanissa

RSS
Facebook
Google+
http://musiikinsuunta.fi/2016/02/taiko-rummut-ja-sukupuoliroolit-japanissa/
Twitter
Share

rikukoivurinne

 

FM Riku Koivurinne on Helsingin yliopistosta valmistunut japanologi.

 

Tämä artikkeli perustuu kirjoittajan Helsingin yliopistossa tarkastettuun pro gradu -tutkielmaan ”Performing Tradition and Gender: Analyzing and comparing gender related discourses in Japanese professional and recreational taiko drumming”. Tutkimus on luettavissa kokonaisuudessaan Helsingin yliopiston Ethesis-palvelussa.

Tarkastelen tässä pro gradu -tutkimukseeni perustuvassa artikkelissa sukupuolirooleja japanilaisessa taiko-rumpujen soitossa. Alkuperäisessä tutkielmassa käytin teoriana performatiivisuuden käsitettä Judith Butlerin työstä Gender Trouble: Feminisim and the Subversion of Identity. Teorian pohjalta tutkin sukupuolirooleja taiko-rumpujen ammattilais- ja harrastajapiireissä, sekä sitä, kuinka sukupuoliroolien ”suorittaminen” perinteisten sukupuolikäsitysten piirissä ja niiden ulkopuolella vaikuttaa yleisöön ja kriitikoihin. Lisäksi tarkastelin third space -teorioiden avulla taiko-rumpuryhmien toimintaa kodin ja työpaikan ulkopuolisessa niin kutsutussa kolmantena tilassa, jossa japanilaisen naisen mahdollisuus toimia todettiin vapaammaksi kuin kodissa tai töissä. Saman teorian avulla tutkin myös, kuinka erilaiset naisista koostuvat taiko-ryhmät käyttävät asemaansa vastustamaan perinteisiä sukupuolirooleja ja stereotypioita Japanissa. Analyysin metodina toimi kriittinen diskurssianalyysi, jonka avulla analysoin pääasiassa tutkielmaa varten kesällä 2015 Taiko Center -nimisessä harjoituskeskuksessa tehtyjä haastatteluita. Niitä täydennettiin lähdekirjallisuuden haastatteluilla ja kuvilla.

Käsittelen tässä artikkelissa pro gradu -tutkimukseni havaintoja. Pohjaan omat havaintoni haastatteluihin, jotka toteutin Taiko Centerissä. Sen päämaja on Kiotossa, ja sillä on toimipisteitä useassa Japanin suurista kaupungeista. Taiko Center on Japanin suurin kaupallisesti taiko-tunteja tarjoava yritys, johon kuka tahansa voi mennä harjoittelemaan taiko-rummutusta kurssimuotoisesti. Kurssit kestävät yleensä kolme kuukautta ja kokoontuvat kerran tai kaksi viikossa, ja niitä järjestetään kaikille aina aloittelijoista suhteellisen edistyneisiin rumpaleihin. Syy, miksi alun perin kiinnostuin Taiko Centeristä ja sen opiskelijoita, oli arvio, jonka mukaan lähes 90 prosenttia keskuksen asiakkaista oli itse asiassa naisia. Tämä oli ristiriidassa taikosta aiemmin saamani maskuliinisen kuvan kanssa, joten tulin siihen lopputulokseen, että aiheesta voisi saada aikaan mielenkiintoisen tutkimuksen, jossa yhdistetään japanologiaa, musiikintutkimusta ja sukupuolentutkimusta.

