VALIKKO
Topi sorsakoski

Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin

RSS
Facebook
Google+
http://musiikinsuunta.fi/2017/03/topi-sorsakoski-viimeiseen-korttiin/
Twitter
Share

juhahenriksson

 

FT, DI Juha Henriksson on etnomusikologian dosentti, tietokirjailija ja Musiikkiarkiston johtaja.

 

Antti Arvaja & Tuomas Mustikainen: Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin
Johnny Kniga 2016
363 sivua

Monesti sanotaan, että artistin imagon ja hänen esittämänsä musiikin tulee olla tasapainossa, jotta lopputulos olisi uskottava. Pekka Tammilehto (1952–2011) alias Topi Sorsakoski oli kuitenkin esimerkki siitä, että toisenlainenkin lähestymistapa voi tuottaa tulosta. Antti Arvajan ja Tuomas Mustikaisen Sorsakoski-elämäkerrassa Viimeiseen korttiin tiivistetäänkin osuvasti: ”Topi Sorsakoski oli jonkinlainen sekoitus šamaania, nurkkabaarin perällä istunutta Kaurismäen Suomen kantapeikkoa ja heleä-äänistä Olavi Virtaa – kaikin tavoin epätodennäköinen tangolaulajan perikuva”.

Pekka Tammilehdon isä Yrjö ”Ylli” Tammilehto, taiteilijanimeltään Tapio Tammilehto, oli ammattimuusikko ja tangolaulaja. Pekan ja hänen veljensä Antin perustama Kalle Kiwes Blues Band sai pienimuotoista julkisuutta, kun se sijoittui rock-yhtyeiden SM-kisoissa kolmanneksi vuonna 1972. Muutamaa vuotta myöhemmin Pekka liittyi Jussi Raittisen legendaariseen The Boys -yhtyeeseen. Keikkamatkojen aikana syntyi kuvitteellinen muusikko Topi Sorsakoski. Viimeiseen korttiin -kirjan mukaan Tammilehto poimi nimen maantiekyltistä. Reilun tuhannen asukkaan teollisuustaajama Sorsakoski sijaitsee Pohjois-Savossa Leppävirran kunnassa.

Topi Sorsakosken ensimmäinen suurempi levytysmenestys oli Otto Donnerin vuonna 1985 sovittama Hurmio-albumi, joka tehtiin studio-orkesterin säestyksellä, mutta vasta yhteistyö Agents-yhtyeen kanssa räjäytti lopullisesti pankin. Esa Pulliaisen johtaman Agentsin perinteisen iskelmän ja rautalankamusiikin fuusio ryyditettynä Sorsakosken täyteläisellä äänellä sai innostuneen vastaanoton niin maaseudun tanssilavoilla kuin kaupunkien rockklubeilla. Myös levyjä myytiin suorastaan käsittämättömiä määriä, sillä peräti kolme Agents-albumia löytyy Suomen kaikkien aikojen kolmenkymmenen eniten myyneen LP-levyn listalta. Keikoilla Sorsakoskea ja Agentsia täydensivät go-go-tytöt Mari Hatakka ja Tiina Isohanni.

Sorsakosken renttumainen imago edisti todennäköisesti hänen suosiotaan. Kuten Marko Aho on väitöskirjassaan Iskelmäkuninkaan tuho osoittanut, tiettyjen artistien romahdus ja dramaattinen loppu liittyvät oleellisesti heidän asemaansa suomalaiskansallisen kulttuurin merkkihenkilöinä. Sorsakoskessa yhdistyivät tavallaan Irwin Goodmanin olemus ja Olavi Virran ääni – kummatkin laulajat ovat Ahon analysoimien artistien joukossa.

Video 1. Topi Sorsakoski & Agents: Kirje – Kaksi kitaraa – Maailma ilman rakkautta (1988)

Arvaja ja Mustikainen kertovat Sorsakosken tarinan erittäin laajaan lähdemateriaaliin pohjautuen. Pelkästään haastateltavia on lähes puolitoista sataa. Äänessä ovat keskeiset yhteistyökumppanit kuten kitaristi Esa Pulliainen, tuottaja Pedro Hietanen, sanoittaja Jukka Itkonen ja manageri Juhani Mansikkamäki, mutta haastateltavina ovat olleet myös esimerkiksi taustayhtyeiden muusikot, toimittajat, Sorsakosken elämän naiset sekä muut omaiset ja ystävät. Arvaja ja Mustikainen ovat lisäksi päässeet perikunnan suostumuksella perehtymään Sorsakosken laajaan kotiarkistoon kuten demoihin, julkaisemattomiin sanoituksiin, dokumentteihin ja harvinaiseen videomateriaaliin.