Taiko-rumpujen taustaa

Taiko on termi, jolla viitataan japanin kielessä pääasiassa perinteisiin japanilaisiin rumpuihin, mutta puhekielessä taiko muuttuu usein yleiskäsitteeksi joka kattaa instrumenttien lisäksi niiden soittamisen ja joskus myös taiko-esitykset. Itse instrumentit, joihin taiko-termillä viitataan, ovat yksi harvoja aidosti japanilaisperäisiä perinteisistä instrumentteja, kun taas suuri osa muista perinteisistä Japanissa käytetyistä soittimista on omaksuttu historian aikana Kiinasta Japaniin. Rummut voidaan jakaa kahteen eri päätyyppiin valmistustekniikan mukaan: byō-daikoihin ja shime-daikoihin. Byō-daiko käsittää perinteisesti kaikki rummut, jotka on kaiverrettu kokonaisesta puunrungosta ja joissa kalvona käytetään niiteillä kiinnitettyä lehmännahkaa. Nykyään tämän tyypin rummut yleensä sorvataan jättimäisillä sorveilla tai halvempien rumpujen tapauksessa rakennetaan useammasta puunpalasta.

Nagadō-daiko on taiko-esityksissä kaikkien yleisin byō-daiko, ja sen tunnusmerkkinä on suhteellisen syvä runko. Nagadō-daikoja on monia eri kokoja, ja kaikkein isoimmista tämän tyypin rummuista käytetään nimitystä ō-daiko, kirjaimellisesti ”suuri rumpu”. Nämä rummut ovat kalvon halkaisijalta aina yli metrin, mutta voivat isoimmillaan olla jopa useita metrejä. Shime-daiko taas on toinen taiko-rumpujen päätyyppi, jonka kalvot kiristetään köyttä käyttäen. Näistä yleisin on noin virvelirummun kokoinen shime-daiko, jota käytetään taiko-esityksissä pääasiassa pitämään tahtia mutta myös vauhdikkaiden soolojen soittamisessa. Shime-daikosta on myös kookkaampia versioita, joita voidaan nähdä nykyajan taiko-esityksissä esimerkiksi vyötäröllä kannettavina versioina, jotka näin mahdollistavat esiintyjän liikkumisen ympäri lavaa hänen soittaessaan. (Varian 2005: 21–24.)

Video 1: Kodō-ryhmän esittelyvideo.

Muinoin taiko-rummut palvelivat hyvin toisenlaisissa tarkoituksissa kuin nykyään. Japanilaisissa kylissä oli yleensä yksi rumpu, jonka tehtävänä oli välittää viestejä kylästä pelloilla työskenteleville ihmisille. Isoja ja ääneltään kantavia ō-daiko-rumpuja käytettiin myös taistelukentällä antamaan joukoille komentoja. Taiko-rummuilla on myös satoja vuosia jatkunut rituaalinen merkitys Japanin etnisessä uskonnossa, shintolaisuudessa. Perinteisissä shintolaisissa kesäjuhlissa taikon soitolla kiitettiin jumalia, ja rummun äänen uskottiin myös kutsuvan itse jumalat paikan päälle ottamaan osaa juhlallisuuksiin. Osaksi tästä johtuen historiallisesti taiko-rumpuja on pidetty enemmänkin maaseutuun liittyvinä soittimina. (Bender 2012: 31–34.) Japanissa nykyinen tyyli soittaa taiko-rumpuja suuressa kokoonpanossa (kumi-daiko) mielletään usein satoja vuosia jatkuneeksi perinteeksi, mutta todellisuudessa nykymuotoinen esiintymistapa syntyi vasta 1950-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeen perinteisiä musiikkimuotoja yritettiin hillitä amerikkalaisen miehityshallinnon toimesta nationalismin kasvun pelossa, mutta Japanin miehityksen päätyttyä vuonna 1952 japanilaiset alkoivat taas elvyttää perinteistä musiikkia (Konagaya 2007: 2).

Nykymuotoisen taikon esiintymistavan luojana voidaan pitää jazzrumpali Daihachi Oguchia. Häntä pyydettiin vuonna 1947 tulkitsemaan Naganon prefektuurissa Suwan kaupungissa sijaitsevasta vanhasta soijavarastosta löytyneitä nuotteja jotka vaikuttivat olevan taikolle kirjoitettuja. Oguchi päätyi lopputulokseen, että nuotit olivat sävellys yhdelle taiko-rummulle, mutta kyseinen kappale tuntui Oguchista hitaalta ja ehkä jopa hieman tylsältä. Kokeneena jazzrumpalina hän alkoi kehittää keinoja, joilla kappaleesta saataisiin tapahtumarikkaampi ja mielenkiintoisempi esittää, ja hän päätyi ammentamaan inspiraatiota länsimaalaisesta rumpusetistä. Oguchi valitsi korkea-äänisen shime-daikon toimimaan virveli-rummun kaltaisessa roolissa, pitämään tasaista rytmiä kappaleissa. Keskikokoisille rummuille, kuten nagadō-daikolle, hän sovitti kappaleen melodian käyttäen länsimaisen rumpusetin tom-tomeja vertailukohtana. Isoimmat hänen käsiinsä saamista rummuista, köydellä kiristettävät okedō-daikot, päätyivät toimimaan bassorummun roolissa. (Bender 2012: 50–51.)

Oguchi kokosi ympärilleen joukon osaavia rumpaleita ja alkoi esittää uuden tyylistä taiko-musiikkia ryhmässä, jonka hän nimesi nuottien löytöpaikan mukaan Osuwa Daikoksi. Ryhmä nousi hiljalleen yleiseen tietoisuuteen Naganon prefektuurissa, josta se oli kotoisin, mutta varsinainen nousu maineeseen tuli vuoden 1950-luvun lopulla ryhmän päästäessä esiintymään televisioon. Television kautta ryhmä tuli tunnetuksi ympäri Japania, ja tämä nousu maineeseen poiki myös ryhmälle paikan vuoden 1964 Tokion olympialaisten avajaisseremoniaan. Tämä oli myös lopullinen läpilyönti kumi-daikolle esiintymismuotona Japanissa. (Bender 2012: 52.) Osuwa Daikon innoittamana 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa Japanissa muodostettiin useita taiko-ryhmiä. Yksi tunnetuimmista oli Tokion alueella esiintyvä Sukeroku Daiko, joka kehitti huomiota herättävän esiintymistyylin yhdistämällä soittoon akrobaattisia elementtejä kuten pyörähdyksiä ja hyppyjä. Ryhmä edisti taikon tunnettavuutta esiintymällä erityisesti Tokion alueen yökerhoissa ja baareissa. Näin he toivat taikon aivan uudenlaiseen ympäristöön verrattuna esimerkiksi Osuwa Daikoon, joka esiintyi pääasiassa konserttisaleissa ja ulkona.

Mahdollisesti maailmanlaajuisesti tunnetuin ryhmä, Kodō, sai alkunsa myös samoihin aikoihin. Japanilaisista maalaisperinteistä ja talonpoikaisluokasta kiinnostunut matkaaja Tagayasu Den saapui vuonna 1969 Niigatan edustalla sijaitsevalle Sado-saarelle tarkoituksenaan perustaa sinne Ondekoza-niminen, yhteisönä elävän taiko-rumpuryhmä. Sen kantavana filosofiana olisivat perinteiset maalaisarvot, ankarat harjoittelurutiinit ja oman ruoan kasvatus. Ryhmä kasvatti jäsenmääräänsä 1970-luvulla ja tuli hiljalleen hyvin tunnetuksi, mutta erimielisyydet saivat ryhmän hajoamaan vuonna 1981. Den lähti pois saarelta, kun taas ryhmän muut jäsenet jäivät sinne jatkaakseen toimintaansa Kodō-nimen alla. (Varian 2005: 29.)

Naiset taiko-soittajina

Naiset esittivät ensimmäistä kertaa taikoa isossa kokoonpanossa okinawalaisen Kimiko Kawatan johtamana. Kawata oli syntynyt tunnettuun okinawalaiseen taiteilijasukuun, jolla oli pitkät perinteet esittävissä taiteissa. Hän aloitti esittämällä okinawalaista tanssia, johon liittyy osana taikon soittaminen istuen, mutta häntä viehätti rumpujen soittaminen tanssia enemmän, ja hän päätyikin kasaamaan täysin naisista koostuvan taikoryhmän. Ryhmä osallistui ainoana naisia sisältävänä kokoonpanona ensimmäiseen Tokiossa järjestettävään Nihon no taiko -tapahtumaan (suoraan käännettynä Japanin taiko), jossa esiintyi taiko-ryhmiä ympäri Japania. Johtuen kuitenkin kahdesta marginalisoivasta tekijästä – ryhmän okinawalaisuudesta ja täysin naisia koostuvasta kokoonpanosta – ryhmä nähtiin aikanaan omituisuutena. Naisten laajamittaiseen osallistumiseen ammattilais-taikon piirissä ei juurikaan tuohon aikaan vielä uskottu. (Konagaya 2007: 25–50.)