Lopputuloksen perusteella voidaan pohtia, onko haastattelujen suuri määrä ollut pelkästään positiivinen asia. Kirjassa on nimittäin turhankin paljon suoria lainauksia, jotka tuovat kerrontaan autenttisuutta, mutta kolikon kääntöpuolena on tyylillinen hajaannus. Lisäksi sitaatit olisivat kaivanneet tiivistämistä ja karsimista, sillä muisteluiden joukossa on paljon kertomuksia, jotka eivät juurikaan tuo lisäarvoa Sorsakosken tarinalle, vaan ne kertovat enemmänkin muistelijasta itsestään. Tiettyyn tyylilliseen hajaannukseen ja turhaan toistoon sekä kronologiseen horjuvuuteen on todennäköisesti vaikuttanut myös se, että kirjalla on ollut kaksi kirjoittajaa.

Suorien sitaattien ylenpalttinen viljely ei ole tyypillistä ainoastaan Arvajalle ja Mustikaiselle, vaan samanlaista lähestymistapaa on käytetty monessa muussakin suomalaista populaarimusiikkia käsittelevässä teoksessa. Mielestäni tässä on useimmiten kyse tietynlaisesta laiskuudesta: kirjoittaja ei itse vaivaudu pohtimaan, mitkä tarinat ovat merkityksellisiä kokonaisuuden kannalta, vaan keskeisten linjojen hahmottaminen jätetään lukijan tehtäväksi. Arvajan ja Mustikaisen tapauksessa runsas sitaattien käyttö johtaa myös siihen, että kirja suorastaan pursuaa Sorsakosken alkoholin käyttöön ja epäsovinnaiseen käytökseen liittyviä kertomuksia. Nämä piirteet ovat toki olennainen osa Sorsakosken persoonaa, mutta asia tulisi lukijalle selväksi vähemmästäkin.

Kirjassa kerrotaan toki paljon myös itse musiikista. Arvaja ja Mustikainen käyvät varsin perusteellisesti läpi kaikki Sorsakosken albumit, mikä on harvinaista nykypäivän muusikkoelämäkertojen joukossa. Viimeiseen korttiin onkin tässä suhteessa aivan toisella tasolla kuin Reijo Ikävalkon vuonna 2002 julkaistu Sorsakoski-elämäkerta Kulkukoira. Arvaja ja Mustikainen höystävät omia analyyttisia kommenttejaan levytuottajien ja muusikkokollegoiden kertomuksilla studiosessioista ja kappaleiden taustoista. Esille voidaan nostaa esimerkiksi kuvaukset ja tarinat Sorsakosken ensimmäisestä sooloalbumista Hurmio, jonka tekemisestä kertoo muun muassa levyn tuottanut Pedro Hietanen.

Video 2. Topi Sorsakoski & Kulkukoirat – Ajomies (Live 2007)

Sorsakoski ei ollut pelkästään viinaan ja tupakkaan menevä renttu, vaan hänen luonteensa oli paljon monisyisempi. Sorsakoski oli muun muassa kiinnostunut kaunokirjallisuudesta. Hän myös näperteli mielellään erilaisten laitteiden parissa ja luki antaumuksella elektroniikkalehtiä. Sorsakoski osasikin korjata esimerkiksi rikkoutuneet äänentoistolaitteet ja kaukosäätimet.

Sorsakosken yhteistyö Agentsin kanssa päättyi vuonna 1992, vaikka hän palasikin vuonna 2007 yhtyeen miehistöön Renegades-levyn ja yhden kiertueen ajaksi. Muutoin Sorsakoski esiintyi uransa jälkipuoliskolla etupäässä oman Kulkukoirat-yhtyeensä kanssa, jonka kokoonpano ja soittajien taso vaihtelivat eri aikoina paljonkin. Arvajan ja Mustikaisen mukaan sooloalbumi Yksinäisyys (1991) ”tiputti kyydistä rautalankapuritaanit”, eikä osa Sorsakosken faneista saanut koskaan otetta Kulkukoirat-yhtyeestä. Sorsakoski kuitenkin jatkoi keikkailua ja levyttämistä varsin hyvällä menestyksellä aina kuolemaansa saakka.

Viimeiseen korttiin ei silitä kohdettaan pelkästään myötäkarvaan, sillä kirjassa käsitellään myös Sorsakosken luonteen ikäviä piirteitä. Topi osasi olla sympaattinen, mutta hänen suhteensa naisiin olivat usein ongelmallisia. Hän saattoi myös käyttäytyä muista piittaamattomasti esimerkiksi kourimalla baarissa tuntemattomia naisia vain huvin vuoksi. Keuhkosyöpä vei ketjupolttajana tunnetun Sorsakosken hautaan vain 58-vuotiaana. Viimeiseksi jäänyt albumi Tummansininen sävel julkaistiin postuumisti vasta hänen kuolemansa jälkeen.

**
Arvion kansikuva: Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin -teoksen kansi. © Johnny Kniga

LISÄÄ KOMMENTTI