1980-luvulla naisten asema osallistuminen tuli merkittävämmäksi erityisesti Tagayasu Denin perustamassa Ondekozan toisessa tulemisessa täysin uudella kokoonpanolla. Uuden Ondekozan tapauksessa Den värväsi ryhmään nuoren naisen, Yasuko Takakubon, toimimaan uuden kokoonpanon keskipisteenä. Takakubon rooliksi muodostui taikon soittaminen hyvin keskeisellä paikalla esityksissä. Samalla hän kuitenkin erottautui ryhmän miehistä pukeutumalla perinteiseen yukataan eli kesäkimonoon. Kimonon käyttäminen rajoitti liikkumista ja lyöntivoimaa esityksen aikana, ja Den halusikin luoda selvän eron tämän kautta Takakubon soiton ja ryhmän miesten välille. Miehet käyttivät esityksissä asuna pääasiassa vain fundoshia eli lannevaatetta, joka salli vapaan liikkuvuuden ja lihaksikkaiden vartaloiden näyttämisen. Myöhemmin Takakubo nimesi nämä kaksi tyyliä onna-uchiksi (naisten tapa lyödä) ja otoko-uchiksi (miesten tapa lyödä). (Kuwahara 2005: 7–8.)

Kodōssa taas vaikutti Denin lähdön jälkeen useita naisjäseniä, mutta Kodōn esityksissä alun perin ryhmän naiset eivät soittaneet taikoa vaan keskittyivät esittämään perinteistä tanssia osana esitystä. Myöhemmin Kodōn naisjäsenet pääsivät soittamaan rumpuja joihinkin kappaleisiin, mutta ryhmän johto silti piti näiden kappaleiden määrän suhteellisen pienenä. Yksi Kodōn tavaramerkeistä on vain miesten soittama suuri ō-daiko, jossa esiintyjä soittaa jättimäistä rumpua lannevaatteessa selkä yleisöön päin, mutta tästä esityksen osasta ovat vastanneet Kodōn historiassa vain miehet. Kodōta tutkineen Benderin (2012) haastatteluista käy ilmi, että naiset ovat joutuneet kamppailemaan ryhmän sisällä asemastaan. Tämän lisäksi ryhmän naisilla on ollut erityisiä paineita ja alemmuudentunnetta fyysisen suorituskyvyn kanssa; miesten lihakset ja voima ovat pysyneet ryhmän standardina, kun taas naisia on pidetty ”poikkeuksena”. (Bender 2012: 153–154.)

Ammattilais-taikosta puhuttaessa eräänlainen virstanpylväs oli taikoa soittavien naisten nostaminen teemaksi vuoden 1999 Nihon no taiko -tapahtumaan, joka on vuotuinen Tokiossa järjestettävä suuren mittakaavan taiko-tapahtuma. Kyseisen vuoden tapahtumassa kaikki ryhmät olivat joko kokonaan naisista koostuvia ryhmiä, tai ryhmiä, joissa etualalla toimivat naiset. Vaikka naiset ovatkin olleet osana taikon historiaa jo 1970-luvulta lähtien, taiko oli vuoden 1999 tapahtumaan asti silti hyvin maskuliininen ja ehkä myös patriarkaalinen ympäristö. Tapahtuma hakikin erilaisien diskurssien kautta hyväksyntää naisten tuomiseen enemmän esille taikon kontekstissa. Tästä voidaan ottaa esimerkkinä tapahtuman juliste, jonka avulla tapahtuman järjestäjät yrittivät selkeästi hakea oikeutusta naisten esiintulolle taikon piirissä äänekkäimpiä kriitikoita vastaan. Julisteessa kuvataan mytologinen shinto-jumalatar Ama no Uzume tanssimassa yläruumis paljaana taiko-rumpu vyötäröllään.

Tutkimalla diskursseja liittyen tapahtumaan ja julisteeseen esitän, että kyseisellä julisteella on varsin taidokkaasti onnistuttu perustelemaan diskursiivisesti naisten olemassaoloa taikon maailmassa kriitikoiden näkemyksiä vastaan. Taiko on liittynyt historiallisesti olennaisena osana shintolaisuuteen ja sen perinteisiin, mutta ongelmalliseksi naisen aseman shinton kontekstissa tekee sen käsitys naisesta ”epäpuhtaana” olentona. (Bender 2012: 144.) Naiset eivät tästä syystä esimerkiksi nykyäänkään saa astua sumo-painikehään, joka on sumo-turnauksen aikana shintolainen pyhä paikka. Tämä käsitys on tosin lieventynyt vuosien varrella, mutta edelleen shintolaiset uskomukset sukupuoleen liittyen luovat tietynlaista jännitettä myös taikon piirissä. Käyttämällä yllä mainitun kaltaista julistetta Nihon no taiko -tapahtuman järjestäjät nostivat esiin, kuinka historiallisesti pitkään naiset ovat olleet tärkeä osa taikoon liittyvää diskurssia myös shintolaisuudessa ja yrittivät näin poistaa sukupuoleen liittyviä ennakkoluuloja. Tämä ilmiö on nähtävissä myös muissa konteksteissa. Esimerkiksi Konagaya (2007: 84) toteaa tutkimuksessaan, että aikaisemmin mainittu pioneeri Kimiko Kawata onnistui diskursiivisesti luomaan esityksillään itselleen tietynlaisen shamanistisen olemuksen, joka shintolaisesta näkökulmasta ”oikeutti” hänen ryhmänsä soittamaan taikoa ilman suurempaa kritiikkiä.

Toinen merkittävä tekijä naisten harjoittamassa taikossa ovat aggressiivisesti soittavat naisesiintyjät ja heidän yhteensopimattomuutensa japanilaisiin esittäviin taiteisiin kuuluvaan käsitykseen mielen ja ruumiin erottamattomuudesta. Tämä buddhalaisuudesta kumpuava filosofia pitää tietynlaista kurinalaisuutta tärkeänä osana perinteisiä japanilaisia esittäviä taiteita, ja jos mieli ja ruumis eivät toimi yhdessä kurinalaisesti esityksen aikana siirrytään lähemmäs dualismin aatetta ja tässä mielessä länsimaalaista esiintymistä. Irrottautuessaan perinteisistä sukupuolikäsityksistä jotkut ryhmät irrottautuivat samalla kriitikoiden mielestä luonnollisesta ruumiin ja mielen suhteesta esittäen näin ollen jotain ”länsimaalaista” japanilaisen musiikin sijaan.

Tämän kritiikin kohteeksi on joutunut erityisesti kaksi uudempaa ammattilaisryhmää, Honō daiko ja Amanojaku. Honō daiko koostuu kolmesta naisesta, jotka lähestyvät taikon esittämistä hyvin maskuliinisella tavalla: he esimerkiksi soittavat aggressiivisella tyylillä sekä huutavat ja hyppivät esityksen aikana. He myös paljastavat suhteellisen paljon treenatuista vartaloistaan esiintyessään. Amanojaku taas on sekaryhmä, mutta tässäkin kokoonpanossa naiset ovat etualalla ja soittavat varsin energiseen ja joidenkin mielestä miehiseen tyyliin. Amanojaku on itse julistanut motokseen ”pinnallisuuden ja trendien vastustamisen taiteellisen totuuden löytämiseksi”, ja ryhmä ilmoittaa internetsivuillaan myös ryhmän nimen merkitsevän jotakin ”yhteiskunnan periaatteita vastustavaa” (Amanojaku 2016). Japaniksi amanojaku voi tarkoittaa esimerkiksi ristiriitaista henkilöä tai eräänlaista demonihahmoa. Näin ryhmä tekee nähdäkseni diskursiivisesti selkeän kannanoton esitettyä kritiikkiä vastaan ja ilmaisee, että taiteellinen vapaus on tärkeämpää kuin perinteiset arvot tai ulkonäköön liittyvä kritiikki.

Video 2: Honō daiko esiintymässä vuoden 2005 yleisurheilun MM-kisojen avajaisissa Helsingissä.

Ulkonäkö on kuitenkin tärkeä teema ammattilais-taikossa. Oma gradu-tutkimukseni on osoittanut, miten naisiin kohdistuva esineellistäminen vaikuttaa ryhmän suosioon taikon piirissä (Koivurinne 2016). Olen käsitellyt tutkimuksessa performatiivisuuden teorian kautta sitä, kuinka tietyt, pääasiassa naisista koostuvat ammattilaisryhmät ”valitsevat” Japanin kontekstissa maskuliiniseksi käsitettävät roolit treenaamalla vartaloitaan lihaksikkaiksi ja soittavat taikoa hyvinkin miehisenä pidettyyn, aggressiiviseen tyyliin. Jotkut ryhmät taas ovat pitäytyneet sukupuolisesti perinteisemmissä arvoissa esiintyen vähemmän paljastavissa asuissa enemmän onna-uchi tyylin mukaisesti. Japanissa lihaksikkaita naisvartaloita on perinteisesti pidetty epätoivottavina: ihanteelliseen naiskuvaan sisältyvät ohuet jalat, tasapainoiset mittasuhteet ja erityisesti hoikkuus. Bender (2012: 164) antaa ulkonäön merkityksestä esimerkin tutkimuksessaan todeten, että koska naisten täytyy joidenkin kriitikoiden mielessä treenata ”luonnollisesti” heikkoja vartaloitaan pärjätäkseen taikon maailmassa, he menettävät samalla osan seksuaalisesta vetovoimastaan ja ”söpöydestään”, mikä puolestaan tekee esityksestä esteettisesti vähemmän mielenkiintoisen. Olen itse tutkinut tätä näkökulmaa performatiivisen teorian kautta, joka esittää, että yleisesti hyväksyttyjen sukupuoliroolien ulkopuolelle menemisestä yhteiskunta rankaisee rikkojaa tavalla tai toisella.

Naisten asema harrastaja-taikossa

Pro gradu -tutkimuksessani lähestyin aihetta Taiko Center -keskuksessa toteutettujen haastatteluiden kautta. Alustavassa haastattelussa keskuksen toimitusjohtajan kanssa kävi ilmi, että jo siitä lähtien, kun keskus perustettiin vuonna 1988, naisten määrä kursseille osallistujista on ollut yli puolet. Vuosien saatossa suhde oli kasvanut nykyiseen lähes 90 prosenttiin. Itse osallistujista haastattelin kymmentä Taiko Centerin kursseilla käyvää taiko-harrastajaa, joista seitsemän oli naisia ja kolme miehiä. Ikäjakauma ryhmässä oli yllättävänkin korkea, sillä kymmenestä haastateltavasta vain yksi oli noin 30-vuotias, kun taas muut olivat 50–70-vuotiaita. Syitä tähän sukupuolijakaumaan ja ikärakenteeseen on useita. Miesten puuttumista harrastajaryhmistä selittää ainakin osaksi pitkät työajat ja ylityökulttuuri Japanissa, minkä ansiosta harvoilla miehillä on aikaa harrastuksille. Tämän lisäksi lähdemateriaalista kävi ilmi, että miehillä on Japanissa yleensä vähemmän kiinnostusta aktiivisiin harrastuksiin. He käyttävät vapaa-aikansa nykyään passiiviseen median kulutukseen, kuten TV:n katseluun tai pelien pelaamiseen. 20–40-vuotiaista naisista taas suuri osa keskittyy opintojensa jälkeen kodinhoitoon, vaikka työssäkäyvien naisten osuus onkin Japanissa jatkuvassa kasvussa. Näistä syistä johtuen suurin osa taikon harrastajista on Taiko Centerin tapauksessa vanhempia tai eläkkeelle jääneitä naisia. Osallistujat vaihtelivat taitotason mukaan aloittelijoista yli kymmenen vuotta taikoa harrastaneisiin.

Itse haastatteluissa haastateltavilta kysyttiin ensin, miten he päätyivät harrastamaan taikoa ja millainen rooli sillä on heidän elämässään. Eräs haastateltavista miehistä totesi, että jäätyään eläkkeelle hän menetti käytännössä kaiken kosketuksensa yhteiskuntaan, sillä hänen koko sosiaalinen piirinsä pyöri työpaikan ympärillä. Taiko toi hänelle siis mahdollisuuden luoda uuden kontaktipisteen yhteiskuntaan. Samankaltaiset diskurssit tulivat myös laajemmin esille miesten haastatteluissa. Naisille taikon rooli oli heidän aloittaessa pääasiassa fyysinen harjoittelu painonhallinnan kannalta sekä taikon stressiä lieventävä vaikutus. Lähes kaikille vastaajista taikosta oli tullut harjoittelun myötä heidän elämäänsä luonnollinen osa, jota ilman moni ei kuvitellut osaavansa olla. Yllättäen kukaan haastateltavista ei nostanut itse musiikin soittamista tärkeäksi osaksi heidän motivaatiokseen taikon aloittamiseen tai sen jatkamiseen. Kun haastateltavilta kysyttiin, onko taikolla maskuliininen imago, useat olivat sitä mieltä, että ammattilais-taikossa tämän kaltainen imago saattaa vielä olla olemassa, mutta harrastajilla ei sukupuolella ole merkitystä. Osallistuvat miehetkin kuvailivat taiko-harjoituksia todella tasa-arvoiseksi ympäristöksi. Yksi haastateltavista miehistä kertoi, että hänen oli myös hieman mukauduttava tähän ympäristöön, sillä tunneilla, joille hän osallistui, kaikki muut 13-jäsenisestä ryhmästä olivat naisia.

Video 3: Taiko Centerin Tokion Asakusan toimipisteen esittely japanilaisessa Burabura satadee (ぶらぶらサタデー) -ohjelmassa. Huom. erilaisten taikojen esittely videon lopussa.

Haastattelun jälkipuoliskolla haastateltavilta tiedusteltiin millaisia mielikuvia naisten osallistuminen taikossa herättää, ja miten haastateltavat näkevät sukupuolen roolin taikossa. Kaikki vastaajat olivat sitä mieltä, että taikoa soittavat naiset ovat erittäin positiivinen asia, ja heitä kuvattiin esimerkiksi adjektiiveilla aktiivinen, positiivinen, tasa-arvoinen ja tyylikäs. Useat haastateltavista eivät olleet edes ajatelleet taikoa erityisesti sukupuolen kannalta. Lisäksi ne, jotka olivat, tulivat siihen lopputulokseen, että nykyään harrastajapuolella ainoa ero miesten ja naisten välillä on, että miehet pystyvät fysiikkansa ansiosta tuottamaan rummusta jonkin verran voimakkaamman äänen. Tämä osoittaa, että harrastaja-taikossa on onnistuttu kadottamaan tehokkaasti sukupuoleen asetetut rajoitteet ja ennakkoluulot. Esitän tutkimuksessani, että tämä on osaksi tapahtunut ammattilais-taikossa tiettyjen ryhmien aktiivisten ponnisteluiden ansiosta. Nämä ryhmät ovat aktiivisesti vastustaneet erinäisten diskurssien kautta taikon piirissä edelleen vallitsevaa patriarkaalista mallia.

Lopuksi

Yleisesti voidaan sanoa, että 2000-luvulla ammattilais-taiko on ollut esiintyjien sukupuolen kannalta murroksessa. Vuoden 1999 Nihon no taiko -tapahtumaan jälkeisenä aikana taikoa soittavien naisten ei ole enää tarvinnut perustella olemassaoloaan taikon piirissä, vaan he ovat siirtyneet kokeilemaan erinäisiä lähestymistapoja esityksiinsä. Osa ryhmistä edelleen erottelee roolit ja soittotavat naisten ja miesten välillä, kun taas jotkut ryhmät ovat pyrkineet eroon tämän kaltaisista binääreistä. Konservatiivisemmista ryhmistä esimerkiksi Kodō ei edelleenkään salli naisten soittaa esityksissä ō-daikoa, kun taas jotkut kokeellisemmat ryhmät ovat toimineet toisin ja käyttäneet naisten soittamaa ō-daikoa ehkä jopa tehokeinona. Yksi mahdollisesti tunnetuimmista tällaisista ryhmistä on Drum Tao, joka on sekaryhmänä luonut varsin näyttäviä esityksiä jossa naiset soittavat isoimpia rumpuja miesten rinnalla, ja joskus myös soolonumeroina.

Harrastaja-taiko taas on ainakin Taiko Centerin tapauksessa pysynyt toimintansa alusta lähtien huomattavasti sukupuolineutraalimpana ympäristönä, josta erityisesti iäkkäämmät naiset ovat löytäneet jossain määrin yllättävän ympäristön vaikuttaa taikon alun perin maskuliinista imagoa ajatellen. Perinteisten instrumenttien ja modernimman kurssimuotoisen harjoittelutavan yhdistäminen on avannut Taiko Centerin kontekstissa tilaisuuden harrastaa taikoa kaikille halukkaille sukupuolesta tai iästä riippumatta. Haastatteluissa kävi ilmi, että tunnit keskuksessa avasivat myös uuden ympäristön sosialisoida useille vastaajista. Japani on edelleen kansainvälisissä sukupuolien välistä tasa-arvoa mittaavissa vertailuissa yksi huonoiten sijoittuvia teollisuusmaita, ja viime vuosina Japanin hallituksen toimet eivät ole onnistuneet toivotulla tavalla edistämään naisten asemaa Japanin yhteiskunnassa. Taiko Centerin kaltainen ”bottom-up” lähestymistapa tasa-arvon edistäjänä on merkittävä tässä suhteessa, sillä muutoksen asenteissa ja tavoissa on lähdettävä ruohonjuuritasolta ennemmin kuin valtion luomina keinotekoisina ohjeistuksina. Tutkimus viittaa siihen, että Taiko Centerin kaltaisten uusien neutraalien harrasteympäristöjen luonti voisi edistää tasa-arvoa Japanissa, ja muut yhteiskunnan osa-alueet voisivat mahdollisesti ottaa mallia Taiko Centerin kaltaisista paikoista.

Lähteet

Amanojaku 2016. ”Amanojaku profile”. http://english.amanojaku.info/ (tarkistettu 20.11.2016).

Bender, Shawn 2012. Taiko Boom: Japanese Drumming in Place and Motion. Berkeley:

University of California Press.

Koivurinne, Riku 2016. Performing Tradition and Gender: Analyzing and comparing gender related discourses in Japanese professional and recreational taiko drumming. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto.

Konagaya, Hideyo 2007. Performing the Okinawan Woman in Taiko: Gender, Folklore, and

Identity Politics in Modern Japan. University of Pennsylvania. http://repository.upenn.edu/dissertations/AAI3260933 (tarkistettu 20.11.2016).

Kuwahara, Mizuki 2005. Sousaku wadaiko to jendaa. Studies in Urban Cultures 6: 2–17.

Varian, Heidi 2005. The Way of the Taiko. Berkeley: Stone Bridge Press.

**

Artikkelin kansikuva: taiko-rumpuryhmän esitys Japanissa. (Kuva: Riku Koivurinne)

LISÄÄ KOMMENTTI